Part 12

Toisenlaiset, voinen sanoa kansallisesti lujemmat kuin Itävalta-Unkarin olivat Bulgarian sisäpoliittiset olot. Samalla kuin tämä maa taisteli bulgarialaisen heimon valtiollisen yhdistymisen puolesta, taisteli se myös lopullisen ylivalta-aseman saavuttamiseksi Balkanilla. Keskusvaltain ja Turkin kanssa tehdyt sopimukset sekä sodassa tähän saakka saavutettu menestys näyttivät lupaavan, että Bulgarian pitkälle menevät pyrkimykset varmasti toteutuvat. Tosin kyllä maa kävi tähän uuteen sotaan edellisen Balkanin sodan suuresti heikontamana. Sitä paitsi ei se ryhtynyt uuteen suinkaan samanlaisella yleisellä innostuksella kuin vuoden 1912 sotaan. Tällä kertaa sitä käytiin enemmän valtiomiesten kylmän harkinnan kuin kansallisen liikkeen vaikutuksesta. Ei siis ollut ihme, että kansa tunsi olevansa tyydytetty saatuaan haluamansa maat haltuunsa eikä osoittanut suurtakaan halua uusiin yrityksiin. Johtuiko vain tästä mielialasta se, että sodanjulistusta Romaniaa vastaan viivyteltiin -- se ei ollut vielä tapahtunut minun Plessiin saapuessani -- sitä kuitenkin tahtoisin vielä tänä päivänäkin epäillä. Maan elintarpeiden saantisuhteet olivat hyvät, saksalaisella mitalla mitattuina.

Yleensä uskoin voivani toivoa, että liittomme Bulgarian kanssa kestää sotilaallisen kuormituskokeen.

Yhtä suuri oli luottamukseni Turkkiin. Osmanien valtakunta oli sotaan käynyt ilman minkäänlaisia valtiollisia laajennuspyyteitä. Sen johtavat henkilöt, ennen muita Enver pasha, olivat selvään älynneet, ettei Turkin ollut mahdollinen pysyä puolueettomana alkaneessa kamppailussa. Mahdotonta on tosiaan otaksua, että Venäjä ja länsivallat ajan pitkään olisivat voineet noudattaa salmien käyttämisestä voimassa olevia rajoittavia määräyksiä. Sotaan yhtyminen oli Turkille olemassaolon edellytys melkein vielä ilmeisemmin kuin meille muille. Vastustajamme tekivät meille mieluisan palveluksen, kun ne alusta saakka ääneen ja selvään tätä julistivat.

Turkki oli tähän saakka osoittanut tässä sodassa voimaa, joka hämmästytti kaikkia. Sen tehoisa sodankäynti oli yllätys sekä ystäville että vihollisille; se sitoi melkoisia vihollisvoimia Aasian kaikilla sotanäyttämöillä. Saksassa on myöhemmin usein moitittu ylintä armeijanjohtoa siitä, että se Turkin taisteluvoiman vahvistamiseksi muka hajoitti omat voimansa. Mutta näin arvosteltaessa ei oteta huomioon, että me juuri tämän avun kautta hankimme liittolaisellemme kyvyn, jolla se pidätti keskieurooppalaisilta sotanäyttämöiltämme poissa useita satojatuhansia vastustajaimme parhaista taistelujoukoista.

Saksan ylin sodanjohto.

1916 vuoden keväällä ja kesällä saadut kokemukset olivat osoittaneet, että oli välttämätöntä saada luoduksi meille ja liittolaisarmeijoille johtava ja täydelleen vastuunalainen päällikkyys. Yksissä neuvoin hallitsevain valtionpäämiesten kanssa muodostettiin ylin sodanjohto. Se uskottiin Hänen Majesteetilleen Saksan Keisarille. Saksan toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö sai oikeuden antaa tämän "ylimmän sodanjohdon toimesta" ohjeita ja tehdä välipuheita liittolaisten sotavoimain päälliköiden kanssa.

Liittoutuneiden armeijain minun kanssani kaikessa muussa yhdenvertaisten yleisesikunnanpäälliköiden suuren auliuden ja asianymmärtävän myötävaikutuksen vuoksi saatoin rajoittaa uudet oikeuteni muutamiin yksityisiin, erikoisen tärkeihin sota-asioita koskeviin määräyksiin. Yhteisten valtiollisten ja taloudellisten kysymysten käsittely ei kuulunut tämän ylimmän sodanjohdon toimipiiriin.

Tehtävänäni oli niin ollen pääasiallisesti antaa liittoutuneille koko sodankäynnin johtavat näkökohdat ja yhdistää niiden voimat ja toiminta yhteistä päämäärää silmällä pitäen. Meille kaikille yhteisten etujen mukaista olisi ollut, että ylin sodanjohto yksityiset erikoisedut syrjäyttäen, vieläpä erinäisiä, ratkaisuun nähden toisarvoisia seikkoja uhratenkin, olisi voinut jollain pääsotanäyttämöllä saavuttaa ratkaisevan menestyksen. Liittosodalle ominaisesta luonteesta kuitenkin johtui, että ylimmälle sodanjohdollemme tässä kaikenlaisten näkökohtien muodossa tuotettiin usein vaikeuksia.

Tunnettu asia on, että Saksa tässä sodassa oli liittolaisiinsa nähden paljon suuremmassa määrässä antava kuin saava osakas. Tästä tosiseikasta ei tietysti tule eikä voida vetää johtopäätöstä, että Saksa olisi voinut suoriutua tästä suunnattomasta taistelusta ilman liittolaisia. Sekin usein julki lausuttu mielipide, että Saksalla oli tukenaan vain rampoja liittolaisia, esittää todellisuuden aivan nurjasti ja merkitsee yksipuolista liioittelua. Tällöin ei oteta huomioon, että liittolaisemmekin monin paikoin kiinnittivät itseään vastaan suuria vihollisylivoimia.

Luodessani nyt silmäyksen takaisin menneisyyteen tuntuu minusta, ettei suurissa sotatoimissa ollut tehtävämme vaikein osa ylimmän sodanjohdon kannalta katsoen, vaan yksityisten liittolaisten ristiin käyväin etujen yhteensovittamisessa. En tahdo puuttua siihen, vaikuttivatko useimmissa tapauksissa valtiolliset suhteet pakottavammin kuin sotilaalliset syyt. Aivan erikoista vaikeutta tuotti suunnitelmillemme ja ratkaisuillemme liittoutuneiden sotajoukkojen arvon erilaisuus. Meidän täytyi ylimpään armeijanjohtoon siirtyessämme vasta vähitellen oppia, mitä liittolaistemme aseilta saatoimme odottaa ja vaatia.

Itävalta-Unkarin joukkojen taistelukykyyn olin tutustunut ensi kerran Puolassa, kun ne olivat välittömässä yhteistoiminnassa meidän joukkojemme kanssa. Ne eivät silloinkaan enää täydelleen täyttäneet niitä vaatimuksia, joita olimme tottuneet omille joukoillemme asettamaan. Pääsyynä Itävalta-Unkarin armeijanosastojen keskiarvon huonontumiseen oli kieltämättä se erinomaisen ankara runtelu, jonka alaiseksi armeija tuli, kuten jo sanoin, uhkarohkeassa puhtaassa rintamahyökkäyksessään sodan alussa Galitsiassa ja Puolassa. Perästäpäin on väitetty, että Itävalta-Unkarin silloisesta yrityksestä oli tuloksena venäläisten armeijalaumojen rynnäkön murtuminen. Mutta ehkä olisi tämä voitu saavuttaa vähemmänkin uskaliailla keinoilla ja melkoista pienemmin uhrein. Joka tapauksessa Venäjän armeija toipui silloin kärsimistään tappioista, Itävalta-Unkarin armeija sitä vastoin ei, minkä lisäksi Itävalta-Unkarin rohkea toimihalu vaihtui pysyväksi liikaherkkyydeksi venäläisiin joukkomääriin nähden. Kaikki Itävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon ponnistukset raskaiden vaurioiden korjaamiseksi kohtasivat voittamattomia vaikeuksia. Luulen voivani jättää sikseen niiden yksityiskohtaisen esittämisen. Tahtoisin vain tehdä kysymyksen: Miten olisi ihmisvoimin ollut mahdollista herättää kaksoismonarkian kansainsekoituksessa yhteisen kansallisen taistelunhalun uutta, kohottavaa virikettä sen jälkeen kun tahdon, innostuksen ja itseluottamuksen ensimmäinen kukka oli taittunut? Kuinka olisi varsinkaan upseeristoa, joka ensimmäisessä rynnäkössä kärsi niin suuria vaurioita, voitu palauttaa likimainkaan ennalleen? Älkäämme unohtako, ettei Itävalta-Unkarilla suinkaan ollut niitä henkisiä voimia, joista Saksa on voinut niin usein ja kauan ammentaa.

Se otaksuma ei pitänyt paikkaansa, että Itävalta-Unkarin joukkojen arvon yhtämittainen aleneminen olisi kaikkialla samalla tavalla kohdannut armeijaa kokonaisuudessaan. Tonavan monarkialla oli viimeiseen saakka arvokkaita joukkoja. Tosin ilmeni monella taholla paljon taipumusta epäoikeutettuun pessimismiin tukalissa tilanteissa. Erikoisesti on mainittava ettei Itävalta-Unkarin joukkojen korkeampi johtokaan säilynyt siltä. Vain näin on selitettävissä se, että eteväinkin hyökkäystoimien jälkeen liittolaisemme taistelutahto yllättävän pian raukesi, jopa kääntyi aivan päinvastaiseksi.

Mainitut ilmiöt aiheuttivat tietysti suurta epävarmuutta ylimmän armeijanjohtomme laskuihin. Emme olleet koskaan varmat siitä, ettei liittolaistemme armeijanosain yllättävä lujuuden puute odottamatta saattaisi meitä muuttuneeseen tilanteeseen ja siten mullistaisi suunnitelmiamme. Heikkouden hetkiä esiintyy jokaisen armeijan joukko-osissa. Ne johtuvat ihmisluonteesta. Johdon täytyy ottaa ne huomioon tulokseen vaikuttavana tekijänä, jonka suuruutta ei kuitenkaan ole mahdollinen määrätä. Täysiarvoinen sotaväki voittaa kuitenkin enimmäkseen nopeasti moiset vaiheet taikka säilyttää pahimmassakin luhistumisessa vielä jonkinmoisen iskukyvyn ja vastustustahdon ytimen. Mutta turmio uhkaa, jos tämä viimeinenkin ydin kokonaan raukeaa. Tuhoisa turmio kohtaa silloin sekä asianomaista joukkoa että myös siihen liittyviä tai sen sekaan pistettyjä sitkeämpiä yhtymiä; tuho tavoittaa ne sivustasta ja selän takaa ja ne joutuvat usein vielä pahemman kohtalon uhriksi kuin vähemmin vastustuskykyiset. Tämä oli sangen usein Itävalta-Unkarin rintamiin rakennettujen tukiemme surullinen loppu. Onko ihme, ettei näin ollen joukkojemme mieliala itävaltalais-unkarilaisia asetovereita kohtaan ollut aina luottava eikä suosiollinen?

Kaiken kaikkiaan emme kuitenkaan saa väheksiä Itävalta-Unkarin aikaansaannoksia tässä valtavassa kamppailussa, ei hautoa katkeria tunteita, jotka useinkin heräsivät pettyneiden toiveitten vaikutuksesta. Tonavan monarkia pysyi uskollisena asetoverinamme. Olemme yhdessä eläneet uljaita aikoja ja meidän tulee varoa, ettemme yhteisessä onnettomuudessa sisällisesti eroa.

Bulgarian armeija oli sisäiseltä rakenteeltaan aivan toisenlainen kuin Itävalta-Unkarin. Se oli kansallisesti täydelleen ehjä. Bulgarian armeija oli suuressa sodassa syksyyn 1916 saakka kärsinyt verrattain vähän. Sen arvoa mitattaessa älköön kuitenkaan unohdettako, että se vähäistä ennen oli päässyt toisesta murhaavasta sodasta, johon upseeriston, jopa maan koko intelligenssin kukka suurimmaksi osaksi oli sortunut. Sen voimistuminen ennalleen oli Bulgariassa vähintään yhtä vaikeata kuin Itävalta-Unkarissa. Balkanin niemimaan vielä verrattain alkuperäiset olot vaikeuttivat sitä paitsi armeijalle monen nykyaikaisessa sodassa ehdottomasti tarpeellisen taisteluaseen ja kulkuneuvon hankintaa ja käyttämistä. Tämä kävi sitä tuntuvammaksi, kun meitä vastassa Makedoniankin rintamalla oli täysitehoisia ranskalaisia ja englantilaisia osastoja. Jo tästäkään syystä ei voinut olla mitään yllättävää siinä, että meidän täytyi tukea Bulgariaa paitsi aineellisilla keinoilla myös miehisilläkin voimilla.

Turkin armeijassa vihdoin olivat olosuhteet toisenlaiset kuin sekä Itävalta-Unkarin että Bulgarian armeijassa. Saksalainen sotilaslähetystömme oli ennen sotaa tuskin ehtinyt vaikuttaa, vielä vähemmin saada perinpohjaista parannusta aikaan Turkin armeijan rappeutuneihin oloihin. Kuitenkin oli onnistuttu saamaan liikkeelle melkoinen määrä turkkilaisia joukko-osastoja. Armeija oli kuitenkin Dardanelleilla ja ensimmäisissä hyökkäystoimissa Armeniassa kärsinyt tavattoman suuria tappioita. Siitä huolimatta näytti sen toimiteho riittävän siihen tehtävään, jonka ylin sodanjohto oli sille lähinnä määrännyt: Turkin maa-alueitten puolustamiseen. Olipa mahdollista tuoda vähitellen Eurooppaankin osmanien armeijan melkoisia osia. Sotilaallinen avustus, jota Turkille annoimme, rajoittui pääasiallisesti taisteluvälineitten lähetykseen ja lukuisain upseerien luovuttamiseen. Ne saksalaiset osastot, jotka vuoden 1916 syksyyn mennessä olimme luovuttaneet Aasian sotanäyttämölle, tuotiin Turkin ylimmän armeijanjohdon suostumuksella vähitellen takaisin sitä mukaa kuin Turkki kykeni itse ottamaan vastaan näiden osastojen kaluston ja sitä käyttämään.

Sotatarpeita lähetimme aina senusseille saakka Afrikan pohjoisrannalle; sukelluslaivaimme avulla toimitimme heille etupäässä kiväärejä ja ampumatarpeita. Vaikka nämä lähetykset olivatkin pieniä, vaikuttivat ne kuitenkin erinomaisen kohottavasti muhamettilaisten heimojen sotaiseen henkeen. Tähän saakka ei vielä ole ollut mahdollista arvostella, suuretko niiden taistelun käytännölliset tulokset olivat sodankäynnillemme; ehkä ne olivat suuremmat, kuin silloin osasimme aavistaakaan.

Vielä Afrikan pohjoisrantaa kauemmaksikin koetimme toimittaa asetovereillemme apua. Niinpä muun muassa harkitsimme Enver pashan vuonna 1917 esittämää ajatusta, että lähettäisimme raha-apua niille Jemenin heimoille, jotka olivat pysyneet uskollisina Konstantinopolissa olevalle padishahilleen. Kun Arabian erämaan kapinalliset paimentolaisheimot sulkivat tien näiden maahan eivätkä sukelluslaivamme voineet päästä Punaisen-meren rannoille liikuntapiirinsä ulottumattomuuden vuoksi, olisimme voineet käyttää vain ilmatietä. Suureksi mielipahakseni ei meillä kuitenkaan silloin vielä ollut ilmalaivaa, joka olisi varmasti voittanut suuren erämaan poikki lennettäessä esiintyvät ilmastolliset vaikeudet. Suunnitelman toteuttamisesta oli sen vuoksi luovuttava.

Sallittakoon minun tässä yhteydessä ennakolta mainita, että minä vuonna 1917 seurasin mitä hartaimmalla mielenkiinnolla yritystä lähettää Itä-Afrikaan suojelusväellemme ilmatietä aseita ja lääkeaineita. Zeppeliinilaivan täytyi, kuten tunnettua, palata takaisin Sudanin päältä, suojelusväkemme kun oli sillä välin edennyt kauemmaksi etelään ja siirtänyt sotatoimensa Portugalin Itä-Afrikaan. Minun ei tarvitse tarkemmin kertoa, miten ylpein tuntein sodan aikana ajatuksissani seurasin tämän oivan joukon urotöitä ja milt'ei yli-inhimillisiä aikaansaannoksia. Se on pystyttänyt Afrikaan katoamattoman muistopatsaan saksalaiselle sankariudelle.

Luodessani silmäyksen liittolaistemme aikaansaannoksiin täytyy minun myöntää, että ne ponnistivat omat voimansa yhteisen suuren asiamme hyväksi siinä määrin kuin kunkin maan valtiollisten, taloudellisten, sotilaallisten ja eetillisten apukeinojen tila salli. Ihannetta ei tosin kukaan saavuttanut ja se, että me enemmän kuin kaikki muut lähestyimme tätä ihannetta, oli mahdollista vain niiden valtavain, meille itsellemmekin alussa vain vaillinaisesti tunnettujen sisäisten voimain avulla, jotka historiamme viimeisten vuosikymmenien kuluessa olimme koonneet, voimain, joita asui isänmaamme kaikissa kerroksissa, jotka eivät nukkuneet, vaan elivät ja vahvistumistaan vahvistuivat yhtämittaisessa toiminnassa. Ainoastaan jos valtio on itsessään terve ja siinä virtaavat niin runsaat turmeltumattomat elinvoimat, että ne ratkaisevalla hetkellä tempaavat epäterveet mukaansa, ainoastaan silloin ovat mahdolliset sellaiset aikaansaannokset, joita me suoritimme, mennen paljon niiden velvollisuuksien yli, joita liittomme meille asetti.

Siitä, että näin saattoi olla laita, saamme, kuten on historiallisesti todistettavissa, ensi sijassa kiittää Hohenzollerneja ja näistä Saksan suuruuden viimeisenä ajanjaksona keisariamme Wilhelm II:ta. Huoneensa perinnäiskatsomukselle uskollisena tämä hallitsija näki armeijassa kansan parhaan koulun ja kehitti sitä edelleen uupumattomalla työllä. Näin Saksalla oli maailman ensimmäinen sotavoima: ennen sotaa rauhallisen työn kunnioitettava suoja, sodassa kaiken voimatehon ydin.

Pless.

Saksan ylin armeijanjohto oli sodan varhaisemmalla ajanjaksolla valinnut Ylä-Schlesiassa olevan Plessin pienen kaupungin suuren päämajan väliaikaiseksi paikaksi. Syynä tähän vaaliin oli se, että Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento majaili niin lähellä Itävallan Schlesian Teschenissä. Etu, jota tuotti nopean ajatuksenvaihdon ja henkilökohtaisen keskustelun mahdollisuus molempain päämajain välillä, oli nytkin määräävänä syynä tämän päämajan säilyttämiseen edelleenkin täällä. Saksan suuri päämaja oli tietysti saksalaisten ja liittolaisruhtinaitten yhtymäpaikka heidän halutessaan välittömästi keskustella Keisarillisen Herrani kanssa valtiollisista ja sotilaallisista kysymyksistä. Ensimmäisiin hallitsijoihin, joiden kanssa minun oli kunnia joutua siellä lähemmin tekemisiin, kuului Bulgarian tsaari Ferdinand. Hän tuntui minusta etevältä diplomaatilta. Hänen valtiollinen katseensa kantoi kauas yli Balkanin rajain. Hän osasi mestarillisen vaikuttavasti maailman suurissa ratkaisevissa kysymyksissä valaista maansa asemaa ja pitää sitä etualalla. Bulgarian tulevaisuus oli hänen mielestään tässä sodassa ratkaistava siten, että Venäjän vaikutus lopullisesti hävitettäisiin ja bulgarilaisen heimon kaikki jäsenet kokonaisuudessaan yhdistettäisiin saman yhtenäisen johdon alle. Muita politiikkansa päämääriä ei tsaari koskaan maininnut keskustellessaan minun kanssani. Erittäinkin vaikutti minuun se tapa, jolla Bulgarian hallitsija johti vanhimman poikansa valtiollista kasvatusta. Kruununprinssi Boris oli tavallaan kuninkaallisen isänsä yksityissihteeri ja näytti olevan tsaarin salaisimmistakin ajatuksista perillä. Erinomaisen lahjakas, jalosti ajatteleva prinssi täytti saamansa tärkeän osan mitä hienotunteisimmin, vaatimattomasti syrjässä pysyen. Isällisen vallan käyttö näytti olevan koko ankaraa.

Valtakuntansa ulkopolitiikkaa tsaari hoiti pääasiallisesti aivan yksin. Missä määrin hän ehdottomasti vallitsi maansa vaikeita sisäpoliittisiakin oloja, sitä en kykene arvostelemaan. Mutta minä luulen, että hän keskellä Bulgariassa useinkin valtaan pääsevää parlamentaarista anarkiaa osasi saada oman tahtonsa kuuluviin, ehkäpä usein itsevaltaisin keinoin. Hänen tehtävänsä oli tässä suhteessa epäilemättä vaikea. Bulgarialaiset olivat, samoin kuin kaikkikin Balkanin kansat, orjuudesta harpanneet täyteen valtiolliseen vapauteen. Kouluutus ja se kova työ, minkä siirtyminen tilasta toiseen vaatii, puuttui heiltä sen vuoksi. Pelkään, että näiden monessa suhteessa niin etevälahjaisten kansain on vielä monta vuosikymmentä kärsittävä tuon kasvattavan väliajan puuttumisen seurauksista.

Bulgarian kuningas oli joka tapauksessa tätä nykyä hallitsijain etevimpiä. Meitä kohtaan hän pysyi uskollisena liittolaisena.

Meidän Plessissä-olomme aikana kuoli keisari Frans Josef. Hänen kuolemansa oli Tonavan valtakunnalle ja meille tappio, jonka koko suuruus voidaan arvatenkin vasta myöhemmin täydelleen käsittää. Ei ollut epäilystäkään siitä, että kaksoismonarkian monikansaisuus hänen kuolemansa johdosta menetti aatteellisen yhtymäpisteensä. Kunnianarvoisen, iäkkään keisarin keralla vaipui moniheimoisen valtakunnan kansallistunnosta suuri osa ainiaksi hautaan.

Vaikeudet, jotka odottivat nuorta keisaria, olivat niin suuret ja moninaiset, ettei niitä voi verratakaan siihen, mitä hallitsijan vaihdos yksiheimoisessa valtakunnassa tuottaa. Uusi hallitsija koetti kansoja sovittavilla keinoilla korvata keisari Frans Josefin kuoleman tuottaman siveellisesti sitovan voiman raukeamisen. Valtiota hajoittaviinkin aineksiin hän luuli valtiollisten armonosoitusten siveellisesti vaikuttavan. Tämä keino petti kerrassaan; nämä ainekset olivat jo aikoja sitten tehneet välipuheensa yhteisten vihollistemme kanssa, eivätkä aikoneet vähääkään sanoutua siitä vapaaehtoisesti irti.

Niissä monenlaisissa vilkkaissa henkilökohtaisissa suhteissa, joihin Plessissä-oleskeluni johdosta jouduin silloisen kenraalieversti Conrad von Hötzendorfin kanssa, vahvistui vaikutus, jonka jo aikaisemmin olin saanut hänestä sotilaana ja johtajana. Kenraali von Conrad oli erittäin lahjakas mies, hehkuva itävaltalainen isänmaanystävä ja yhteisen asiamme lämminsydäminen kannattaja. Valtiollisia vaikutuksia, jotka yrittivät saada hänet tästä suunnasta luopumaan, hän epäilemättä syvimmästä vakaumuksestaan vastusti. Sotatoimisuunnitelmissaan kenraalieversti oli sangen suurisuuntainen; suurten yhteisten asiaimme ydinkohdat hän osasi eritellä pois vähemmän ratkaisevien sivuasiain kasasta. Hän tunsi erinomaisen hyvin Balkanin ja Italian olot.

Ne melkoiset vaikeudet, jotka haittasivat Itävalta-Unkarin armeijassa kansallista yhteishenkeä, ja tästä johtuvat puutteet olivat kenraalieverstille hyvin tunnetut. Siitä huolimatta hän suurissa suunnitelmissaan arvosteli silloin tällöin liian suuriksi johtoonsa uskotun armeijan toimimahdollisuudet.

Myös Turkin ja Bulgarian sotilaallisiin johtajiin tutustuin Plessissä persoonallisesti syksyn ja talven kuluessa.

Enver pasha osoitti mielestäni harvinaisen laajaa ja vapaata käsitystä, mitä tulee nykyisen sodankäynnin ja sen päätökseen saattamisen luonteeseen. Tämän osmanin antautumus yhteiseen suureen ja vaikeaan asiaamme oli ehdoton. En koskaan unohda vaikutusta, jonka turkkilaisten varageneralissimus syyskuun alussa 1916 teki minuun, meidän ensi kerran keskustellessamme. Hän kuvasi minulle silloin pyynnöstäni Turkin sotilaallisen tilan. Huomattavan selkeästi, varmasti ja avoimesti hän antoi meille siitä perinpohjaisen kuvan ja minuun kääntyen päätti sen seuraavin sanoin: "Turkin asema Aasiassa on osaksi sangen vaikea. On pelättävissä, että meidät Armeniassa työnnetään vielä kauemmaksi taapäin. Ei ole mahdotonta, että taistelut Irakissa pian jälleen uudistuvat. Luulen niinikään, että englantilaiset lyhyen ajan kuluttua voivat Syyriassa käydä kimppuumme ylivoimalla. Mutta kävipä meille Aasiassa miten tahansa, sodan ratkaisu tapahtuu Euroopassa, ja sitä varten annan käytettäviksi kaikki divisionat, mitä minulla vielä on vapaina." Asiallisemmin ja epäitsekkäämmin on tuskin vielä milloinkaan liittolainen liittolaiselle puhunut. Eivätkä sanat jääneet vain sanoiksi.

Vaikka Enver pasha olikin yleensä sotaan hyvin perehtynyt, puuttui häneltä kuitenkin perusteellinen sotilaallinen, tahtoisin sanoa yleisesikuntakouluutus. Se oli puute, joka näytti olevan yhteinen kaikille turkkilaisille johtajille samoin kuin heidän esikunnilleenkin. Tuntui siltä, kuin olisi tämä itämaalaisissa luonnosta johtuva puute. Turkin armeijassa näytti olevan vain aivan vähän semmoisia upseereja, jotka kykenivät oikein suunniteltuja sotatoimia toteuttaessaan hallitsemaan johdon teknillisiä sisäisiä tehtäviä. Ei oltu selvillä siitä, että yleisesikunnan on välttämätöntä suuria aatteita toteuttaessaan puuttua pieniinkin asioihin. Siitä johtui, että puuttuva sotilaallinen todellisuudentunto usein teki itämaalaisen aaterikkauden hedelmättömäksi.

Oleellisesti toisenlainen luonne kuin aatteista rikas osmani oli bulgarialainen sotatoverimme kenraali Zekoff, mies, jolla oli selvä havaintokyky, joka ei ollut suurille aatteille vieras, mutta jonka näköpiiri ensi sijassa kuitenkin rajoittui Balkanille. En saata varmasti päättää, missä määrin hän ehkä oli viimemainitussa suhteessa hallituksensa vaikutuksen alainen. Joka tapauksessa hän oli Bulgarian valtionjohdon ulkopoliittisen suunnan harras kannattaja. Sen sisäpoliittisten menetelmäin kanssa ei hänen käsityskannallaan liene ollut mitään yhteistä.

Kenraali Zekoff rakasti sotamiehiään ja nämä rakastivat häntä. Hänen luottamuksensa heihin oli valtiollisessakin suhteessa sangen suuri. Kun tuotiin esiin epäilyksiä siitä, onko bulgarialainen sotamies halukas taistelemaan venäläisiä vastaan, lausui Zekoff mainitsemisen arvoiset sanat: "Kun minä sanon bulgarialaisilleni, että heidän on taisteltava, niin taistelevat he vaikka ketä vastaan!" Kenraalille eivät muutoin olleet tuntemattomat eräät hänen sotamiestensä kansanluonteeseen kuuluvat heikkoudet. Palaan tähän myöhemmin. Paitsi johtavain sotilaitten kanssa jouduin Plessissä henkilökohtaisesti tekemisiin liittolaistemme valtiollistenkin johtajain kanssa. Tahdon tässä vain puhua osmanilaisesta suurvisiiristä Talaat pashasta ja Bulgarian pääministeristä Radoslavovista.

Talaat pasha tuntui nerokkaalta valtiomieheltä. Hän ei ollut epätietoinen tehtävän suuruudesta, enempää kuin valtiolaitoksensa puutteistakaan. Se, ettei hänen onnistunut kitkeä pois itsekkyyttä eikä kansallista saamattomuutta, joka hänen isänmaataan lamautti, johtui vain voitettavien vaikeuksien suuruudesta. Ei ollut mahdollinen muutamassa kuukaudessa korjata sitä, mikä johtui vuosisataisista laiminlyönneistä, mitä rotujen sekoitus ja valtion laajain piirien sisäinen siveellinen uupumus jo ammoin ennen sotaa oli turmellut. Itse hän tahrattomin käsin ryhtyi valtakuntansa johtoon ja tahrattomin käsin siinä pysyi. Talaat oli vanhan ritarillisen turkkilaisuuden täysiarvoinen edustaja. Valtiollisesti ehdottomasti luotettavana hän vuonna 1916 ensi kerran tuli luokseni ja semmoisena hän syksyllä 1918 meistä erosi.