Part 15

Olimme alun pitäen ottaneet lukuun, kuten jo aikaisemmin huomautin, että vastustaja Romanian sotaan yhtyessä kaikella tarmolla, englantilaisella sitkeydellä ja ranskalaisella vauhdilla jatkaisi hyökkäyksiään länsirintamaammekin vastaan. Niin kävikin. Vaikutuksemme johtajina näihin taisteluihin oli yksinkertainen. Huojennushyökkäystä emme riittäväin voimain puutteessa voineet ajatella Verdunin enempää kuin Sommenkaan luona, niin suuresti kuin se olisikin vastannut minun omaa haluani. Vähän sen jälkeen kuin olin tullut ylimmäksi armeijanjohtajaksi, täytyi minun yleistilanteen vuoksi esittää Hänen Majesteettinsa Keisarin hyväksyttäväksi käsky, että hyökkäyksestämme Verduniä vastaan luovuttaisiin. Sikäläiset taistelut kuluttivat voimiamme kuin avoin haava. Selvään saattoi nyt myöskin nähdä, että yritys oli joka suhteessa käynyt toivottomaksi ja että sen jatkaminen maksoi meille paljon suurempia tappioita, kuin me saatoimme viholliselle tuottaa. Etumaisimmat asemamme olivat joka puolelta vastustajan ylivoimaisen tykistön sivustatulen alaisina; yhteydet taistelulinjan kanssa olivat tavattoman vaikeat. Taistelukenttä oli todellinen helvetti ja semmoisena joukkojemme kesken kerrassaan surullisen kuuluisaksi tullut. Luodessani nyt silmäyksen taaksepäin sanon arvelematta, että meidän nimenomaan sotilaallisista syistä olisi ollut viisainta parantaa Verdunin edustalla taistelusuhteita ei ainoastaan siten, että lopetimme hyökkäyksen, vaan myös vapaaehtoisesti luovuttamalla suuria osia valloitetusta alueesta. Syksyllä 1916 en kuitenkaan luullut olevan siihen syytä. Suuret määrät parasta taisteluvoimaamme oli uhrattu tähän yritykseen; kotimaata oli siihen saakka pidetty siinä uskossa, että hyökkäys lopulta päättyy kunniakkaasti. Liian helposti olisi nyt voinut päästä valtaan semmoinen käsitys, että kaikki uhrit olivat menneet hukkaan. Tätä tahdoin välttää kotimaassa vallitsevan mielialan vuoksi, se kun muutoinkin oli erittäin jännittynyt.

Toivomme, että kun keskeytämme Verdunin luona hyökkäyksemme, vastustajammekin siellä siirtyy pelkkään asemasotaan, ei toteutunut. Lokakuun lopulla ranskalaiset tekivät Maasin itärannalla suuresti suunnitellun ja rohkeasti toteutetun vastahyökkäyksen ja mursivat linjamme. Menetimme Douaumontin eikä meillä enää ollut voimia valloittaa takaisin tämän saksalaisen sankariuden kunnia-asemaa.

Ranskalaisten johtaja oli tässä vastahyökkäyksessä luopunut siihen saakka vallinneesta tavasta, että hyökkäystä valmistettiin päiviä ja viikkojakin kestävällä tykkitulella. Hyökkäystään hän valmisti vain lyhyen ajan lisäämällä tykistönsä ja miinanheittäjäinsä ampumanopeutta välineiden ja niiden käyttäjäin toimikyvyn äärimmäisiin rajoihin saakka ja kävi sitten oikopäätä hyökkäykseen puolustajia vastaan, jotka olivat ruumiillisesti ja sielullisesti kuin masennuksesta herpautuneet. Olimme tosin jo pitkäin kestotaisteluiden yhteydessä oppineet tuntemaan tämänkin laadun vihollisen hyökkäysvalmisteluita, mutta suuren hyökkäystoimen aloittajana se oli meille uusi ja ehkä sen juuri oli tätä kiittäminen siitä, että se kieltämättä saavutti suuren menestyksen. Joka tapauksessa vihollinen tällä kertaa voitti meidät meidän omalla tähänastisella hyökkäysmenetelmällämme. Saatoimme vain toivoa, ettei vihollinen seuraavana vuotena toistaisi sitä yhtä hyvällä menestyksellä vielä suuremmassa mitassa.

Vasta joulukuussa sammuivat Verdunin taistelut. Sommenkin taistelu oli elokuun lopusta molemmin puolin saanut suunnattoman katkeran, puhtaasti rintamakohtaisen kamppailun luonteen. Ylimmän armeijanjohdon tehtävänä täytyi vain olla hankkia armeijoille riittävästi voimia, jotta ne kestäisivät.

Tämänkaltaisia taisteluita alettiin meillä nimittää "ainestaisteluiksi". Hyökkääjän kannalta niitä myös voitaisiin sanoa "junttataktiikaksi", niiden johtamisessa kun ei ollut mitään korkeampaa lentoa. Taistelun mekaaniset ja aineelliset apukeinot työnnettiin etualalle, kun taas henkinen johto jäi liian paljon taka-alalle.

Se, ettei läntisien vastustajiemme vuosien 1915 ja 1917 välisissä taisteluissa onnistunut saavuttaa ratkaisevaa sotatulosta, johtui pääasiallisesti sikäläisen johdon eräänlaisesta yksipuolisuudesta. Viholliselta ei tosiaankaan puuttunut lukumäärän ylivoimaa joukkoihin, sotavälineihin sekä ampumatarpeihin nähden; eikä voida väittää sitäkään, ettei vastustajain joukkojen laatu olisi vastannut toimeliaamman ja aaterikkaamman johdon vaatimuksia. Sitä paitsi oli vastustajillamme lännessä tarjolla pitkälle kehittyneen rautatie- ja viertotieverkon ja kaikenlaisten kulkuneuvojen määrän vuoksi vapaa tilaisuus paljon suurempaan sotatoimijoustavuuteen. Tätä kaikkea ei vihollisen johto kuitenkaan täydelleen käyttänyt. Vastarintamme pitkä kestävyys johtui sen vuoksi monen muun syyn ohella siitä, että vihollisen suunnitelmat versoivat jollain tavalla hedelmättömästä maaperästä. Suunnattomat olivat siitä huolimatta vaatimukset, joita sikäläisillä taistelutantereilla oli asetettava armeijanjohdoillemme ja joukoillemme.

Syyskuun alussa kävin ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa länsirintamalla. Meidän täytyi perehtyä niin pian kuin suinkin sikäläisiin taisteluoloihin voidaksemme puuttua asioihin todella auttavasti. Hänen Keisarillinen ja Kuninkaallinen Korkeutensa Saksan kruununprinssi liittyi meihin matkalla ja osoitti minulle Montmedyssä sen kunnian, että asetti asemasillalle rynnäkkökomppanian. Tämä vastaanotto oli täydelleen korkean herran ritarillisen mielenlaadun mukainen. Tästä lähtien olin usein hänet tapaava. Hänen raikas, avoin olemuksensa ja terve sotilaallinen arvostelunsa ovat aina täyttäneet minut ilolla ja luottamuksella. Cambraissa ojensin Hänen Majesteettinsa Keisarin käskystä kahdelle toiselle koetellulle armeijanjohtajalle, Bayerin ja Württembergin kruununperillisille heille annetut preussilaiset sotamarsalkan sauvat, jonka jälkeen minulla oli länsirintaman yleisesikunnan päälliköiden kanssa jotenkin pitkä keskustelu. Heidän lausunnoistaan ilmeni, että nopea ja tarmokas toiminta oli mitä tärkeintä, jotta peloittava heikommuutemme lentäjiin, aseihin ja ammuksiin nähden saataisiin jonkun verran korvatuksi. Kenraali Ludendorffin rautainen työkyky voitti tämän vakavan pulan. Ilokseni kuulin myöhemmin rintamaupseereilta, että Cambrain keskustelun tulokset piankin alkoivat tuntua joukoissa. Länsiarmeijalle asetettujen vaatimusten suuruus astui tällä Ranskassa-käynnillä ensi kerran kerrassaan havainnollisesti silmäini eteen. Empimättä myönnän, että vasta silloin sain täyden käsityksen länsiarmeijan tähänastisista aikaansaannoksista. Kuinka epäkiitollinen oli johdon ja joukkojen tehtävä, kun pakollisessa yksinomaisessa puolustuksessa ei koskaan voitu saavuttaa näkyvää menestystä! Torjuntataistelun menestys ei vapauta puolustajaa, vaikka hän olisi voitollinenkin, ainaisesta rasittavasta painostuksesta, tekisi mieleni sanoa, taistelukentän kurjuuden näkemisestä. Sotamiesten täytyy tulla toimeen ilman sitä mahtavaa sielullista kohotusta, jonka menestyksellinen eteneminen herättää, kohotusta, joka on niin sanomattoman valtava, että ainoastaan se, joka on sen itse kokenut, voi käsittää sen koko suuruuden. Monen urheista sotamiehistämme ei ollut suotu koskaan tuntea tätä sotamiehen puhtainta onnea! He tuskin saivat muuta nähdä kuin ampumahautoja ja ammuskuoppia, joissa ja joiden ympärillä he viikko- ja kuukausimääriä taistelivat vastustajan kanssa. Mikä hermojenkulutus ja kuinka vähän hermoravintoa! Mitä velvollisuudentunteen lujuutta ja mitä epäitsekästä uhrautuvaisuutta tarvittiinkaan, kun oli vuosikausia kestettävä tällaista ja hiljaisuudessa kärsittävä korkeamman sotaonnen puutetta! Tunnustan avoimesti, että nämä vaikutukset tunkeutuivat syvälle mieleeni. Saatoin nyt ymmärtää, kuinka kaikki, upseerit samoin kuin miehetkin, ikävöivät vapautusta moisista taisteluoloista, kuinka kaikki sydämet täytti se toivo, että nyt vihdoinkin näiden uuvuttavain taisteluitten jälkeen korkea hyökkäysliike länsirintamallakin virittäisi raikasta sotaista elämää.

Kauan tosin täytyi johtajaimme ja joukkojemme vielä odottaa tämän ikävänsä toteutumista! Monen parhaista, hyökkäysintoisimmista sotilaistamme täytyi vielä sitä ennen ruhjotuissa ampumahaudoissa vuodattaa sydänverensä!

Sommen taistelualue kävi hiljaisemmaksi vasta kun alkanut kostea vuodenaika liotti maan pohjattomaksi. Miljoonat ammuskuopat täyttyivät vedellä ja muuttuivat kalmistoiksi. Voitonilosta ei kummallakaan taistelevalla puolella ollut puhetta. Kaikkia painosti tämän taistelutantereen kamala taakka. Autiudessaan ja kaameudessaan se näytti vievän voiton Verduninkin taistelukentästä.

SUHTEENI VALTIOLLISIIN KYSYMYKSIIN.

Ulkopolitiikka.

Olen aina tuntenut tarvetta harrastaa isänmaani rikkaan historiallisen menneisyyden tuntemista. Sen suurten poikain elämäkerrat ovat olleet minulle kuin hartauskirjoja. En missään elämäni vaiheessa, en sodassakaan ole tahtonut olla tämänkaltaista opinlähdettä ja sisäistä ylennystä vailla. Ja kuitenkin voitaisiin minua täydellä syyllä pitää epäpoliittisena luonteena. Nykypolitiikan alalla toimiminen on ollut taipumuksieni vastaista. Ehkä haluni valtiolliseen arvosteluun on ollut siksi liian heikko ja sotilasvaistoni toisaalta ehkä liian voimallisesti kehittynyt. Viimemainitusta syystä johtuneekin vastenmielisyyteni kaikkea diplomaattista työtä kohtaan. Sanottakoon tätä vastenmielisyyttä ennakkoluuloksi tai ymmärtämyksen puutteeksi, tätä tosiasiaa en olisi kieltänyt siinäkään tapauksessa, ettei minun olisi tarvinnut sodan kuluessa sitä niin usein ja niin kuuluvasti julki tuoda. Minusta on tuntunut, kuin diplomaatin toimi asettaisi meille saksalaisille olemuksemme vastaisia vaatimuksia. Tämä lienee pääsyitä ulkopoliittiseen heikkouteemme. Tämän täytyy ilmetä sitä tuntuvammin, kuta enemmän kauppamme ja teollisuutemme voimakas kehitys ynnä henkisten voimaimme tunkeutuminen isänmaamme rajain ulkopuolelle oli kehittämäisillään meidät maailmankansaksi. Sitä kätkettyä, levollista valtiollista voimatietoisuutta jota Englannin poliitikot osoittivat, en aina tavannut meikäläisissä.

Tarvetta ja taipumusta puuttua nykypoliittisiin kysymyksiin enempää kuin oli välttämättömän tarpeellista, en tuntenut ollessani idässä korkeammissa johtajatoimissa enkä senkään jälkeen, kun minut oli kutsuttu toimivan armeijan yleisesikunnan päällikön tehtävään. Liittosodassa, jossa on ratkaistava niin sanomattoman paljon ja monenlaisia sodankäyntiin vaikuttavia kysymyksiä, pidin sodanjohdon täydellistä pidättämistä politiikasta kuitenkin mahdottomana. Siitä huolimatta oli mielestäni meihinkin nähden täydelleen tervettä asiaintilaa edustava Bismarckin antama määritelmä sotilaallisen ja valtiollisen johdon keskinäisestä suhteesta. Moltkekin oli Bismarckin käsityksen kannalla lausuessaan: "Johtajan tulee sotatoimissaan ensi sijassa pitää silmällä sotilaallista menestystä. Hänen asiansa ei ole huolehtia, mitä politiikka hänen voitoillaan tai tappioillaan tekee, sillä niiden käyttäminen hyödyksi on yksinomaan valtiomiesten asia." Toiselta puolen ei omatuntoni kuitenkaan olisi jättänyt minua rauhaan, ellen olisi tuonut kuuluviin mielipiteitäni kaikissa niissä tapauksissa, milloin muiden pyrinnöt minun vakaumukseni mukaan johtivat meitä arveluttavalle tielle, ellen olisi vaatinut tointa, milloin luulin huomaavani toimettomuutta tai vastahakoisuutta toimeen ja ellen vihdoin olisi mahdollisimman jyrkästi tuonut esille mielipiteitäni nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden, milloin valtiolliset toimenpiteet koskivat sodankäyntiä ja isänmaani vastaista sotilaallista turvallisuutta tai olisivat suorastaan voineet koitua niille vaaraksi.

Myönnettäneen, että olen oikeassa kun sanon, ettei politiikan ja sotatoimen rajoja ole koskaan mahdollista määritellä täysin selvästi. Molempain tulee jo rauhan aikana olla yhteistyössä, koska niiden toimialat ehdottomasti vaativat keskinäistä yksimielisyyttä. Sodassa, jossa ne tuhansin langoin punoutuvat toisiinsa, tulee niiden lakkaamatta kummaltakin puolen täydentää toisiaan. Määräyksillä ei tätä vaikeata suhdetta ole mahdollinen koskaan järjestää. Bismarckin täsmällisessä määritelmässä sulavat rajat toisiinsa. Näissä asioissa ei määrääjänä olekaan vain asiallinen aineisto, vaan myös sen ratkaisemiseksi työskenteleväin henkilöiden luonne.

Myönnän nimelläni ja vastuunalaisuudellani seisseeni hyvinkin monen valtiollisia asioita koskevan lausunnon takana silloinkin, kun ne olivat vain löyhässä yhteydessä asianomaisen hetken sotilaallisen aseman kanssa. En tässä suhteessa ollut kehenkään nähden tungetteleva. Jos kuitenkin joku tahtoi kuulla mielipiteeni, jos tuli kysymys esiin, joka kaipasi saksalaiselta taholta ratkaisua ja lausuntoa, mutta ei sitä saanut, silloin ei minulla mielestäni ollut mitään syytä vaieta. Eräs lähimmistä poliittisista kysymyksistä, johon minun täytyi käydä käsiksi vähän sen jälkeen kun olin tullut ylimmäksi armeijanjohtajaksi, koski Puolan tulevaisuutta. Siihen suureen merkitykseen nähden joka tällä kysymyksellä sodan aikana oli ja on sen jälkeenkin, lienee paikallaan, että teen selkoa sen vaiheista.

En ole koskaan ennen tuntenut henkilökohtaista vastenmielisyyttä Puolan kansaa kohtaan; toiselta puolen minun olisi täytynyt olla kokonaan vailla isänmaallista vaistoa, kaikkea historiallisen kehityksen tuntemusta, ellen olisi oivaltanut, kuinka suuria vaaroja Puolan itsenäisyyden palauttaminen isänmaalleni tuottaisi. En ollut vähääkään epätietoinen siitä, ettemme Puolalta milloinkaan voisi odottaa kiitoksen hiventäkään siitä, että olemme sen miekallamme ja verellämme vapauttaneet venäläisen ruoskasta, yhtä vähän kuin siitäkään, mitä olemme tehneet preussiläis-puolalaisen kansanaineksemme hyväksi. Kiitollisuudenvelka, jos sitä yleensä politiikassa ensinkään tunnustetaan, ei olisi koskaan estänyt jälleen syntynyttä, vapaata Puolaa pitämästä meidän raja-alueitamme irredentana. Miltä kannalta Puolan probleemia yritettiinkin ratkaista, aina täytyi Preussin ja Saksan joutua vahingolle, se kun sai maksaa puolalaisen laskun. Itävalta-Unkarin valtionjohto ei sitä vastoin näyttänyt vapaan, yhdistetyn Puolan luomisessa pelkäävän mitään vaaraa omalle valtiolaitokselleen. Sekä Wienissä että Budapestissä vaikutusvaltaiset piirit päinvastoin pitivät mahdollisena katolilaisen Puolan kytkemistä pysyvästi kaksoismonarkiaan. Puolan jyrkästi saksalaisvastaisen kannan vuoksi oli tällainen itävaltalainen politiikka meille kovin vaarallinen. Ei voinut jäädä huomaamatta, että liittomme lujuus vastaisuudessa tämän johdosta joutuisi ajan pitkään sietämättömään jännityskokeeseen. Kun ylimmän armeijanjohdon tuli huolehtia tulevasta sotilaallisesta asemastamme itärajalla, ei se saanut millään ehdolla unohtaa tätä valtiollista näkökohtaa.

Kaikista näistä valtiollisista ja sotilaallisista syistä olisi minun mielestäni Saksan tullut oppia, että sen tuli puuttua niin vähän kuin suinkin Puolan kysymykseen taikka ainakin käsitellä sitä viivytellen, kuten semmoisissa tapauksissa tehdään. Mutta valitettavasti ei Saksan puolelta tehty näin. Syyt, miksi luovuimme asiain vaatimasta varovaisuudesta, ovat minulle tuntemattomat. Saksan ja Itävalta-Unkarin valtakunnanjohtojen välillä oli nimittäin elokuun puolivälissä 1916 tehty Wienissä sopimus, jonka mukaan Puola niin pian kuin suinkin julkisesti tunnustettaisiin itsenäiseksi kuningaskunnaksi, perinnölliseksi monarkiaksi, jossa on perustuslaillinen hallitusmuoto. Tämä sopimus oli koetettu tehdä Saksalle maukkaammaksi molempain sopijain keskinäisen sitoumuksen avulla, etteivät ne ennen Puolaan kuuluneista maistaan luovuttaisi mitään osia Puolan uuteen valtakuntaan ja että Saksalle luvattaisiin Puolan tulevan yhteisarmeijan ylijohto. Kumpaakin myönnytystä pidin utopiana.

Tämän julkisen myönnytyksen johdosta olisivat valtiolliset olot itärintamamme selkäpuolella täydelleen muuttuneet. Edeltäjäni oli sen vuoksi täydellä syyllä heti asettunut tätä julistusta vastaan. Hänen Majesteettinsa Keisari ratkaisi asian kenraali von Falkenhaynin mielen mukaan. Jokaiselle, joka tunsi Tonavan monarkiassa vallitsevat olot, oli kuitenkin selvää, ettei Wienissä tehty sopimus pysyisi salassa. Tosin sitä vielä voitiin virallisesti vähän aikaa pidättää, mutta olemattomaksi sitä ei enää voitu tehdä. Jo ennen elokuun loppua oli se todellisuudessa yleisesti tunnettu. Ylimpään armeijanjohtoon ryhtyessäni oli minulla siis edessäni valmis tosiasia. Vähän myöhemmin vaati Varsovan kenraalikuvernööri, joka ei viranomaisena ollut minun alaiseni, valtakunnanjohdoltamme julistusta Puolan kuningaskunnan luomisesta; sitä ei muka voinut lykätä tuonnemmaksi. Hänen mielestään oli valittavana joko rettelöiden syntyminen maassa, taikka se varma toivo, että sotavoimamme vahvistukseksi saisimme puolalaisia joukkoja; näitä olisi keväällä 1917 5 vapaaehtoisista muodostettua, täysin harjoitettua divisionaa, yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamisen jälkeen taas 1 miljoona miestä. Niin vähän suotuisan mielipiteen kuin olinkin vuosina 1914-15 muodostanut puolalaisen rahvaan suostuvaisuudesta sotaan Venäjää vastaan, arvelin kuitenkin, että Varsovan kenraalikuvernööri tietänee asian paremmin. Hän oli vuodesta 1915 ollut näkemässä valloitetun maan sisäisiä valtiollisia oloja ja oli vakuutettu siitä, että papisto kannattaisi meitä tehokkaasti väen värväyksessä. Kuinka olisin sota-asemamme silloisella kannalla voinut ottaa vastuulleni tämän varmana luvatun avun hylkäämisen? Mutta jos päätin sitä kannattaa, niin ei ollut varaa hukata aikaa; seuraavain kevättaistelujen alkuun oli siinä tapauksessa saatava todella harjoitettuja joukkoja etumaiselle linjalle. Selvittäköön sitten rauhan jälkeen voitokas Saksa nyt esiin otetun puolalaiskysymyksen. Mutta me kohtasimmekin nyt, niin yllättävää kuin se minulle olikin, vastarintaa valtakunnanjohdon taholta. Se luuli tähän aikaan keksineensä suhteita, miten saada Venäjän kanssa aikaan erikoisrauha, ja piti arveluttavana turmella alulle pannut toimet tsaarin silmissä Puolan itsenäisyyttä koskevalla julistuksella. Valtiolliset ja sotilaalliset näkökohdat joutuivat siis ristiriitaan.

Koko asia päättyi loppujen lopuksi niin, että toiveet erikoisrauhasta Venäjän kanssa menivät myttyyn, manifesti marraskuun ensi päivinä sittenkin julaistiin ja sen jälkeen alkanut puolalaisten vapaaehtoisten värväys jäi kerrassaan tuloksettomaksi. Katolilainen papisto ei suinkaan kannattanut värväyskehoitustamme, jota ruvettiin julkisesti vastustamaan.

Heti manifestin julkaisun jälkeen tuli näkyviin Itävallan ja Saksan etujen ristiriita Puolan kysymyksessä. Liittolaisemme pyrkivät yhä julkisemmin saamaan Kongressi-Puolan liitetyksi Galitsiaan Itävallan hallitsevan vaikutuksen alaisena. Näiden pyrintöjen vuoksi pidin velvollisuutenani vaatia ainakin itärajamme asianmukaista parannusta puhtaasti sotilaallisten näkökohtain perustuksella, ellei valtakunnan johtomme saanut kokonaan Itävalta-Unkarin pyyteitä raukeamaan. Oikeastaanhan vain sodan loppupäätös saattoi ratkaista kaikki nämä kysymykset. Valitin sen vuoksi suuresti, että ne kesken sotaa niin ylen runsaassa määrin kuluttivat aikaamme. Muutoin tulee minun tehostaa sitä, etteivät valtiollisella alalla liittolaistemme kanssa syntyneet hankaukset milloinkaan vähimmälläkään tavalla vaikuttaneet meidän välisiin sotilaallisiin suhteisiimme.

Samanlainen merkitys kuin Puolalla oli meidän ja Itävalta-Unkarin välisissä suhteissa, oli Dobrudzalla valtiollisissa ja sotilaallisissa keskusteluissamme Bulgarian kanssa. Dobrudzan asiassa oli viime sijassa kysymys siitä, saisiko Bulgaria vastaisuudessa tuossa maassa rajattomat valtaoikeudet ja samalla myös käsiinsä Cernavodan--Constanzan radan. Jos niin kävi, sai se samalla haltuunsa Keski-Euroopan ja läheisen idän välisistä yhteyksistä viimeisen ja itäradan jälkeen tärkeimmän. Bulgaria tietysti käsitti kuinka edullinen tilaisuus oli sodan aikana kiristää meiltä tähän suuntaan myönnytyksiä. Toiselta puolen pyysi Turkki lähimpänä asianosaisena meiltä poliittista kannatusta näitä Bulgarian aikeita vastaan. Me annoimme sille tätä tukea. Täten syntyi poliittinen piensota sotilaallisen tekosyyn varjolla ja sitä kesti lähes vuoden päivät. Sen vaiheet olivat lyhyesti mainittuina seuraavat:

Meidän ja Bulgarian välisessä liittosopimuksessa luvattiin liittolaisillemme siinä tapauksessa, että Romania yhtyisi sotaan, se osa Etelä-Dobrudzaa, jonka Bulgaria vuonna 1912 oli menettänyt, ynnä sikäläisen rajan parannus, sitä vastoin ei sanallakaan mainittu koko tämän romanialaisen maakunnan antamisesta Bulgarialle. Tämän sopimuksen nojalla olimme me, Romanian sotaretken pääpiirteissään päätyttyä, paikalla luovuttaneet Etelä-Dobrudzan entiset bulgarialaiset osat Bulgarian hallituksen hallintoon, Keski-Dobrudzaan sitä vastoin kaikkien liittolaistemme suostumuksella järjestäneet saksalaisen hallinnon. Erikoisen välipuheen mukaisesti se taloudellisella alalla toimi melkein kokonaan Bulgarian hyväksi. Pohjois-Dobrudza luovutettiin siellä olevalle Bulgarian 3:nnelle armeijalle toimialueeksi. Ulkonaiset olot näyttivät tulleen täysin tyydyttävästi ratkaistuiksi. Tyytyväisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan.

Taisteluhansikkaan meille heitti Bulgarian pääministeri. Jo ennen Romanian-sodan päättymistä hän innosti maansa poliitikkoja ajatukseen, että koko Dobrudzan tuli joutua Bulgarialle, ja väitti näihin pyrintöihin kohdistuvan vastustuksen olevan lähtöisin Saksan ylimmästä armeijanjohdosta. Siitä syntyi meitä vastaan ankara valtiollinen liike. Kuningas Ferdinand ei alussa kannattanut hallituksensa pyrkimyksiä. Sitten hänen kuitenkin oli mielestään myönnyttävä syntyneen kiihtymyksen painosta. Bulgarian ylin armeijanjohto ei sekään alussa tahtonut asiaan sekaantua. Se aavisti arvatenkin, mikä vaara koituisi, jos sen armeijan entisestäänkin voimallisiin ristiriitaisiin valtiollisiin virtauksiin heitettäisiin uusi levottomuuden aihe. Mutta pian ei kenraali Zekovkaan enää vastustanut pääministerinsä vaatimusta. Vireille pantu liike kasvoi Bulgarian hallitukselle ylivoimaiseksi, ja yleinen poliittinen ajojahti Saksan ylintä armeijanjohtoa vastaan alkoi. Pääasiassa sitä johtivat vastuuttomat yllyttäjät, jotka eivät vähääkään ottaneet lukuun aseveljeyssuhdetta. Jos itsepäisyyttä, jolla Bulgarian piirit pitivät kiinni tästä saaliinhimoisesta päämäärästä, olisi sovellettu sodankäyntiin, olisivat yleiset päämäärät enemmän hyötyneet.

Liittosopimuksiimme sisältyi eräs vahingollinen puoli, ja sen seuraukset tulivat nyt näkyviin. Aseliittoa tehdessämme olimme aikoinaan antaneet Bulgarialle mitä pisimmälle meneviä vakuutuksia maan laajennukseen ja sen kansanheimojen yhdistämiseen nähden, vakuutuksia, joiden täyttäminen edellytti täydellisen voiton saavuttamista. Mutta Bulgaria ei tyytynyt vielä näihinkään vakuutuksiin. Se lisäsi yhä vaatimuksiaan ottamatta vähääkään lukuun, kykenisikö tämä näihin saakka pieni valtiolaitos myöhemmin valtiollisesti ja taloudellisesti hallitsemaan moisia laajennuksia.

Näihin pyyteihin sisältyi kuitenkin meille välitön sotilaallinenkin vaara. Olen jo ennen viitannut siihen, kuinka suuria sotilaallisia etuja siitä olisi ollut, jos syksyllä 1916 olisimme voineet Makedonian rintaman läntisellä siivellä siirtää puolustuksen taapäin aina Prilepin seudulle saakka. Meidän paljas viittauksemmekin tähän suuntaan riitti Bulgarian kaikissa valtiollisissa piireissä herättämään ilmeisestikin vakavia epäilyksiä. Paikalla pelättiin menetettävän valtiolliset oikeudet sotilaallisesti luovutettuihin alueihin, mieluummin saatettiin kokonainen armeija vaaraan kuin uskallettiin muka ottaa oman maan edessä vastuulle "Ochridan, muinaisbulgarialaisen kaupungin" luovutus. Saamme myöhemmin nähdä, mihin laajat myönnytyksemme Bulgarialle vielä johtivat meidät.

Kaikkien näiden lukemattomien valtiollisten kysymysten ja vastakysymysten heilunta edestakaisin tuotti minulle vain tyytymättömyyden hetkiä ja vahvisti melkoisesti vastenmielisyyttäni politiikkaa vastaan.