Part 19

Venäjällä vallankumous! Miten monesti olivatkaan meille tuon maan todelliset tai kuvitellut tuntijat julistaneet sen lähenemistä. Minä olin menettänyt uskoni siihen. Nyt, kun se tapahtui, ei se minussa lainkaan herättänyt poliittisen tyydytyksen, mutta kyllä sodankäynnin huojennuksen tunteita. Viimemainitutkin alkoivat vasta vähitellen saada valtaa mielessäni. Kysyin itseltäni: merkitsikö tsaarin kukistuminen sodan vai rauhan virtausten voittoa? Oliko tsaarivallan tähänastisten haudankaivajain työn tarkoituksena vain viimeisen kruununkantajan keralla tuhota ylhäisten venäläisten piirien rauhantahto, jonka me hyvin tunsimme, ja kansan laajojen kerrosten rauhankaipuu?

Niin kauan kuin Venäjän armeijan käytös ei antanut tähän kysymykseen selvää vastausta, oli ja pysyi tilanteemme Venäjään nähden epäselvänä. Hajautumisliike oli epäilemättä alkanut Venäjän valtakunnassa. Ellei pian asetettu diktatuuria, joka käytti valtaansa yhtä häikäilemättä kuin äsken kukistunutkin, oli tämä hajautuminen edistyvä, joskin Venäjän suuren, raskaan valtiohirviön kömpelöiden elämismuotojen vuoksi kenties hitaammin kuin muualla. Alusta pitäen on ohjelmanamme olla kajoamatta näiden tapausten kulkuun ja vain pysyä varuillamme, ettei se pääse meitä vahingoittamaan tai kenties suorastaan tuhoamaan. Meidän on nykyisessä asemassamme muistettava, mitä opettaa Valmyn pommitus enemmän kuin sata vuotta sitten, miten se uutti yhteen Ranskan kansan sekasortoiset ja hajanaiset voimat ja antoi sysäyksen tuohon veripunaiseen hyökyyn, joka tulvahti yli koko Euroopan. On kyllä totta, että vuoden 1917:n Venäjällä ei ole käytettävissään silloisen Ranskan suuria, uuvuttamattomia miesmääriä. Tsaarikunnan parhaat ja kelvollisimmat voimat seisovat rintamalla tai makaavat joukkohaudoissa meidän linjojemme edessä tai takana.

Vaikea on se itsehillintä, jota alkava Venäjän hajautuminen minulta persoonallisesti vaatii. Jollen nyt voi poliittisista syistä suostua rynnäkköön itärintamalla, kiihoittaa sotilaan tunne hyökkäämään lännessä. Mietin englantilaisten hyökkäyksen lamautumista Arrasin luona, Ranskan raskasta tappiota Soissonsin ja Reimsin välillä. Onko mitään luonnollisempaa kuin ajatus, että kaikki käyttökelpoiset taistelujoukot on viskattava länteen ja käytävä siellä hyökkäykseen? Amerikka on vielä kaukana. Tulkoon se vain, kun Ranskankin voimat on murskattu. Silloin se tulee liian myöhään!

Mutta uhkaavan suuren vaaran älyää myös entente ja se työskentelee kaikin keinoin estääkseen Venäjän luhistumisen ja siitä johtuvan valtavan paineen poistumisen meidän itärintamallamme. Venäjän täytyy kestää ainakin siksi, että Amerikan vasta muodostetut armeijat ehtivät astua Ranskan mantereelle, muuten näyttää Ranskan sotilaallinen ja moraalinen häviö varmalta. Siksi toimittaa entente Venäjälle politikoitsijoita, agitaattoreita ja upseereita tukemaan sen sekasortoista ja hajoavaa rintamaa, eikä myöskään unohda evästää näitä lähettejään rahalla, joka Venäjällä usein paikoin vaikuttaa tehokkaammin kuin poliittiset näkökohdat.

Nämä vastustajain toimenpiteet riistävät meiltä tälläkin kertaa mitä suurimmat voitonmahdollisuudet. Venäjän rintama pysyy koossa, ei omin vointinsa, vaan pääasiallisesti niillä agitatoorisilla keinoin, joita vastustajamme käyttävät siellä ja jotka täyttävät tarkoituksensa, jopa vastoin Venäjän kansanjoukkojen tahtoa.

Eikö meidän ehkä sittenkin olisi ollut hyökättävä silloin, kun ensimmäiset repeytymät ilmestyivät Venäjän valtiorakennukseen? Eivätkö poliittiset näkökohdat turmelleet meiltä tähänastisten suurimpien voittojemme kauneimpia hedelmiä?

Suhteemme venäläisiin itärintamalla kehittyy ensiksi yhä ilmeisemmin aselepoa kohti, vaikka ilman kirjallista vahvistusta. Venäjän jalkaväki ilmoitti vähitellen melkein kaikkialla, ettei se enää tahtonut taistella. Mutta joukoille ominainen tylsyys sai sen yhä edelleen kyyröttämään juoksuhaudoissa. Milloin keskinäiset suhteet kehittyvät liian silminnähtävän tuttavalliseksi seurusteluksi ammuskelee venäläisten tykistö joitakin laukauksia. Tämä aselaji on vielä päällikköjensä vallassa, ei siksi, että sillä olisi synnynnäisiä konservatiivisia taipumuksia, vaan siksi, että se ei jakaannu niin moneen itsenäisesti ajattelevaan päähän kuin sen sisar-aselaji. Ententen agitaattorien ja upseerien vaikutus pitää vielä kauttaaltaan ohjaksissaan venäläisiä pattereita. Venäläinen jalkaväkisotilas tosin sadattelee tätä hänelle niin tervetulleen aselevon häiritsemistä, siellä täällä antaa aimo selkäsaunan tykkimiesveikolleen ja iloitsee, kun meidän granaattimme räjähtelevät näiden ampumasuojuksissa, mutta tällainen asiaintila pysyy muuttumattomana kuukausimääriä.

Venäläisten haluttomuus taisteluun on ilmeisin pohjoisella sivustalla. Sieltä etelään se tasaisesti vähenee. Romanialaisiin se ei nähtävästi ole koskenutkaan. Toukokuusta lähtien näyttää pohjoisessa päällystö saavan ohjat taas käsiinsä. Ystävyys vastapuolen juoksuhautojen kanssa vähenee vähenemistään. Palataan taas entiseen seurusteluun ase kädessä. Pian ei ole epäilystäkään siitä, että Venäjän armeijan selkäpuolella työskennellään ja harjoitetaan joukkoja kaikin voimin. Niin saadaan venäläiset joukot taas ainakin osittain vastustuskykyisiksi, jopa hyökkäyshaluisiksi. Sotainen virtaus on päässyt voitolle ja Venäjä ryhtyy suureen hyökkäysliikkeeseen Kerenskin johdolla.

Kerenskin, eikö Brusilovin? Jälkimmäisen ovat kai korkeimmasta asemasta syösseet ne omain miesten verivirrat, jotka v. 1916 juoksivat Galitsiassa ja Volhyniassa, samoin kuin kävi tänä keväänä Nivellen Ranskassa. Väkirikas Venäjä näyttää nyt tulleen arastelevaksi ihmisuhreihin nähden. Sodan suuresta velkakirjasta on avattu se sivu, jolle on merkitty Venäjän mieshukat, mutta summasta ei ole selkoa. Viisi vai kahdeksan miljoonaa? Meilläkään ei ole aavistusta sen suuruudesta. Tiedämme vain, että taistellessamme venäläisiä vastaan meidän toisinaan täytyy poistaa vihollisen ruumisröykkiöt juoksuhautojemme edestä saadaksemme selväksi ampumakentän ehtimiseen esiinryntääviä valtavia miesjoukkoja vastaan. Luokoon tämän pohjalla mielikuvitus käsityksen mieshukan määrästä, todellinen arviointi on ikuisesti oleva epäonnistuva yritys.

On vaikea ratkaista, onko oma päätös vai ententen houkutukset tai pakko saanut Kerenskin ryhtymään hyökkäykseen. Joka tapauksessa vaativat ententen edut mitä ehdottomimmin, että Venäjä vielä kerran ajetaan hyökkäämään. Entente on näet itse jo lännessä uhrannut hukkaan hyvästi puolet rynnistysvoimaansa, kenties enemmänkin kuin puolet. Mitäpä se enää muutakaan voi kuin panna peliin loputkin, vaikka Amerikan apukin on vielä kaukana? Sukellussota jäytää juuri näinä kuukausina katkerimman, leppymättömimmän vastustajamme elinydintä niin ankarasti, että on kyseenalaista, onko tulevana vuonna enää mahdollista kuljettaa yli meren Amerikasta saapuvaa apua. Saksa on saatava siis pysyttämään joukkojaan idässäkin, ja siksi uskaltaa Kerenski lähettää hyökkäykseen Venäjän viimeiset voimantähteet. Rohkeata peliä, rohkeata etenkin Venäjän oloissa! Mutta silti täysin oikeutettua; sillä jos se onnistuu, ei ole vain entente pelastettu, vaan silloin voidaan myös luoda venäläinen diktatuuri ja lujittaa sitä. Ilman sitä on Venäjä kaaokseen tuomittu.

Kerenskin rynnistyksen menestymismahdollisuudet ovat tosin nyt kutakuinkin yhtä vähäiset kuin aikaisemminkin. Vaikka hyviä saksalaisia divisionia onkin siirretty länteen, jäljellejääneet riittävät hyvin pitämään kurissa venäläisten syöksähtelyjä. Hyökkäysliike ei kuitenkaan ole kehittyvä pitkäaikaiseksi rynnäkkövyöryksi, kuten 1917, siihen ei vastustajalla ole sisäistä voimaa. Monilukuiset venäläiset vapauden kuuluttajat risteilevät nyt ryöstellen armeijan selkäpuolella tai vaeltavat kotiseuduilleen. Hyviäkin aineksia lähtee rintamalta huolehtimaan omaisistaan ja omaisuudestaan sisäpoliittisen katastroofin uhan nähdessään. Sen sijaan ovat olot Itävalta-Unkarin rintamalla arveluttavat, on syytä pelätä, että venäläisten hyökkäys siellä nyt, kuten 1916:kin, voi sattua heikkoon paikkaan. Kenties, ja kai varmastikin, Kerenskillä on siitä samat tiedot kuin meillä. Antaapa meille jo keväällä eräs liittoutuneiden edustaja näistä oloista hahmottelemansa vakavan kuvan, jossa vallitsee se yleisvaikutelma, että "verrattomasti suurin osa Itävalta-Unkarin slaavilaisista joukoista kykenee nyt vielä vähemmän kuin 1916 vastustamaan venäläisten hyökkäystä", sillä ne ovat poliittisesti hajautumistilassa, kuten venäläisetkin joukot.

Samanlaisista karkureilta saamistaan kertomuksista on varmaan Kerenski johtunut sotasuunnitelmaansa: paikallisia hyökkäyksiä saksalaisia vastaan, joiden kädet vain sidotaan, mutta voimaisku Itävalta-Unkarin armeijan muuria vastaan. Ja niin kävikin.

Riian, Väinänlinnan ja Smorgonin luona käy venäläinen saksalaisten asemain kimppuun ja lyödään takaisin. Galitsiassa muuri osoittautuu kiviseksi vain niissä kohdin, missä itävalta-unkarilaisiin joukkoihin on liitetty saksalaisia. Mutta Stanislaun luona jo sortuu itävaltalais-slaavilainen seinä Kerenskin ensi kolhauksesta. Kerenskin joukot eivät kuitenkaan ole Brusilovin joukkoja. Jälkimmäisen hyökkäyksestä on nyt vuosi kulunut. Se vuosi on Venäjän armeijassa tiennyt ankaraa menetystä ja syvälle ulottuvaa hajoamista. Niinpä ei venäläisten rynnistys Stanislaunkaan luona kykene kunnolla iskeytymään lävitse hyvistä edellytyksistä huolimatta.

Venäjän vilja on viimeinkin kypsä leikattavaksi. Leikkaaja seisookin jo valmiina. On se aika, jolloin Saksan kotoisilla vainioillakin todellinen elonaika alkaa. Ollaan heinäkuun keskivaiheilla!

Vastaiskumme idässä.

Vastaisku! Ei yksikään joukko-osasto, yksikään rintaman päällikkö voinut tuntea suurempaa tyydytyksen tunnetta saadessaan tiedon vastarynnistyksestä kuin minä tunsin huomatessani sen hetken vihdoin tulleen.

Aikaisemmin olen luonnehtinut asemamme aina kevääseen 1917 asti suureksi strateegiseksi järjestelytoiminnaksi. Reservimme tosin eivät olleet saatetut kiinteään yhteyteen, kuten oli laita esim. Napoleonin armeijajoukkojen, kun hän syksyllä 1813 odotti joka taholta saartavien vihollisten hyökkäystä. Meidän sota-alueemme suunnaton laajuus esti siitä. Toisaalta taas rautatiemme tekivät mahdolliseksi viskata nopeasti kauempanakin hajallaan olevia varajoukkoja iskemään valitulle toiminta-alueelle.

Torjuntataistelut lännessä olivat suuresti kuluttaneet reserviemme määrää. Vastahyökkäykseen ryhtymisen näillä jäännöksillä estivät voimasuhteet ja taisteluvaikeudet. Sitävastoin näyttivät voimamme riittävän lopullisesti ratkaisemaan hyväksemme tilanteen idässä ja siten saamaan aikaan sikäläisen vastustajamme poliittisen tuhoutumisen. Venäjän tukipuut olivat lahonneet. Sen nykyjään tasavaltalaisen armeijan voimanilmaukset olivat enää vain keinotekoisesti nostatettuja aaltoja, jotka eivät enää saaneet voimaansa kansan syvistä vesistä. Mutta jos tässä kansaintaistelussa mädäntyminen kerran oli päässyt kansan armeijaan asti, ei täydellinen romahdus enää ollut vältettävissä. Tästä vakaumuksestani lähtien olin sitä mieltä, että vähilläkin voimilla saatoimme nyt Venäjällä toimia ratkaisevasti.

Ymmärrettävästi ei nytkään puuttunut ääniä, jotka vieläkin varoittivat ryhtymästä käytettävissämme olevilla reserveillä hyökkäykseen. Eikä kysymys tosiaan ollutkaan niin helposti ratkaistavissa kuin miltä saattaa näyttää nyt, kun voi saada selvän yleiskatsauksen tapausten kulusta. Meillä oli päätöstä tehdessämme monet ankarat epäilykset ja huolet. Olihan jo silloin selvää, että englantilaisten hyökkäys Wytschaeten ja Messinesin luona kesäkuun 7:ntenä oli vain johdantokahakka siihen liittyvään suureen taisteludraamaan, jonka taustana tuli olemaan edempänä pohjoisessa olevat Flanderin seudut. Samoin oli otettava lukuun se, että Ranska uudelleen ryhtyisi hyökkäämään saatuaan armeijansa toipumaan keväällisen rynnistyksen ankarista vaurioista.

Voimien siirtäminen pois lännestä -- kyseessä 6 divisionaa -- oli epäilemättä uskallettua, kuten se oli ollut v. 1916 meidän valmistautuessamme hyökkäämään Romanian kimppuun. Silloin meitä tosin vaati ilmeinen pakko. Nyt oli vaikuttimenamme omaehtoinen päätöksemme. Mutta kummassakin tapauksessa uhkarohkeutemme pohjautui järkkymättömään luottamukseemme saksalaisia joukkoja kohtaan.

Muihinkin syihin kuin yleiseen sotatilanteeseen vetoavia varoittavia ääniä nousi suunnitelmaamme vastaan. Niiden kokemusten pohjalla, joita vihollisilla oli meidän puolustussodastamme, epäiltiin meidän puolellamme, voitaisiinko hyökkäämällä päästä tunkeutumaan läpi rintaman ja saavuttaa todellisia tuloksia. Muistan, että meitä vielä juuri ennen vastaiskumme alkamista Galitsian rintamalla varoitettiin odottamasta nyt käytettävissämme olevilla voimilla muuta kuin paikallista menestystä, siis samantapaista vihollisrintaman kuhmuille iskemistä kuin mitä vastustajamme puolustuksemme ensi alussa monesti sai aikaan. Kannattiko tavoitella tätä? Eikö silloin ollut parempi luopua koko yrityksestä.

Kun lähdettiin tällaisesta otaksumasta oli myös käsitettävää, että saimme kehoituksia, että meidän oli pidettävä maavoimamme valmiina puolustautumiseen ja muuten asetuttava odottamaan, kunnes sukellusveneemme ovat ehtineet täyttää niihin kiinnittämämme toiveet. Ajatus oli jollain tavoin viettelevä. Siihen asti saamiemme tietojen mukaan vedenalaisen sodan tulokset olivat kaikkia otaksumiamme paremmat. Sen vaikutusten täytyi pian tulla täysin näkyviin. Mutta sittenkään en voinut myöntyä tähän ehdotukseen. Idän sekä sotilaalliset että poliittiset olot vaativat juuri ratkaisua niin ehdottomasti, ettemme voineet enää kuukausimäärin vain pysyä alallamme ja katselijoina. Oli pelättävissä, että jollei Kerenskin hyökkäystä heti kintereillä seuraisi meidän vastaiskumme, pääsisivät sotaisat virtaukset Venäjällä taas ehdottomasti voitolle. Ei ole tarpeen lähemmin kuvailla sellaisen mahdollisuuden vaikutusta meidän maahamme ja liittolaisiimme. Kerenski tekee turhaa työtä koettaessaan vielä hyökkäykseen kelpaavilla joukoillaan Stanislaun luoteispuolelta tunkeutua läpi itävalta-unkarilaisten linjojen, joita nyt oli tuntuvasti vahvistettu saksalaisilla voimilla. Me kokoamme sillaikaa lounaaseen Brodysta, siis sivuun venäläisten murtautumiskohdasta, vahvan hyökkäysjoukon ja ryhdymme heinäkuun 19:ntenä hyökkäämään kaakkoiseen suuntaan Tarnopoliin päin. Sotaliikkeemme kohtaa melkein vastustuskyvyttömiä, edellisen hyökkäyksen uuvuttamia venäläisrintaman osia. Ne lyödään nopeasti hajalle ja yhdessä iskussa romahtaa koko Kerenskin hyökkäysliike. Vain kiireinen peräytyminen voi pelastaa perikadosta pohjoisessa ja varsinkin etelässä lähinnä murtautumiskohtaamme olleet venäläiset joukot. Koko Galitsiassa oleva itärintamamme aina kauas etelään Karpaateille asti rupeaa liikehtimään ja seuraa peräytyvää vihollista. Jo elokuun alussa on melkein koko Galitsia ja Bukovina puhdistettu vihollisista. Tämän kauniin tuloksen saavuttamisessa oli liittolaisillamme vastaava osansa. Minulle ilmoitettiin, että varsinkin kenttätykistö oli kunnostautunut itävalta-unkarilaisten takaa-ajotaistelussa. Uhkarohkeasti se riensi oman jalkaväen edellä venäläisiä ahdistamaan. Olin jo 1866 Königgrätzin luona ihaillut tätä oivallista aselajia vihollisteni kädessä ja iloitsin sen vuoksi kaksin verroin siitä, että se nyt meidän puolellamme uudelleen osoittautui maineensa arvoiseksi. Meidän rynnistyksemme pysähtyi Moldaun rajalle. Tämä ei voinut kenellekään tuottaa suurempaa mielipahaa kuin minulle. Strateeginen tilanteemme oli mahdollisimman edullinen, jatkamalla sotaliikkeitämme olisimme vallanneet tämän Romanian viimeisen kaistaleen. Venäjän silloisten poliittisten olosuhteiden vuoksi olisi Romanian armeija varmasti hajautunut, jos olisimme voineet pakottaa sen kokonaan poistumaan kotimaansa kamaralta. Kuinka olisivat Romanian kuningas ja Romanian kuninkaallinen armeija voineet pysyä pystyssä Venäjän vallankumouksellisella maaperällä? Mutta peräytyessään venäläiset olivat niin pahoin rikkoneet rautateitä, että yhteytemme selkäpuolen kanssa kävi sangen vaikeaksi, ja meidän täytyi raskain sydämin luopua sotatointen jatkamisesta tällä suunnalla. Kun myöhemmin yritimme Focsanin luona hyökkäämällä saada Moldaussa olevan Romanian armeijan horjumaan, ei se onnistunut.

Pidämme nyt edelleen kiinni päätöksestämme, ettemme jätä Venäjää rauhaan ennenkuin se lopullisesti sortuu, vaikkapa tällä välin Flanderin sotanäytelmän alku vaatisi huomiomme, vieläpä lisäisi huoliamme. Jollemme Volhyniassa ja Moldaussa enää voineet käydä Venäjän armeijan kimppuun, oli se tehtävä toisella rintamanosalla.

Riika tarjosi nyt erittäin otollisen kohdan, johon suunnattu isku olisi sekä sotilaallisesti että poliittisesti tuntuva. Siellä kulki Venäjän rintaman pohjoinen siipi valtavan sivusta-aseman tavoin 70 km:n pituisena, mutta vain 20 km:n levyisenä vyöhykkeenä pitkin meren rannikkoa Väinäjoen länsirannalle. Sekä strateegisesti että taktillisesti se oli uhkana meidän rintamallemme. Tämä tilanne oli ärsyttänyt meitä jo aikaisemmin, jolloin minä vielä olin Idän päällikkönä. Olimme jo 1915 ja 1916 punoneet suunnitelmia, miten puhkaisisimme tämän rintamanosan likeltä sen tukikohtaa ja siten voisimme tähdätä raskaan iskun sen joukkoihin.

Sileällä paperilla oli sotaliike varsin helppo, mutta ei niinkään yksinkertainen karussa todellisuudessa. Murtautumiskiila oli näet Riian yläpuolella suunnattava pohjoiseenpäin yli leveän Väinäjoen. Olivathan tosin sodan mittaan tällaiset vuolaat virrat paljon menettäneet entistä merkitystään vakavina esteinä. Olihan kenraalisotamarsalkka von Mackensen mennyt kahdesti mahtavan Tonavan yli vastustajan nähden. Me saatoimme siis kevyemmin sydämin uskaltautua poikki kapeamman Väinäjoen; mutta yrityksen suurin vaikeus oli siinä, että heti vastapäisellä rannalla oli venäläisten lujasti miehitettyjä juoksuhautoja, joille joki oli mainiona vesi-vallihautana.

Siitä huolimatta onnistuu rohkea hyökkäyksemme syyskuun 1:senä, kun venäläinen valmistavan tulemme aikana siirtyy pois joenrannan-asemistaan. Mutta myöskin suuren sivusta-aseman miehitysjoukot länteen joesta peräytyvät yötä päivää marssimalla Riian kautta itäänpäin ja pääsevät siten suurelta osalta parahiksi välttymään vangiksi joutumiselta.

Hyökkäyksemme Riian luona herättää Venäjällä mitä suurinta huolestumista Pietarin kohtalosta. Maan pääkaupungissa kiihtyy mieliala. Pietari tuntee meidän hyökkäyksemme Riikaa vastaan suoranaisesti uhkaavan sitä itseään. Pietari, yhä vielä Venäjän pää, joutuu mitä pahimman hermostuneisuuden tilaan, jossa asiallinen, rauhallinen ajattelu on mahdoton; muuten siellä varmaan olisi otettu harppi käteen ja mitattu, millaiset välimatkat vielä erottivat meidän voitokkaat joukkomme Venäjän pääkaupungista. On sentään myönnettävä, ettei tällöin mielikuvitus työskentele vilkkaasti vain Venäjällä, vaan myöskin meidän omassa isänmaassamme, unohtaen ajan ja paikan. Meilläkin antaudutaan suurenmoisiin harhakuvitelmiin joukkojemme marssimisesta Pietaria vastaan. Sanon suoraan, ettei sen toimeenpaneminen olisi ollut kenellekään mieluisempaa kuin minulle itselleni. Siksi ymmärsin joukkojemme ja päälliköiden kiihkeän halun jatkaa marssia ainakin Peipusjärvelle asti. Mutta meidän täytyi luopua panemasta täytäntöön tätä tosin hyvin ihanaa ajatusta, se olisi vienyt joukkomme liian kauas ja liian suurilukuisina suunnalle, joka ei ollut yhdistettävissä muihin suunnitelmiimme. Huomiomme oli käännettävä Riian-lahdesta Adrianmerelle. Siitä kohta myöhemmin.

Mutta ellemme voi marssia Pietariin saakka ja siten pitää Venäjän hermokeskusta mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa, joka vie aina katastrofiin asti, on vielä olemassa toinen tie tähän päämäärään, nimittäin meritie. Laivastomme suostuu halukkaasti kehoitukseemme. Niin syntyy päätös anastaa Riianlahden suulla sijaitseva Saarenmaa. Sieltä olemme suoranaisena uhkana Tallinnalle, Venäjän sotasatamalle, ja harjoitamme vielä ankarampaa painostusta hermostunutta Pietaria vastaan, vain varsin vähäisiä voimia alttiiksi asettamalla.

Sotaliike Saarenmaata vastaan on tämän sodan ainoa molemmille osaaottaville puolille täysin onnistunut yritys, mikäli oli kysymys armeijan ja laivaston yhteistoiminnasta. Huonot sääsuhteet tekivät suunnitelman toteuttamisen alussa niin kyseenalaiseksi, että jo ajattelimme laskea laivoihin siirretyt joukot takaisin maihin. Sään paraneminen saa meidät uskaltamaan kuitenkin. Suunnitelman toteuttaminen käykin siitä lähtien niin tarkasti kuin kello. Meriväki vastaa niitä korkeita vaatimuksia, jotka meidän nyt täytyy asettaa sille joka suhteessa.

Me saamme haltuumme Saarenmaan ja sen lähisaaret. Pietarissa kiihtyvät hermot yhä pahemmin ja toimivat hurjemmin ja sekavammin. Venäläisen maarintaman suljettu linja repeilee yhä enemmän; yhä selvemmin käy ilmi, että Venäjää kuluttaa sisäinen kiihtyneisyyden tila siksi paljon, ettei se kykene lähitulevaisuudessa käyttämään voimia ulospäin. Sitäkin, mikä tässä temmellyksessä vielä näyttää lujalta ja järkkymättömältä, ympäröivät punaiset tyrskyt yhä vahvempina, pala palalta särkyvät valtion peruspylväät.

Meidän viimeisistä iskuistamme ei hirviö vain horju, se halkeaa ja luhistuu. Mutta me käännymme uuteen tehtävään.

Hyökkäys Italiaa vastaan.