Part 11

Ei kukaan meistä venäläisten silloisten valmistusten kuluessa oikein älynnyt niiden valtavaa laajuutta. Tuskinpa muutoin olisimme luulleet, että me vähitellen Narocz-järven seuduille kokoomillamme noin 70 pataljoonalla voisimme pitää puoliamme koko sinne koottua, noin 370 pataljoonan suuruista venäläisvoimaa vastaan. Mutta tämä vertaus antaa, kuten eräs meidän hankkimiimme tietoihin perustuva julkaisu huomauttaa, vain epätarkan kuvan, ensinnäkin siitä syystä, ettei ensi päivinä molemmin puolin suinkaan pantu liikkeelle koko taistelujoukkojen määrää, ja varsinkin sen vuoksi, etteivät venäläiset divisionat suinkaan tasaisella leveällä rintamalla hyökänneet saksalaisia vastaan, vaan keräytyivät pääasiallisesti kahteen mahtavaan hyökkäysryhmään Hutier'n armeijaosaston sivustain edustalle. Pohjoisempi niistä syöksi 7 jalkaväki- ja 2 ratsuväkidivisionaa Postavyn rintamaosalla Mozeikin ja Vileityn välillä meidän kimppuumme, ja meillä oli sitä vastassa aluksi vain 4 saksalaista pataljoonaa; eteläisempi, johon kuului 8 jalkaväkidivisionaa ja Uralinkasakoita, koetti murtaa Narocz-järven ja Visznew-järven välisen järvisulun, jota meidän 75:s reservidivisionamme ja 9:s vahvistettu ratsuväkidivisiona puolustivat. Siis kaikkiaan noin 128 venäläistä pataljoonaa 19 saksalaista pataljoonaa vastassa!

Maaliskuun 18:ntena puhkeaa venäläinen hyökkäys valloilleen. Tykistövalmistelun jälkeen, jonka ankaruuden vertaa ei itärintama ole vielä milloinkaan kokenut, syöksyvät vihollislaumat katkeamattomana väkitulvana ohuesti miehitettyjä asemiamme vastaan. Mutta suotta ajavat venäläiset patterit ja konekiväärit omaa jalkaväkeään saksalaisten linjoja vastaan; turhaan taempana pysyneet vihollisjoukot niittävät alas omat ensimmäiset linjansa, kun nämä koettavat väistyä ja välttää meidän tulemme tuhon. Oikeiksi mäiksi kasaantuu rintamamme eteen venäläisiä kaatuneita. Puolustajain ponnistukset tietysti ovat kohonneet suunnattomiin. Leuto sää on alkanut ja ampumahaudat täyttyvät sulaneella vedellä, tähän saakka suojanneet rintavarustukset muuttuvat juoksevaksi liejuksi ja koko taistelukenttä pohjattomaksi suoksi. Haudoissa-olijain jäsenet turpoavat jäisessä vedessä, niin että ne osittain menettävät liikuntokykynsäkin. Mutta näihin ruumiisiin jää sittenkin riittävästi elinvoimaa ja taistelutarmoa vihollisen hyökkäysten murtamiseksi yhä ja yhä. Siten venäläinen tälläkin kertaa uhraa uhrinsa turhaan ja maaliskuun 25:nnen jälkeen voimme me pitää Narocz-järven luona olevia sankarijoukkojamme voittajina.

Huhtikuun 1:senä 1916 julaistussa saksalaisessa armeijan tiedonannossa, joka syntyi meidän myötävaikutuksellamme, lausutaan taistelun päätyttyä seuraavaa:

'Mihin suureen päämäärään hyökkäyksillä pyrittiin, näkyy seuraavasta venäläisten länsirintaman armeijain ylipäällikön käskystä n:o 537, joka on annettu maaliskuun 4:ntenä (17:ntenä):

Länsirintaman joukot!

Puoli vuotta takaperin te suuresti heikonnettuina vähällä kivääri- ja patruunamäärällä pidätitte vihollisen etenemisen ja seisautettuanne sen Molodetsnon luona läpimurtoalueella asetuitte nykyisiin asemiinne.

Hänen Majesteettinsa ja kotimaa odottavat teiltä nyt uutta sankarityötä: vihollisen karkoittamista valtakunnan rajain sisäpuolelta! Kun te huomenna ryhdytte tähän korkeaan tehtävään, olen minä, rohkeuteenne, syvään uskollisuuteenne tsaaria kohtaan ja kuumaan kotimaan-rakkauteenne luottaen vakuutettu siitä, että te täytätte pyhän velvollisuutenne tsaaria ja kotimaata kohtaan ja vapautatte vihollisen ikeen alla huokaavat veljet. Jumala meitä auttakoon pyhässä asiassamme!

Kenraaliadjutantti Ewert.

Tosin täytyy jokaisen olojen tuntijan ihmetellä, kuinka moiseen yritykseen ryhdyttiin vuodenaikana, jolloin minä päivänä tahansa lumen sulaminen saattoi tuottaa sen toteuttamiselle arveluttavia vaikeuksia. Ajankohdan valinnan voinee sen vuoksi otaksua johtuneen paremminkin hädänalaisen liittolaisen pakotuksesta kuin venäläisen johdon vapaasta tahdosta.

Kun nyttemmin venäläiseltä viralliselta taholta selitetään, että se keskeytys, joka hyökkäyksessä paraikaa vallitsee, johtuu säänmuutoksesta, niin on tämä varmasti vain puoleksi totta. Vähintään yhtä paljon kuin pehmennyt maa ovat tappiot vaikuttaneet raskaaseen peräytymiseen. Varovaisesti laskien ne on arvioitu vähintään 140.000 mieheksi. Sen vuoksi olisi paremmin paikallaan jos vihollisen sodanjohto sanoisi, ettei suuri hyökkäys ole toistaiseksi takertunut vain liejuun, vaan liejuun ja vereen.'

Erään saksalaisen upseerin kertomuksesta otan lopuksi seuraavan näitä kevätkamppailuja koskevan paikan: "Ei ollut kulunut paljoa yli kuukauden siitä, kun Venäjän tsaari Postawyn rintamalla paraatissa tarkasti rynnäkködivisionat, siihen kun kenraalisotamarsalkka von Hindenburg saapui rintamalle kiittämään voitollisia rykmenttejään. Tsernjatyssa ja Komaissa, Jodovcessa, Sviranyssa ja Kobylnikissa, linnuntietä vain muutaman kilometrin päässä siitä, missä tsaari piti paraatinsa, puhui hän rintamajoukkojen lähetystöille ja jakeli rautaristit. Käsi kädessä seisoivat siinä hetkisen sotapäällikkö ja käsigranaattien heittäjä, luottavin, kiinnittyvin katsein toinen toistaan mittaillen. Kevätaurinko säteili voitonaurinkona Hindenburg-rintaman yläpuolella..."

Siinä osani Naroczin taisteluihin.

Venäläisten hyökkäys itävalta-unkarilaista itärintamaa vastaan.

"Verdun!" -- Tätä nimeä mainittiin meillä idässä tämän vuoden helmikuun alusta entistä useammin. Siitä ei uskallettu puhua muuta kuin puoliääneen ja salavihkaa. Sana lausuttiin äänellä, josta kuulti epäilystä ja arveluita. Ja kuitenkin oli ajatus valloittaa Verdun hyvä. Jos me saimme Verdunin käsiimme, niin täytyi sen melkoisesti vahvistaa yleistä asemaa länsirintamallamme. Näin poistettiin siellä lopullisesti arimman painekohtamme mutka. Ehkä olisi linnoituksen valloituksesta ollut seurauksena vielä muitakin toimimahdollisuuksia etelään ja länteen päin.

Mainitun linnoituksen tärkeys oikeutti siis minun mielestäni yrittämään sen valloitusta. Olihan mahdollista ajoissa keskeyttää yritys, jos sen toteuttaminen osoittautuisi mahdottomaksi tai sen vaatimat uhrit liian suuriksi. Ja sitten: eikö linnoitusten valloitukseen nähden rohkeinkin, uskomattominkin jo ollut tässä sodassa meille moneen kertaan loistavasti onnistunut? Helmikuun lopulla ei Verduniä enää mainita salaperäisesti, vaan ääneen ja iloiten. Sana "Douaumont" loistaa sen yhteydessä saksalaisen sankariuden soihtuna etäisimpään itään saakka ja kohottaa niidenkin rohkeutta, jotka vast'ikään vakavin ja huolestunein mielin katselivat tapauksien kehittymistä Narocz-järven seuduilla. Tosin hyökkäys Verdunin kimppuun synnyttää meissä katkerankin tunteen. Tietäähän tämä yritys, että sodan ratkaisusta täällä idässä on lopullisesti luovuttu. Verdunin nimi lausutaan ajan kuluessa eteenpäin monenlaisella äänenpainolla. Epäilykset alkavat vähitellen päästä voitolle, mutta niitä lausutaan harvoin julki. Ne voidaan lyhyesti yhdistää seuraaviin kysymyksiin: Miksi yhä jatketaan hyökkäystä, joka vaatii niin suunnattomia uhreja ja jonka toivottomuus lisäksi jo on ilmeinen? Eikö olisi mahdollista jättää tämä puhtaasti paikallinen, rintaman suuntaa edellyttävä rynnistys Verdunin pohjoista, vakinaisiin varustuksiin nojautuvaa puolustuskaarta vastaan ja ryhtyä toiseen hyökkäykseen, joka Argonnen metsän ja St. Mihielin välisen sijoituksemme suuntia hyväkseen käyttäen saisi aikaan rintamansuoristuksen? Vasta myöhemmät ajat voivat puolueettoman harkinnan nojalla päättää, ovatko nämä kysymykset oikeutettuja.

Vielä toinenkin sana liittyi myöhemmin Verduniin, nimittäin "Italia", jota mainittiin ensi kerran kun Narocz-järven tappelu oli päättynyt. Italiaakin mainitaan epäillen ja sitä epäillään paljoa enemmän ja raskaammin kuin Verduniä, ja epäilykseen liittyy vakava, raskas huoli. Suunnitelma, että Itävalta-Unkari hyökkäisi Italian kimppuun, on rohkea, ja tältä kannalta katsoen sillä on sotilaalliset onnistumismahdollisuudet. Mutta uhkarohkealta tämä aie näyttää, kun harkitsemme sen sotavoiman arvoa, jolla se aiotaan suorittaa. Jos parhaat itävalta-unkarilaiset joukot lähtevät liikkeelle Italiaa vastaan, joukot, jotka eivät herätä ylpeyttä ja luottamusta vain Itävallassa ja Unkarissa, vaan Saksassakin, niin mitä jää sitten Venäjää vastaan? Venäjä ei ole vielä niin voitettu kuin vuoden 1915 lopulla otaksuttiin. Narocz-järven luona on venäläisten armeijalaumain päättäväisessä toiminnassa jälleen ilmennyt sellainen hurjuus ja joukkopaino, jota niin monet itävalta-unkarilaiset osastot melkoisine slaavilaisine aineksineen tähän saakka ovat osoittaneet huonosti kestävänsä. Huolemme kasvaa päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän huolimatta Italiasta tulevista voitonsanomista. Hyvin pian huolemme osoittautuvatkin oikeiksi ja toteutuvat Pripetin eteläpuolella nyt alkavissa tapauksissa. Kesäkuun 4:ntenä luhistuu Itävalta-Unkarin armeijan rintama Volhyniassa ja Bukovinassa laajalla alalla venäläisten ensi iskusta. Itärintaman koko tähänastisen sodan vaikein pula on käsissä, se on vielä vaikeampi kuin vuoden 1914. Sillä tällä kertaa ei missään ole varalla voitollista saksalaista armeijaa, joka tulisi auttavaksi pelastajaksi; lännessä riehuu taistelu Verdunin ympärillä ja Sommella uhkaavat myrskyn enteet. Tämän pulan aallot leviävät meidän rintamallemme saakka, mutta eivät kuitenkaan, se on yleisasemalle onni, venäläisten hyökkäysten muodossa. Näin voimme lähettää apua edes sinne, missä hätä on suurin.

Venäläinen seisoo yhä vielä heikontumattomana asemissaan saksalaisen rintaman edustalla. Ensimmäisen menestyksensä Pripetin eteläpuolella se on siis saavuttanut verrattain heikoilla voimilla eikä käyttämällä ylivoimaisia määriä, kuten sen tapana on ollut. "Brusilovin suunnitelma on oikeastaan käsitettävä tiedusteluksi, tiedusteluksi joka on pantu toimeen valtavan laajalla alalla ja rohkean päättävästi, mutta joka sittenkin on vain tiedustelua eikä isku valittua maalia vastaan... Hänen tehtävänsä oli tunnustella vihollisen linjain lujuutta lähes 500 kilometrin pituisella rintamalla Pripetin ja Romanian välillä. Brusilov oli kuin mies, joka jyskyttää muuria saadakseen selville, mitkä kohdat ovat lujaa kiveä, missä on vain säleitä ja muurilaastia." Näin kirjoitti eräs ulkomaalainen Brusilovin ensimmäisistä taistelupäivistä. Ja tämä ulkomaalainen lausui kieltämättä totuuden.

Itävalta-Unkarin muurissa on kuitenkin vain vähän kunnollisia kiviä, Brusilovin vasaran jyskytyksestä se sortuu ja myrskytulvana vyöryvät sisään venäläiset laumat, jotka vasta nyt on kuljetettu pois rintamaltamme. Missä ne voidaan pysähdyttää? Yksi vankka pylväs vain jää toistaiseksi pystyyn näiden hyökyjen keskelle, eteläarmeija oivallisen kenraalinsa kreivi Bothmerin johdolla. Saksalaisia, itävaltalaisia ja unkarilaisia; kaikki hyvän kurin alaisina.

Mitä meidän rintamaosaltamme suinkin riittää viedään nyt etelää kohti ja katoaa Galitsian tappelutantereille. Sillä välin synkistyy tilanne länsirintamallakin. Ranskalais-englantilainen ylivoima hyökkää Sommen kahden puolen verrattain heikosti puolustettuja linjojamme vastaan ja painaa ne mutkalle. Jonkun aikaa uhkaa suorastaan täydellisen murron vaara!

Kaikkeinkorkein Sotaherrani kutsuu minut ja yleisesikunnanpäällikköni kahteen kertaan päämajaansa Plessiin neuvottelemaan itärintaman vaikeasta tilasta. Jälkimmäisellä kerralla, heinäkuun lopulla, tehdään siellä päätös johdon järjestämisestä uudelleen itärintamalla. Saksan ylin armeijanjohto on korvaukseksi siitä, että se Verdunistä ja Sommesta huolimatta tarjoaa pelastavan kätensä, vaatinut Itävalta-Unkarilta takeita siitä, että itärintaman johtovalta järjestetään lujemmaksi. Täysin oikeutettua! Käskyvaltani näin laajennettiin ulottuvaksi aina Brodyn seudulle saakka Lembergin itäpuolelle; voimallisia Itävalta-Unkarin joukko-osastoja annettiin minun johtooni.

Kävimme niin pian kuin suinkin alaisiksemme määrättyjen uusien ylikomentojen luona ja itävalta-unkarilaiset viranomaiset osoittivat meille täydellistä auliutta ja arvostelivat arkailematta omia heikkouksiaan. Tosin ei näihin tunnustuksiin kuitenkaan kaikkialla yhtynyt semmoista toimitarmoa, joka parantaen käy käsiksi esiintyviin puutteisiin. Ja kuitenkin oli asia niin, että jos milloinkaan mikään armeija on kaivannut kaikkea hallitsevaa läpikotaista käskyvaltaa ja yhtenäistä suuntaa, niin ainakin tämä kansojen sekoitus, muutoin täytyi tämän ruumiin parhaankin veren sykkiä voimatonna ja vuotaa hukkaan.

Sotilaallisen johtovallan laajentuminen sai minut siirtämään päämajani etelämmäksi Brest-Litovskiin. Sinne saan elokuun 28:ntena puolenpäivän aikaan Hänen Majesteettinsa käskyn lähteä mitä pikimmin hänen suureen päämajaansa. Syyksi ilmoittaa sotilaskabinetin päällikkö minulle vain: "Asema on vakava!"

Lasken kuulotorven kädestäni ja ajattelen Verduniä ja Italiaa, Brusilovia ja itävaltalaista itärintamaa ja lisäksi uutista: "Romania on julistanut meille sodan." Nyt kysytään lujia hermoja!

KOLMAS OSA

YLIMPÄÄN ARMEIJAN JOHTOON ASTUMISESTA VENÄJÄN MURSKAUTUMISEEN

KUTSU YLIMPÄÄN ARMEIJAN JOHTOON.

Toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä.

Kuten tunnettua, ei Keisarillinen ja Kuninkaallinen Herrani nyt ensi kertaa kutsunut minua luokseen keskustellakseen kanssani sotilaallisista tiloista ja aikeista. Otaksuin sen vuoksi tälläkin kerralla, että Hänen Majesteettinsa halusi suullisesti kuulla henkilökohtaisen mielipiteeni määrätystä kysymyksestä. Luullen viipyväni matkalla vain vähän aikaa otin vain sen verran matkatavaroita kuin sitä varten oli ehdottomasti tarpeen. Elokuun 29:ntenä saavuin aamupäivällä Plessiin yleisesikunnanpäällikköni seurassa. Asemalla oli sotilaskabinetin päällikkö Keisarin käskystä minua vastaanottamassa. Hänen suustaan sain ensinnä kuulla, mihin tehtävään minut ja kenraali Ludendorff aiottiin nimittää.

Plessin linnan edustalla tapasin Kaikkeinkorkeimman Sotaherrani itsensä odottamassa Hänen Majesteettiaan Keisarinnaa, joka oli saapunut Berliinistä Plessiin vähän sen jälkeen kuin minä. Keisari tervehti minua paikalla toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikkönä ja kenraali Ludendorff ja ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarinani. Valtakunnankanslerikin oli tullut Berliinistä ja oli ilmeisesti yleisesikunnanpäällikön vaihdoksesta, jonka Hänen Majesteettinsa minun läsnäollessani hänelle ilmoitti, yhtä yllätetty kuin minä itsekin. Mainitsen tämän siitä syystä, että tätäkin seikkaa ovat kaikenmoiset jutut vääristelleet.

Pian sen jälkeen vastaanotin toimen edeltäjältäni. Kenraali von Falkenhayn ojensi minulle jäähyväisiksi kätensä sanoen: "Jumala auttakoon Teitä ja isänmaatamme!"

Mitkä syyt aiheuttivat äkillisen kutsun uuteen asemaan, siitä en saanut uuteen toimeeni ryhtyessäni enkä myöhemminkään tietoa keisariltani, joka puhui aina kiittäen edeltäjästäni. Minulla ei ole koskaan ollut halua ryhtyä tämmöisiin tutkisteluihin eikä silloin ollut aikaakaan. Moni ratkaisu oli niin kiireellinen ettei enää ollut kysymys päivistä vaan tunneista.

Sota-asema elokuun lopulla 1916.

Sota-asema, jossa sotatointen johdon vaihdos tapahtui, oli saamaini ensimmäisten vaikutelmain mukaan seuraava:

Länsirintamalla olot olivat aika tavalla arveluttavat. Verduniä emme olleet saaneet käsiimme, eikä ollut toteutunut sekään toivomme, että ranskalaisten taisteluvoima ruhjoutuisi siinä valtavassa tulikaaressa, joka oli muodostunut linnoituksen pohjois- ja koillisrintaman ympärille. Yhä toivottomammalta alkoi sikäläisen hyökkäyksemme menestyminen näyttää, mutta yrityksestä ei kuitenkaan oltu vielä luovuttu. Sommen varsilla oli kamppailu nyt raivonnut lähes kaksi kuukautta. Kuljimme siellä pulasta pulaan. Linjamme olivat herkeämättä uhkaavan murtumisasteen partaalla.

Idässä oli venäläisten hyökkäysliike Karpaattien kaakkoisosassa vyörynyt aina vuoriston harjanteelle saakka. Voitaisiinko tätä Unkarin maan viimeistä suojamuuria nykyään käytettävillä voimilla puolustaa uusia hyökkäyksiä vastaan, sitä täytyi tähänastisten tulosten nojalla epäillä. Karpaattien luoteisosan äärelläkin oli tila äärimmilleen jännittynyt. Tosin olivat venäläisten hyökkäykset siellä toistaiseksi jonkun verran laimentuneet, mutta ei ollut toivoa siitä, että tämä lepo tulisi kovinkaan pitkäaikaiseksi.

Itävalta-Unkarin hyökkäys Etelä-Tirolista oli täytynyt jättää sikseen Galitsian rintaman luhistumisen johdosta. Italialainen ryhtyi nyt vuorostaan hyökkäämään Isonzon rintamalla. Nämä taistelut kuluttivat suuressa määrin Itävalta-Unkarin sotavoimia, jotka siellä mitä mainehikkaimmin ja mitä vaikeimmissa oloissa taistelivat vihollisen moninkertaista ylivoimaa vastaan.

Sekä yleistilanteeseen että hetken ahdinkoon nähden olivat vihdoin Balkanin silloiset olot erittäin tärkeät. Hyökkäys, jonka bulgarialaiset meidän aloitteestamme olivat tehneet Makedoniassa Sarrailia vastaan, oli alussa saavutetusta menestyksestä huolimatta täytynyt keskeyttää. Sitä valtiollista tarkoitusta, johon hyökkäyksellä pyrittiin, Romanian estämistä sekaantumasta sotaan, ei saavutettu.

Aloite oli tähän aikaan kaikkialla vastustajaimme käsissä. Oli otettava lukuun, että nämä panisivat kaikki voimansa liikkeelle pitääkseen meitä edelleenkin tämän painon alla. Toiveet sodan läheisestä suotuisasta päättymisestä eivät voineet olla kehoittamatta liittoutuneita vastustajiamme kaikilla rintamilla varustautumaan mitä suurimpiin voimanponnistuksiin ja raskaimpiin uhreihin. Kaikki epäilemättä antoivat viimeisensäkin ollakseen osallisina suuntaamassa kuolettavaa iskua keskusvaltoja vastaan, ja Romania puhalsi tämän kunniaksi voitonvarmaa hyökkäyshälyytystä!

Ne varajoukot, mitä sekä Saksan että Itävalta-Unkarin armeijalla tällä haavaa oli vapaina ja käytettävinä, olivat vähäiset. Aluksi oli ensi sijassa uhatulla Siebenbürgenin ja Romanian rajalla vain heikkoja vartioita, enimmäkseen finanssi- ja tullivartioita. Siebenbürgenin sisäosiin oli sijoitettu uupuneita itävaltalais-unkarilaisia divisionia, osaksi vain taisteluun kelvottomia tähteitä. Siellä muodostetut tai paraillaan muodostuksen alaiset uudet joukot olivat siksi vähälukuiset, ettei vakavan vastarinnan teko niillä romanialaisten maahan hyökätessä voinut tulla kysymykseen. Olot Tonavan etelärannalla olivat meille tässä suhteessa suotuisemmat. Parhaillaan koottiin Dobrudzaan Bulgarian rajaseuduille ja ylemmä Tonavan varteen bulgarialaisista, turkkilaisista ja saksalaisista joukoista muodostettua uutta armeijaa, johon kaikkiaan kuului noin 7 hyvin eri vahvuista divisionaa.

Tässä oli oikeastaan kaikki, mitä meillä tällä haavaa oli käytettävänämme Euroopan-sotanäyttämömme kipeistä kohdista kaikkein kipeimmällä. Lisävoimia oli joko otettava muilta taistelurintamilta tai saatava taistelun kuluttamista ja lepoa kaipaavista joukoista taikka vihdoin muodostamalla uusia divisionia. Mutta varsinkin viimemainitussa suhteessa emme me eivätkä liittolaisemme olleet suotuisassa asemassa. Varaväkikysymys uhkasi jännityksen pysyessä alati yhtä suurena ja vielä kohotessakin käydä huolestuttavaksi. Sitä paitsi oli sota- ja ampumatarpeiden kulutus taisteluiden pitkällisyyden ja laajuuden vuoksi kaikilla rintamilla käynyt niin suunnattomaksi, ettei sodankäyntimme tyrehtyminen jo paljaastaan tästä syystä näyttänyt mahdottomalta. Turkissa vallinneeseen tilaan palaan myöhemmin.

Valtiollinen asema.

Sotilaallisen tilan ohella tulee minun esittää lyhyesti ensi vaikutelmani myöskin valtiollisesta yleistilasta. Alan oman isänmaamme oloista.

Kun sotatoimien johto uskottiin minulle, pidin mielialaa kotimaassamme vakavana, joskaan ei masentuneena. Epäilemättä olivat monet viime kuukausien sotatapaukset tuottaneet siellä pettymystä. Tämän lisäksi oli jokapäiväisessä elämässä vallitseva pula olennaisesti kasvanut. Erikoisen kipeästi kärsi keskiluokka näissä sille tavattoman epäedullisissa taloudellisissa oloissa. Ravintoaineitten saanti kävi yhä niukemmaksi, satotoiveet olivat keskinkertaiset.

Romanian sodanjulistus tiesi näissä oloissa uutta kuormaa kotimaan sotatarmon niskoille. Mutta silti oli isänmaa ilmeisesti nytkin valmis kestämään. Kuinka kauan ja kuinka vahvana tämä mieliala oli pysyvä, sitä ei tosin ollut mahdollinen ennakolta arvata. Lähiaikojen sotatapausten kehitys oli tässä suhteessa vaikuttava ratkaisevasti.

Mitä tulee Saksan ja sen liittolaisten keskinäisiin suhteihin, vakuutettiin vastustajaimme sodanaikuisessa kiihoituskirjallisuudessa että me pidimme liittolaisiamme rajattomasti vallassamme. Meidän väitettiin pitävän Itävalta-Unkaria, Bulgariaa ja Turkkia niin sanoakseni kaulasta kiinni, valmiina kuristamaan ne, elleivät ne tehneet, mitä me tahdoimme. Tuskin olisi kuitenkaan ollut mahdollista pahemmin vääristellä todellista asianlaitaa kuin väittämällä tätä. Luullakseni ei Saksan heikkous Englantiin verraten missään osoittautunut selvemmin kuin näiden maiden valtiollisen vaikutusvallan erilaisuudessa oman puolen liittolaisiin.

Jos esimerkiksi virallinen Italia olisi joskus uskaltanut osoittaa julkisesti taipuvaisuuttaan rauhaan ilman brittien lupaa, niin olisi Englanti milloin tahansa kyennyt suorastaan nälällä pakottamaan tämän liittolaisen jatkamaan sitä politiikkaa, johon se kerran oli liittynyt. Yhtä vahva ja ehdottomasti vallitseva oli Englannin suhde Ranskaan. Itsenäisempi oli tässä suhteessa kaiketi vain Venäjä; mutta tsaarin valtakunnankin valtiollisella itsenäisyydellä oli Englantiin nähden taloudellisista ja rahallisista syistä rajansa. Kuinka paljon epäedullisemmassa asemassa Saksa tässä suhteessa olikaan! Mitä valtiollisia, taloudellisia tai sotilaallisia voimakeinoja oli meillä käytettävinä, joilla olisimme voineet vastustaa jonkun liittolaisemme eropyrkimyksiä? Elleivät nämä vallat vapaasta tahdostaan tai uhkaavan varman tuhon pakotuksesta tunteneet itseään meihin sidotuiksi, olimme me aivan voimattomia pitämään niitä puolellamme. En epäile huomauttaa, että tämä eittämätön tosiasia oli yleisen tilamme erikoinen heikkous.

Luon nyt silmäyksen kuhunkin liittolaiseen erikseen.

Itävalta-Unkarin sisäpoliittiset olot olivat 1916 kesän kuluessa kehittyneet arveluttavaan suuntaan. Sikäläinen valtiollinen johto oli muutama viikko ennen meidän Plessiin saapumistamme peittelemättä ilmoittanut meidän valtakunnanjohdollemme, ettei Tonavan monarkia kestäisi enää jatkuvaa sotilaallisten tai valtiollisten vastoinkäymisten rasitusta. Pettymys, jota liian äänekkäillä lupauksilla Italiaa vastaan aloitetun hyökkäyksen myttyyn meneminen synnytti, oli sangen syvä. Vastarinnan nopea luhistuminen Galitsian--Volhynian rintamalla synnytti Itävalta--Unkarin kansan suuressa enemmistössä epäluuloista pessimismiä, joka sai kansaneduskunnassa peittelemätöntä vastakaikua. Itävalta-Unkarin johtavat piirit olivat epäilemättä tämän mielialan vaikutuksen alaiset. Tosin ei nyt ensi kertaa kuulunut korviimme niiden keskuudesta moisia arveluttavia mielialan ilmaisuja. Siellä luotettiin liian vähän omaan kykyyn. Kun ei osattu omia voimia koota, epäiltiin niiden suuruutta. Näin arvostellessani en tahdo unohtaa, että kaksoismonarkian valtiolliset vaikeudet olivat suunnattoman paljon suuremmat kuin meidän yhtenäisen isänmaamme Saksan. Elintarvekysymyskin oli vakava. Varsinkin saksalais-itävaltalaiset maat kärsivät ankaraa puutetta. Minun käsitykseni mukaan ei ollut mitään syytä mitenkään epäillä Itävalta-Unkarin liittolaisuskollisuutta. Siitä huolimatta oli joka tapauksessa pidettävä huolta siitä, että maa mitä pikimmin vapautettiin sitä rasittavasta painosta.