Part 16

Turkin kanssa tekemämme liittosopimus oli sisällykseltään oleellisesti toinen kuin Bulgarian kanssa tehty. Turkin hallitukselle olimme ennen sotaa vain sitoutuneet säilyttämään maa-alueen ennallaan. Molempien ensimmäisten sotavuosien kuluessa osmani tosin kyllä oli menettänyt melkoisia osia Aasian-puoleisista raja-alueistaan. Liittovelvollisuutemme olivat sen johdosta ylenmäärin rasittuneet. Ei näyttänyt mahdottomalta, että näillä tukalilla oloilla voisi olla arveluttava vastavaikutus koko sodan johtoon. Turkin hallitus saattoi tässä suhteessa asettaa vaatimuksia, joita valtiollisista syistä emme ehkä olisi voineet jättää huomioon ottamatta. Tähän nähden oli Enver pashan korkea käsitys yhteisestä sodankäynnistämme ja sen ratkaisevista näkökohdista meille mitä arvokkain. Muidenkin turkkilaisten vallanpitäjäin valtiollinen käsityskanta näytti toistaiseksi olevan meille takeena siitä, etteivät osmanien tähänastiset tappiot ylenmäärin rasittaisi sotatiliämme. Vakuutettiinhan meille, ettei Turkin hallitus rauhankeskustelujen alkaessa pitäisi erittäin jyrkästi kiinni liittomääräystemme sanamuodosta, vaan tyytyisi menetettyjen alueitten suuriin osiin nähden vain jonkinlaisen muodollisen yliherruuden tunnustamiseen, jos onnistuttaisiin löytämään muoto sen nykyisen hallituksen arvovallan säilyttämiselle.

Meidän politiikallemme ja sodanjohdollemme oli todella tärkeätä kannattaa silloista osmanista valtakunnanjohtoa; Enverin ja Talaat pashan sijalle ei olisi ollut helppo saada toisia miehiä, jotka olisivat olleet meille varmasti täysin uskolliset. Tämä ei tietysti saanut estää meitä Turkissa asettumasta vastustamaan valtiollisia virtauksia, jotka neliliiton yhteisen sodankäynnin kannalta katsottuna vaikuttivat häiritsevästi maan sotilaallisiin tehtäviin. Viittaan tähän nähden entisiin huomautuksiini panislamilaisesta liikkeestä. Se uhkasi pysyvästi johtaa Turkin sotilaallisesti väärään suuntaan. Venäjän luhistumisen jälkeen panislamilaisuus pyrki aluelaajennukseen Kaukasian suunnalla. Suunnittelipa se tämän lisäksi levittäytymistään Kaspian-meren takaisiinkin maihin ja eksyi lopulta Keski-Aasian avarille aloille siinä haaveellisessa toivossa, että se voi osmanien valtakuntaan liittää sikäläisetkin kulttuuri- ja uskontoryhmittymät.

Selvää oli, ettemme voineet antaa sotilaallista apuamme tämmöisille itämaalaisille unelmille, vaan että meidän päinvastoin täytyi vaatia palaamista näistä kauas harhailevista suunnitelmista nykyisen sodan todellisuuspohjalle. Valitettavasti eivät nämä ponnistuksemme onnistuneet.

Paljon vaikeampi kuin vaikutuksemme Turkin ulkopoliittisiin kysymyksiin oli luonnollisestikin vaikutuksemme tämän valtakunnan oloihin. Kuitenkaan emme voineet täydelleen välttää puuttumista tämmöisiinkin asioihin. Paitsi taloudellisten olojen alkuperäisyyttä antoivat siihen aihetta yleisinhimillisetkin tunteet.

Tämä osmanien sotaisen voiman odottamaton uudelleen viriäminen, entisen sankariuden uudelleen leimahtaminen tässä olemisen taistelussa valaisee samalla turkkilaisvallan synkintä puolta: tarkoitan sen esiintymistä alueensa armenialaisia aineksia vastaan. Armenian kysymys oli Turkin vaikeimpia pulmia. Se kosketteli sekä panturkkilaista että panislamilaista aatepiiriä. Tapa, jolla turkkilaiset kiihkoilijapiirit koettivat sen ratkaista, on sodan aikana ollut koko maailman huomion alaisena. On tahdottu asettaa meidät saksalaiset yhteyteen näiden julmain tapausten kanssa, joiden näyttämönä oli koko osmaninen valtakunta ja sodan lopulla armenialainen Trans-Kaukasiakin. Minä pidän sen vuoksi velvollisuutenani kosketella niitä tässä, eikä minulla totisesti olekaan syytä vaieten sivuuttaa meidän vaikutustamme. Empimättä koetimme suusanallisesti ja kirjallisesti vaikuttaa ehkäisevästi siihen villittyyn, hillittömään sodankäyntitapaan, joka idässä rotusodan ja uskonnollisen vihan johdosta oli perintätottumuksena. Tosin antoivatkin Turkin hallituksen johtavat viranomaiset meille lupauksia, mutta me emme kyenneet voittamaan passiivista vastarintaa, joka kohdistui meidän sekaantumistamme vastaan. Turkkilaiselta taholta esimerkiksi selitettiin, että Armenian asia oli kokonaan sisällinen asia ja oltiin kovin arkatuntoisia, kun me kosketimme sitä. Eivät upseerimmekaan, joita usein oli paikalla, aina voineet lieventää vihan ja koston ilmauksia. Eläimen herääminen ihmisessä elämästä ja kuolemasta taisteltaessa valtiollisen ja uskonnollisen vimman vallassa on mustimpia lukuja kaikkien aikain ja kansain historiassa.

Kansallisesti puolueettomain havainnontekijäin yksimieliset arvostelut kävivät siihen suuntaan, että molemmat riitapuolet, joiden sisimmät intohimot olivat valloilleen puhjenneet, pitivät keskinäisessä hävitystyössään toisiaan tasapainossa. Tämä olikin niiden siveellisten käsitysten mukaista, joille noiden alueiden kansain kesken yhä vielä vallitsevat taikka vasta hiljakkoin voimansa menettäneet verikoston lait antoivat jonkinlaisen pyhityksen. Vahinko, jonka tämä hävitystyö sai aikaan, on kerrassaan arvaamaton. Se ei tuntunut vain inhimillisellä ja valtiollisella, vaan taloudellisella ja sotilaallisellakin alalla. Kuinka paljon Turkin parhaita rintamajoukkoja sodan kuluessa tämän armenialaisia vastaan harjoitetun tuhopolitiikan seurauksista mitä kurjimmissa oloissa kuoli puutteeseen Kaukasian vuoristotalven ankaruudessa, siitä ei enää milloinkaan liene mahdollista saada selvää. Kunnon anatolialaisen sotilaan, osmanien valtakunnan ytimen traagillisuus sai tästä kaiken mahdollisen puutteen aiheuttamasta joukkokuolemasta uuden lisäluvun. -- Lieneekö se viimeinen?

Rauhankysymys.

Kesken Romanian-sotaretken valmistuksia tuli minun käsitellä rauhankysymystäkin. Mikäli tiedän, oli Itävalta-Unkarin ulkoministeri paroni Burian pannut sen vireille. Niille, jotka tuntevat minut henkilönä ja mikä käsitys minulla on sodasta, ei minun tarvinne vakuuttaa, että kaikki inhimillinen myötätuntoni oli semmoisen yrityksen puolella. Muutoin otin tässä kysymyksessä myötävaikuttaessani huomioon vain keisarini ja isänmaani. Pidin tehtävänäni rauhan pyrkimystä käsiteltäessä ja sille ratkaisua etsittäessä huolehtia siitä, ettei armeija eikä kotimaa kärsisi mitään haittaa. Ylimmän armeijanjohdon tuli ottaa osaa rauhantarjouksemme sanamuodon laatimiseen. Tehtävä oli yhtä vaikea kuin kiittämätönkin, siinä kun tuli karttaa kaikkea, mikä näyttäisi heikkoudelta kotimaan ja ulkomaiden silmissä ja samalla välttää jyrkkiä lauseita. Olin itse näkemässä mikä syvä sisäinen velvollisuudentunto Jumalaa ja ihmisiä kohtaan ohjasi Korkeinta Sotaherraani, kun hän ryhtyi rauhanehdotusta ratkaisemaan; en luule, että hän piti tämän askeleen täydellistä myttyyn menemistä todenmukaisena. Minun luottamukseni sen onnistumiseen oli sitä vastoin alunpitäen koko pieni. Vastustajamme olivat aivan kilvan esittäneet pyyteitään, enkä luullut mahdolliseksi, että vihollishallituksista ainoakaan vapaaehtoisesti voisi peruuttaa tai todella peruuttaisi lupauksia, joita ne olivat antaneet toisilleen ja kansoilleen. Tämä mielipide ei kuitenkaan vähentänyt rehellistä tahtoani ottaa osaa tähän inhimillisyyden työhön.

Joulukuun 12:ntena sai meille vihamielinen maailma kuulla taipuvaisuutemme rauhaan. Vastustajain propaganda samoin kuin hallitusleiritkin sillä taholla vastasivat vain ilkkuvasti torjuen.

Meidän rauhanaloitettamme seurasi kintereillä Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain presidentin samansuuntainen yritys. Ylin armeijanjohto sai valtakunnan kanslerilta tiedon aloitteista, joita hän oli lähettänyt Yhdysvalloissa olevan lähettiläämme kautta. Omasta puolestani en pitänyt presidentti Wilsonia soveliaana puolueettomaksi välittäjäksi, sillä en voinut torjua tunnetta, että presidentti kallistui paljonkin vastustajaimme, ensi sijassa Englannin puolelle. Tämähän olikin kaiketi aivan luonnollinen seuraus hänen anglosaksilaisesta syntyperästään. Samoin kuin miljoonat maanmieheni en minäkään voinut pitää presidentti Wilsonin tähänastista esiintymistä puolueettomana, vaikka se ehkä ei ollutkaan ristiriidassa puolueettomuusmääräysten sanamuodon kanssa. Kaikissa kansainoikeuden rikkomista koskevissa asioissa presidentti osoitti Englantia kohtaan kaikkea mahdollista suvaitsevaisuutta. Hän piti hyvänään töykeimmänkin piittaamattomuuden. Sukellussota taas oli vain meidän vastatoimenpiteemme Englannin mielivaltaisuuksien johdosta, mutta sen suhteen Wilson osoitti mitä suurinta herkkätuntoisuutta ja turvautui paikalla sodanuhkauksiin. Saksa ilmoitti voivansa suostua Wilsonin aloitteen perusajatuksiin. Vastustajat antoivat Wilsonille tietoja vaatimustensa yksityiskohdista, jotka sisälsivät pääasiallisesti Saksan taloudellisen ja valtiollisen lannistamisen pysyvästi, Itävalta-Unkarin murskaamisen ja osmanisen valtiolaitoksen tuhoamisen. Jokaisessa, joka arvosteli maltillisesti silloista sotatilannetta, täytyi sen ajatuksen päästä vallalle, että vain se, joka on joutunut täydelleen häviölle, saattoi hyväksyä nämä vastustajain sodanpäämäärät, mutta ettei meillä ollut mitään syytä myöntää häviölle joutuneemme. Joka tapauksessa olisin silloiseen asemaan nähden pitänyt isänmaatani kohtaan rikoksena ja petoksena liittolaisiamme kohtaan, ellen olisi asettunut täydelleen kielteiselle kannalle näihin vihollisen vaatimuksiin nähden. Sodan silloinen asema oikeutti vakaumukseni ja omantuntoni mukaan ainoastaan rauhaan, joka vahvistaisi asemamme maailmassa niin, että olisimme turvatut vastaisuudessa sellaiselta valtiolliselta väkivallalta, kuin tämän sodan aiheuttanut väkivalta oli, ja että saattaisimme liittolaisillemmekin tarjota pysyvän vahvan tuen jokaista vaaraa vastaan. Millä valtiollisella ja maantieteellisellä pohjalla tämä päämäärä voitaisiin saavuttaa, oli minulle sotilaana toisarvoinen asia; pääasia oli, että se saavutettaisiin. En myöskään luullut tarpeelliseksi epäillä, että Saksan kansalla ja sen liittolaisilla olisi voimaa ase kädessä torjua vihollisten kuulumattomat vaatimukset, maksoi mitä tahansa. Kotimaamme asettuikin vihollisten vaatimuksia kohtaan kauttaaltaan torjuvalle kannalle. Eikä turkkilaisten enempää kuin bulgarialaistenkaan taholta tähän aikaan kehoitettu vähääkään myöntyväisyyteen. Itävalta-Unkarin luulin ehkä voivan voittaa heikkoudenkohtauksensa. Pääasia oli, että siellä pidettiin pysyvästi mielessä, minkä kohtalon nämä vaatimukset Tonavan monarkialle tuottaisivat, ja luovuttiin siitä harhaluulosta, että vihollisen kanssa oli mahdollinen keskustella oikeudenmukaisella perustalla. Olimme jo monta kertaa tulleet Itävalta-Unkariin nähden siihen kokemukseen, että se kykeni saamaan aikaan paljon enemmän kuin se itse luulikaan. Kun sikäläinen valtionjohto vain joutui ehdottoman pakon eteen, sai se kyllä suurempia aikaan. Näistä syistä oli mielestäni erehdys käyttää Itävalta-Unkariin vaikutettaessa paljaita lohdutuksen sanoja. Semmoiset sanat eivät anna voimaa, ne eivät vahvista luottamusta, ei päätöskykyä. Tämä pitää paikkansa valtiomiehiin samoin kuin sotilaihinkin nähden. Kaikki aikanaan, mutta kun kovalle ottaa, silloin voimakkaat vaatimukset vaatijan oman lujan tahdon tukemina paljon lujemmin ja ravakammin tempaavat heikontunutta pystyyn kuin lohdutuksen sanat ja viittaukset tuleviin parempiin aikoihin.

Tammikuun 10:ntenä annettua vihollisten selitystä sodan päämääristä, joka seurasi joulukuun 30:ntenä päivättyä ententen kieltävää vastausta, pidettiin tammikuun 22:sena annetussa presidentti Wilsonin tiedonannossa Yhdysvaltain senaatille vastoin meidän käsitystämme otollisempana perustana rauhan ponnistuksille kuin meidän diplomaattista noottiamme, jossa vain ilmoitettiin meidän periaatteellinen hyväksymisemme hänen toimelleen rauhan hyväksi. Tämä presidentin kanta järkytti vielä enemmän luottamustani hänen puolueettomuuteensa. Olisin antanut tunnustukseni tämän tiedonannon yleville ja osaksi kauniille inhimillisille aatteille, ellen olisi turhaan siitä hakenut sanoja, jotka olisivat torjuneet vastustajaimme yrityksen leimata meidät toisarvoisiksi ihmisiksi. Lause yhtyneen, riippumattoman ja itsenäisen Puolan perustamisesta niinikään arvelutti minua. Se näytti minusta olevan välittömästi tähdätty Itävaltaa ja meitä vastaan, se edellytti, että Tonavan monarkia luopuisi Galitsiasta ja viittasi siihen, että Saksakin menettäisi alueita tai ylivalta-oikeuksia. Kuinka saattoi näin ollen enää olla puhettakaan siitä, että Wilson oli puolueeton keskusvaltoja kohtaan? Tiedonanto oli meille paremminkin sodanjulistus kuin rauhan edistämistä. Jos luotimme presidentin politiikkaan, niin täytyi meidän joutua kaltevalle pinnalle, joka uhkasi lopulta viedä meidät koko valtiollisen, taloudellisen ja sotilaallisen asemamme hinnalla ostettuun rauhaan. Minusta ei näyttänyt mahdottomalta, että meidät ensimmäisen myöntyvän askeleen jälkeen vähitellen valtiollisesti painettaisiin yhä syvemmälle ja sitten lopulta pakotettaisiin sotilaalliseen antautumiseen.

Lokakuussa 1918 julaistuista tiedoista kävi ilmi, että presidentti Wilson heti senaatille osoittamansa, tammikuun 22:sena 1917 päivätyn tiedonannon jälkeen oli Washingtonissa olevalle Saksan lähettiläälle antanut ilmoituksen siitä, että hän oli halukas aloittamaan virallisen rauhan välityksen. Tieto tästä oli tullut Berliiniin tammikuun 28:ntena. Tästä meille näköjään sangen myötämielisestä Wilsonin teosta en ennen 1918 vuoden syksyä kuullut mitään. Olivatko tähän syynä erehdykset vaiko sarja epäsuotuisia asianhaaroja, sitä en tiedä vielä tänä päivänäkään. Minun käsitykseni mukaan ei sotaa Amerikan kanssa tammikuun lopulla 1917 enää ollut mahdollinen välttää. Wilson tiesi niihin aikoihin, että helmikuun 1 päivänä aioimme aloittaa rajattoman sukellussodan. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että presidentti sai tiedon tämän samoin kuin muittenkin sähkösanomaimme sisällyksestä Englannilta, joka sieppasi ja luki tästä asiasta Washingtonissa olevalle Saksan lähettiläälle lähetetyn sähkösanoman. Tämä seikka antaa ilman muuta oikean leimansa tiedonannolle, joka tammikuun 22:sena lähetettiin senaatille, ja sen yhteydessä olevan rauhanvälityksen tarjoukselle. Onnettomuus teki tuloaan. Sitä ei sen vuoksi enää pidättänyt meidän tammikuun 29:ntenä antamamme selityskään, jossa lupasimme paikalla keskeyttää sukellussodan, jos presidentin onnistuisi ponnistuksillaan hankkia rauhankeskusteluille perustus.

1918 ja 1919 vuosien tapaukset näyttävät minusta täydelleen vahvistavan silloiset mielipiteeni, jotka ensimmäinen kenraalimajoitusmestari joka suhteessa hyväksyi.

Sisäpolitiikka.

Varsinaisessa palveluksessa ollessani olin pysynyt loitompana sisäpoliittisista päivänkysymyksistä. Lepoonkin siirryttyäni omistin niille huomiota vain hiljaisena syrjästäkatsojana. En voinut käsittää, kuinka eräillä tahoilla isänmaan yhteinen paras sai usein väistyä koko vähäpätöisten puolue-etujen tieltä, ja valtiollinen vakaumukseni viihtyi parhaiten sen puun varjossa, jonka juuret olivat syvällä suuren vanhan keisarimme aikakauden eetillis-poliittisessa maaperässä. Tämän ajan ja sen minun mielestäni ihmeteltävän suuruuden olin täydelleen ja kokonaan ihanteekseni omaksunut ja sen aatteista ja suuntaviivoista pidin kiinni. Nykyisen sota-ajan kokemukset eivät olleet omiaan tekemään minua kovinkaan lämpimäksi uudemman ajan muutoksia kohtaan. Voimallisesti rajoihinsa sulkeutunut valtio Bismarckin henkeen oli se maailma, jossa aatteineni mieluimmin liikuin. Kuri ja työ isänmaassa olivat minusta korkeampia kuin kosmopoliittiset haaveet. Enkä tunnustanut valtion kansalaiselle oikeuksia, ellei niiden vastapainona ollut samanarvoisia velvollisuuksiakin.

Sodassa ajattelin vain sotaa. Esteet, joita ilmestyi sodankäynnin tarmoa ehkäisemään, olivat sen käsityksen mukaan, joka minulla oli aseman vakavuudesta, säälittä poistettavat. Niin menettelivät vihollisemme ja me olisimme voineet heidän esimerkistään oppia. Valitettavasti emme niin tehneet, vaan annoimme kansainvälisen oikeamielisyyden harhakuvan eksyttää itsemme, sen sijaan että olisimme asettaneet oman valtiotunteemme ja oman valtiovoimamme taistelussa olemassaolomme puolesta kaiken muun yläpuolelle. Ylimmän armeijanjohdon täytyi sodan aikana käsitellä eräitä valtion sisäisiä tehtäviä, etenkin taloudelliseen alaan kuuluvia. Emme etsineet näitä tehtäviä, niitä päinvastoin vyöryi hartioillemme enemmän kuin olisin suonut. Armeijan ja kansantalouden läheiset suhteet tekivät meille mahdottomaksi erottaa kotimaata koskevia taloudellisia kysymyksiä sodankäynnistä samanlaisella rajaviivalla kuin sota-alueen ja kotimaan välillä kulkeva oli.

Suurta sotateollisuusohjelmaa, joka sai minusta nimensä, kannatin täydellä vastuulla sen sisällyksestä. Taistelevain joukkojemme tarpeet olivat joka tapauksessa hankittavat, se oli ainoa suuntaviiva, jonka annoin sen käsittelyssä määrätä. Kaikki muut perusteet olisivat tässä tapauksessa käsitykseni mukaan olleet rikos armeijaamme ja isänmaatamme vastaan. Meidän vaatimustemme numerot olivat tosin entisiin verraten kohonneet suunnattomiksi; olisiko niitä mahdollinen saavuttaa, sitä en voinut arvostella. Sodan jälkeen tätä ohjelmaa vastaan kohdistettiin syytös, että se muka oli epätoivon sanelema. Tämän lauseen keksijä erehtyi täydelleen siitä mielialasta, jonka vaikutuksen alaisena tämä ohjelma syntyi.

Siviiliasevelvollisuutta koskevan lain aikaansaamisessa olin kaikesta sydämestäni osallisena. Isänmaan hädässä tuli minun mielestäni kaikkien asekuntoisten miesten lisäksi kaikkien työkykyistenkin miesten, jopa naistenkin astua suuren asian palvelukseen, taikka oli heidät siihen velvoitettava. Luulin tämmöisen lain henkilöllisten voimain lisäksi herättävän siveellisiäkin, jotka saattaisimme heittää sodan vaakakuppiin. Lopullisessa muodossaan laki sai sitten kuitenkin oleellisesti toisen muodon ja tulos oli paljon vaatimattomampi kuin mitä minun mielessäni oli väikkynyt. Tämän pettymyksen johdosta melkein valitin sitä, ettemme olleet päämääräämme pyrkineet jo ennalta olemassa olevien lakiperusteitten nojalla, kuten toiselta taholta oli suunniteltu. Ajatus, että lain hyväksyminen muodostuisi koko Saksan kansan valtavaksi, tehoisaksi mielenosoitukseksi, oli saanut minut jättämään huomioon ottamatta vallitsevat sisäpoliittiset olot. Laista tuli lopulta tosi sisäpoliittisen kaupanteon mutta ei syvällisen isänmaallisen mielialan pohjalla. Ylintä armeijanjohtoa on moitittu siitä, että se "isänmaallisen siviiliasevelvollisuuden" lailla ja niin sanotun "Hindenburgin ohjelman" vaatimuksilla sai aikaan yhteiskunnallisessa samoin kuin rahallisessa ja taloudellisessakin suhteessa liian mullistavia toimenpiteitä, joiden kustannukset muka olisivat ilmeisesti johtaneet aina valtiolliseen kumoukseemme saakka, jopa kauemmaskin. Vastaisen, nykyisistä puoluevirtauksista vapaan tutkimuksen ratkaistavaksi on minun jätettävä, ovatko nämä syytökset oikeutettuja. Tahtoisin kuitenkin vielä viitata erääseen seikkaan: sodan varalle kouluutetun taloudellisen yleisesikunnan puute kävi taistelumme kuluessa erinomaisen tuntuvaksi. Kokemus osoitti, ettei sitä käynyt sodan aikana maasta polkeminen. Vaikka sotilaallinen ja, saanen sanoa, rahallinenkin liikekannalle-panomme olikin loistavasti järjestetty, kaivattiin kuitenkin taloudellista liikekannallepanoa. Se, mikä viimemainitussa suhteessa huomattiin välttämättömäksi ja myös oli suoritettava, voitti kaikki aikaisemmat käsitykset. Melkein täydellinen eristyksemme ulkomaisesta hankinnasta asetti meille sodan pituuden ynnä sotavälineiden ja ampumatarpeiden suunnattoman kulutuksen vuoksi aivan uusia tehtäviä, joita rauhan aikana tuskin ainoankaan ihmisen mielikuvitus oli nähnyt. Kaikissa esille tulleissa jättiläistehtävissä, jotka mitä läheisimmin koskivat samalla armeijaa ja kotimaata, osoittautui kaikkien valtionvirastojen luja yhteistyö ehdottomaksi vaatimukseksi, jos mieli saada koneisto vähänkään hankauksetta työskentelemään. Välttämätöntä olisi arvatenkin ollut yhteisen keskusviraston perustaminen, johon kaikki vaatimukset olisivat yhtyneet ja joka olisi jakanut kaikki työn tulokset. Vain semmoinen virasto olisi kyennyt tekemään taloudellisesti ja sotilaallisesti kaukonäköisiä päätöksiä. Sitä olisi ollut vapaassa hengessä johdettava kansantaloudellisten suuruuksien avulla, jotka olisivat kyenneet laajalla katseella käsittämään ratkaisujensa seuraukset. Semmoista virastoa kaivattiin. On tarpeetonta lähemmin selvitellä, että vain harvinaisen lahjakas äly ja harvinaisen järjestelykykyinen voima olisi moiseen tehtävään pystynyt. Vaikka kaikki nämä edellytykset olisikin täytetty, olisi vaikeita hankauksia sittenkin sattunut.

Vaikka pyrkimykseni olikin kaikin puolin karttaa sisäpoliittisissa asioissa sekaantumista puoluetaisteluun, puhumattakaan siitä, että olisin ryhtynyt toimittamaan jollekin puolueelle vetojuhdan virkaa, soin kuitenkin yleisluonteisille yhteiskunnallisille kysymyksille mielelläni kannatukseni. Etenkin tuli minun mielestäni sotilaskotiasiaa mitä lämpimimmin suosia. Hyväksyin varsinkin näiden harrastusten eetillisen puolen. Kauniimpaa ja tyydyttävämpää näköalaa en tiennyt kuin hyvin hoidettu viljelyspalsta ja sen takana tyytyväisten ihmisten koti. Kuinka moni rintamalla taistelevista urhoistamme lieneekään hiljaisina hetkinään tällaista toivonut ja kaihonnut! Toivoni on, että mahdollisimman monet uskollisista sotatovereistani kaikkien kärsimysten ja vaivain jälkeen saavat tätä onnea nauttia!

VALMISTUKSIA TULEVAN SOTAVUODEN VARALLE.

Tehtävämme.

Kun 1916 vuoden taisteluiden lopputulokset alkoivat jotenkin varmasti olla tiedossa, täytyi meidän päästä selville sodan jatkamisen edellytyksistä vuonna 1917. Siitä, mitä vastustajamme seuraavana vuonna tekisi, emme olleet epätietoiset. Meidän tuli varustautua siihen, että vihollinen tekisi uuden hyökkäyksen, heti kun sen valmistukset ja sää sallisivat. Arvata saattoi, että vihollisemme, edellisten vuosien kokemuksista viisastuneina, pyrkivät hyökkäämään yhtaikaa kaikilla rintamilla, jos soisimme heille siihen aikaa ja tilaisuutta.

Ei mikään voinut olla luonnollisempaa eikä paremmin meidän kaikkien toiveittemme ja tunteittemme mukaista, kuin että me ennätämme sotatoiminemme ennen tämän odotettavan yleishyökkäyksen alkamista, mullistamme siten vihollisen suunnitelmat ja näin heti alussa tempaamme aloitteen omiin käsiimme. Uskaltanen väittää, etten edellisinä sotavuosina ollut tässä suhteessa mitään laiminlyönyt, milloin minulla vain oli käytettävänä keinoja edes jonkin verran riittävästi. Mutta nyt emme saaneet antaa näiden toiveitten samentaa silmiämme näkemästä asemaa semmoisena, kuin se todella oli.

Ei ollut epäilystäkään siitä, että meidän ja vastustajaimme voimasuhteet vuoden 1916 lopulla olivat kehittyneet vielä epäedullisemmiksi meille kuin mitä ne jo vuoden alussa olivat. Romania oli liittynyt vihollisiimme ja raskaasta häviöstään huolimatta se oli pysynyt voimatekijänä, joka meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun. Sen armeija pääsi venäläisten rintaman taa suojaan ja sai aikaa uudelleen järjestyä ja tässä se saattoi runsaimmassa muodossa luottaa ententen myötävaikutukseen.

Meille oli kova onni, ettei armeijanjohtomme koko sodan aikana onnistunut pakottaa ainoatakaan edes pienemmistä vihollisistamme, Montenegroa lukuun ottamatta, pikapuoleen eroamaan vihollistemme joukosta. Niinpä vuonna 1914 Belgian armeija pääsi Antwerpenistä pakenemaan ja oli sitten kaiken aikaa vastassamme, joskin yleensä toimettomana, pakottaen meidät joka tapauksessa melkoiseen voimain kulutukseen. Serbian armeijaan nähden onnistuimme vuonna 1915 vain näennäisesti paremmin. Se oli päässyt kiertoliikkeestämme pakoon, vaikka tosin toivottomassa tilassa. Kesällä 1916 se kuitenkin ilmestyi uudelleen taisteluvoimaisena Makedonian sotanäyttämölle ja sai joukkojensa verestämiseksi lakkaamatta lisä- ja täyteväkeä kaikista mahdollisista maista, viimeksi etenkin Itävalta-Unkarin armeijasta karanneita slaavilaisiakin.

Kaikissa kolmessa tapauksessa, olipa kysymys Belgiasta, Serbiasta tai Romaniasta, oli vihollisarmeijain kohtalo ollut hiuskarvan varassa. Syyt niiden pääsyyn käsistämme saattoivat olla erilaiset, tulos oli aina sama.