Part 13
Turkin valtion- ja sodanjohdon heikkouden aiheutti sen suuri riippuvaisuus sisällisistä oloista. Niin sanottuun komiteahallitukseen kuuluvat, valtiollisessa ja taloudellisessa suhteessa itsekkäät henkilöt sekaantuivat sota-asiain johtoon ja monessa suhteessa sitoivat sen kädet, niin ettei se kyennyt keinoilla, jotka oikeastaan olivat käytettävissä, parantamaan oikein arvosteltuja epäkohtia. Jotkut etevät miehet tosin kyllä tekivät, mitä heidän vallassaan oli. Mutta valtiomahti ei enää ollut tehokas kautta maan. Konstantinopoli, maan sydän, sykki liian heikosti eikä enää työntänyt terveitä, virkistäviä, valtiota edistäviä mehuja etäisiin maakuntiin. Uusia aatteita oli tosin sodan kuluessa esiintynyt ja Dardanellien ja Tigriin luona saatujen voittojen sotaiset laakerit saivat ne rehoittamaan oikein itämaalaisen kukkeina. Aljettiin ajatella koko islamin uskonnollista ja valtiollista yhdistystä. Vaikka pyhän sodan julistamisella oli ilmeisesti huono menestys, luotettiin muhamettilaisten uskontaistelijain nousuun, kuten esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Tapausten kehitys oli kuitenkin osoittava, että tämä uskonkiihkon ilmaus johtui vain paikallisista erikoisuuksista ja että toivo niiden leviämisestä Sisä-Aasian laajoille aloille oli harhaluulo, vieläpä enemmänkin: arveluttavaa sotilaallista uhkapeliä.
Bulgarialainen Radoslavov oli valtiollisiin aatteihinsa nähden enemmän turpeeseen sidottu kuin suurisuuntainen osmanilainen valtiomies Talaat pasha. Rohkenen epäillä, oliko Radoslavov täydelleen koko suuruudessa todella omaksunut sen rohkean askeleen, joka 1915 sai Bulgarian asettumaan meidän puolellemme -- saanen ehkä sanoa: hänen tsaarilleen ominaisessa, täysin harkitussa suuruudessa. Radoslavov oli meitä kohtaan aina ehdottomasti luotettava ulkopolitiikassaan.
Bulgarian sisäpoliittisen puoluetaistelun hurja kiihko ei suuren sodankaan kuluessa laimentunut ja armeijassakin se oli laajalle levinnyt. Hajoittavina vaajoina tunkeutui siihen venäläisystävällisiä aatteita ja sisäpoliittistenkin puolueryhmäin taistelu levisi joukkoihin ja niiden johtajiin. Radoslavov ei ollut tähän syytön.
ELÄMÄ SUURESSA PÄÄMAJASSA.
Sen mielenkiinnon kehoittamana, jota suuren sodan aikana monella taholla osoitettiin persoonallista elämääni kohtaan, sovitan tähän kuvauksen päivän tavanmukaisesta kulusta päämajassamme. Pyydän kaikkia niitä, joita moinen pienoispiirtely valtavain maailmantapausten keskellä ei huvita, lukematta kääntämään seuraavat sivut. Niiden tunteminen ei ole suuren ajan käsittämiseksi tarpeen.
Liikuntasodan aikana Itä-Preussissa ja Puolassa syksyllä 1914 ei tunnilleen järjestettyä virantoimitusta armeijaesikunnassamme ollut ajattelemistakaan. Vasta kun majamme marraskuussa 1914 siirrettiin Poseniin, alkoi virantoimituselämässämme ja elämässämme virantoimituksen ulkopuolellakin, jos siitä sodassa voi puhua, suurempi säännöllisyys päästä valtaan. Myöhemmin oli pitempiaikainen vakinainen oleskelumme Lötzenissä erikoisesti omiaan viemään tarkan työjärjestyksen toteuttamiseen.
Joutumiseni toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi ei oleellisesti mitenkään muuttanut totuttua ja hyväksi huomattua työjärjestystämme, vaikka nyt alkoikin monessa suhteessa suuripiirteisempi ja vilkkaampi toiminta.
Minun tavanmukainen päivätyöni alkoi sillä, että kello 9:n aikaan aamupäivällä, siis aamuilmoitusten saavuttua, lähdin kenraali Ludendorffin luo keskustelemaan hänen kanssaan aseman muutoksista ja toimenpiteistä, joihin ehkä oli ryhdyttävä. Enimmäkseen eivät nämä keskustelut kestäneet kauan. Elimme molemmat herkeämättä sodan tilanteissa mukana ja tunsimme toistemme ajatukset. Päätökset tehtiin sen vuoksi enimmäkseen muutaman harvan lauseen perustuksella, jopa usein riitti muutama sanakin määrittelemään yhteisen mielipiteemme, jota kenraali sitten piti johtonaan seuraavia toimenpiteitä suunnitellessaan.
Tämän keskustelun jälkeen liikuin adjutanttini seurassa tunnin verran ulkona. Toisinaan kehotin suureen päämajaan saapuneita vieraitakin tulemaan mukaan huomenkävelyilleni, annoin heidän silloin purkaa minulle surujaan ja esittää mielipiteitään ja kevensin monenkin huolestuneen sielun, ennenkuin se hyökkäsi ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kimppuun tyhjentääkseen hänelle yksityiskohtaisemmin pyyntöjään, toiveitaan ja ehdotuksiaan.
Palattuani virkarakennukseen keskustelin uudelleen kenraali Ludendorffin kanssa, jonka jälkeen otin työhuoneessani välittömästi vastaan osastonpäälliköitteni esittelyt.
Tämän virantoimituksen rinnalla oli minulle yksityisesti tulleet kirjeet käsiteltävä. Ei ollut vähäinen niiden ihmisten luku, jotka kirjeellisesti purkivat minulle sydäntään kaikista mahdollisista asioista taikka joiden mielestään täytyi ilmaista minulle ajatuksensa. Minun oli kerrassaan mahdotonta lukea kaikkea. Tarvitsin siihen yhden upseerin erikoisen työvoiman. Tässä kirjeenvaihdossa oli osansa runoudellakin proosan rinnalla. Innostus ja sen vastakohta esiintyi kaikin mahdollisin vivahduksin. Usein oli sangen vaikeata huomata yhteyttä minulle esitettyjen asiain ja virka-asemani välillä. Mainitakseni vain pari esimerkkiä sadoista, en koskaan voinut älytä, mitä minulla toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä saattoi olla tekemistä jonkun maaseutukaupungin likajätteiden kuljetuksen kanssa, niin kiireellinen kuin asia saattoikin olla, taikka Chilessä syntyneen saksattaren kastetodistuksen kanssa. Siitä huolimatta pyydettiin kummassakin tapauksessa apuani. Kieltämättä tämmöiset kirjeelliset pyynnöt sisälsivät liikuttavan, vaikka monestikin hieman naivin luottamuksen henkilökohtaiseen vaikutusvaltaani. Mielelläni autoin, milloin minulla oli aikaa ja tilaisuutta, autoin ainakin nimikirjoituksellani. Sitä pitemmälle menevistä yksityisistä aputoimista saatoin kuitenkin mielestäni enimmäkseen kieltäytyä.
Puolipäivän aikaan olin säännöllisesti käskettynä esittelylle Hänen Majesteettinsa Keisarin luo. Kenraali Ludendorff kuvasi tällöin aseman. Tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä esittelin asian itse ja pyysin Hänen Majesteettiaan hyväksymään suunnitelmamme, jos se oli tarpeen. Keisarin korkea luottamus vapautti meidät Kaikkeinkorkeimmasta hyväksymisestä kaikissa asioissa, jotka eivät olleet periaatteellista laatua. Uusia sotatoimiakin esitettäessä Hänen Majesteettinsa enimmäkseen tyytyi kuulemaan perusteluni. En muista ainoatakaan ristiriitaa, jota ei Sotaherrani jo esittelyssä olisi sovittanut. Keisari muisti sotatilanteet erinomaisesti, ja se oli meille näissä esittelyissä suureksi avuksi. Hänen Majesteettinsa sekä tutki karttoja mitä huolellisimmin että merkitsi niihin itsekin asioita. Puolipäivä-esittelyn aikana Keisarin luona keskusteltiin usein myös valtakunnanjohdon edustajain kanssa.
Kun esittely keisarin luona oli tapahtunut, kokoontuivat suppeamman esikuntani upseerit kanssani yhteiseen päivällispöytään. Ruoka-aika ei ollut pitempi kuin mitä oli välttämättä tarpeen. Pidin tärkeänä, että upseereillani oli aikaa sen jälkeen hieman levätä tai muutoin virkistäytyä työstään. Tästä ateria-ajan supistamisesta en voinut luopua silloinkaan, kun meillä pöydässämme oli vieraita, niin suuresti kuin tämä usein pahoittikin mieltäni. Minun täytyi asettaa huolenpito apulaisteni työvoiman säilymisestä seuratapain yläpuolelle. Vaadittiinhan useimmilta näistä upseereista 16 tuntia työtä päivässä. Ja vielä monta vuotta kestäneessä sodassa! Meidän täytyi ylimmässä armeijanjohdossa samoin kuin ampumahaudoissakin käyttää ihmisaineistomme voimat niin tarkoin kuin suinkin mahdollista.
Iltapäiväni kului samalla tavalla kuin aamupäiväkin. Pisimmän loman tuotti meille kaikille kello 8 alkava illallinen. Siihen liittyi ryhmittäinen istuskelu sivuhuoneissa, kunnes tämä kenraali Ludendorffin antamasta merkistä täsmälleen kello 9.30 päättyi. Keskustelumme oli enimmäkseen erittäin vilkasta. Se liikkui mitä vapaimmissa muodoissa ja mielipiteitä lausuttiin mitä avomielisimmin julki kaikista meitä välittömästi koskevista ja yleisesti mieltäkiinnittävistä asioista ja tapauksista. Hilpeyskin sai vapaan vallan. Pidin velvollisuutenani apulaisiani kohtaan suosia sitä. Minua ilahutti se huomio, että toiselta puolen luottava levollisuutemme, toiselta seurustelumme vapaus ilmeisesti oli vieraillemme yllätys.
Yhdessäolomme illalla päätyttyä lähdimme yhdessä virkarakennukseen. Sinne olivat sillä välin saapuneet päivän loppuilmoitukset ja asemat eri rintamilla oli piirretty kohdalleen. Selittävät tiedot antoi joku nuorempi yleisesikunnan upseeri. Sotanäyttämöiden tapauksista riippui, vieläkö minun nytkin täytyi perusteellisesti keskustella kenraali Ludendorffin kanssa vai eikö enää tarvinnut käyttää siihen hänen aikaansa. Suppeamman esikuntani upseerien työ alkoi nyt uudelleen. Usein olivat tietysti vasta nyt käytettävinä viimeiset tukikohdat, joiden nojalla lopulliset määräykset voitiin laatia ja antaa, taikka saatiin vasta nyt armeijain ja muitten asianomaisten lukemattomat vaatimukset, ehdotukset ja suunnitelmat. Päivän työ ei sen vuoksi päättynyt milloinkaan ennen puoltayötä. Osastonpäälliköiden esittelyt kenraali Ludendorffin luona kestivät melkein säännöllisesti uuden päivän ensi hetkiin saakka. Vain aivan erikoisen rauhallisina aikoina ensimmäinen kenraalimajoitusmestarini saattoi ennen puolta yötä lähteä työhuoneestaan, johon hän joka päivä jälleen saapui päivän 8:nnen tunnin alkaessa. Kaikki iloitsimme, kun kenraali Ludendorff joskus saattoi riisuutua valjaista vähän aikaisemmin, vaikkapa kysymykseen ei tullutkaan kuin muutama tunti. Meidän kaikkien elämä, työ, ajatukset ja tunteet sulautuivat täydelleen toisiinsa. Muisto tästä täyttää minut vielä nyt kiitollisella tyydytyksellä.
Yleensä jäimme tiukkaan suljetuksi piiriksi. Miesten vaihdokset jäivät säännöllisen viranhoidon vaatimuksesta luonnollisestikin sangen harvoiksi. Silloin tällöin oli kuitenkin mahdollista tyydyttää upseerien suurta halua päästä ainakin joksikin aikaa rintamapalvelukseen. Joskus tarjoutui myös tilaisuus tai oli pakko lähettää upseereja omain sotarintamaimme erikoisen tärkeille osille taikka liittolaistemme rintamille. Yleensä vaati kuitenkin näiden erinomaisen monimutkaisten ja monipuolisten töitten yhtenäisyys, että ainakin vanhemmat upseerit pysyivät vakinaisesti sotatoimissaan ylimmässä armeijanjohdossa.
Kuolemankin käsi kosketti piiriämme. Jo 1916 olin idässä ylikomentajana ollessani menettänyt minulle erittäin läheisen, yleistä arvonantoa nauttivan henkilökohtaisen adjutanttini majuri Kämmererin, joka kuoli kylmetyksen seurauksista. Lokakuussa 1918 tempasi espanjantauti, joka siihen aikaan vaati suuren päämajan virkailijain joukosta monta uhria, meiltä kapteeni von Linsingenin. Vastoin sekä lääkärin että toverien hartaita kieltelyjä ei kapteeni von Einsingen silloisena erinomaisen vaikeana aikana mielestään voinut jättää tointaan, ennenkuin hänen ruumiiltaan heikontuneena ja kuumeen runtelemana lopulta oli pakko laskea työ käsistään, tosin liian myöhään voidakseen enää pelastua. Hänessä menetimme sekä hengen lahjoiltaan että luonteeltaan etevän toverin. Hänen nuori vaimonsa ei saapunut siksi ajoissa, että olisi ennättänyt sulkea miehensä silmät. Moni niistä, jotka ajoittain kuuluivat esikuntaani, kaatui sitä paitsi myöhemmin rintamalla.
Kuvaus elämästämme olisi epätäydellinen, ellen lausuisi jotain vieraistakin, joita joka tilaisuudessa ja kaikkina aikoina kävi luonamme. En tässä ajattele semmoisten kaikenlaisiin ammatteihin kuuluvain henkilöiden ainaista tuloa ja menoa, joiden virka-asioissa täytyi joutua kanssamme tekemisiin, vaan muistelen niitä, joita useinkin toiset harrastukset toivat luoksemme. Mielelläni avasin jokaiselle oveni ja sydämeni, jos nimittäin asianomainen itse osoitti minulle avomielisyyttä.
Vieraittemme luku oli suuri. Harva päivä kului, ettei meillä olisi niitä ollut. Eivät ainoastaan Saksa ja sen liittolaiset, vaan puolueettomatkin lähettivät niitä joukoittain. Usein tuntuivat rivimme ruokapöydän ääressä kirjavalta kansainsekoitukselta ja sattui niinkin, että kristityt kirkonmiehet joutuivat syömään rinnakkain muhamettilaisten uskovaisten kanssa. Joka säätyyn ja puoluesuuntaan kuuluvain miesten osaksi tuli sydämellinen vastaanotto. Kaikille uhrasin mielelläni niukkaa loma-aikaani. Valtiomiehistä muistelen mielihyvällä varsinkin kreivi Tiszaa, joka talvella 1916/17 kävi luonani Plessissä. Hänen olennostaan uhkui tahdon murtumaton voima, hehkuva isänmaallinen tunne. Muitakin kaikkiin puolueihin kuuluvia valtiomiehiä omista maistamme ja liittolaisten luota kävi puheillani. Ajatussuunnaltaan he useinkin olivat minulle vieraita, mutta tunteiltaan suurta yhteistä asiaamme kohtaan he silloin olivat yhtä. Muistan niin monta jäähyväisiksi lausuttua lämmintä isänmaallista sanaa. Pusersin piirissäni käsityöläisten ja työmiesten voimakkaita, känsäisiä käsiä ja iloitsin heidän avoimesta katseestaan ja vilpittömästä puheestaan. Johtavain teollisuudenalain edustajat ja tiedemiehet toivat meille tiedon uusista keksinnöistä ja aatteista ja haaveilivat tulevia taloudellisia suunnitelmia. He valittivat tosin myös kotimaan ahdasta virkavaltaisuutta ja omien aatteittensa toteuttamiseksi tarvittavain varain niukkuutta. Virkavaltaiset puolestaan valittivat pelättyjen haaveilijain rahaanieleviä pyyteitä ja keksijäin rajattomia suunnitelmia. Muistan kotimaani erään varsin korkean finanssivirkamiehen utelevat kysymykset hänen tahtoessaan tietää, mitä kaikensuuruisten tykkien yksi laukaus maksoi; hän aikoi siitä laskea yhden tappelun likimääräiset menot. Hän säästi minut kuitenkin arviolaskunsa tuloksilta ilmeisestikin peläten, ettei se saisi minua supistamaan ampumavarain kulutusta.
Eivät vain pakko, huolet ja työ löytäneet luoksemme, uteliaisuuskin pyrki vieraaksemme. Usein itsekseni nauroin hämillisiä lauseparsia, joilla monikin koetti puolustella tuloaan. En voi sanoa, olivatko moisten vierailujen tulokset aina odotusten mukaiset. Sen sijaan oli monikin kunnon riviupseeri, jonka ulkoasu osoitti ankaria taisteluita ja kovaa elämää, erinomaisen tervetullut pöytänaapuri. Lyhyet kertomukset sotaelämästä ilmaisivat enemmän kuin pitkät kirjalliset selonteot. Ennen omakohtaisesti kokemani todellisuus astui niin usein kaikessa eloisuudessaan uudelleen sieluni nähtäväksi. Tosin oli kuitenkin tässä kaikkia muita hirveämmässä kamppailussa kaikki edellisiin sotiimme verraten paisunut aivan huimaavaan muotoon. Menneiden aikain tunteja kestävästä tappelusta oli paisunut kuukausia kestävä jättiläiskamppailu, inhimillisellä kestäväisyydellä ei enää näyttänyt olevan mitään rajoja.
Kreivi Zeppelinkin kävi vielä luonamme Plessissä ja hänen esiintymisensä liikuttava vaatimattomuus teki meihin kaikkiin vaikutuksen. Hän piti silloin jo ilmalaivojaan vanhentuneina sota-aseina. Hänen mielipiteensä oli, että ilmojen valta tulevaisuudessa kuului lentokoneelle. Kreivi kuoli pian käyntinsä jälkeen, hänen ei tarvinnut nähdä isänmaansa onnettomuutta -- onnellinen mies! Vielä kaksi muutakin kuuluksi tullutta ilmain valtiasta noudatti kutsuani, kaksi voittamatonta nuorta sankaria: kapteeni Bölcke ja ratsumestari von Richthofen. Kummankin raikas ja vaatimaton olento ilahutti meitä. Kunnia heidän muistolleen! Sukellusveneiden päälliköitä näin vieraitteni sarjassa; heidän joukostaan ei puuttunut kapteeni Königkään, sukellus-kauppalaiva "Deutschlandin" päällikkö.
Näin ei ainoakaan sääty eikä ainoakaan heimo puuttunut luotamme ja luulin itse usein lähimmässä läheisyydessäni tuntevani armeijan ja kotimaan, liittolaistemme ja meidän oman yhteisen suonen sykinnän.
SOTATAPAUKSET VUODEN 1916 LOPPUUN.
Romanian-sotaretki.
Mitä Romaniaan tulee oli valtiollinen asemamme sotavuosien 1915-16 kuluessa asettanut sekä politiikkamme johdolle että armeijanjohdollemmekin tavattoman suuria vaatimuksia. Helppohintaista viisautta on ankarasti arvostella silloisia vastuunalaisia virastojamme ja henkilöitämme siitä, että Romania liittyi vihollistemme joukkoon ja että sotilaalliset varustuksemme uutta vastustajaamme vastaan olivat riittämättömät. Moiset arvostelut, jotka enimmäkseen perustetaan mielivaltaisiin väitteihin todellisia tapauksia tuntematta, tuovat mieleeni sen, mitä Fichte on lausunut "Puheissa Saksan kansalle"; hän puhuu kirjailijoista, jotka vasta sitten, kun ovat nähneet menestystä, tietävät, mitä olisi ollut tehtävä.
Tuskin lienee epäilemistä, että entente meidän asemassamme olisi viimeistään vuonna 1915 tehnyt lopun Romanian vaarasta taikka ehkä oikeammin sanoen Romanian uhkaavasta sotilaallisesta asemasta, ja tietysti käyttäen samanlaisia keinoja kuin se Kreikkaakin vastaan käytti. Romanian ajoi sodan pyörteeseen ententen uhkavaatimus kesällä 1916, kuten myöhemmin on tullut ilmi. Sitä vaadittiin joko käymään viipymättä hyökkäykseen tai muutoin ainaiseksi luopumaan laajennustuumistaan. Semmoinen ratkaisu olisi kuitenkin ollut niin väkivaltaista politiikkaa, ettei se ilman pakottavinta hätää olisi meillä voinut saada kannatusta. Meidän tuli mielestämme kohdella Romaniaa siistimmin, arvatenkin siinä toivossa, että se kaivaisi oman hautansa. Tämä kyllä tapahtuikin, mutta minkä pulmien ja uhrien jälkeen!
Romanian osanotto sotaan vastustajaimme puolella kävi Itävalta-Unkarin itärintaman luhistuessa todenmukaiseksi. Ei ehkä olisi ollut mahdotonta torjua tätä vaaraa vielä silloinkin, jos saksalaiselta taholta suunniteltu suuri vastahyökkäys Karpaateille saakka tunkeutunutta venäläisten eteläsiipeä vastaan olisi voitu toteuttaa. Mutta Itävalta-Unkarin linjain yhä uudistuvan luhistumisen vuoksi ei tästä sotatoimesta tullut totta. Hyökkäysvoimat katosivat puolustusrintamiin. Itärintaman taisteluiden näin kehittyessä oli Saksan ylin armeijanjohto elokuun puolivälissä yksissä neuvoin kenraali Zekovin kanssa pulan torjumiseksi päättänyt Bulgarian siipiarmeijoilla iskeä ankaran iskun Salonikin luona olevia ententevoimia vastaan. Ajatus oli sekä valtiolliselta että sotilaalliselta kannalta täydelleen hyväksyttävä. Jos aie onnistui, niin oli syytä odottaa, että Romania pelästyisi ja että sen ilmeiset toiveet yhteistoiminnasta Sarrailin kanssa raukeisivat. Romania olisi sen vuoksi ehkä jo silloin saatu asettumaan, jos Sarrail olisi voitettu ja melkoisia bulgarialaisia voimia siten olisi vapautunut muualla käytettäviksi. Saksan ylin armeijanjohto tosin juuri tämän bulgarialaisten hyökkäyksen johdosta aluksi tavallaan joutui sotilaalliseen ristiriitaan. Kun sen nimittäin oli pakko samalla koota Pohjois-Bulgariaan joukkoja vaikuttaakseen lauhduttavasti romanialaisten päivä päivältä vahvistuvaan sodankiihkoon, niin koottiin valtiollisista syistä Tonavalle voimia, joita olisi voitu käyttää Makedonian rintamalla hyökkäykseen Sarrailia vastaan. Saksan ylimmän armeijanjohdon menettely saa selityksensä toiselta puolen luottamuksesta, joka sillä oli Bulgarian armeijan hyökkäystehoon, toiselta puolen siitä, että se arvosteli Salonikin luona olevat vihollisvoimat jonkun verran heikommiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Etenkin erehdyttiin sinne ilmestyneiden, uudestaan muodostettujen serbialaisten joukkojen merkitykseen nähden, joita joukkoja oli 6 jalkaväkidivisionaa.
Bulgarialaiset pääsivät hyökkäyksessään Makedoniassa tosin vasemmalla sivusta-armeijalla etenemään Strumalle saakka, mutta oikea siipi ei sitä vastoin päässyt tunkeutumaan Vodenan suunnalle. Yritys seisahtui siellä syistä, joiden pohtiminen tässä veisi liian pitkälle. Bulgarialainen jalkaväki taisteli tässäkin tilaisuudessa taas oivallisesti hyökkäyksessä, vaikka se osoittikin enemmän sankarillisuutta kuin sotatottumusta. Mainetta se sai, menestys jäi saamatta. Makedonian hyökkäyksen näin päättyessä Saksan ylin armeijanjohto joutui uuteen vaikeaan käänteeseen. Romanian sotakiihko kasvoi kasvamistaan. Oli luultavaa, että Bulgarian sotatoimien pysähdys Makedoniassa vaikuttaisi Bukarestin valtiollisiin piireihin sotaan yllyttävästi. Tuliko Saksan ylimmän armeijanjohdon nyt antaa bulgarialaisten lopullisesti keskeyttää hyökkäyksensä, kuljettaakseen nyt tuntuvasti lyhennetyiltä Makedonian rintamilta suuria bulgarialaisia voimia Pohjois-Bulgariaan, vai tuliko sen uskaltaa siirtää Tonavalle jo kootut voimat Makedoniaan yrittääkseen siellä vielä kerran romanialais-gordilaisen solmun aukaisemista miekalla? Romanian sodanjulistus päästi ylimmän armeijanjohdon epätietoisuudesta.
Tälle kannalle olivat olot Tonavan eteläpuolella pääpiirtein kehittyneet. Asema Transsylvanian alppien pohjoispuolella ei ollut suinkaan kevyempi. Romania varusteli julkisesti, kun taas Saksan länsirintaman ja Itävalta-Unkarin itä- ja etelärintaman taistelut kuluttivat kaikki, mitä ylimmillä armeijanjohdoilla suinkin oli reservejä käytettävänään taikka mitä vielä voitiin ottaa semmoisilta rintamanosilta, jotka eivät silloin olleet hyökkäyksen alaisia. Romaniaa vastaan ei luultu voitavan vapauttaa voimia. Noudatettiin sitä itsessään oikeata periaatetta, ettei valtiollisista syistä pidetty toimettomina sotavoimia, joita paraikaa taistelutantereilla välttämättä tarvittiin.
Siitä johtui, että Romanian sodanjulistus elokuun 27:ntenä tapasi meidät uuteen viholliseen nähden melkein täydellisen turvattomuuden tilassa. Olen seikkaperäisemmin esittänyt tämän olojen kehityksen siksi, että sen suuren pulan syntyminen, jossa mainitusta päivästä lähtien olimme, kävisi ymmärrettäväksi. Tällaisen pulan olemassaoloa ei voida hevillä kieltää, vaikka sotaretki sitten suoritettiinkin menestyksellisesti.
Vaikka neliliiton puolelta voitiinkin ryhtyä vain riittämättömiin valmistuksiin Romanian taholta tulevan vaaran torjumiseksi, olivat kuitenkin sen vastuunalaiset sotilasjohtajat tietystikin hyvissä ajoin sopineet niistä toimista, joihin sodan syttyessä olisi ryhdyttävä. Heinäkuun 28:ntena 1916 olivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian armeijain johtajat sitä varten kokoontuneet Plessiin keskustelemaan. Seurauksena oli sotasuunnitelman laatiminen, jonka tärkeässä 2:sessa kohdassa lausuttiin tarkalleen näin: 'Jos Romania liittyy ententeen: toimittava mitä nopeimmin, voimallisimmin, jotta sota varmasti torjuttaisiin Bulgarian alueelta, Itävalta-Unkarin alueelta mikäli suinkin mahdollista ja siirrettäisiin Romaniaan. Tätä varten
a) saksalaiset ja itävaltalaiset joukot tekevät pohjoisen puolelta näennäisiä liikkeitä kiinnittääkseen suuria romanialaisia voimia;
b) bulgarialaiset voimat hyökkäävät Dobrudzan rajalta Silistrian ja Tutrakanin kohdalla olevia Tonavan ylimenopaikkoja vastaan päävoimain oikeata sivustaa suojellakseen;
c) päävoimat kootaan kulkemaan Nikopolin kohdalla Tonavan yli, mistä ne hyökkäävät Bukarestia vastaan.'
Vähän myöhemmin tapahtuneessa kohtauksessa Enver pashan kanssa Budapestissa sovittiin Turkinkin osanotosta Romaniaan ehkä tehtävään sotaretkeen. Enver sitoutui kiireimmiten varustamaan kaksi osmanilaista divisionaa Balkanin niemimaalla käytettäväksi.
Tätä Romaniaa vastaan laadittua sotasuunnitelmaa ei millään tavalla muutettu edeltäjäni vielä ollessa armeijanjohdon ohjaksissa. Eri armeijanpäälliköiden kesken siitä kuitenkin vielä moneen kertaan vaihdettiin mielipiteitä. Kenraalisotamarsalkka Mackenseninkin mieltä kysyttiin, hän kun oli määrätty johtamaan Tonavan eteläpuolelle varalle vietyjä voimia. Näissä tilaisuuksissa esiintyi selvään kaksi aatesuuntaa. Kenraalieversti von Conrad kannatti arvelematonta välitöntä etenemistä Bukarestia vastaan, kenraali Zekov sodan aloittamista Dobrudzasta. Tonavan eteläpuolella olevat voimat olivat sodan syttyessä vielä aivan liian heikot suorittamaan yht'aikaa molempia tälle rintamalle suunniteltuja tehtäviä, nimittäin sekä kulkemaan Tonavan poikki että hyökkäämään Silistriaa ja Tutrakania vastaan.
Elokuun 28:ntena lähetti edeltäjäni kenraalisotamarsalkka von Mackensenille käskyn ryhtyä hyökkäykseen niin pian kuin suinkin. Suunta ja päämäärä jätettiin sotamarsalkan harkinnan varaan.
Tämmöinen oli sotilaallinen asema Romaniaa vastaan, kun minä ryhdyin elokuun 29:ntenä sotatointen johtoon. Se oli vaikea.