Part 10
4 armeijaosastoa saapuu junilla vuoden alussa kotimaasta ja lännestä käytettäväksemme. Ne puretaan Itä-Preussissa, jossa ne osaksi vahvistavat 8:tta armeijaa, osaksi muodostavat 10:nnen kenraalieversti von Eichhornin johdolla, ne sijoittuvat rintamaan ja lähtevät liikkeelle hyökätäkseen Lötzenin--Gumbinnenin linjalla olevan ohuen puolustusasemamme molempien siipien ohi eteenpäin. Kenraali Sieversin 10:s venäläinen armeija aiotaan laajassa kaaressa kiertää kahdella vahvalla siipiryhmällä, jotta vihdoin näiden yhdyttyä idässä Venäjän puolella voitaisiin suuressa mittakaavassa musertaa kaikki mitä vihollisesta ehkä on vielä jäljellä.
Sotatoimen ensimmäinen perustava ajatus esitetään tammikuun 28:ntena päämajassamme Posenissa armeijanjohtajillemme seuraavin sanoin:
"Aikomukseni on panna 10:s armeija, vasen siipi pitkin Tilsit--Wylkowyszkin suuntaa, kiertämään vastustajan pohjoista siipeä; kiinnittää vihollinen Königsbergin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen armeijan vasemman siiven suorittamalla rintamataistelulla ja antaa 8:nnen armeijan oikean siiven hyökätä Arys--Johannisburgin suuntaan ja siitä etelään."
Helmikuun 5:ntenä annetaan sitten Insterburgista, jonne lähdemme taistelua ohjaamaan, varsinainen hyökkäyskäsky. 7:nnestä alkaen se saa molemmat ryhmät siivillä liikkeelle. Tilanne muistuttaa ehkä jonkun verran mainehikasta Sedaniamme. Ja se siitä lopulta oli Augustowon luona tulevakin venäläisten 10:nnelle armeijalle. Siellä sulkeutui helmikuun 21:senä valtavan ajomme perukka, josta kuljetettiin Saksaan vangiksi yli 100.000 vastustajaa. Vielä paljon suurempi luku venäläisiä oli joutunut toisen kohtalon omaksi.
Koko sotatoimelle annettiin Hänen Majesteettinsa Kaikkeinkorkeimmasta käskystä nimeksi "Masurinmaan talvitaistelu". Vapautettakoon minut sen tarkemmasta kuvauksesta. Mitä uutta voisinkaan siitä kertoa? Sen nimi huokuu kuin hyistä kylmyyttä ja kuolonjäykkyyttä. Tämän taistelun vaiheita muistellessa tuntuu, ikäänkuin täytyisi itseltään kysyä: Ovatko todella ihmisolennot saaneet tämän kaiken aikaan, vai onko kaikki vain ollut satua tai aaveitten kummittelua? Ovatko nuo marssit kautta talviöiden, nuo majailut hyisessä lumituiskussa ja vihdoin noiden viholliselle niin kamalain Augustowon metsän taisteluiden päätös vain kiihtyneen ihmismielikuvituksen tuotetta?
Huolimatta talvitaistelun suuresta taktillisesta menestyksestä ei meidän ollut suotu käyttää strateegisesti hyödyksemme sitä, mitä oli saavutettu. Olimme jälleen kyenneet tuhoamaan yhden venäläisten armeijoista, mutta sen sijalle astui paikalla uusia vihollisvoimia; niitä tuotiin toisilta rintamilta, minne ne eivät olleet sidotut. Näissä oloissa emme niillä voimilla, mitä meillä nyt oli idässä käytettävänä, voineet saavuttaa ratkaisevaa tulosta. Venäläisten ylivoima oli liian valtava. Talvitaistelua seurasi venäläisenä vastauksena laajaotteinen hyökkäys vanhain preussilaisten raja-alueitten edustalla olevia asemiamme vastaan. Valtavia jyriä vieritti vihollisen ylijohtaja meitä vastaan, ylivoimaisen suuria jyriä, joista jokainen oli raskaampi kuin kaikki meidän voimamme yhteensä. Mutta saksalainen tahto voittaa tämänkin painon. Virtana juoksee venäläinen veri murhaavissa taisteluissa Narewin pohjoispuolella ja Niemenin länsipuolella alkukevääseen saakka; Jumalan kiitos, Venäjän puolella rajaa! Olkoon tsaarilla vain paljon sotilaita, moisissa joukkouhreissa niiden luku huomattavasti vähenee. Venäläisvoima, joka linjaimme edustalla tuhoutuu, on myöhemmin puuttuva, kun kaukana etelässä suuri saksalais-itävaltalainen hyökkäys saa koko venäläisen sotarintaman järkkymään.
Ei ainoastaan Preussin raja-alueilla, vaan Karpaateillakin taistellaan tähän aikaan suunnattoman katkerasti. Siellä koettaa venäläinen talvesta huolimatta millä hinnalla tahansa saada haltuunsa Unkarin rajavallin. Vihollinen arvelee ja arvatenkin aivan oikein, että venäläisen tulvan murtautuminen madjaarien maihin saattaisi ratkaista sodan ja ettei Tonavan valtakunta milloinkaan tointuisi semmoisesta iskusta. Tarvitsiko epäillä, että ensimmäinen venäläisten tykinlaukaus Unkarin alangolla saisi vastakaikua Ylä-Italian vuorilta ja Transsylvanian alpeilta? Venäläisten suuriruhtinas tiesi hyvin, mitä korkeata päämäärää varten hän metsävuoriston vaikeilla taistelutantereilla vaati tsaarin armeijalta niin hirmuisia uhreja.
Sotatilanteen hellittämätön suuri jännitys Karpaateilla ja sen vaikutus valtiollisiin oloihin vaativat ehdottomasti ratkaisua. Saksan ylin armeijanjohto keksi sen. Toukokuun ensimmäisinä päivinä se Pohjois-Galitsiassa mursi venäläisen sotarintaman ja kävi Unkarin rajalla sivulta ja takaapäin vastustajan taistelurintaman kimppuun.
Minun ylikomentoni oli aluksi vain välillisesti osallisena tässä suuressa sotatoimessa, joka alkoi Gorlicen luona. Meidän tehtävämme tässä suurisuuntaisessa yrityksessä oli ensinnäkin suurien vihollisvoimain kiinnittäminen. Tämä suoritettiin aluksi siten, että tehtiin hyökkäyksiä Veikselin suuressa mutkassa Varsovan länsipuolella ja Itä-Preussin rajalla Kovnon suuntaan, ja sitten Liettuaan ja Kuurinmaalle suurisuuntaisempi ratsuväen retki, joka alkoi huhtikuun 27:ntenä. Tämä kolmen ratsuväkidivisionan ja niitä tukevan kolmen jalkaväkidivisionan eteneminen koski arkaan kohtaan Venäjän sota-aluetta. Venäläinen tunsi nyt luultavasti ensi kerran, että tärkeimmät rautatiet, jotka yhdistivät Venäjän armeijan venäläiseen päämaahan, saattoivat tämmöisten hyökkäyksien johdosta joutua arveluttavaan vaaraan. Venäläinen työnsi suuria voimia hyökkäystämme vastaan. Liettuan puolella taisteluita kesti kesään saakka. Me näimme olevan syytä lähettää sinne lisää voimia pitääksemme vallatut alueet hallussamme ja painostaaksemme pysyväisesti vihollista näilläkin alueilla, joihin sota ei tähän saakka ollut koskenut. Siten sinne vähitellen syntyi uusi saksalainen armeija. Alueen pääjoesta se sai nimekseen "Niemenin-armeija".
Tilan puute estää minua tekemästä selkoa sotaretkestä, joka toukokuun 2:sena alkoi Pohjois-Galitsiassa ja sitten meidän linjoillemme leviten syyskuukausina päättyi Vilnon itäpuolella. Niinkuin lumivyöry saa alkunsa näköjään pienistä aiheista ja tuhoisalla retkellään tempaa mukaansa yhä uusia ja uusia osia, samoin alkaa ja jatkuu tämä retki ennen kuulumattomassa ja sen koommin toistumattomassa laajuudessa. Läpimurtautumisen onnistuessa Lembergin luona saamme mekin aihetta puuttua välittömästi sen kulkuun. Nyt nimittäin saksalais-itävaltalaiset armeijat poikkeavat pohjoista kohti edetäkseen ylisen Bugin ja Veikselin välille. Pitäköön lukija mielessään aseman kuvan: Venäjän sotarintaman eteläpuoli on painettu kokoon, niin että se uhkaa murtua kappaleiksi. Sen pohjoisosa on lännen ja luoteen puolelta kiinni pidettynä muodostanut uuden mahtavan sivustan Veikselin ja Pripetin soiden välille etelää kohti. Tuho uhkaa Venäjän armeijan suurinta osaa, jos uusi läpimurto-yritys pohjoisesta käsin Venäjän sotavoiman selkäpuolta vastaan onnistuu.
Uudelleen tunkee esiin sama ajatus, joka sai meidät talvitaisteluun ryhtymään, tällä kertaa ehkä vielä suuripiirteisempänä. Nyt on isku iskettävä Itä-Preussista ja Ossowiecin--Grodnon suunta on lyhin ja vaikuttavin. Nytkin Bobrin rämeet estävät kuitenkin sillä puolella etenemistämme; tiedämme sen edellisen vuoden suojailmoista. Ei sen vuoksi ole muuta valittavana kuin hyökätä tämän suunnan länsipuolitse tai itäpuolitse. Isku vihollisen puolustuslaitosten sisimpään, tekisi mieleni sanoa Venäjän armeijan sydänseutuun, vaatii valitsemaan Grodnon itäpuolitse kulkevan suunnan. Ylin armeijanjohto tunnusti sen edut, mutta piti läntistä hyökkäyssuuntaa lyhempänä ja luuli sielläkin saatavan suuria tuloksia. Se siis vaati hyökkäystä Narewin alijuoksun poikki. Minun tuli mielestäni kokonaisuuden hyväksi toistaiseksi luopua vastustamasta tätä aietta ja odottaa tämän hyökkäyksen seurauksia ja sotatointen jatkoa. Kenraali Ludendorff piti kuitenkin mitä sitkeimmin kiinni ensimmäisestä suunnitelmastamme, mikä mielipiteiden eroavaisuus ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut myöhempiin yhteisiin suunnitteluihimme tai toimiimme eikä heikontanut sitä voimaa, jolla heinäkuun puolivälissä teossa toteutimme vastuunalaisen armeijan ylijohdon päätöksen. Gallwitzin armeija tunkeutui Przasnyszin kahden puolen Narewia kohti. Tämän hyökkäyksen tapahtuessa lähdin itse taistelutantereelle, en mitenkään taktillisesti puuttuakseni armeijan ylikomennon toimintaan, jonka tiesin mestarilliseksi, vaan yksinomaan siitä syystä, että tiesin, kuinka ratkaiseva tässä läpimurtautumisen merkitys ylimmän armeijanjohtomme mielestä oli. Tahdoin olla paikalla voidakseni heti ryhtyä toimiin, jos armeijanylikomento tarvitsisi enempiä apukeinoja toteuttaakseen käskypiirini kehyksissä vaikean tehtävänsä. Kaksi päivää viivyin armeijassa ja olin mukana, kun Przasnysz, josta jo moneen erään oli niin kiivaasti taisteltu, valloitettiin ja kaupungin eteläpuolella olevasta seudusta taisteltiin. Jo heinäk. 17:ntenä Gallwitz pääsi Narewin luo. Kaikilla rintamanosilla läpimurtautuvain liittolaisarmeijain painostuksesta alkaa venäläinen vähitellen joka puolella väistyä ja verkalleen poistua uhkaavan saarron tieltä. Takaa-ajomme alkaa muuttua rintamataisteluiksi. Täten emme voi korjata niitä hedelmiä, joita yhä uudelleen kylvetään verisillä taistelutantereilla. Palaamme sen vuoksi jälleen aikaisempaan ajatukseemme ja tahdomme sotatoimien käydessä tällä tavalla tunkeutua Kovnon kautta Vilnoa kohti, ahdistaaksemme sitten venäläisen keskustan laumat Pripetin soita vastaan ja lyödäksemme poikki niiden yhteyden maan sydämen kanssa. Ylimmän armeijanjohdon käsitys vaatii kuitenkin suoranaista takaa-ajoa, jossa takaa-ajaja uupuu enemmän kuin takaa-ajettu.
Tähän aikaan valloitettiin Nowo-Georgiewsk. Tämä linnoitus ei tosin vielä ollut vaikuttanut sodankäyntiin kovinkaan huomattavasti; mutta nyt sen omistaminen kävi meille tärkeäksi, se kun sulki Mlavan kautta Varsovaan menevän rautatien. Juuri ennen sen antautumista kohtasin elokuun 18:ntena Keisarini linnoituksen edustalla ja ajoin myöhemmin hänen seurassaan kaupunkiin. Siellä paloivat vielä venäläisten joukkojen sytyttämät kasarmit ja muut sotilasrakennukset. Suurin joukoin seisoi joka puolella sotavankeja. Erikoisesti on mainittava, että venäläiset ennen antautumistaan olivat ampuneet hevosensa rivittäin, epäilemättä vakuutettuina siitä, että näillä eläimillä oli erinomaisen suuri merkitys sotatoimiemme jatkamiselle idässä. Vastustajamme toimi yleensä erinomaisen perusteellisesti hävittäessään kaikki semmoiset apuneuvot ja varastot, joista voitokkaalla vihollisella saattoi olla sodankäynnissä jonkinlaista hyötyä.
Hankkiaksemme itsellemme edes vapaan tien, jos myöhemmin tulisi edettäväksi Vilnoa kohti, annamme Niemenin-armeijamme jo heinäkuun puolivälissä lähteä liikkeelle itää kohti. Elokuun puolivälissä kukistuu sitten Kovno 10:nnen armeijan valloittamana. Tie Vilnoon on avattu, mutta yhä puuttuu voimia suuren sotaliike-suunnitelmamme toteuttamiseksi. Joukot ovat edelleen kiinni rintamansuuntaisessa takaa-ajossa. Kuluu viikkoja ennenkuin voidaan tuoda apuväkeä. Mutta venäläinen väistyy tällä välin yhä kauemmaksi itään: se jättää kaikki, jopa Varsovankin, kunhan vain voi pelastaa turmiosta päävoimansa.
Vasta syyskuun 9:ntenä voimme lähteä etenemään Vilnoa kohti. Mahdollista on, että tällä suunnalla vieläkin voidaan saada suuria aikaan. Satojatuhansia venäläisiä sotamiehiä ehkä joutuu saaliiksemme. Nyt jos koskaan sekaantui ylpeihin toiveihin kärsimättömyyttä ja huolta. Tulemmeko liian myöhään? Olemmeko kyllin voimalliset? Mutta eteenpäin vain, ohi Vilnon ja sitten etelää kohti. Ratsumiesjoukkomme pääsevät pian venäläisten valtasuoneen käsiksi. Jos sen puristamme tukkoon, niin kuolee vihollisen päävoima. Vastustaja tietää uhkaavan tuhon, se koettaa kaikilla mahdollisilla keinoilla sen torjua. Vilnon luona alkaa murhaava kamppailu. Venäläiselle on jokainen tunti kallis, jos se vielä kestää, voi se pelastaa suuret määrät itää kohti tulvivista joukoistaan. Ratsuväkidivisionaimme täytyy niiden peräytymisen painostuksesta jälleen väistyä taapäin. Vastustaja saa jälleen haltuunsa maansa sydämeen vievän radan. Me tulimme liian myöhään ja uuvuimme!
En erehtyne otaksuessani, että ristiriidalla, joka vallitsi Saksan ylimmän johdon mielipiteiden ja meidän mielipiteittemme välillä, on oleva historiallista mielenkiintoa. Mutta arvostellessamme armeijan johdon suunnitelmia tulee meidän samalla pitää silmällä koko sota-asemaa. Jääköön käsittelemättä kysymys, olisimmeko koko valtiollisen ja sotilaallisen aseman vaikutuksen alaisina suunnitelleet toisin ja toisin toimineet.
Lötzen.
Tästä vakavasta aatteiden taistelusta tahdon nyt siirtyä erääseen idylliseen puoleen vuoden 1915 sotaelämäämme ja palaan muistelmissani Lötzeniin.
Tästä herttaisesta, järvien, metsäin ja mäkien ympäröimästä pikkukaupungista tuli päämajamme, kun Masurinmaan talvitaistelu alkoi vaimentua. Venäläisvaarasta ja venäläiskauhusta vapautuneet asukkaat ottivat meidät liikuttavan sydämellisesti vastaan. Mitä kiitollisimmin muistelen myös seurustelua niillä maatiloilla, joilla saatoin käydä ilman liian suurta ajanhukkaa; milloin ajan vakavuus salli, soi se minulle virkistyksen, viihdytyksen ja mielenkiinnon hetkiä. Jalo erämiehen ammattikaan ei silloin jäänyt osattomaksi; loistokohta oli tällöin erinomaisen suuren hirven kaataminen Niemonienin kuninkaallisessa metsästyspuistossa Kurisches Haffin rannalla, mistä saan kiittää Hänen Majesteettinsa armoa.
Kun rintamamme edustalla keväällä vähitellen alkoi vallita rauha, ei meillä ollut puutetta vieraista enempää kuin myöhemminkään kesän kuluessa. Luonamme kävi saksalaisia ruhtinaita, valtiomiehiä, taloudellisiin ja tieteellisiin piireihin kuuluvia henkilöitä ja hallinnollisia virkamiehiä. Sodan tähänastinen kulku oli herättänyt tämän mielenkiinnon itäisiä maakuntia kohtaan, joissa muutoin niin vähän käytiin. Saapui taiteilijoita siveltimellä tai taltalla ikuistamaan kenraali Ludendorffia ja minua, mistä kunniasta me, asianomaisten herrain kaikesta rakastettavuudesta ja etevyydestä huolimatta, mielellämme olisimme niukkain lomahetkiemme hyväksi kieltäytyneet. Puolueettomistakin maista saapui vieraita. Niinpä tutustuin siellä muiden muassa Sven Hediniin, tunnettuun Aasiankulkijaan ja vakaumukselliseen saksalaisystävään, jota pidän suuressa arvossa.
Valtiomiehistä, jotka kävivät luonamme Lötzenissä, mainitsen erikoisesti silloisen valtakunnankanslerin von Bethmann-Hollwegin ja suuramiraali von Tirpitzin. Jo talvella 1914-15 oli minulla ollut Posenissa tilaisuus ottaa valtakunnankansleri vastaan luonani. Hänen käyntinsä johtuivat ensi sijassa persoonallisesta rakastettavuudesta eivätkä olleet missään yhteydessä minkäänlaisten valtiollisten kysymysten kanssa. En muista valtakunnankanslerin kanssa silloin keskustellun tätä alaa koskevista kysymyksistä. Mutta sen vakuutuksen sain, että olin tekemisissä viisaan ja tunnollisen miehen kanssa. Mielipiteemme silloisista sodan välttämättömyyksistä kävivät siihen aikaan, mikäli saatoin päättää, kaikissa oleellisissa kohdissa yhteen. Syvä vastuunalaisuuden tunne huokui kaikista kanslerin lausunnoista. Tästä tunteesta luulen johtuvan, että minun sotilaallisen tuntoni mukaan herra von Bethmannin antamissa sotatilaa koskevissa arvosteluissa oli hieman liiaksi epäilyksiä ja sen johdosta hieman liian vähän luottamusta.
Posenissa saamani vaikutus vahvistui Lötzenissä.
Suuramiraali von Tirpitz, jota tähän aikaan usein mainittiin Bethmann-Hollwegin seuraajana, oli aivan toisenluontoinen mies. Eräällä pitkähköllä kävelyretkellä hän esitti minulle kaikki ne huolet, joita hän hehkuvassa sydämessään tunsi isänmaanystävänä ja varsinkin merimiehenä. Hänestä tuntui katkeralta, että hänen nyt täytyi nähdä, miten valtava sotaväline, jonka hän elämänsä parhaina vuosina oli takonut, oli sidottuna kotimaan satamiin. Kieltämättä asema oli ylenmäärin epäedullinen meikäläiselle laivastohyökkäykselle, pitkällinen odotus ei sitä parantanut. Minun käsitykseni mukaan se seikka, että saksalaisten maihinnousu oli Englannin emämaalle niin tavattoman arka kohta, olisi oikeuttanut laivastomme ryhtymään laajempiin toimiin, jopa suurien uhrienkin uhalla. En pitänyt mahdottomana, että laivastoa siten käyttäen voitaisiin sitoa kotimaahan suuria englantilaisia sotavoimia ja näin keventää maa-armeijamme taakkaa. Sanotaan politiikkamme pitäneen silmällä sitä mahdollisuutta, että se rauhantoiveiden ehkä sattuessa saattaisi vedota voimalliseen eheään saksalaiseen merisotavoimaan. Semmoinen laskelma olisi arvatenkin erehdys. Sillä sotavoima, jota ei uskalleta sodassa käyttää, on rauhankeskusteluissakin voimaton tekijä.
Keväällä 1916 toteutui kuitenkin vielä suuramiraalin toivomus. Skagerrakissa laivastomme osoitti loistavasti, mihin se kykeni.
Sukellussodastammekin herra von Tirpitz lausui mielipiteensä. Hänen kantansa oli, että me olimme sopimattomaan aikaan tähän aseeseen tarttuneet ja että me sitten, Yhdysvaltain presidentin kannasta säikähtäen, olimme antaneet äänekkäällä sotahuudolla kohotetun kätemme jälleen sopimattomaan aikaan vaipua. Suuramiraalin silloiset lausunnot eivät voineet vaikuttaa siihen kantaan, jolle myöhemmin asetuin tässä kysymyksessä. Vielä lähes puolitoista vuotta oli kuluva, ennenkuin minun oli tähän nähden määrättävä kantani. Tällä ajalla oli toiselta puolen sota-asema aivan oleellisesti muuttunut meille epäedullisemmaksi ja toiselta puolen oli laivastomme toimiteho sukellusveneiden puolesta lisääntynyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi.
Kovno.
Lokakuussa 1915 siirsimme päämajamme Kovnoon, vallattuun vihollismaahan.
Yleisesikunnanpäällikköni entisiin toimiin tuli lisäksi nyt vielä huolenpito maan hallinnosta, sen uudelleen rakentamisesta ja käyttämisestä joukkojemme, kotimaamme ja maan asukkaitten hyödyksi. Tästä koituva työ olisi jo yksistään voinut vaatia kokonaan miehen työvoiman. Kenraali Ludendorff suoritti sen muiden virkatoimiensa rinnalla ja antautui siihen hänelle ominaisella uupumattomalla työnhalulla.
Kovnosta oli minulla talven 1915-16 levollisemmalla ajalla tilaisuus käydä Belovezin metsässä. Riistakanta oli valitettavasti sotatapausten johdosta kärsinyt paljon vahinkoa. Läpimarssivat joukot ja sala-ammuntaa harjoittavat talonpojat olivat sitä pahasti vähentäneet. Siitä huolimatta minun onnistui vielä nelipäiväisillä ihanilla ajo- ja rekiretkillä tammikuussa 1916 kaataa biisonihärkä ja neljä saksanhirveä. Laajan metsäalueen hallinto oli baierilaisen metsänhoitajan Escherichin taatuissa käsissä ja mestarillisesti hän osasi käyttää hyödyksemme metsän runsaita puuvaroja harjoittamatta silti ryöstöottoa.
Augustowonkin metsässä kävin samana talvena. Kunniakseni toimeenpantu suden-ajo jäi valitettavasti tuloksettomaksi. Sudet pitivät viisaampana pötkiä tiehensä minun pyssyni kantomatkan ulkopuolelle. Vuoden 1915 helmikuun taisteluista en nähnyt muita jälkiä kuin ampumahautoja. Muutoin oli taistelutanner, ainakin niillä kohdin metsää, missä minä kävin, täydelleen puhdistettu.
Kovnossa vietin huhtikuussa 1916 riemujuhlani 50-vuotisen palveluksen johdosta. Kiitollisena Jumalaa sekä Keisariani ja Kuningastani kohtaan, joka armollisesti muistamalla minua teki tämän päivän ihanaksi, loin silmäyksen kuluneeseen puoleen vuosisataan, jonka olin elänyt sodassa ja rauhan aikana palvellen valtaistuinta ja isänmaatani.
Kovnon kohdalla kulki kesällä 1812 suuria ranskalaisarmeijan osastoja Niemenin poikki itää kohti. Muistellen tätä aikaa ja tämän rohkean retken traagillista loppua vastustajamme antautuivat siihen toivoon, että meidänkin sotajoukkomme sortuisivat Venäjän laajoilla metsä- ja suoalueilla nälkään, viluun ja tauteihin samalla tavalla kuin suuren korsikalaisenkin ylväät armeijat. Tätä loppua meille julistettiin ehkä enemmän oman arvostelukyvyttömän yleisön rauhoittamiseksi kuin sisällisestä vakaumuksesta. Huolemme joukkojemme elättämisestä talvella 1915-16 eivät suinkaan olleetkaan vähäiset. Tiesimmehän, kuinka verraten autioita ja tarttuvain tautien pahasti saastuttamia uuden ajan kaikista edistyksistä huolimatta ne seudut yhä vielä olivat, joissa meidän nyt tuli viettää ankara vuodenaika.
SOTAVUOSI 1916 ELOKUUN LOPPUUN
Venäläisten hyökkäys saksalaista itärintamaa vastaan.
Vuosi 1915 ei ylikomennossamme päättynyt täysin tyydyttävän voiton raikuviin fanfaareihin. Tämän vuoden sotatointen ja taisteluiden kokonaistulos oli meille jonkun verran epätyydyttävä. Venäjän karhu oli välttänyt verkkomme, epäilemättä kyllä verta vuotaen useammasta kuin yhdestä haavasta, mutta saamatta kuitenkaan surmaniskua. Hurjin hyökkäyksin se oli meidät hyvästellyt. Tahtoiko se sillä osoittaa, että sillä vielä oli riittävästi elinvoimaa tuottaakseen meille vastakin vaikeuksia? Saimme kuulla semmoisiakin mielipiteitä, että venäläisten väen ja sotatarpeiden hukka jo oli ollut niin suuri, että saisimme nyt itärintamalla olla kauankin hyvässä turvassa. Tähänastisten kokemustemme nojalla emme voineet muuta kuin epäillä näitä väitteitä ja pian saimme kokea, että epäilyksemme olivat oikeutetut.
Ei edes talvea ollut meidän suotu viettää kutakuinkin rauhassa. Piankin saatiin nähdä, että venäläinen ajatteli kaikkea muuta kuin alallaan-olemista. Koko rintamallamme, jopa kaukana sen ulkopuolellakin etelässä, oli vihollisen linjoilla ja niiden takana levotonta, joskaan ei alussa ollut mahdollista saada mitään selvää venäläisten johdon aikeista. Asemaimme edustalla pidin Smorgonin, Väinänlinnan ja Riian seutuja erikoisina uhattuina kohtina. Näihin seutuihin veivät venäläisten kuljetuskykyisimmät rautatiet. Mutta pitkään aikaan ei voitu havaita selviä merkkejä siitä, että vihollinen olisi valmistellut hyökkäystä näillä kolmella kohdalla.
Vihollisen selkäpuolella toimeliaisuus pysyi erinomaisen vilkkaana. Karkurit valittivat ankaraa mieskuria, joka oli peräytyneissä pataljoonissa pantu toimeen, sillä joukkojen harjoittamisessa käytettiin rautaista ankaruutta.
Eri rintamanosain voimasuhteet olivat jo levon aikoina meille erinomaisen epäsuotuisat. Meidän täytyi ottaa lukuun, että keskimäärin jokaista meidän divisionaamme (9 pataljoonaa) vastassa oli samalla matkalla noin 2-3 venäläistä divisionaa (32-48 pataljoonaa). Nämä luvut, jos mikään, ovat omiaan osoittamaan, kuinka suunnattoman paljon enemmän meidän joukoiltamme vaadittiin kuin vihollisiltamme. Tällä erotuksella oli suunnaton merkitys paitsi taistelussa myös jokapäiväisiin välttämättömiin työvaatimuksiin nähden. Kuinka suuriksi olivatkaan työsuoritukset käyneet rintamain suuren laajuuden vuoksi! Asemain ja teiden rakentaminen, parakkileirien pystyttäminen ynnä ne lukemattomat työt, joita sotatarpeiden, muonan, rakennusaineiden y.m. toimittaminen joukoille vaati, vaikuttivat, että sana "lepo" upseereille ja sotamiehelle oli aivan tyhjä käsite. Siitä huolimatta oli joukkojen mieliala ja terveydentila kauttaaltaan hyvä. Ellei terveydenhoitomme olisi ollut niin korkealle kehittynyt kuin se todella oli, olisi meidän jo yksin tästä syystä ollut mahdotonta kestää sotaa niin kauan. Kenttäterveydenhoitolaitoksemme aikaansaannokset osoittautuvat vielä kerran, kun koko tarjolla oleva aineisto on tieteellisesti käsitelty, saksalaisen henkisen työn ja suureen tarkoitukseen antaumuksen erikoiseksi kunnian lehdeksi, ja voidaan ne toivottavasti silloin saattaa käytäntöön koko ihmiskunnan parhaaksi.
Helmikuun puolivälistä lähtien alkoi Narocz-järven ja Postawyn luona olla erikoisen levotonta. Yhä selvemmin alkoi saapuvista tiedoista kuultaa vihollisen hyökkäysvalmistukset näillä kohdin. En ollut alussa uskonut, että venäläinen todella suureen iskuun valitsisi nämä paikat, jotka olivat sen kuljetuskykyisistä ratayhteyksistä kaukana ja sitä paitsi tarjosivat vähän toimintamahdollisuutta sen sotalaumoille ja pinnanmuodostuksen vuoksi soivat vain niukasti liikuntovapautta taktilliselle johdolle. Myöhemmät tapaukset osoittivat minulle, että epätodenmukaiselta näyttäneestä oli kuitenkin tuleva tosi.