Part 22

Asiain näin ollen haettiin valtakunnankansleria, joka ennen kaikkea kykenisi parlamentaarisen menneisyytensä perusteella vaikuttamaan yhdistävästi särkyneihin puoluesuhteisiin. Valittiin kreivi Hertling. Häneen olin tutustunut jo Plessissä, minne hän oli tullut Baierin kuninkaan seuralaisena. Muistan vielä sen sydämellisyyden, jolla hän onnitteli minua sen johdosta, että olin juuri saanut Hänen Majesteetiltaan keisarilta rautaristin suurristin. Minusta oli valtavaa ja samalla rohkaisevaa huomata, miten iloisin mielin vanha kreivi antoi viimeiset elinvoimansa isänmaan palvelukseen. Hänen raudanluja luottamuksensa asiaamme, hänen uskonsa tulevaisuuteen kesti vaikeimmissakin tiloissa. Hän käsitteli parlamentaarisia puolueita taitavasti, mutta asema oli jo niin vakava, ettei hän enää kyennyt toimimaan kyllin pontevasti. Suhteissa ylimpään armeijanjohtoon jäi valitettavasti jo aikaisemmin peritty epäluulo pysyväksi, joka toisinaan molemmin puolin vaikeutti yhteistyötä. Minun kunnioitukseni kreiviä kohtaan ei siitä vähentynyt. Kuten tunnettua, hän kuoli hiukan sen jälkeen kun oli luopunut vaikeasta toimestaan.

Näitäkään epäkohtia lukuunottamatta ei kaikki kotimaassa ollut vuoden 1917 lopulla ilahuttavaa. Sitä ei saata vaatiakaan. Sota ja sen kärsimykset painavat ankarasti useita kansan osia ja vaikuttavat sen mielialaan. Vuosikausia nälkäisenä tai ainakin tyytymättömänä ollut vatsa estää hengen nousua, painaa ihmiset välinpitämättömyyteen. Suuri yleisö ei meillä ruumiillisesti riittämättömästi ravittuna ole ajatustavaltaan sanottavasti parempi kuin muuallakaan, vaikkakin valtiollinen voima ja kansan siveelliset arvot ovat tehokkaampia elämässämme. Tuon elämän täytyy kuitenkin kärsiä sellaisissa oloissa, etenkin kun se ei enää saa uusia henkisiä ja sielullisia herätteitä. Sellaista elähyttämistä puuttuu meilläkin. Piireissä, joissa muuten oli totuttu ajattelemaan toisin, tapaa jo tuota vaarallista mielipidettä, ettei joukkojen välinpitämättömyydelle enää voi mitään. Tämän mielipiteen puolustajat laskevat kätensä vaipumaan ja antavat asioitten mennä menojaan. He katselevat, kuinka puolueet käyttävät hyväkseen kansan uupumusta hedelmällisenä peltona valtiollista järjestystä hajoittaville aatteilleen ja kylvävät tuhoisaa satoa, joka leviää yhä laajemmalle, kun ei ole käsiä, jotka ryhtyisivät rikkaruohoja kitkemään.

Välinpitämättömyys vaikuttaa samoin kuin toimettomuus. Se muokkaa maaperää otolliseksi tyytymättömyydelle. Se tarttuu, eikä vain kotimaan väestöön, vaan myöskin sinne palaaviin sotilaihin.

Taistelukentältä palaava sotilas saattaa vaikuttaa kotiseutuunsa elähyttävästi ja kohottavasti. Ja niin useimmat tekivätkin. Mutta hän saattaa vaikuttaa masentavastikin, ja niin tekivät valitettavasti useat, eivätkä suinkaan parhaimmat riveissämme seisoneet miehet. He eivät halunneet enää tietää mitään koko sodasta; he saivat aikaan pahaa jo turmeltuneessa maaperässä, imivät siitä vielä pahempaa itseensä ja veivät hajaannusta kotoa mukaansa rintamalle.

Tässä kuvassa on paljon mieltä masentavaa. Siinä ei kaikki ole sodan seurausta, sen ei ainakaan tarvinnut olla sitä. Sota ei yksinomaan kohota, se hajoittaa myös. Ja tämä sota teki siinä suhteessa enemmän kuin mikään aikaisempi: se ei turmellut ainoastaan ruumiita vaan sielutkin.

Vastustajakin pitää huolta hajaannuksesta. Ei ainoastaan saarrollaan ja sen aiheuttamalla puolinälällä, vaan myös toisella keinolla, jota sanotaan "propagandan harjoittamiseksi vihollisleirissä." Se on uusi taisteluväline, jota entisyys ei tuntenut ainakaan niin laajassa muodossa ja niin häikäilemättömästi käytettynä. Vastustaja käytti sitä Saksassa ja Turkissa, Itävalta-Unkarissa ja Bulgariassa. Kiihoittavien lentolehtisten sade ei lankea ainoastaan meidän rintamiemme taa idässä ja lännessä, vaan myöskin turkkilaisen rintaman taa Irakissa ja Syyriassa.

Tällaista kiihoitusta sanottiin "vastustajan valistamiseksi". Sitä olisi pitänyt nimittää "totuuden verhoamiseksi" tai vieläkin pahemmalla nimellä "vihollisen luonteen myrkyttämiseksi". Sen synnyttäjänä on tunne siitä, että asianomainen ei ole kyllin voimakas voittamaan vastustajaa rehellisessä, avoimessa taistelussa ja kukistamaan sen siveellistä voimaa vain urhoollisesti iskevän miekan voitolla.

Lopuksi vielä yritys katsahtaa meille vihamielisten valtioiden sisäiseen elämään! Sanon tahallani "yritys", sillä vain sellainen saattoi sotatilan aikana tulla kysymykseen. Meitä ei nimittäin oltu saarrettu ainoastaan taloudelliseen liikeyhteyteen nähden, vaan kaikki muutkin suhteemme ulkomaihin olivat katkaistut. Asiaintilaa muutti osittainen yhteys puolueettomien naapurimaitten kanssa vain vähän. Asiamiestoimintamme tuotti vain aivan mitättömiä tuloksia. Meidän ja vastustajiemme välisessä taistelussa jäi tällä alalla saksalainen kultakin tappiolle!

Tiesimme, että taistelevan länsirintaman takana oli hallitus, joka henkilökohtaisen vihan- ja kostontunteen täyttämänä, yhtämittaa ruoski valveille kansansa sisimpiä aineksia. Kun Clemenceaun ääni kajahtaa, on sen sävynä aina "Voi tähänastista voittajaa!" Ranska vuotaa verta tuhansista haavoista. Jollemme sitä tietäisi, kuulisimme sen maan diktaattorin avoimista julistuksista. Mutta Ranska jatkaa taistelua. Ei sanaa, ei ajatustakaan myöntymisestä. Missä vain ilmenee halkeamia rautaisin kahlein kiedottuun valtiorakenteeseen, siihen käy hallitus hillittömällä voimalla kokoonkouristaen käsiksi. Ja tarkoitus saavutetaan. Halutkoon kansan enemmistö vain rauhaa, tasavaltaisen vapauden maassa tallataan jokainen tällainen ilmiö kylmäverisesti maahan, ja kansaa ruokitaan jatkuvasti vapaamielisillä korulauseilla.

Jo ennen sodan puhkeamista oli n.s. antimilitaristisessa Ranskassa sanat "humanismi ja pasifismi" leimattu "vaarallisiksi huumauskeinoiksi", joilla "opinkappaleeseen takertuneet rauhanaatteen ajajat pyrkivät heikentämään kansojen miehekkyyttä". "Pasifismia on ollut kaikkina aikoina, sen oikea nimi on pelkuruus -- yksilön liiallinen rakkaus itseensä, joka saa hänet säikähtämään jokaista henkilökohtaista vaaraa, mikä ei tuota hänelle aivan välitöntä hyötyä."

Niin puhuttiin "rauhanaikuisessa Ranskassa". Oliko siis ihme, ettei sodanaikuinen Ranska ajatellut lempeämmin, vaan tuomitsi maankavaltajaksi jokaisen, joka sodassa yleensä uskalsi puhua rauhasta?

Emme voi epäillä, että Ranskan kansa vuoden 1917 lopulla saa parempaa ravintoa kuin Saksan. Erikoisesti pidetään huolta pariisilaisista, heille koetetaan korvata kaikin tavoin sodan aiheuttamat menetykset ja heitä rauhoitetaan kaikenlaisilla nautinnoilla. Meistä tuntuu epäiltävältä, olisiko gallialainen kestänyt puutetta jokapäiväisessä elämässä yhtä alttiisti ja yhtä kauan kuin hänen germaninen vastustajansa. Toivomme, että siihen kokeeseen ehkä vielä joudutaan. Mutta meidän tulee olla selvillä siitäkin, että todella nälkäisen Ranskan täytyy taistella niin kauan kuin Englanti tahtoo, vaikkapa se siten tuhoutuisikin. Kyllähän ranskalaiset sotavangit puhuvat sodan kurjuudesta, kertovat kotimaassa vallitsevasta hädästä. Mutta heidän oma ulkonäkönsä ei todista minkäänlaista puutetta. Kaikki toivovat taistelun loppumista, mutta kukaan ei usko siihen niin kauan kuin "toiset haluavat taistella".

Kuinka on Englannin laita?

Emämaan talous ja sen asema maailmassa on suunnattomassa vaarassa. Kukaan ei siellä varo sitä ilmaisemasta. On vain yksi keino: voitto! Tämän sotavuoden kuluessa Englanti on voittanut "heikkouden kohtauksen". Yhteen aikaan näytti siltä, kuin olisi yleisen sodanhalun lujuus höltymässä ja sodan päämääristä olisi tingitty. Lordi Lansdowne koroitti äänensä. Mutta sen kaiku tukahtui sotaisen kaikkivallan puserrukseen, joka vakuutti sodan varmasti pian loppuvan. Taloudellisen ja valtiollisen mielialan syvimmän laskun jälkeen oli kesällä taas tunnettu koittavan menestyksen aamuilman tuoksua, jonka lähde kyllä pysyi meille tuntemattomana aina vuoden 1917 loppuun. Se oli, kuten vasta myöhemmin saimme tietää, noussut valtiollisesta lätäköstä Keski-Euroopan alueelta. Ajatus ratkaisun lähenemisestä nostaa taas koko kansan päättävänä pystyyn. Taas kestetään mielellään nautintojen puutetta, luovutaan nurkumatta tähänastisista tottumuksista ja valtiollisesta vapaudesta, toivossa, että toteutuu ennustus, jonka mukaan jokainen yksityinen englantilainen sodan päätyttyä tulee rikkaammaksi. Taloudelliseen itsekkyyteen liittyy yksityisen englantilaisen valtiollinen itsekkyys. Siis ei täälläkään kuulu mitään rauhasta, jollei mahdollisesti siinä tapauksessa että sota uhkaa tulla liian kalliiksi. Englantilaiset sotavangit puhuvat vuoden 1917 lopulla aivan samaa kuin 1914. Taistelun iloa ei ole kellään. Mutta siitä ei kotimaassa kukaan puhu. Vaaditaan ja vaatimukset täytetään.

Aivan toiselta kuin Ranskassa ja Englannissa näyttää tilanne Italiassa. Viime syksyn taisteluissa tuhannet italialaiset sotilaat ovat taistelun kulun pakottamatta laskeneet aseensa, ei suinkaan rohkeuden puutteesta, vaan inhosta mieletöntä teurastusta kohtaan. Iloisin kasvoin he lähtivät matkalle meidän isänmaahamme ja tervehtivät siellä tuttuja työpaikkoja saksalaisin lauluin. Vaikkapa sotainto armeijassa ja laivastossa onkin jäätymispisteessä, ei kansa kuitenkaan kokonaan lamaudu. Se tietää, että sen muuten täytyisi kärsiä nälkää ja vilua. Italian tahdon täytyy yhä edelleenkin taipua vieraaseen tahtoon; siinä sen raskas osa alusta alkaen. Sotaa siedetään houkuttelevan runsaan saaliin toivossa.

Yhdysvalloista kuuluu korviimme vielä vähemmin ääniä kuin Euroopan vieraista maista. Se, mitä kuulemme, vahvistaa olettamustamme. Loistava, vaikkakin armoton ansionhankinta sodan avulla on astunut palvelemaan isänmaallisuutta, joka tekee tehtävänsä. Tässäkin maassa, jonka ovella Vapauden patsas heittää häikäisevän valonsa saapuvaan vieraaseen, vallitsee sodan pakon vuoksi täysi häikäilemätön väkivalta. Sodan luonne ymmärretään. Vienojen äänien täytyy vaieta, kunnes kova työ on tehty. Sitten saa kultainen vapaus taas puhua ihmiskunnan menestykseksi. Kaikki yhteiskuntakerrokset ja kansallisuudet ovat yksimielisiä taistelussa aatteen puolesta, ja missä usko tähän tai veren ääni ei puhu turmion partaalle syöstyn anglosaksin puolesta, siellä heitetään kultaa ratkaisijaksi vaakakuppiin.

Venäjästä minun ei tarvitse puhua enää. Me näemme sen sisustan avoimena liekkipätsinä. Se palaa ehkä aivan poroksi, joka tapauksessa se on lyöty maahan ja on temmannut liittolaisensa Romanian mukaansa.

Sellaiselta minusta näyttivät kysymyksessä olevat olosuhteet lopulla vuotta 1917.

Näihin aikoihin on kai moni mietteissään tehnyt seuraavan tärkeän kysymyksen: "Kuinka on selitettävissä, että vihollinen ei tinkinyt vähääkään hillittömistä vaatimuksistaan, huolimatta monista sotilaallisista tappioistaan v. 1917, huolimatta Venäjän, tärkeän voimatekijän, eroamisesta sodasta, huolimatta sukellussodan joka tapauksissa syvälle ulottuvasta vaikutuksesta ja siten syntyneestä epävarmuudesta, voidaanko tuoda voimakkaita pohjoisamerikkalaisia joukkoja Europan sotanäyttämölle? Kuinka Wilson saattoi vielä tammikuun 18:ntena 1918 toisten vihollismaiden hallitusten kannattamana vaatia rauhaa, jonka olisi saattanut sanella täydellisesti lyödylle viholliselle, mutta jota ei saattanut ehdottaa tähän asti menestyksellisesti taistelleelle ja kaukana vihollisen alueella seisovalle vastustajalle?"

Vastaukseni siihen oli silloin ja on nytkin seuraava.

Sill'aikaa kun me löimme vihollisarmeijat, niiden hallitusten ja kansojen katseet suuntautuivat vääjäämättä isänmaamme ja liittolaismaittemme sisäisiin oloihin. Vihollinen ei saattanut olla huomaamatta heikkouksia, jotka olen kuvannut. Mutta nämä heikkoudet vahvistivat sen meille usein käsittämättömiä toiveita ja sen pyrkimystä voittoon.

Ei siinä kyllin, että vihollisen tiedonhankintatyö, joka toimi mahdollisimman edullisissa olosuhteissa, antoi vastustajalle toivotun käsityksen meidän oloistamme. Kansamme ja sen valtiolliset edustajat eivät tehneet mitään kätkeäkseen kotoiset epäkohdat vastustajan silmiltä. Saksalainen ei osoittautunut niin hyvin valtiollisesti koulutetuksi, että hän olisi kyennyt hillitsemään itseään. Hänellä oli tarve lausua ajatuksensa julki, vaikkapa se olisi vaikuttanut hyvinkin tuhoisasti. Hän arveli, että hänen tuli tyydyttää turhamaisuuttaan ilmoittamalla tietonsa ja tunteensa koko avaralle maailmalle. Vahingoittiko vai hyödyttikö hän tällä lailla isänmaataan, oli hänessä vallitsevan maailmankansalaisen häilyvän tunteen kannalta toisarvoinen kysymys. Hän uskoi puhuneensa oikein ja viisaasti, hän oli itse siihen tyytyväinen ja otaksui, että hänen kuulijansakin ovat tyytyväisiä. Ja asia oli hänen mielestään sillä hyvä.

Tämä virhe on vahingoittanut meitä suuressa taistelussamme kansallisen olemassaolomme puolesta enemmän kuin vastoinkäymiset sodassa. Englantilaiselle toiseksi luonteeksi tulleen valtiollisen itsekasvatuksen ja ranskalaiselle ominaisen yleismaailmallisesta haaveilusta kokonaan vapaan isänmaanrakkauden puute oli käsitykseni mukaan pohjimmaisena selityksenä siihen Saksan rauhanpäätökseen, joka heinäkuun 19:ntenä 1917 saavutti valtiopäivien hyväksymisen, siis sinä päivänä, jolloin Venäjän sotavoiman kuolinkamppailu kävi täysin ilmeiseksi. Tiedän aivan hyvin, että niiden asiallisten syiden joukossa, jotka silloin vaikuttivat ratkaisevasti tähän päätökseen, oli tärkeä osa useilla pettymyksillä sodan kulkuun ja sukellussotamme näkyviin tuloksiin nähden. Saattaa olla eri mieltä siitä, oliko tällainen epäluottamus asemamme kannalta oikeutettua -- kuten tunnettua arvostelin minä sitä suosiollisemmin --, mutta aivan virheellisenä oli minusta pidettävä sitä tapaa ja muotoa, jolla parlamentaarisissa piireissä päätettiin ottaa tämä askel. Hetkellä, jolloin vastustaja, jos saksalaiset olisivat käyttäytyneet poliittisesti oikein, olisi ollut kenties tyytyväinen, jos se olisi Saksan kansan sydämen lyönnissä huomannut pienimmänkin taipumuksen rauhaan, me huusimme sille rauhankaipuumme suoraan korviin. Ne sanontatavat, joilla asian oleellinen puoli koetettiin verhota, olivat niin läpinäkyviä, ettei niillä voitu pettää ketään vihollisleirissä. Niinpä vastasi Clemenceaun sanoihin "minä käyn sotaa!" meillä kaiku "me haluamme rauhaa!"

En silloin asettunut vastustamaan tätä rauhanpäätöstä inhimillisen tunteen, vaan sotilaallisen ajatustavan kannalta. Huomasin etukäteen, mitä se meille maksaisi ja puin sen sanoiksi: "Ainakin yksi sotavuosi vielä!" Yksi sotavuosi meidän ja liittolaistemme vaikeassa asemassa!

NELJÄS OSA

RATKAISUTAISTELU LÄNNESSÄ

KYSYMYS HYÖKKÄYKSESTÄ LÄNSIRINTAMALLA.

Aikomuksia ja edellytyksiä vuodeksi 1918.

Kun ottaa huomioon sen vakavan kuvan, jolla lopetin esitykseni edellisen osan, asetettaneen minulle oikeutettu kysymys, mitä edellytyksiä luulin olevan sodan suotuisaan lopettamiseen viimeisellä suurella aseellisella ratkaisulla.

Vastauksessani sanoudun irti valtiollisista näkökohdista ja puhun vain sotilaan kannalta, kääntyen aluksi liittolaistemme keskuudessa vallitseviin olosuhteihin:

Katsoen Venäjän ja Romanian sotilaalliseen voimattomuuteen ja Italian kärsimiin suuriin tappioihin pidin Itävalta-Unkarin asemaa sotilaallisesti siinä määrin huojennettuna, ettei Tonavan valtion tulisi vaikeaksi kestää nykyistä sotatilannetta rintamallaan. Bulgarian taas arvelin kyllä kykenevän pitämään puoliaan liittolaisvoimia vastaan Makedoniassa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun ne bulgarialaiset taisteluvoimat, jotka vielä olivat Romanian ja Venäjän rintamilla, piakkoin vapautuisivat sieltä pelkästään Makedoniaa varten. Venäjän romahtaminen oli taas riittävästi parantanut Turkinkin asemaa Vähässä-Aasiassa. Sillä oli nyt, minun arvosteluni mukaan kylliksi voimia käytettävissään vahvistaakseen oleellisesti armeijojaan Mesopotamiassa ja Syyriassa.

Mielestäni riippui siis liittolaistemme jatkuva kestävyys, paitsi niiden hyvästä tahdosta, vain siitä, oliko niillä tehtäviään varten käytettävissä riittävästi taisteluvälineitä ja osattiinko niitä tarkoituksenmukaisesti käyttää. Muuta kuin puolensapitämistä en vaatinut miltään liittolaiseltamme. Me halusimme itse saada sodan ratkaistuksi lännessä. Sitä varten saimme nyt idässä olleet voimamme vapaiksi ja toivoimme, että ainakin paremman vuodenajan tullessa pääsisimme niitä käyttämään. Näitten voimien avulla saatoimme lännessä saavuttaa ylivoiman mieslukuun nähden. Ensi kertaa koko sodan aikana saksalainen ylivoima jollakin rintamallamme! Meidän ylivoimamme ei kylläkään saattanut olla niin suuri kuin se ylivoima, jolla englantilaiset ja ranskalaiset kolme vuotta olivat turhaan ahdistelleet länsirintamaamme. Etenkään eivät meidän itäiset voimamme riittäneet korvaamaan vastustajiemme suurta ylivoimaa tykistöön ja lentovälineihin nähden. Kuitenkin kykenimme kokoamaan jollekin kohdalle länsirintamaa valtavan voiman vihollisen linjojen musertamiseksi, panematta itseämme silti liian paljon alttiiksi muilla rintamanosilla.

Helppo ja yksinkertainen ei päätös hyökkäyksen aloittamisesta länsirintamalla kuitenkaan ollut, vaikkakin suhteet mieslukuun nähden olivat meille suotuisat. Epäilys, saattaisimmeko tosiaan saavuttaa suuren menestyksen, ei ollut vähäinen. Tähänastisten vihollishyökkäysten kulussa ja tuloksissa en tosiaankaan saattanut löytää mitään hyökkäykseen kehoittavaa. Mitä oli vihollinen kaikella lukuun perustuvalla ylivoimallaan, miljoonilla granaateillaan, heittomiinoillaan ja ihmishekatombeillaan lopullisesti voittanut? Muutaman kilometrin levyiset maa-aluesaavutukset olivat kuukausia kestäneiden ponnistusten tulos. Tietenkin olimme mekin puolustautuessamme kärsineet ankaria tappioita, mutta kuitenkin oli otaksuttavaa, että hyökkääjien tappiot olivat melkoista suuremmat. Yksistään n.s. ainestaisteluilla emme koskaan voisi saavuttaa ratkaisevaa päämäärää. Sellaisten taistelujen käymiseen meillä ei ollut aikaa eikä voimia. Sillä yhä lähemmäksi tuli se hetki, jolloin täysivoimainen Amerikka vähitellen astuisi näyttämölle. Jollei sukellussotamme siihen mennessä vaikuttaisi niin paljoa, että suurten joukko-osastojen ja niiden tarpeiden kuljettaminen kävisi kysymyksenalaiseksi, silloin tuli asemamme pakostakin vakavaksi.

Luonnollisena herää kysymys, mikä seikka näytti oikeuttavan meidät toivomaan yhtä tai useampaa ratkaisevaa voittoa, vaikka vastustajamme eivät olleet tähän mennessä saavuttaneet mitään sellaista. Vastaus on helppo antaa, mutta vaikea selittää; se on ilmaistavissa sanalla: "luottamus". Ei luottamus onnelliseen sattumaan, häilyviin toiveihin, vielä vähemmän luottamus lukumäärään tai ulkonaiseen voimaan. Se oli sitä luottamusta, jota päällikkö tuntee lähettäessään joukkonsa vihollisen tuleen, varmana siitä, että ne kestävät vaikeimmankin ja tekevät mahdottomalta näyttävän mahdolliseksi. Sama luottamus oli minussa, kun me vuosina 1916 ja 1917 jätimme länsirintamamme melkein yli-inhimillisen kuormituksen alaiseksi, hyökätäksemme toisaalla, ja sama luottamus antoi meille uskallusta pitää pienillä voimilla aisoissa vihollisen ylivoiman kaikilla sotakentillä, vieläpä lyödäkin sen.

Luvultaan tarpeellisen suuri voima oli nyt käytettävänämme eikä minusta myöskään missään näyttänyt puuttuvan tahtoa kelpo työhön. Minä suorastaan tunsin, kuinka joukot kaihosivat päästä pois puolustussodan kurjuudesta ja painosta. Tiesin, että saksalaisesta "kaniinista", jota eräs katkerimmista vihollisistamme luuli englantilaisessa ivassaan voivansa nauraa "aukealta kentältä maakoloihin ajetuksi", tulisi hyökkäyskypäräinen saksalainen, joka koko vihaansa hehkuen nousee ampumahaudoista, haihduttaakseen voittoisassa hyökkäyksessä puolustussodan monivuotiset kärsimykset.

Sen lisäksi uskoin hyökkäyskäskymme johtavan vieläkin kauemmas kantaviin seurauksiin. Toivoin, että ensimmäiset voitolliset iskumme kohottaisivat koko isänmaankin synkkänä hautomasta ja miettimästä ajan kurjuutta, taistelumme toivottomuutta ja uskoa, että on mahdotonta lopettaa sota muulla lailla kuin alistumalla tyrannimaisten voimien tuomioon. Kun säihkyvä säilä nousee, niin se tempaa sydämet mukaansa -- niin on aina ollut laita; olisiko nyt toisin? Ja toiveeni kiitivät pois yli isänmaan rajojen. Suuren saksalaisen sotamenestyksen mahtavasta vaikutuksesta arvelin sotainnon nousevan alakuloisuuteen vaipuneessa Itävalta-Unkarissakin, Bulgarian valtiollisten ja kansallisten toiveiden taas lehahtavan liekkiin, puolensapitämisen halun vahvistuvan kaukaisissa turkkilaisissa maissakin.

Kuinka olisinkaan voinut luopua vuorenlujasta uskostani asiamme voittoon suositellakseni keisarilleni isänmaani ja omantuntoni edessä antautumista. "Antautumistako?" Niin juuri! Ei saattanut olla eri mieltä siitä, että viholliset asettaisivat vaatimuksensa niin korkealle. Kun kerran olisimme joutuneet myöntymisen kaltevalle pinnalle ja kun voimiemme korkein jännitys lakkaisi, silloin ei olisi odotettavissa muuta päätöstä kuin kauhea loppu, jollemme edeltäkäsin olisi lamauttaneet vihollisen käsivarsia ja tahtoa. Sellaiset olivat edellytyksemme jo v. 1917, sellaisina ne myöhemmin toteutuivat. Meillä oli aina valittavana taistelu voittoon saakka tai alistuminen aina itsensäkieltämiseen. Puhuivatko vastustajamme koskaan muussa mielessä? Minun korvaani ei koskaan kuulunut muuta ääntä. Jos sellainen siis todella on jossain rauhaa tavoitellen kaikunut, niin se ei ainakaan tunkenut minun ja vihollisvaltiomiehen välillä olevan ilmapiirin läpi.

Meillä oli minun vakaumukseni mukaan voimat ja sotainen henki, joita tarvittiin viimeiseen, ratkaisua luovaan aseleikkiin. Meidän oli vain päätettävä, missä ja kuinka siihen oli ryhdyttävä. Kysymykseen "kuinka" saattoi yleensä vastata seuraavasti: Oli vältettävä pysähdykseen joutumista n.s. ainestaistelussa. Meidän oli annettava luja, mahdollisimman yllättävä isku. Jos meidän ei onnistuisi yhdellä ainoalla iskulla saada vihollisen vastustusta murtumaan, niin tuli tähän ensimmäiseen iskuun liittää useita uusia iskuja eri paikoissa vihollisen puolustuslinjalla, kunnes päämäärämme olisi saavutettu.

Sotaihanteena kangasteli mielessäni luonnollisesti jo edeltäkäsin vihollisten linjojen täydellinen puhkaiseminen, murto, joka avaisi meille ovet vapaisiin sotaliikkeihin. Tämä aukko oli lyötävä linjalla Arras--Cambrai--St. Quentin--La Fère. Valtiolliset näkökohdat eivät vaikuttaneet tämän hyökkäysrintaman valintaan. Emme tahtoneet hyökätä täällä sen takia, että meillä tällä alueella oli englantilaisia vastassa. Pidin tosin Englantia yhä vihollistemme vastarinnan päätukena, mutta olin samalla myös selvillä siitä, että Ranska tahtoi vahingoittaa valtiollista olemassaoloamme aina tuhoon asti yhtä hellittämättömästi kuin Englantikin.

Sotilaalliselta kannalta oli yhtä vähän merkitystä sillä, suuntaisimmeko ensimmäisen hyökkäyksemme ranskalaisia vai englantilaisia vastaan. Englantilaiset olivat epäilemättä kömpelömpiä taistelussa kuin heidän asetoverinsa. He eivät osanneet hallita nopeasti vaihtelevia tilanteita. He työskentelivät liian kaavamaisesti. Nämä virheet olivat tähän asti ilmenneet englantilaisten hyökkäyksissä, ja luulin, että asianlaita olisi sama puolustuksessakin. Sellaiset ilmiöt olivat jokaisesta sotilaskasvatuksen tuntijasta itsestään selviä. Ne johtuivat vastaavan rauhanaikuisen kasvatuksen puutteesta. Ei edes monivuotinen sotakaan saattanut täydellisesti korvata puuttuvia valmistuksia. Mitä englantilaisten notkeudesta taistelussa puuttui, sen he ainakin osittain korvasivat sitkeydellään, jota he osoittivat tehtävästään ja päämäärästään kiinnipitämisessä, olipa sitten kysymys hyökkäyksestä tai puolustuksesta. Englantilaiset joukko-osastot olivat arvoltaan erilaisia. Valiojoukot olivat kotoisin siirtomaista, ilmiö, joka kai johtuu siitä, että sikäläinen väestö on pääasiallisesti maata viljelevää.