Chapter 5

Samoin he myös hoitivat toinen toistansa ja jokaiselle vanhimmalle lapselle oli jaettu joku pieni veli tahi sisko, jota heidän piti erityisesti hoitaa, ruokkia, vaatettaa, puettaa, riisua, vieressään makuuttaa j.n.e.; ja sillä tavoin meidän vaivamme tasaantui niin vähiin, ettemme huomanneet lapsia kasvattavammekaan. Jo aikaisin vanhimmille lapsillemme koimme vointiamme myöten mieleen teroittaa niitä totuuksia, joita itse olimme käsittäneet Jumalan sanasta ja muista hyödyllisistä maallisistakin kirjoista. Aikaisin jo opetin minä heille, että heillä on isänmaa, jota heidän tulee rakastaa, ja jota kohtaan joka ihmisellä on velvollisuuksia, ja että jos ihmisellä ei olisi velvollisuuksia, ei hänellä myöskään olisi oikeuksia. Joka kerta kun meille tuli uusi palkollinen, oli se ensimmäisenä ehtona, etteivät he saa lasten kuullen puhua rivoja, sopimattomia sanoja eikä lausua tavattomia puheita. Kummitusjuttuja emme kärsineet kenenkään kertovan lasten kuullen, vaikka ei se ole tahtonut onnistua; sillä ne tekivät sitä salaa, kun julkisesti eivät tohtineet, ja niin kylvivät rikkaruohoja lasten sydämiin, mutta paljon me kumminkin voitimme tarkoituksillamme.--Me koimme aina katsoa, ettei lasten välillä olisi päässyt valtaan eripuraisuus eikä ylönkatse toisiaan kohtaan, vaan että he oppisivat toisiansa rakastamaan veljinänsä ja sisarinansa. Jos heille joskus tuli riitoja ja rettelöitä keskenänsä, emme koskaan päästäneet heitä siihen mieleen, että kantelemisellaan olisivat voittaneet mitään toisten edellä, vaan semmoisen tapahtuessa asia otettiin aina todellisen tutkinnon alle, ja kun rikoksellinen saatiin ilmi, se nuhdeltiin tai rangaistiin asian haaroja myöden, ja tapahtuipa niinkin, että kielettelijä itse joutui rangaistuksen alaiseksi. Senlaisesta menettelystä oppivat he pian, etteivät toistensa päälle mielellään valehdelleet, vaan pitivät toisiansa tasa-arvossa oman itsensä kanssa.

Jos meidän joskus piti rangaista lapsiamme, niin se tapahtui molempain yhteisestä tahdosta, eikä toisen kiukustuneesta mielijohteesta, sillä asia tutkittiin ensin molemmin puolin; siitä seurasi ettei kumpainenkaan tullut lapsen puolesta terjumaan, eikä pientä rikoksellista puolustamaan ja paaduttamaan, jonka pahan tavan olen useoissa perheissä nähnyt.

Meillä ei ollut myös sitä tapaa, jonka olen useoissa perheissä nähnyt vallitsevan, että lasten pienten rikosten annetaan mennä ilman muistutuksitta ja nuhteitta, vieläpä niillä usein nauretaankin, ja hyvitellään lasta, kun tuo on niin »näsäviisas». Vaan sitten kun rikokset paisuvat siihen määrään asti, että tuottavat vanhemmille nähtävää vahinkoa, silloin kiukustuvat he ja lyödä kapsivat lastansa millä käteen sattuu, jonkalaisen tavan seuraukset usein ovat lapselle: vaivainen ruumis ja paatunut sielu.--Me emme antaneet lapsissamme mennä pienintäkään rikosta muistuttamatta ja nuhtelematta, jota teimmekin niin kauvas ja pitkälle, kuin se näytti ulottuvan. Mutta lapsi tottuu viimein siihenkin, kuin näkee, ettei siitä sen parempaa tule, ja rupeaa ylönkatsomaan kaikki vanhempiensa hyvät neuvot ja varoitukset. Silloin täytyi tarttua vitsaan, joka aina tuli minun osakseni, sillä vaimoni on helläluontoinen ja kyntti aina silloin huoneesta ulos, vaikka asia tapahtui molempain tuomion kautta. Kumminkaan ei tätä ole tarvinnut alituisesti tehdä, sillä ei ole tarvinnut kuin yksi kerta kutakin vitsoilla kurittaa; sen perästä ovat he sanaa totelleet.

Pienestä pitäin opetimme lapsiamme siihen, että he kaikissa tytyivät omaan asiaansa, eivätkä pyrkisi hallitsemaan ja valloittamaan toistensa kaluja; sillä pahana esimerkkinä olen usein havainnut jonkun perheen lapsista olevan niin itsevaltiasta laatua, että tohteis ryöstää puoleensa toisten lasten omaisuuden, ja usein koettaa puolustukseksensa huutaa, kirkua, purra, kynsiä j.n.e. Silloin olen aina tavallisesti nähnyt äitin hyppäävän väliin ja lausuvan: »Mikko, Mikko! etkö anna hevostasi Matille; vai sinä pahankurinen kiusaat Mattia!» Semmoinen oikeuden pito oli mielestäni väärää, sillä Matti olisi ollut paremmin rangaistava tahi nuhdeltava kuin Mikko, joka vaan koki suojella omaansa, sitävastaan kuin toinen koki sitä väkivallalla anastaa. Siitä seuraa pian se pahe, että lapsi ei totu ollenkaan totuuden tuntoon eikä opi pitämään toisen omaa pyhänä, eikä välittämään siitä mitään, jos sen väkivallallakin anastaa.

Kaiken hartautemme panimme siihen, ettemme lastemme kuullen puhuneet mitään sopimattomia, ja koetimme muitakin siitä estää, niinkuin jo edellä mainitsin. Samoin elämässä kuin opissakin koimme olla heille esikuvana; sillä jos vanhimmat eivät itse elämässään seuraa sitä, mitä he ovat lapsillensa opettaneet, niin heidän siemenensä ovat kylvetyt kalliolle, jossa ne eivät idä eivätkä orasta.--Me olemme kokemuksesta sen havainneet, että lapsi pitää vanhempansa parhaimpina ja luotettavaisimpina ihmisinä maan päällä, ja luottaa ehdottomasti heihin. Siitä seuraa itsestänsä, että lapsi pitää vanhempainsa väärätkin teot oikeina, ajatellen: niinpä isä ja äitikin tekevät, jotka ovat parhaita ihmisiä, tottapa se on oikeen. Sentähden on se peräti tähdellinen asia, että vanhemmat tarkoin valvovat elämäänsä, etteivät he joutuisivat turmelemaan niitä pieniä oraita, jotka heidän haltuunsa ovat uskotut.

Ei meillä ole ollut tilaisuutta mitään korkeampaa hengen kehitystä tarjota lapsillemme, sillä suomalaiset koululaitokset ovat kaukana paikkakunnastamme, vaikka kipeästi olemme sen tarpeen useasti tunteneet. Ei myös ole kansakouluakaan kunnassamme, jonka tähden on lapsiamme täytynyt hankkia vierasten kuntain kansakouluihin 7-10 peninkulman päähän.

Kirjastoni ja sanomalehdistöni ovat heillä aina avoinna, ja usein he kokouvat ympärilleni, jolloin heille aina puhelen tapausten merkityksistä. Kun he lukevat jonkun kappaleen, tulee tavallisesti aina kysymys, mitä kappale sisälsi, ja sen olen havainnut, että se on lisännyt paljo heidän käsitysvoimaansa.

Siihen tapaan olemme kokeneet järjestää lastemme kasvatusta, eikä meillä ole yhtään syytä nurkua, että olemme saaneet kiittämättömiä lapsia.

Monen olen kuullut pitävän sitä erinomaisena Jumalan rangaistuksena, kun heillä on lapsia, mutta me emme ole käsittäneet asiata siltä kannalta, me olemme pitäneet sitä erinomaisena Jumalan lahjana ja siunauksena, että hän on meille lapsia uskonut. Monikin, joka ei tarkoin tunne meidän perheellistä tilaamme, kun on kysynyt lastemme lukua ja on saanut tietää sen, on kovin kauhistunut niiden paljoutta. Muistan yhden senlaatuisen tapauksen. Eräs semmoisen kysyjä, rupesi huutaa hoilottamaan: »voivoi! mitäpä on, kylläpä niitä on!» ja tuli samassa niin rauhattomaksi, kuin olisi saanut käärmeen piston. Minun kävi nokalleni, ja sanoin paljostujalle: »minä olen kauvan elänyt lasteni keskellä, enkä ole koskaan huomannut mikä niistä olisi huonoin ja hävitettävä, vaan koska sinä näytät olevan niin mestari tietämään että niitä on liikapaljo, niin mahtanet senkin tietää mitkä niistä pitäisi hukata; lähdetään yhdessä meille, tee sielä vaalisi ja työsi». Se toki auttoi. Heti tunnusti hän, että oli kelvoton sitä valikoimista toimittamaan.--»Etpähän ole kelvoton sekaumaan Luojan töihin», sanoin minä ja siihen keskustelu loppui.

Kyllähän ei varamme ole olleet isot, varsinkin ensimmältä, mutta kun meillä oli rauha ja rakkaus välissämme, niin ristimme ei tuntunut silloinkaan raskaalta, vaan me kannoimme sitä yksimielisesti ja ilolla. Kaikesti ei meillä ollut paljon, vaan vaimoni valpas luonto ja hellä käsi osasi asiat niin tasata, että sitä oli aina joka tarpeeseen vähänsä, eikä erinomaista puutetta koskaan ole tullut. Jumala siunasi työmme ja vähät varamme niin, että olemme voineet lapsemme kasvattaa isänmaan hyväksi, mierolle joutumatta, josta kiitos Korkeimmalle, joka johtaa ihmisten elämän tämän maailman myrskyjen läpi, mutta joka kumminkin heittää ihmiselle itselleenkin jotain tehtävää.

Kun lapsemme kasvoivat isommiksi, ja vanhimmat alkoivat tehdä työtä, alkoi pieni maatilamme käydä liian pieneksi. Tätä kun mietimme, tulimme siihen päätökseen, että pitäisi hankkia isompi tila, jossa olisi työtä lapsillemme, ettei heidän tarvitseisi hajouta maailmalle, muulla tavalla elatustansa hankkimaan. Tuntuihan se välttämättömältä ehdolta, että lapset saisivat pysyä yhdessä koossa ja meidän silmiemme edessä, niin kauvan kuin elämme, joka ei olisi ollut mahdollista niin pienellä tilalla. Rupesin siis tiedustelemaan isompaa maata kyläisestä kylästä. Semmoisen tapasinkin kohta, ja niin möimme omamme ja ostimme toisen. Voi kuinka meidän kuitenkin oli vaikea erota rakkaalta maatilaltamme, jossa olimme niin monta väsyä ja palavaa saaneet kokea, ja niin monesti voimamme uuvuttaneet. Sääli oli jättää niitä paikkoja, jotka kättemme kautta olivat synkästä korvesta muuttuneet ihaniksi viljamaiksi, mutta se kumminkin täytyi tehdä. Me muutimme, kun muutimmekin, ostettuun uuteen taloomme, oikeen kirkonkylään, ja rupesimme uudella innolla sitä taas viljelemään ja kuntoon panemaan, sillä uusi taloomme oli kovin rappiotilassa. Aikaa se veti ja vaivaa se maksoi, ennenkuin se oli kunnossa, mutta lapsemme jo auttoivat meitä työssä ja toimessa, joka helpoitti paljon meitä. Me rupesimme vaurastumaan enemmän ja enemmän ja saimme luottamusta kansalaisiltamme, joka oli syöstää meidät perikatoon. Tämä kuulunee jotenkin oudolta, mutta niin se kumminkin oli. Jos ette ole kyllästyneet, niin kerron senkin vielä, etteivät ajatusperät jäisi hämäriksi.

Kun sain arvoa ja luottamusta kansalaisiltani, rupesivat he vaatimaan minua tärkeihin kunnallisvirkoihinsa, joita otin vastaan. Minulle uskotut toimet täytin rehellisellä suoruudella ja valppaudella; se lisäsi vielä enemmän arvoani, mutta arvon kanssa tuli myös uusia ystäviä, tietysti nekin arvokkaita. Kokousten ja asiain päätyttyä istuttiin ystävysten kanssa yksissä ja keskusteltiin päivän tapauksista ja tietysti tulevista kunnallisista asioista. Tämä nyt vielä kuuluu jotenkin hyvältä ja oikealta, niinkuin se itsessään asia onkin, mutta kuulkaahan vain! Tietysti tuli aika pitkäksi näin yksissä ollen, jos ei saatu virvoituksia, ja minun kotia tuloni rupesivat yhä enemmän hiljastumaan. Vaimoni tarkka silmä näki uhkaavan vaaran ja koki siveästi minua varoittaa siitä, mutta minä olin kuuro ja sokea. Ensikerran eläissäni tuli minulle mieleen, että vaimoni pyrkii minua vallitsemaan. Hän teki mielestäni siinä sangen väärin, kun ei hän olisi minun antanut seurustella isoisten kanssa, sillä sehän oli jotain lystiä ja jaloa. Ja enhän minä sentään ollut mikään juoppo, enkä aikonut siksi tullakaan. Jos nyt joskus olinkin vähän liikutettuna, mitäpä tuo haittaa, koska moni muu on paljo enemmän; vaimoni vaan pyrkii herrakseni, siinä koko nurkumisen syy.--ja tosiaankin tuo myrkyllinen kavaltaja hiipi hiljaa kuin kyykäärme, ett'en ollenkaan häntä huomannut. Minä olin lujasti päättänyt, ett'en joisi itseäni juovuksiin, mutta se päätös heltyi heltymistään, ja minä luulin silloinkin olevani selvää, kuin kumminkin jo olin hyvästi hujakassa. Vaimoni suru kiihtyi päiväpäivältä ja kyynel silmissä hän rukoili ja pyysi hiljakseen minua, etten saattaisi itseäni ja perhettäni onnettomaksi. Niissä kaikissa näin minä vaan hänen himonsa valtaan ylitseni, enkä nähnyt sitä, että se vuoti huolellisesta ja rakkaasta perheen-äitin sydämestä lapsiamme ja itseäni kohtaan. Jota enemmän hän sitä teki, sitä enemmän paatui sydämeni häntä kohtaan, muka niin viattomasta käytöksestä kun luulin itselläni olevan.--Mitäpäs muuta. Kotiin-tuloni yhä myöhästyivät, askeleeni tulivat yhä epävakaisemmiksi, ja seurustelemisen tarve yhä tiheimmäksi!--Kerran viivyin myöhään yöhön kylässä, ja viimeinkin kotia tultuani, hoipertelin ja puristelin nyrkkejäni.--»Nyt pitää minun kerrassaan näyttää, että olen herra kotonani, ja että vaimoni pitää miehensä ala annettu olemaan», ajattelin minä. Minä tulin kotia. Vaimoni oli kauvan levottomasti odottanut pelollaan minun tuloani. Hän tuli hellänä, hiljaisena ja surullisen näköisenä vastaani, mutta minä työnsin hänen armotta pois tyköäni. Minä rupesin paukkaamaan ja möykkäämään niin kovin, että lapset ja vanha äitinikin heräsivät.--»Nyt pitää tehdä loppu vaimoni ylivallasta ja kerrassaan riisua häneltä ne luulot, että hän pääsee minua hallitsemaan», ajattelin minä. Vaimoni tuli kyynel silmissä minua hillitsemään, mutta siihen sijaan että olisin totellut,--löin minä häntä--kasvoille!--Veri rupesi pursumaan hänen nenästänsä, ja minä iloitsin sankarityöstäni. Vaimoni, verissäänkin, koki hallita raivoa luontoani niin kauvan, että viina alkoi haihtua päästäni. Päätäni pyörrytti ja maailma rupesi mustenemaan ja pyörimään silmissäni. Minä näin vaimoni veristyneet kasvot, ja rupesin aavistamaan mitenkä nyt oli käynyt. Minua rupesi oksettamaan ja pyysin vaimoani, että hän toimittaisi minua maata, eikä se kärsivä sielu silloinkaan ottanut pois hellää apuansa ja kättänsä, eikä heittänyt vielä toivoansa langenneen kumppaninsa parantumisesta. Hän riisui minun ja toimitti maata, ja siihen olin kohta nukkunut, niinkuin sika rapakkoon!

Aamulla kun heräsin, huomasin että vaimoni oli, semmoisessakin tilassa ollessani, vaatepäällä tullut maata kykkimään samaan vuoteeseen, niinkuin ainakin hyvä suojelusenkelini. Pääni paukutti ja jyskytti, niinkuin tusina seppiä olisi siellä tehneet työtänsä; sitä kivesteli niin, että olisi luullut takaraivan putoovan sisälle, ja koko ruumis vapisi ja tärisi, että luuli joka luunsolmun irtautuvan toisestansa. Minä huomasin taas vaimoni veristyneet, sinertävät ja surulliset kasvot, ja rupesin muistamaan mitä oli tapahtunut. Minun omatuntoni heräsi, ja kaikki helvetin vaivat rupesivat minua ahdistamaan. »Minäkö», ajattelin minä, »minäkö, joka kansalaisilleni ja perheelleni puhun ja opetan hyvistä avuista, käyn itse lasteni edessä tuolla esimerkillä? Minäkö, joka paljon puhun ja opetan avioparien keskinäisistä velvollisuuksista, lyön ja saatan kärsimään, sielun ja ruumiin puolesta, oman kumppanini, joka minun kanssani on niin paljon nurkumatta kärsinyt elämän merellä. Ja sen teen siitä hyvästä, kun hän on kokenut säilyttää minun kunniaani ja perheeni onnea?

»Tämmöistäkö onnea minä tuotan ihmiskunnalle sen luottamuksen edestä, jonka kansalaiseni ovat minulle antaneet?» Ne olivat kysymyksiä, jotka heräsivät omassatunnossani, ja päätökseni oli se, etten olisi mahdollinen elämään muiden ihmisten parissa. Päätökseni tuntuu jotenkin Judaksen kaltaiselta, mutta minulle ei ollutkaan sen vähempi kuin kokonainen helvetti maan päällä. Nyt näin selvästi mitä tietä vihollinen oli minun saattanut, näin että se tuli hiljaa, hiipien, käynnin kuulumattomin, viatonna, syytönnä--luvallisena--oikeana kohtuutena--niin kavalasti se oli tullut.

Minä en isoon aikaan saattanut puhua mitään, mutta omaatuntoani poltti niin kovin, että jotakin oli tehtävä. Hätääntynynnä ja tuskasta punehtununna, pyysin minä vaimoltani, saattaisiko hän antaa minulle anteeksi törkeän käytökseni häntä, lapsiamme ja ihmiskuntaa vastaan.-- Vaimoni otti minun syliksi, ja siinä asemassa itkimme yhdessä, toinen katkerasta katumuksesta, toinen tuhlaaja-pojan palajamisesta. Siinä sydämemme tyhjennettyä, lupasi vaimoni unhottaa kaikki sydämestänsä, ja minä tunnustin hänen tarkoituksensa oikeiksi ja omani vääriksi ja lupasin parannusta vastaisessa elämässäni. Se helpoitti jotenkin sydäntäni; mutta se tunto kovin vaivasi minua: kuinka lasteni ja oman välini saisin sovitetuksi. Sinä päivänä ei minulla ollut voimaa mitään yrittämään sen asian eteen, mutta huomenna kutsuin kaikki lapseni huoneeseeni, ja rupesin puhelemaan heille, kuinka kavalasti vihollinen oli saanut onnettoman isän lankeemaan, ja kuinka ei heidän pidä ottaa siitä esimerkkiä, vaan pysyä niissä perustuksissa, jotka kaunistavat ihmiskuntaa; selitin myös heille kuinka minulla oli nyt kipeä omatunto. En minä hävennyt omilta lapsiltani pyytää anteeksi rikostani, ja luvata heille parantaa itseäni ja olla heille parempana esikuvana eteenpäin.-- Kaikki lapseni itkivät ja kävivät, toinen toisensa perästä, puristamassa kättäni ja lupaamassa unhottaa isänsä rikokset.

Tämmöiset seikat tuntunevat, monenkin mielestä, oudoilta ja kenties-- hulluiltakin; mutta muistakaa, että tämä on rehellisen suomalaisen talonpoikaisen perheen-isän tunnustus, joka ei ole tahtonut elämänsä tapauksista esiin tuoda ainoastaan valoisia--vaan myöskin mustat puolet. Tästä syvästä lankeemuksestani en suinkaan syytä asiata, jonka kautta siihen jouduin, enkä kansalaisiani, vaan omaa itseäni, kun en ottanut aikoinaan itsestäni vaaria.

Te, jotka tätä luette, kutka ikinä lienettekin: älkää pudotko siihen kuoppaan, johon minä olen pudonnut! Älkää luuletelko, että olette vaan parahiksi päissänne, sillä silloin kun luulette parahiksi olevanne, olettekin jo liiaksi ja vihollinen on jo kantapäillänne.

Kun vaimosi, ystäväni, rupeaa sinua hiljalleen muistuttelemaan myöhään kylässä olostasi ja--ryyppimisestäsi, kavahda silloin! silloin on jo paha merrassa. Vaimosi on huoneesi ja sinun hyvä enkelisi; ei hän--usko pois--vaadi siinä tapauksessa valtaa ylitsesi, vaan hän tahtoo säilyttää sinun kunniasi ja perheensä onnen, kuule, tottele häntä!

Ystäväni! Jos tahdot käsittää taivasta maan päällä, niin sen löydät perheestäs ja puhtaasta omastatunnostas; suojele niiden pyhyyttä!

Omassa perheessäsi sinun huolesi haihtuu ja vaivasi unohtuu; siellä, siellä löydät sinä täydellisen ilon ja rauhan; siellä löydät sen, joka on sinun kanssasi jo niin paljon kärsinyt ja joka nytkin niin mielellään ottaa osaa sinun murheeses ja tuskaas, ja kokee niitä lievittää, ja lohduttaa sinua. Säilytä, ystäväni, kotirauhaas! Koti tuntuukin sinusta aina semmoiselta, minkälaiseksi sen itse olet valmistanut. Jos sen olet huonosti perustanut ja kasvattanut, niin huonot sillä on hedelmätkin; jos kotisi tuntuu sinusta kylmältä, ikävältä, niin syytä itseäs, sinäpä sen niin olet tahtonut, lienet sitten perheen isä taikka äiti, sillä molempain yhteinen halu ja pyrkiminen totuuteen on tarpeellinen perheellisen onnen perustamisessa.

Tahtoisitte te kaiketi tietää minkälaiseksi meidän perhe-elämämme muodostui lankeemiseni jälkeen? Kuulkaahan sitte! Me olemme taas käsittäneet onnemme, mutta ei millään muulla tavalla kuin siten, että rupesin todella parantamaan pahaa elämääni ja lujasti sotimaan vihollistani vastaan. Kauvan olivat kuitenkin ne haavat auki, jotka hän oli iskenyt sydämeeni. Perheeni kyllä pian unhoitti rikokseni ja rakasti minua entisellä rakkaudellansa, mutta kansalaisiani oli vaikeampi tyydyttää, sillä hyvä nimi pikemmin kadotetaan kuin takaisin saadaan. Kansalaiseni kummaksuivat kauvan minua, ja usein kuulin heidän kuiskuttavan toisillensa, erittäinkin lasten keskenänsä: »tuo on se mies, joka juovuspäissään on akkaansa lyönyt». Ne sanat kävivät kuin puukon pistokset läpitse sydämeni. Semmoisia kuullessani ajattelin: »nuot puhuvat totta, niin olen onneton tehnyt, mutta vasta en sitä tee». Silloin aina kyntin kotiani, jossa ei niin sanottu eikä kuiskuteltu, vaan kaikissa näkyi, että he olivat sydämestänsä anteeksi antaneet; siellä, ainoastaan siellä sain kevenemään murheellisen sydämeni.--Pitkällisen työnteon ja tarkan elämäni kautta sain minä viimein jälleen kansalaisteni kunnioituksen ja luottamuksen, mutta ne olivat liian kalliisti ostetut, jotka minulla olisivat ostamattakin olleet, jos vaan olisin aina täyttänyt tavallisia ihmisvelvollisuuksia.--Nyt kuuluu kumminkin taas tämmöisiä kuiskeita: »tuossa on onnellinen perheen-isä, ja sen perhe on onnellinen», ja niin on käsissäni taas »taivas maan päällä», jota en ai'o päästää luotani, niin kauvan kuin tätä katoovaisuutta kestää.

Äsken tapahtui minulle se onnettomuus, että lankesin jalkani sämäksi, niin etten päässyt moneen viikkoon sängystä mihinkään. Kun rupesin sen verran toipumaan, että saatin istua sängyssä, teetin semmoisen lavitsan, jonka päällä saatin kirjoittaa, ja rupesin siinä kirjoittamaan tätä kyhäystä. Jos ei isäni olisi puoltariksiäkään pannut minun kouluttamisekseni, en suinkaan olisi tätä kyennyt kirjoittamaan. Vanhemmat! laittakaa lapsillenne henkistä kehitystä, sillä te olette niistä vastaavat Jumalan ja isänmaan edessä.--ja, jos en tällä työllä mitään voittaisikaan, niin olen ainakin sen voittanut, että sain aikani kulumaan hupaisesti, joka oli niin pitkällistä muuten terveelle ja työteliäälle.--

Niin olen elämäni kertomuksessa päässyt aivan nykyiseen päivään. Mitä ennen on tapahtunut, sen kyllä tiedämme, mutta mitä vasta tapahtuu, se on tietämätöntä, sillä: »Paikan tiedän kussa synnyin, Ajan kaiken, kun tajusin, Vaan en tiedä kussa kuoleman pitää».--Toivomme vaan on että tuleva elämämme olisi nykyisen veroinen!----

Äitini vielä elää ja on ollut tykönäni siitä asti, kun isäni kuoli. Minä olen aina kiitollinen mielessäni, kun Jumala on suonut hänelle niin pitkän ijän, että olen saanut palkita hänelle hänen vaivojaan, joita hän on minusta köyhyydessään nähnyt. Sangen vanha, voimaton ja ryppyinen hän on jo; lapseni, minä ja vaimoni, rakastamme häntä, Jumala siunatkoon vanhaa äitiäni--perhettäni--! Hän siunatkoon koko rakasta isänmaatamme--Suomeamme ja sen kansaa!

ARVIOINTEJA

Ilmarinen 15.12.1877, nro 98

--Östra Finland'ista on nykyisin ollut luettavana arvostelu kansanvalistusseuran viimeksi julkaisemasta kirjasta: »Elämäni, perhe-elämällinen kertomus. Kirjoittanut P. Päivärinta.» Tämä arvostelu on vähän omituista laatua. Ö. F. päättää, että tuo vanha talonpoika, joka tässä kirjassa kertoo meille elämäkertansa, on vaan kirjan tekijän sepittämä mielikuvitus, jota hän käyttää välikappaleena yleisten siveysohjeiden ja neuvojen lukijoittensa mieleen teroittamista varten. Kaikkialla tässä kirjassa, sanoo Ö. F., väijyy joku liian vähä salattu tarkoitus, mutta joka kuitenkin vaikuttaa, ett'ei meissä voi syntyä todellista myötätuntoisuutta sitä henkilöä kohtaan, joka on tehty sen kannattajaksi ja josta seuraa, ett'emme oikein saata uskoa hänen hyveitään eikä hänen paheitaan. Ne opetukset, joita vanha talonpoika niin runsain määrin jakelee, ovat tosin, Ö. F. mielestä, kaikki hyödylliset ja oikeat, jonkatähden »toivottava olisi, että asianomaiset (!) tarkkaisivat ja seuraisivat niitä», mutta tilan ahtauteen katsoen olisi vähempikin määrä jo riittänyt. Muutamassa kohden on kirjan tekijä liian käsintunnettavasti auttanut vanhaa talonpoikaa hänen elämäkertansa sepittämisessä. Ö. F. päättää nimittäin, ett'ei mokomalla talonpojalla kuin tässä puheena olevalla voi olla sitä tietoa suomalaisen sanomakirjallisuuden tehkeämisestä, jonka kirjan tekijä hänelle omantaa siv. 34-36, missä hän puhuu sekä »Maanmiehen Ystävästä», »Turun Viikko-Sanomista» ja »Oulun Viikko-Sanomista», että »Suomettaresta» ja »Mehiläisestä». Ja tykkänään perätöntä (minst sagt obefogadt) on antaa hänen käyttää niin ajatuksellisia (abstrakta) lausetapoja kuin »kansallishengen alkava aamukoitto», »elämän meri», »Suomen kansan muinaisuus ja sen historian pohja».