Part 18
Sodan päätyttyä meille niin kohtalokkaasti on luultu olevan oikeutettua leimata rajoittamaton sukellussota uhkapeliksi. Näin koetettiin valtiollisesti ja sotilaallisesti samoin kuin siveellisestikin halventaa tätä meidän päätöstämme. Näin arvosteltaessa jätetään huomioon ottamatta, että melkein kaikki ratkaisevat päätökset, eivätkä vain ne, mitä sodassa tehdään, sisältävät suuren vahingonvaaran, vieläpä että teon suuruus pääasiallisesti on siinä, että uskalletaan suuri panos, ja on sen mukaan mitattavakin. Kun sotapäällikkö sotatantereella lähettää taisteluun viimeiset reservinsä, tekee hän vain sen, mitä hänen isänmaallaan on oikeus häneltä vaatia: hän ottaa niskoilleen täyden vastuun ja osoittaa rohkeutensa astuessaan viimeisen ratkaisevan askeleen, jota ilman ei voittoa ole mahdollinen saada. Johtaja, joka ei voi tai ei tahdo vastuulleen ottaa viimeisen voimansa uskaltamista menestyksen saavuttamiseksi, tekee rikoksen omaa kansaansa vastaan. Ellei isku hänelle onnistu, silloin häntä tosin kyllä kohtaa heikkojen ja pelkurien kirous ja ilkku. Mutta se on kerta kaikkiaan sotamiehen kohtalo. Siinä ei olisi mitään suurta, jos se voitaisiin perustaa vain varmoille laskuille ja jollei laakerien saavuttaminen olisi riippuvainen vastuun rohkeudesta. Tämän rohkeuden kehittäminen on ollut saksalaisen sotilaskasvatuksemme päämäärä. Tässä se saattoi viitata oman historiamme suurimpiin esikuviin, samoin kuin vaarallisimpain vastustajaimmekin valtavimpiin töihin. Onko kukaan käyttänyt rohkeammin viimeistä voimaansa kuin suuri kuninkaamme käytti sitä Leuthenin tappelussa ja siten pelasti isänmaansa ja tulevaisuutensa? Eikö ole oikeaksi tunnustettu Napoleoninkin päätös, kun hän Belle Alliancen tappelussa uskalsi lähettää tuleen viimeiset pataljoonansa ratkaisun saavuttamiseksi; lähteäkseen tosin sitten taistelutantereelta köyhänä kuin kerjäläinen, kuten Clausewitz sanoo? Ellei Blücherin kaltainen mies olisi ollut korsikalaista vastassa, olisi korsikalainen voittanut ja maailmanhistoria arvatenkin olisi kulkenut toisia teitä. Ja toisella puolella tuo suuren riemun esine, marsalkka Eteenpäin; eikö hänkin tässä ratkaisevassa taistelussa pannut alttiiksi viimeistään? Kuulkaamme mitä ennen sotaa eräs kiivaimmista vastustajistamme siitä lausui: "Kaunein sotatemppu, mitä koskaan olen nähnyt maan päällä tehtävän, on Blücher vanhuksen, joka heitettiin maahan, joutui hevosten kavioihin ja nousi pölystä pystyyn, ryntäsi voitettuja sotamiehiään vastaan, pysäytti heidän pakonsa ja Lignyn tappiosta johti heidät Waterloon suureen voittoon."
En tahdo tätä lukua päättää lausumatta julki epäilyksiä siitä väitteestä, että muka Amerikan liityttyä vastustajiimme asiamme oli lopullisesti menetetty. Odottakaamme ensiksi katsausta niihin vaikeuksiin, joihin saatoimme vastustajamme sukellussodallamme ja ajoittain suurella menestyksellämme maalla keväällä 1917. Saamme ehkä silloin kuulla, että me jo monta kertaa olimme tempaamaisillamme voitonseppeleen käsiimme ja saamme ehkä huomata senkin, että muut kuin sotilaalliset syyt estivät sotaa päättymästä meille suotuisasti tai ainakin siedettävästi.
Kreuznach.
Kun Romanian-sotaretki oli onnellisesti päättynyt ja asema idässä sen johdosta vakiintunut, täytyi meidän tämän jälkeen sijoittaa länteen toimintamme painopiste. Lännessä joka tapauksessa voitiin odottaa taisteluiden varhaista alkamista seuraavana sotavuonna. Tahdoimme olla lähellä näiden taisteluiden näyttämöä. Lännessä olevasta pääkortteerista oli mahdollista helpommin ja pienemmällä ajanhukalla olla välittömässä henkilöllisessä yhteydessä armeijaryhmäin kanssa. Tämän lisäksi keisari Kaarle halusi toiselta puolen olla maansa valtiollisten viranomaisten läheisyydessä, toiselta puolenhan ei myöskään tahtonut luopua välittömästä henkilöllisestä seurustelusta yleisesikuntansa kanssa. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento muutti sen vuoksi vuoden 1917 ensi kuukausina Badeniin, lähelle Wieniä. Samalla katosivat kaikki syyt, jotka olivat vaatineet Hänen Majesteettiaan meidän Keisariamme ja ylintä armeijanjohtoa olemaan Plessissä. Helmikuussa muutimme päämajan Kreuznachiin.
Plessistä erotessamme tunsin erikoista tarvetta saada kiittää sikäläistä ruhtinasta ja hänen virkamiehistöään suuresta vieraanvaraisuudesta, jota meille oli osoitettu sekä kaikkien virastojemme majoituksessa että yksityiselämässämmekin. Lisäksi saatoin omasta puolestani muistella monia ihania ajometsästyksiä virasta vapaina poikkeuksellisina iltoina sekä Plessin että sen lähellä olevan Neudeckin hoitopiirissä.
Seutuun, johon nyt tulimme, liittyi muistoja entisestä toiminnastani Reininmaakunnassa ajalta, jolloin olin yleisesikunnan osastonpäällikkönä. Kreuznachin kaupunkiin itseensäkin olin silloin tutustunut. Sen asukkaat osoittivat meille nyt kilvan liikuttavaa ystävyyttä. Tämä ilmeni muun muassa siinä, että nuorten naisten kädet koristivat joka päivä vereksillä kukilla kotimme ja yhteisen ruokahuoneemme. Kaiken tämän otin vastaan kiintymyksen osoituksena koko armeijaa kohtaan, jonka vanhimpiin edustajiin minä sodassa kuuluin.
Vähän sen jälkeen kun olimme Plessistä lähteneet erosi kenraalieversti von Conrad Itävalta-Unkarin armeijanjohdosta tullakseen ylikomentajaksi Etelä-Tirolin rintamalla. Syyt hänen eroonsa eivät ole minulle tunnetut. Otaksuin, että ne olivat haettavat henkilölliseltä alalta, koska minun käsitykseni mukaan ei ollut asiallisia syitä. Säilytän hänet uskollisessa toverillisessa muistossa. Hänen seuraajakseen tuli kenraali von Arz. Käytännöllinen pää, jolla oli terveet mielipiteet, oivallinen sotilas, arvokas sotatoveri siis kuten hänen edeltäjänsäkin! Hän kävi kiinni asiain ytimeen ja halveksi näennäisyyksiä. Luulen, että vastenmielisyys valtiollisten kysymysten käsittelyä kohtaan oli meille molemmille yhteinen. Mitä Tonavan monarkiassa vallitsevissa, minun edellä koskettamissani oloissa oli mahdollinen saada aikaan, sen kenraali von Arz minun vakaumukseni mukaan on ihmeteltävällä sitkeydellään suorittanut. Tehtävänsä koko raskaudesta hän ei ollut vähääkään epätietoinen. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee, että hän niin miehuullisen luottavasti kävi siihen käsiksi.
Mitä minuun yksityisesti tulee, vietin Kreuznachissa lokakuun alussa 70-vuotissyntymäpäiväni.
Hänen Majesteettinsa Keisarini, Kuninkaani ja Herrani osoitti minulle sen suuren armon, että hän tänä päivänä ensimmäisenä kävi kotonani itse lausumassa minulle onnentoivotuksensa. Tämä oli minulle päivän korkein pyhitys.
Matkalla virkarakennukseemme tervehti minua myöhemmin Kreuznachin nuoriso syysauringon säteilevässä loisteessa; yhteisen työhuoneistomme ovella odottivat minua työtoverini, läheisessä puutarhassa kaupungin ja ympäristön edustajat, haavoittuneet ja sairaat nuoret sotilaat, jotka kylpykaupungin parannuspaikoissa olivat hoidettavina, ja heidän vieressään veteraanit, sotatoverit ammoin kuluneilta ajoilta.
Päivän päätti pieni sotainen välikohtaus. Syystä, jonka perille en koskaan päässyt, oli alkanut levitä huhu, että tänä päivänä suurta päämajaamme vastaan todenmukaisesti tehtäisiin suuri lentohyökkäys. Mahdollista oli, että joku vastustajan lentokoneista tänä iltana, kuten niin usein ennenkin, pitkin Nahea pyrki Saarin linjalta Reinin linjalle tai päinvastoin. Ei ihmettä, että mielikuvitus työskenteli vilkkaammin kuin tavallisesti ja että yöllä maan ja säteilevän kuun välillä nähtiin ja kuultiin enemmän kuin mitä siellä todenteolla oli. Joka tapauksessa puoliyön aikaan lentäjiä torjuvat tykkimme aloittivat kiivaan kestävän tulen. Suuren ampumanopeuden johdosta käsillä olevat ammukset pian loppuivat ja saatoin rauhallisesti nukkua siinä ajatuksessa, ettei minua enää häirittäisi. Seuraavana päivänä Kaikkeinkorkein Sotaherrani, minun ollessani esittelyllä, näytti minulle suurta maljaa, joka oli täynnään saksalaisten ammusten siruja, hänen asuntonsa puutarhasta koottuja. Jonkinlaisessa vaarassa olimme siis kuitenkin olleet. Osa kreuznachilaisista muutoin oli pitänyt yöllistä ammuntaa syntymäpäivänviettoni sotilaallisena päätöksenä.
VIHOLLISTEN RYNNISTYS 1917 VUODEN ALKUPUOLISKOLLA.
Lännessä.
Suurimmalla jännityksellä odotimme heti paremman vuodenajan tultua vihollisen otaksuttavan yleisen rynnistyksen alkua lännessä. Olimme strateegisesti valmistautuneet sen varalle ryhmittämällä uudelleen voimamme, mutta olimme talven kuluessa lisäksi ryhtyneet kaikkiin taktillisiinkin toimenpiteihin voidaksemme kestää tämän joka tapauksessa kaikista vihollisen voimanponnistuksista suurimman.
Näistä toimenpiteistä ei ollut vähin tähänastisen puolustusmenetelmämme muuttaminen. Tähän muutokseen ryhdyimme tähänastisissa taisteluissa saavutettujen kokemuksien nojalla. Vast'edes emme enää aikoneet tyytyä puolustusjärjestelmään, jonka muodostivat yksityiset linjat ja tukipisteet, vaan aioimme käyttää puolustuksena linjajärjestelmiä ja tukipisteryhmiä. Täten muodostetuissa leveissä vyöhykkeissä emme tahtoneet käyttää joukkoja yhtenäisinä jäykkinä rintamina, vaan järjestää ne sekä rintaman pituus- että leveyssuuntaan lukuisiin ryhmitys- ja järjestelymuotoihin. Puolustajan tulisi pitää voimansa liikkuvina välttääkseen vihollisen tuhotehoa valmistelutaistelun aikana, siellä ja täällä vapaaehtoisesti luopua asemain osista, joissa oli käynyt mahdottomaksi pysyä, ja sitten vastahyökkäyksellä jälleen vallata takaisin, mikä yleisaseman puolustamiseksi oli välttämätöntä. Näitä periaatteita oli noudatettava niin vähässä kuin suuressakin.
Vihollisen tykistön ja miinanheittäjäin tuhoisaa vaikutusta ja vastustajan yllätysrynnäköitä aioimme siis vastustaa siten, että lisäsimme puolustuslaitoksiamme ja järjestelimme ne runsaammin ja kehitimme taistelukeinomme liikkuviksi. Samalla toteutettiin ohjelma, jonka mukaan lisäämällä etumaisissa vastustuslinjoissa konekiväärien lukua ihmisvoimia tarkemmin käytettiin ja siten säästettiin.
Tämä puolustusmenetelmämme syvälle käyvä muutos oli uskalias uudistus. Uskallettua se ensi sijassa oli sen vuoksi, että kesken sotaa vaadimme luopumaan taktillisista tavoista ja kokemuksista, joihin alempi johto ja joukot olivat eläytyneet ja joita ne käsitettävin ennakkoluuloin pitivät arvossa. Siirtyminen jostain taktillisesta käsityksestä toiseen on jo rauhan aikana jonkun verran pulmallista. Toiselta puolen se johtaa uuden liioitteluun, toiselta puolen kiinni pitämiseen vanhasta, jota on vaikea opettamalla hävittää. Ohjeitten selvimpiinkin sanoihin sekaantuu väärinkäsityksiä; yksityiset ja mielivaltaiset selittelyt sekoittavat ylenpalttisesti; inhimillisen ajatuksen ja toimen jatkavaisuus-taipumusta on usein mahdoton voittaa ilman voimallisinta tehostusta.
Taktilliset muutoksemme eivät kuitenkaan olleet uskallettu askel vain näistä syistä. Melkein vielä vaikeampaa oli vastata siihen kysymykseen, kykenisikö armeijamme keskellä sotaa nykyisessä tilassaan omaksumaan nämä muutokset ja taistelutantereella ne toteuttamaan. Emme voineet olla epätietoisia siitä, että se sotakoneisto, jolla meidän nyt tuli työskennellä, tuskin enää kesti vertausta vuosien 1914 ja 1915, tai edes vuoden 1916 alkupuolen armeijaan.
Suunnaton määrä uljainta voimaamme lepäsi kunniakalmistoissamme taikka oli ruhjotuin jäsenin tai ruumis sairaana tuomittu olemaan kotimaassa. Tosin oli vielä nytkin jäljellä uljas kantajoukko vuoden 1914 sotamiehiämme ja siihen liittyi paljon nuorta, innostuskykyistä voimaa ja uhrautumiseen altista tahtoa. Mutta tämä yksin ei vielä riitä armeijan voimaksi; voima ja tahto ovat kouluutettavat ja niiden tulee kokemuksissa terästyä. Armeija, jolla on niin suuret siveelliset ja henkiset varat, niin mahdikkaat historialliset perinnöt kuin Saksan armeijalla v. 1914, kestää tosin monta sotavuotta sisäistä arvoaan menettämättä, jos siihen vain virtaa kotimaasta tervettä ruumiillista ja siveellistä voimaa. Mutta sen yleisarvo alenee kuitenkin, asian luonnollisen kulun johdosta sen täytyy alentua, vaikka sen suhteellinen arvo jokaiseen viholliseen verraten, joka on yhtä kauan sodassa, säilyykin korkeana ja muita korkeampana.
Uusi puolustusmenetelmämme asetti korkeat vaatimukset joukkojemme siveelliselle voimalle ja taidolle, se kun löyhensi puolustuksen lujaa ulkonaista eheyttä ja samalla kohotti pienempäin osain itsenäisyyden korkeimmaksi periaatteeksi. Taktillinen yhteys ei enää ollut ulkonaisesti näkyvissä linjoissa ja ryhmissä vaan taktillisen yhteistoiminnan henkisessä siteessä. En liioittele sanoessani, että vallitseviin oloihin nähden siirtyminen näihin uusiin periaatteihin oli suurin luottamuksen osoitus, mitä saatoimme armeijamme, vieläpä sen kaikkien osien henkisille ja siveellisille voimille antaa. Jo lähin tulevaisuus oli osoittava, oliko tämä luottamus oikeutettu.
Lännessä puhkeaa ensimmäinen rajuilma valloilleen kevään tultua. Englantilaisten hyökkäys Arrasin luona huhtikuun 9:ntenä on vihollisten suuren kevätrynnistyksen alkusoitto. Hyökkäystä valmistellaan päiväkausia vihollisen suunnattoman tykistö- ja miinanheittäjämäärän kaikella raa'alla voimalla. Sellaisesta yllätystaktiikasta, jota Nivelle käytti edellisen vuoden lokakuussa, ei ole jälkeäkään. Eikö englantilaisten taholla luoteta tähän menettelytapaan vai tuntevatko he olevansa tottumattomia tähän taktiikkaan? Perustelut ovat tällä hetkellä yhdentekevät, tosiasiat riittävät ja puhuvat peloittavaa kieltä. Englantilaisten hyökkäys kulkee pauhaten yli ensimmäisen, toisen ja kolmannen juoksuhautalinjan. Tukikohtajoukot eivät kykene pitämään puoliaan tai vaikenevat sankarillista vastarintaa tehtyään; tykistöä menetetään joukoittain. Puolustusmenetelmä oli nähtävästi virheellinen!
Tilanne käy hyvin pulmalliseksi, on jouduttu kannalle, jossa kaikki tuntuu rupeavan horjumaan. "Pulmia on vältettävä", huutaa maallikko. Sotilas voi vastata hänelle vain: "Silloin saamme jo edeltäkäsin luopua koko sodankäynnistä, sillä niitä on mahdoton välttää. Ne kuuluvat sodan luonteeseen ja juuri ne antavat sille epävarmuuden ja vaarallisuuden leiman. Sotataidon tehtävänä ei ole välttää, vaan voittaa pulmat. Joka tahtoo peräytyä jo sellaisen uhatessa, sitoo omat kätensä, joutuu rohkeamman vastustajansa leikkipalloksi ja ratkaisun tullen sortuu heti."
En tahdo tällä väittää, ettei kaikkien niiden valmistelujen jälkeen, jotka olisi voitu tehdä, olisi ollut mahdollista välttää huhtikuun 9:nnen pulma. Sen ei ainakaan olisi tarvinnut tulla niin hirvittävän raskaana, jos oikeaan aikaan olisi viety reservit ottamaan vastaan vihollisen rintamanmurtoa. Mutta kun hyökkäys on niin helvetillisesti valmisteltu, on aina otettava lukuun se mahdollisuus, että puolustus paikoitellen hyvinkin pahasti järkkyy.
Illan taistelukertomus hahmottelee tänä huhtikuun 9:ntenä synkän kuvan, paljon varjoa, vähän valoa. Mutta tällaisissa tapauksissa täytyy valoa etsiä. Eräs säde, joskin epäselvä, ilmaantuu pimeydestä. Englantilaiset eivät näytä kyenneen käyttämään saavuttamaansa voittoa hyväkseen aina viimeisintä mahdollisuutta myöten. Se oli meidän onnemme, nyt kuten monesti ennen. Esityksen jälkeen puristan ensimmäisen kenraalimajoitusmestarin kättä sanoen: "No, olemme me yhdessä kestäneet pahempaakin kuin tänään tuli." Tänään hänen syntymäpäivänään! Luottamukseni ei ole järkkynyt. Tiesin, että uusia meikäläisiä joukkoja marssi taistelukentälle, että niitä tuli junissa. Pulma oli voitettavissa. Minussa itsessäni oli ankarin koettelemus jo ohitse. Mutta taistelu riehui yhä.
Toinen taistelukuva: Soissonsinkin luona ja sieltä kauas itäänpäin aina Reimsin seuduille asti jyrisevät huhtikuun ensimmäisestä viikosta alkaen tykit; ranskalaisten satalukuiset miinanheittäjät singauttelivat sieltä ammuksiaan. Täällä on päällikkönä Nivelle, varmaankin Verdunin luona hyvin ansaitun maineensa vuoksi. Hänkään ei ole viime kokemuksistaan Verdunin luona vetänyt meidän otaksumiamme johtopäätöksiä. Päiviä, jopa viikkokauden raivoaa ranskalaisten tuli. Sen piti muuttaa meidän puolustusvyöhykkeemme soraläjäksi ja ruumiskentäksi ja ainakin sielullisesti murtaa kaikki, mikä sattumalta säästyisi ruumiilliselta tuholta. Tässä hirvittävässä ahjossa näyttääkin tuon päämäärän saavuttaminen epäilemättömältä. Vihdoinkin otaksuu Nivelle meidän joukkomme täydelleen tuhotuiksi tai ainakin tarpeeksi pehmitetyiksi. Huhtikuun 16:ntena hän antaa voitonvarmana pataljoonansa käydä rynnäkköön tai ehkä pikemminkin tulen hehkussa kypsyneiden hedelmien korjuuseen. Silloin tapahtuu käsittämätöntä. Keskeltä pirstonnan ja hävityksen nousee saksalainen henki, saksalainen voima ja saksalainen tahto ja sinkoaa hävitystä ryntääviin rivistöihin ja niitä seuraaviin, meidän alkavassa tulessamme velloviin ja yhteen kasautuviin joukkoihin. Tosin murtautuu saksalaisten vastarinta paikoittain pahimmassa tuoksinassa, mutta mitä merkitseekään tässä jättiläiskamppailussa joidenkin yksityisten asemakohtien menetys, kun yleinen rintama pysyy voitokkaasti paikoillaan?
Taistelu merkitsee jo ensimmäisinä päivinään ranskalaisten ehdotonta tappiota. Verinen rynnäkön torjuntamme saa ranskalaisten sodanjohdon ja joukot mitä katkerimman, jopa vimmaisen pettymyksen valtaan.
Arrasin, Soissonsin ja Reimsin luona riehuu taistelu vielä viikkokausia. Taktillisesti se vain yhdessä ainoassa suhteessa eroaa edellisen vuoden Sommen kamppailusta: ensimmäisten päivien kuluttua ei vastustaja enää missään saavuta mainittavaa menestystä ja jo muutamien viikkojen kuluttua se vaipuu hyökkäyskentillään uupuneena takaisin asemataisteluun. Meidän puolustusmenetelmämme on siis kuitenkin vielä loistavasti osoittanut tehokkuutensa.
Ja nyt vielä kolmas kuva: Näytelmä tapahtuu Wytschaeten ja Messinesin kukkuloilla, luoteeseen Lillestä, Kemmelin edustalla. On kesäkuun 7:s. Siis ajankohta, jolloin edellä mainittujen taistelujen tuloksettomuus jo on epäämätön tosiasia. Asema Wytschaeten kukkuloilla, sikäläisen rintamakaaren avainkohdassa ei ole uusiaikaiseen puolustukseen otollinen. Suhteellisen kapea harjanne ei salli kyllin leveän vyöhykkeen käyttämistä. Etumaiset juoksuhaudat ovat länsirinteellä ja tarjoavat erinomaisen ampumataulun vihollisen tykistölle. Kostea maaperä vierii sekä kesällä että talvella, maa on miinataistelujen myllertämä, taistelujen, joita aikaisemmin juuri täällä oli mitä kiivaimmin käyty tärkeistä asemanosista oteltaessa. Mutta pitkään aikaan ei enää ole kuulunut maanalaista kaivaustyötä. Ei ainoastaan lännestä, vaan myöskin etelästä ja pohjoisesta päin kertoo vihollisen tykkituli puolustuksesta St. Eloin läheisillä kukkuloilla ja kummankin nurkkapilarin Wytschaeten ja Messinesin tienoilla.
Englantilaiset valmistelevat hyökkäystään totuttuun tapaansa. Puolustaja kärsii raskaita tappioita, raskaampia kuin vielä missään muualla. Huolestuneeseen kysymykseemme, eikö olisi parasta vapaaehtoisesti luopua kukkuloista, saamme miehekkään vastauksen: "Me kestämme, me pysymme vielä vankasti paikoillamme!" Mutta kun kohtalokas kesäkuun 7:s koittaa, nousee maa puolustuslinjojen alla, niiden tärkeimmät tukiosat sortuvat, ja savussa, miinarivien räjähdyttämisestä suistuvien maamöhkäleiden läpi marssivat englantilaiset hyökkäysjoukot yli saksalaisten puolustusvoiman viimeisten jäännösten. Meikäläiset yrittävät viimeiseen asti pelastaa tilannetta vastarynnäköllä, mutta sen tekee tyhjäksi vihollisen murhaava tykkituli, joka etäältä suuressa kaaressa pommittaen muuttaa menetettyjen asemien selkäpuolen todelliseksi tulipätsiksi. Mutta silti onnistuu meidän täälläkin pysähdyttää vastustaja, ennenkuin rivimme ovat täydelleen murtuneet. Olemme kärsineet ankaran mieshukan ja menettäneet paljon sotatarpeita, koko seudusta olisi pitänyt surkeilematta luopua.
Vihollisen länsirintamalla toimeenpaneman suuren rynnistyksen tähänastinen kokonaistulos ei minun nähdäkseni ollut meille epätyydyttävä. Meitä ei oltu missään voitettu. Arveluttavimmatkin vaarat olimme välttäneet. Missään ei vihollisen ollut onnistunut saavuttaa suuria tuloksia ja päästä keskinkertaisia aluevalloituksia pitemmälle, puhumattakaan siitä, että se olisi voinut rintamanmurron avulla ryhtyä vapaisiin sotaliikkeisiin. Länsirintamalla saavuttamamme menestys koitui tälläkin kertaa eduksemme muiden rintamien taisteluissa.
Läheisessä ja kaukaisessa idässä.
Jo ennenkuin länsirintamamme hurja myllerrys alkoi, uudisti Sarrail hyökkäyksensä Makedoniassa, päävoimat Monastirin kohdalla. Nämäkin tapaukset kiinnittivät puoleensa täyden huomiomme. Vihollinen oli täälläkin asettanut päämaalinsa sangen pitkälle. Samalla kuin vihollinen ryntäsi bulgarialaisten rintamaa vastaan se nostatti Serbiassa kapinaliikkeen, sen avulla vaikeuttaakseen meidän liikeyhteyksiämme Balkanin niemimaalla. Kapina kukistettiin kuitenkin uhkaavimmalla taholla, Nisin luona, ennenkuin se ehti, kuten varsinkin Bulgarian hallituspiirit pelkäsivät, levitä kautta koko Vanhan-Serbian. Taisteluita Makedonian rintamalla käytiin kiihkeällä vimmalla. Bulgarian armeijan onnistui pysyä asemissaan miltei tappioitta, meidän tarvitsematta edes lähettää saksalaisia lisäjoukkoja. Todellakin hyvin tyydyttävä tulos! Liittolaisemme oli pitänyt oivallisesti puoliaan. Se tunnusti silloin peittelemättä, että saksalainen aines oli sen taisteluriveissä parhaiten kunnostautunut. Sain siitä sen vakaumuksen, että Bulgarian armeija vastedeskin kykeni tehtäväänsä. Tämä osoittautui paikkansa pitäväksi toukokuussa ententen ryhtyessä uuteen hyökkäykseen. Tälläkin kertaa torjuttiin vihollisen rynnäkkö täydelleen kautta koko rintaman Monastirista aina Doiran-järvelle asti.
Armenian ylängöllä oli edelleen hiljaista. Satunnaiset pikkukahakat talvella näyttivät aiheutuneen pikemmin saalistusretkeilyistä kuin jommankumman sotivan puolen taisteluhalun virkoamisesta. Venäläinen oli siirtänyt joukkojensa pääosan karuimmista ja autioimmista vuoriseuduista, missä oli äärimmäisen vaikea pitää huolta niiden varustamisesta, maan keskiosiin, missä muonituskin oli helpompi. Mutta kerrassaan yllättävä oli venäläisten taisteluhalun täydellinen lamautuminen. Emme turkkilaisten taholta saaneet mitään tietoja, joista tämän seikan syyt olisivat käyneet ilmi.
Irakissa ryhtyivät englantilaiset helmikuussa hyökkäämään ja saivat jo maaliskuun 11:ntenä Bagdadin haltuunsa. Tästä menestyksestään heidän oli kiittäminen taidokasta saartoliikettään vahvan turkkilaisen rintaman ympäri.
Sitävastoin ne hyökkäykset, joita englantilaiset tekivät Etelä-Palestiinassa, Gazan luona, musertavalla ylivoimalla suorastaan rintamaa vastaan eikä suinkaan taktillisesti taidokkaasti, kilpistyivät turkkilaisten linjoihin. Vain se, että eräs turkkilainen kolonna, jonka oli määrä antaa ankara vastaisku, ei tehnytkään tehtäväänsä, pelasti täällä englantilaiset musertavasta tappiosta.
Näiden Aasian tapausten vaikutuksesta sodan yleiseen asemaan minun vielä on puhuttava myöhemmin.
Itärintamalla.
Jo ennenkuin englantilaiset ja ranskalaiset lännessä ryhtyivät yleiseen hyökkäykseen, järkkyi venäläisten rintama perustuksiaan myöten. Meidän tähänastiset valtavat iskumme olivat saaneet Venäjän valtiorakennuksen lähtemään liitoksistaan.
Vuoren raskaana oli Venäjän suhdaton hirviö tähän asti painanut koko eurooppalaista ja aasialaista maailmaa. Nyt se alkoi ojennella ja venytellä massaansa. Syvälle ulottuvia repeytymiä ilmautui pintaan ja sen halkeamista saatiin pian nähdä poliittisten intohimojen hehkua ja pirullisten, raakojen voimien liikehtimistä. Tsaarinvalta kukistui! Onko ilmaantuva uusi voimatekijä, joka nämä poliittiset intohimot uudelleen jähmettää Siperian vankiloiden hyisin henkäyksin ja hautakumpuihin tukahduttaa nuo riehuvat voimat?