Chapter 3

Kuka lienee ensikerran ilmoittanut vanhemmilleni, sillä he asuivat ulottuvissa, että siellä lyödään korttia ja poikanne paraana miehenä.

Kun me olimme parhaassa touhussa, isossa ympyrässä, riihen ovi keskellä pöytänä, jyrähti halon lyömä riihen seinään, ja samassa tuokiossa oli äitini erään emännän kanssa riihen ovella. Se oli niin kuin salahman isku kaikkiin, ja yksi hyppäsi sinne, toinen tänne. Enin osa töytäsi ovea kohden, työnsivät eukot syrjään ja niin pääsivät karkuun. Erään karkureista saivat eukot niskasta kiinni ja sanoivat: »anna sukkelaan ne kortit tänne».--Karkulainen sanoi hätäyksissänsä: »ei minulla ole kortteja, Pekalla kortit ovat».--Minä en tohtinut paikalta liikkua, sillä minun oli paha omatunto ja häpeä vallanneet. Kaikkein mentyä ja minun vaan jäätyäni, rupesivat he minun kimppuuni. Äitini otti minua kauluksesta kiinni ja sanoi: »anna sukkelaan kortit tänne!»--Minä annoin empimättä. Äitini, pyhässä innossaan, sivalsi toiseen käteensä halon ja toisella vei minun käteni kiukaan laidalle, ja uhkasi lyödä käden minulta tuhannen pirstaksi. Minä en yhtään vastustanut, vaan sanoin nöyrästi: »jos luulette jaksavanne minun elättää vaivaisena, niin lyökää vaan, omannehan olen, tehkää kuin tahdotte».--Äitini ei lyönyt, vaan rupesi tahtomaan minua kanssaan lähtemään kotiinsa, jota käskyä heti tottelin ehdottomasti ja kävelin äitin jälissä häpeissäni ja lyötynä. Olin siellä sen yötä ja vanhempani olivat kovin suruissansa langenneesta lapsestansa. He puhuivat paljo minulle Jumalan pelosta ja ihmisten hävystä, ja erittäinkin äitini itki paljo lapsensa surkeata tilaa.

Vanhempani suru ja ne neuvot, joita he antoivat, taivuttivat niin mieleni, että vakaasti päätin heittää kortinlyönnin pois. Mutta sepä ei ollutkaan niin helppo asia, sillä se oli päässyt kovin jo minussa juuttumaan. Vaan kun minulle tuli kiusauksen hetket, muistin aina vanhempaini neuvot ja surut, sillä he olivat herättäneet uudestaan eloon ne siemenet, jotka he lapsuudesta saakka olivat kylväneet minun sydämeeni, ja jotka maailman rikkaruoho oli tukahuttanut, ja niin voitin minä vähitellen pahan taipumukseni.

Tappelumiestä ei kyllä minusta kelvollista tullut, vaikka koulu oli hyvä, sillä minulla oli jotenkin arka ja hellä luonto, niin että jos vain suinkin pääsin, turvasin aina pakenemiseen, josta sain monta pilkkaa ja häpeätä kärsiä. Ainoastaan silloin kuin en päässyt pakoon, täytyi itseäni puolustaa. Muistan yhden tapauksen, joka osoittaa kuinka vanhempien ihmisten yllytys on paha nuoremmille. Oli pyhäpäivä, ja eräs poikanulikka, oikein kiitetty »tappelija», kävi minun päälleni, ja minä pakoilin minkä voin. Siihen sattui tulemaan setäni, joka sanoi: »mitä sinä annat tuon ryökäleen käydä silmilles, ota vastaan». Se oli mielestäni hyvä kehoitus, ja minä pyörähdin heti vihollistani vastaan, väänsin hänen alleni ja löylytin aikalailla. Ei siinä auttanut viholliseni sotataito, eikä mikään, sillä olihan setä minua siihen kehoittanut. Jos hän olisi ottanut kumpaakin tukasta kiinni, pölyttänyt hyvällä lailla ja päälliseksi häväissyt, niin olisi sekin tappelu jäänyt tappelematta.

Niillä ajoilla olin myös ensikerran juovuksissa. Oli useoita poikaviikareita, joilla oli viinapullo. He olivat jotenkin hutikassa, ja minulle niin hyviä, että tyrkyttivät maistelemaan lasistansa. Minä kun olin tottumaton, otin aika lotkauksen, ja tulin auttamattomasti juovuksiin. Minä kun sen tunsin, konttasin tallin soimen alle piiloon. Maailma rupesi pyörimään silmissäni ja kaikki kääntymään ylön-alaisin; jo rupesi mustenemaan kaikki silmissäni, korvani rupesivat soimaan kummallisia säveliä, sydäntäni nostatti, ja minä rupesin ylön-antamaan. Sen tehtyä en jaksanut silmiäni avata, ja joka luunsolmu vapisi niinkuin kahila.

Se ei tainnut olla miksikään pahaksi, sillä siitä hetkestä tuli viina kauvaksi aikaa minulle niin vastahakoiseksi, etten silmissäni sitä kärsinyt; en kuitenkaan kehoita ketään koettamaan tuota vaarallista konstia, sillä minä olin heittää siihen henkeni.

Se oli surkeaa aikakautta se, ja sittemmin vanhemmaksi tultuani, murehdin minä usein nuorempain veljeini tilaa, kuinka he jaksanevat kärsiä kaikki sattuvat kiusaukset ja sorrot.

Niihin aikoihin rupesin oikein toden teolla opettelemaan tupakkia suussani pitämään. Sehän oli jonkunlainen miehuuden merkki muka. Se ei ollut mikään helppo asia, sillä väliin oksensin maalle maksan, vaan täytyihän yhtäkaikki koettaa, jos mieli päästä miesten lukuun.

Olin vielä silloin vähäväkinen, vaan yhtäkaikki minä pantiin yhteiseen työhön, joka oli senlaista, että kuivattiin erästä järveä, johon kaivettiin ojaa. Kelvoton kuin olin, nurisivat toiset osakkaat, kun niin kelvottomia työmiehiä pannaan yhteiseen työhön, joka teki mieleni alakuloiseksi, mutta minä koetin uutteruudellani palkita voimaini vähyyttä. Lauvantai-iltana, kun ruvettiin panemaan päivätöitä kirjaan, sanoi päällikkö: »Pekka saa täydet päivät uutteruutensa tähden, mutta toiset pojat eivät saa kuin puolen päivää päivästä, ja he kielletään tulemasta vasta tänne, mutta Pekka saa tulla».--Se oli minusta mieluinen puhe kuulla, niin arvokkaan miehen, kuin päällikön, suusta. Toiset pojat kiukkuilivat ja kiroilevat takapuolella ja olivat vihaisia minulle, vaan minä olin mies mielestäni; sen paremminhan sopi opetella tupakkia pitämään. Niinkuin luvattu oli, kuljin minä koko syksyn järvi-ojan kaivossa, ja pidin mälliä poskissani. Sen huomasi päällikkö kerran ja sanoi: »Älä, hyvälapsi, totuta itseäsi tuohon turhaan tapaan, ei siitä ole mitään hyötyä ihmiselle, on hänestä: 'huvitusta, hävitystä ja vähän viivytystä'», mutta minä en totellut sitä viisasta neuvoa, ja opin vallattomaksi tupakkimieheksi. Jospa silloin tottelin sen viisaan neuvoa, olisin silloin vielä voinut luopua siitä turmeluksesta, mutta sen totuuden huomasin liian myöhään, sillä olin kohta 30 vuoden vanha, kun havaitsin että tupakki on vahingollista, ja silloin tein kaksi kovaa ja harrasta yritystä kirvoittaakseni itseni irti sen kahleista, mutta turhaan, sillä tupakinmyrkky oli jo niin yhtynyt vereen, etten voinut sitä vieroittaa, vaikka toisella erällä olin kolme kuukautta tupakitta.

Himo oli sittenkin yhtä suuri ja siis väkevämpi minua.

Siinä talossa, jossa silloin olin renkinä, oli minun ikäiseni poika, joka oli ankara tupakkimies; tätä poikaa aina tekee mieleni syyttää omasta taipumuksestani tupakkiin. Hän oli muutenkin kummallinen käytöksestään, sillä minä havaitsin, että hän usein petti äitiänsä, (hänen isänsä oli kuollut) ja oli taipunut ryyppimään salaa; yhden ja toisen varjon alla keinoitteli hän niin, että hänen äitinsä antoi, »lääkityksen» nimellä, hänelle viinaa. Eräs seikka siihen suuntaan on aina mielessäni. Oli kevät-tulvan aika; talon vieritse juoksi iso luonnon oja, ja talon kohdalla oli väkevä koski, jossa oli sen talon jauhomylly. Oja oli vettä tulvillansa ja me sen rannalla. Yht'äkkiä sanoo toverini: »minä hyppään keskelle ojaa».--Minä sanoin: »hukitse nyt itses syyttä, tarpeetta».--»En minä huku», sanoi hän, »minä olen hyvä uimaan», ja ennenkuin ennätin mitään siihen vastata, hypätä loiskahutti hän keskelle kosken kuohuvia aaltoja, ettei kappaleesen aikaan näkynyt eikä kuulunut. Minä hämmästyin ensin kovin, mutta toivuin pian, sieppasin pitkän aidaksen ja juoksin sen kanssa, minkä ennätin, alapuolelle putousta. Jo rupesi siellä vilkkumaan veden pinnalla, ja minä ojensin kiiruusti aidakseni, jonka päähän hän kohta tarttui ja niin vedin hänen maalle. Ylös päästyään sanoi hän: »enpä sen-kalua uskonutkaan niin väkeväksi, ilman sinutta olisin tainnut hukkua, mutta kyllä minä siitä palkan saan, sitävarten minä sinne hyppäsinkin, älä sinä vaan puhu mitään, kun kotia mennään». Ja hän värisi niin että hampaat suussa lotisivat. Kotia tullessa oli selkänsä köyryssä ja kädet köntöllänsä ja hän pani: »hui-jui-juijui kuin on kylmä!»--Hänen äitinsä tuli heti kyselemään: »voi hyvä Jumala! No missä tuo raukka nyt on itsensä kastellut noin läpimärjäksi? Aivanhan se nyt kuolee vilusta!»--Poika sanoi: »kun tuolla ojalla, myllyn ruuhesta, vesirattaan alta yritin saada puuta poijes, jonka vesi sinne oli vienyt, että olisin saanut myllyn pyörimään, niin putosin koskeen ja olin hukkua sinne», selitti poika toimessa. »Huijui kun on vilu»! hätäili hän.

»Voi hyvä Jumala, kuinka uskalias sinä olet! Mitä sinä sinne menit! Mahdoit muiden antaa ottaa puu poijes--aivanhan se nyt paleltuu kuoliaksi! Nouda, Liisa, pian kortteli viinaa ja lämmitä se, että tuo raukka saisi lämmitystä sisällensä», hätäili hellä äiti, jonka silmät olivat surkeasti petetyt. Käsky täytettiin kohta, ja poika riisuttiin, kuopattiin lämpimään vuoteeseen ja sitten ruvettiin antamaan »lämmitystä» sisälle.

Autettavahan se nyt todellakin oli, sillä niin oli se vilustunut, mutta eiköhän tuota muutoin olisi saanut lämpenemään, kuin juuri niin paljolla viinalla, jota hän henkensä kaupalla oli lähtenyt tienaamaan? Kun muiden silmä välttyi, iski tuo vapaehtoinen sairas minulle silmää, ja minä en tohtinut ilmoittaa asian todellista laitaa, sillä minä pelkäsin nuoren isäntäni vihoja.

Aikojen kuluttua kuoli äiti ja koko talous jäi pojan haltuun, mutta hän hävitti velattoman talonsa niin äkkiä, ettei pysynyt kolmea vuotta siinä isäntänä, vaan joutui mieron tielle.

Hänen täytyi nyt työllä elatustansa hankkia, jota hän sitten pakosta oppi tekemään, vaikka ei omassa talossaan sitä tehnyt. Hän on nyt jo kuollut vieraalle maalle, työn ansiolla ollessaan. Semmoisia ne olivat hedelmät varhaisesta oppimisesta väkeviin juomihin.

Sen jälkeen kuin vuodet kuluivat, vartuin minä voimissa ja palkkani parani vuosivuodelta. Vanhempani tulivat vanhoiksi ja kivuloisiksi, etteivät enää jaksaneet ansaita niin paljo, kuin he elääkseen tarvitsivat. Minä annoin heille joka vuosi vuosipalkastani niin paljo, ettei minulla ollut koskaan nuorenmiehen tavallisia vaatteita päälläni. Kerrankin tuli isäni, kyynelsilmissä, pyytämään että minä laittaisin hänelle jyviä, sillä hän ei kykene mitään ansaitsemaan. Voi kuinka mielelläni olisin antanut vaikka paljonkin, mutta paljoa ei minulla ollut. Minä menin heti isäntäni tykö ja pyysin, jos hän olisi hyvä ja antaisi minulle puolentynnyriä jyviä, palkkani etumaksua, johon isäntä vastasi: »mitä sinä niillä teet?»--»Annan isälle», sanoin minä ujosti. --»Miksi sinä vanhemmilles pyydät koko palkkasi? Tämä on kolmas kerta tänä vuonna, kuin heille jyviä annat. Mitä luulet niiltä saavasi?» oli taas isännän kolkko ja kylmä kysymys.--Minä vastasin, ja mieleni oli murroksissa: »Minä olen sen jo ennen moninkertaisesti saanut; he ovat suuressa köyhyydessä minun ihmiseksi kasvattaneet ja monta unetonta yötä tähteni valvoneet.»--Isäntä näki että mieleni oli murheellinen, ja sanoi: »Älä nyt ole milläsikään, saat vaikka tynnyrin; minä vaan tahdoin koetella onko rakkautes vilpitön vanhempiasi kohtaan, ja vanhemmillesi tekemäs hyvän palkitsee sinulle Jumala moninkertaisesti; Jumala sinua siunatkoon!» Niin lausui se hyvä isäntäni, ja ne sanat eivät mene ikänä mielestäni. Voi kuinka nyt keveni sydämeni, kun taas sain auttaa vanhaa kivuloista isääni. Isäni ei voinut muuta sanoa kuin: »Jumala maksakoon».

Minä seurasin usein muita nuoria tanssipaikkoihin, joka ei ollut juuri kaikesti mieluistakaan, sen jumalattoman elämän tähden, jota siellä usein pidettiin; mutta kun ei ollut muuta parempaa, niin ikävähän yksin tahtoi tulla. Usein niissä tiloissa istuskelin yksinäni erilläni, esim. pellon pientareilla, jonka tähden kumppanini minua usein soimasivat »uneksijaksi».--Niillä ajoilla ensikerran takerruin valtiotaloudellisiin asioihin; annettiin, näet, palkinnoita hyvästi kasvatetuista varsoista. Ne herättivät minussa huomiota. Päivän selkeästi olin minä huomaavinani miten asia on: Kruunu antaa palkinnoita, se ei tee sitä ilmaiseksi, sillä tavoin se muka pettää ihmisiä, ja ottaa sitten, koska tahtoo, ne sotahevosikseen. Ei pidä kenenkään mennä siihen paulaan. Minä koin kaikin mokomin levittää tätä valtioviisauttani ihmisiin, ja jotkut lienevät sitä uskoneetkin. Kaikeksi onneksi oli vaikutus-alani niin vähäinen, ettei siitä liene suurta haittaa ollut.

Monestikin olen, mieheksi tultua, ajatellut sitäkin juttua, kuinka kauvas tietämätön, sokea omarakkaus saattaa eksyä oikeasta.

Kerran kehoitettiin minua olemaan useampia vuosia yhdessä talossa, että oppisin kaikkiin töihin.--»Kaikkiin töihin!» toistin minä pilkallisesti. »Kyllä minä nyt olen niin oppinut töihin, ettei tarvitse enää yhtään oppia», lisäsin itserakkaasti. Jäljestäpäin olen kumminkin, usein kyllä, huomannut, ett'en vielä nytkään ole kylläksi oppinut »kaikkiin töihin».

Siihen aikaan rupesi »Maanmiehen Ystävä» levittämään valoa pimeään kansaan. Se oli osattu laittaa niin hyvästi, kuin taitava lasten kasvattaja laittaa ruoan kivuloiselle ja heikolle lapsellensa. Se osasi kosketella kaikkiin paikkoihin niin hellästi, ja tunkea kaikkiin kansan alhaisimpiinkin kerroksiin, että se sai kaikki mieltymään. Kuka saatti esim. tuskaantua semmoisiin ystävällisiin puhuttelemisiin kuin: »kuules Matti, Mikko, Pekka ja Paavo!»--Se oli se sama, joka on ensimmäinen kansallishengen yleinen herättäjä maassamme, sillä, niin kuin jo sanoin, osasi se sen-aikuisen kansansa tajun mukaisella esitystavallaan herättää kansassaan lukuhalua ja uteliaisuutta ja rakkautta sanomakirjallisuutehen. Siihen aikaan oli kaksi--sanoo kaksi!--miestä pitäjäässämme, jotka halulla lukivat mitä saivat. Toisella niistä oli monta vuosikertaa Becker'in toimittamia »Turun Viikkosanomia» ja samoin »Oulun Viikko-sanomia». Heti Maanmiehen Ystävän ilmestyttyä, tilasivat sen molemmat miehet. He olivat havainneet, että minun tyhjä sieluni kaipasi jotain semmoista, jota ei sillä ennestään ollut. He lupasivat minun lukea rakasta Maanmiehen Ystäväänsä; se oli vasta saalis se! Oikein henkeä ahdisti loppuviikolla, kun tiesi, että pyhän-aikana saa lukea Maanmiehen Ystävän. Maanmiehen Ystävä rupesi leviämään pitäjäässä, ja toisena vuonna oli minulla osa siihen. Olinpa koko mies puolestani, kun »minullekin kulkee sanomalehdet», niin kuin selitykseni usein kuului. Siihen aikaan rupesi ilmestymään muutakin kirjallisuutta, niinkuin »Lukemisia Suomen kansalle, Savokarjalaisten oppilaisten toimittamia» ja Wareliuksen »Enon opetuksia luonnon tieteessä», y.m., jotka heti ostettiin ja innolla luettiin. Erittäinkin valaisevana pidettiin Enon opetukset; niitä ei ainoastaan luettu, vaan tutkittiin, sillä minkäänlaista luonnonkirjaa ei oltu ennen nähty. Edellä mainitut pitäjäämme lukumiehet olivat laillansa minun opettajiani, ja minä heidän oppilaansa; heitä yleensä sanottiin »viisaiksi». Usein kun en minä käsittänyt jotakin asiata, menin jommankumman tykö heistä kysymään neuvoa, ja he antoivat niin valaisevia, tarkkoja ja totuuteen perustetusta selityksiä, että minä usein häpesin, kun en ollut itsestäni käsittänyt niin selvää totuutta. He lainasivat minulle ostamansa kirjat ja ennenmainitut Turun- ja Oulun-Viikko-Sanomain vuosikerrat. Nyt oli minulla pyhä-illoin muutakin tekemistä kuin kortin lyöntiä. Minä luin ja tutkein saamiani kirjoja ja sanomalehtiä, ja niin jäivät usein tanssitkin käymättä. Usein tulivat kumppanini minua tahtomaan sinne, vaan kun minä tavallisesti hylkäsin heidän kutsumisensa, rupesivat he minua sanomaan »kirjatoukaksi».

Se aikakausi oli kansallishengen alkava aamukoitto.

Aikoja kului ja »Suometar» sekä »Mehiläinen» ilmestyivät. Me olimme niin rakastuneet Maanmiehen Ystävään, ettemme esim. Suomettaresta pitäneet sen suhteen mitään. Ensimmäisestä numerosta alkain muistan Suomettaren, vaan se oli mielestämme niin jokapäiväistä ja joutavaa. Ketä esim. hyödyttää nuot oman maan asiat ja paikkakunnalliset kuulumiset? Nehän ovat muka aivan tarpeettomia. Ja riita- ja väittelökirjoitukset, ketä ne hyödyttävät? Toisellaisia asioita Maanmiehen Ystävä juttelee, arvostelimme me, niin »viisaat» miehetkin. Vähitellen olin jo jotenkin Suomettareen perehtynyt, joka syntymästään saakka on uskollisesti minua seurannut, mutta kuitenkin olin jotenkin raskaalla mielellä, kun Maanmiehen Ystävä ilmoitti kuolemansa, vaikka selvästi jo huomasin, että se ei enää täyttänyt tarkoitustansa, eikä ollut semmoinen kuin alusta. Me emme vähääkään sitä tienneet silloin, että se oli Snellman, joka rupesi puolikuolleita lapsiansa Maanmiehen Ystävällä niin hellästi ruokkimaan. Lapset olivat nyt vähän varttuneet ja vaurastuneet, niille tarjottiin voimakkaampaa ruokaa, ne eivät vielä jaksaneet sitä sulattaa; siinä syy, jonkatähden emme tahtoneet mieltyä Suomettareen, Mehiläiseen j.n.e.

Omituinen oli se havainto eli keksintö, jonka olin keksivinäni syyksi sanomalehtien huononemiseen.

Nyt oli jo muka kaikkein paraat ja tähdellisimmät asiat kaikki kerrottu. Kun muka kaikki »maailman seitsemän ihmettä» oli kerrottu ja selville saatu, mistä niitä sitten enää otetaan? Täytyy panna mitä saa lehtien täytteeksi. Ja minua oikein peloitti se harmittava seikka, kun sanomalehtien toimituksilta loppuu paneminen! Menin ja kerroin tämän keksintöni »viisaille miehille», ja ei paljon puuttunut, etten heitä voittanut. Oli käsissämme myös Toppelius'en keräämiä runoja, jotka sitten, kun Lönnrot ne oikein täydellisesti keräsi, ovat päässeet Kalevalaan. Minä koetin niitä lukea oikein ymmärryksellä, että olisin tullut käsittämään, mikä niiden perustus olisi, mutta turhaan; niiden tarkoitus jäi kumminkin käsittämättä. Tässä käsittämättömässä asiassani kysyin usealta neuvoa. Eräs niistä selitti: »ne ovat vaan vanhoja loihtorunoja, jotka on koottu kirjaan, ja joita noidat käyttävät noituissaan». Se selitys ei tyydyttänyt minua, ja minä vastasin; »kaikkinainen kirjallisuushan tarkoittaa kansan valistusta, eikä suinkaan taikamaisuus ole mitään valistusta; siis ei ole raudan synnyt, oluen synnyt, käärmeen synnyt j.m.s. noitia varten kootut».--Tämä vastaväittelyni kumosi selittäjäni perustukset kokonaan; hän sanoi vaan: »en minä muuta heistä tiedä».--Menin vielä samassa asiassa, kun se jäi epätietoiseksi, kysymään neuvoa eräältä raatarilta, jota yleensä pidettiin ymmärtäväisenä miehenä. Sille kun asiani esitin, sanoi hän ihmetellen: »kumma kun ei sinulle tuota ole voitu selittää; minä sen ymmärrän yhtä tarkkaan kuin viisi sormea kädessäni. Ne ovat sitävarten 'räntätyt', että ihmiset tulisivat näkemään, kuinka kaikki on turhuutta, mitä auringon alla on». Se selitys tyydytti minua kaikkiaan vähimmän, ja koko asia jäi pimeyteen, siksikun ymmärrykseni vahvistui, ja Kalevala ilmestyi, jolloin tulin huomaamaan, että ne olivat: »Suomen kansan muinaisuus», ja sen historian pohja.

Siihen aikaan olivat myös luettavanani Runeberg'in »Hauta Perhossa» ja »Pilven veikko». Minä luin ja luin niitä, mutta en ymmärtänyt. Minä sain niin halvan käsityksen ensimmältä niistä, että ajattelin: »kaikkia sitä painetaan!»

Vuosien kuluessa selkeni ymmärrykseni, niin että ne tulivat rakkaimmiksi esineikseni, joita sitten muillekin usein olen lausunut, eikä ole sittemmin ollut mieleni murtumatta niitä lauluissani, vesihin asti.

Niinä aikoina kuoli isäni. Vanhempani asuivat sydänmaalla, sinne rakentamassa torpassaan. Kuulin kyllä jo ennen, että isäni sairastaa ja minä koin heitä auttaa minkä voin, ruokavaroilla j.n.e. Yht'äkkiä tuli minulle sana, että piti tulla katsomaan isää, jos tahdon häntä hengissä nähdä. Minä lähdin heti läpi yötä taipaleelle, jota oli puolitoista peninkulmaa, umpiteitä kahlaamaan, sillä nyt oli talvi. Ennenkuin pääsin perille, oli jo aamu. Tykyttävin sydämin astuin asuinhuonetta lähemmäksi toivon ja pelon välillä, eläisikö isäni vielä vaiko ei. Sisälle astuttuani näin heti huoneen perässä sängyssä isäni kalvistuneet kasvot. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suunsa näytti olevan ikäänkuin hymyssä; henki oli hänet jättänyt.--Hän näytti niinkuin olisi minulle vielä sanonut: »poikani! väellä Jumalan pelossa, rehellisyydellä ja kunnialla ihmisten edessä, äläkä unhota niitä neuvoja ja opetuksia, joita sinulle olen antanut!»--Minun valloitti silloin syvä murhe. Minä nakkausin toiseen vuoteeseen ja itkin siinä salaa melkein koko sen päivän, eikä kukaan voinut minua lohduttaa. Olihan siinä syytäkin suruuni. Siinä makasi se käsi kylmänä ja kankeana joka oli niin monta kertaa minun tähteni väsynyt, ja joka niin usein oli minua hellästi vaalinut; nyt se oli siitä lakannut, nyt se oli viime kerran--vaipunut, väsynyt. Ne hellät varoittelevat neuvot ja opetukset olivat nyt laanneet, ja minusta tuntui kuin olisin aivan turvattomaksi jäänyt tämän maailman hyrskyin, pauhuin ja viettelysten keskelle, ilman neuvolaa ja ohjaajaa. Mutta: »Ei se tule enää ei, jonka tuon kerran vei», niin oli tässäkin. Vaikka kuinka olisinkin surrut, isäni oli kuollut; muuta neuvoa ei ollut kuin ruveta hankkimaan rakasta vainajaamme maan mustiin multihin!--

Sen tapauksen tapahduttua ei elämässäni ollut mitään merkillistä siihen asti, kun menin naimisiin, josta seuraa kolmas elämäni jakso, ja niin on nuoruuteni aika loppuun kerrottu.

MIEHUUTENI AIKA

Tästä alkaa elämäni todellinen aikakausi, nimittäin miehuuteni aika, ihmisen varsinainen vaikutus-aika, jonka valmistusta edellinen elämä on ollut. Paljon tietysti vaikuttaa itse kunkin miehuuden aikaan se kasvatus, jonka hän lapsuudessansa on saanut, sillä: »jonka nuorena oppii, sen vanhana taitaa». Lapsuuden ja nuoruuden aika ovat ihmiselle samat, kuin kukka kasveille ennen hedelmää. Jos sitä kohtaa rajuilmat, myrskyt, hallat j.n.e., niin että kukka turmeltuu, niin hedelmästä tulee karvas, vähäkelpoinen, ja miehuuden aika on se hedelmä, jonka lapsuuden ja nuoruuden kukka on valmistanut,--ja nyt kiirehdin kertomaan omaa perheellistä miehuuteni aikaa.

Minä rakastuin erääseen pienen talon tyttöön, nimeltä Liisa, jolla oli paljon veljeksiä ja sisaruksia. Minä sain häneltä vastarakkauden, ja liitto solmittiin. Minä olin jo kauvan hänen tietämättään tarkastellut tämän tytön käytöstä ja huomannut sen aina siveäksi ja rotevaksi. Rikkautta ei hänellä ollut, sillä kotinsa oli pieni ja muita lapsia paljon; vaan se ei juohtunut kertaakaan mieleeni, että tuleva kumppanini pitäisi olla rikas, sillä eihän rikkautta ollut itsellänikään. Muistin vaan vanhaa sananlaskua: »kyllä Jumalalla on rikkautta, kun vaan meillä on rakkautta».

Kun morsiameni kotona oli niin paljo toisia lapsia, oli hän sen vuoden, jona meille yhdistys tuli, palveluksessa sisarellaan. Minä olin sinäkin vuonna--isäni silloin juuri sairasti--antanut köyhäin vanhusteni elatukseksi niin paljon, ettei vuosipalkastani enää syksyllä ollut jäljellä mitään. Kun piti kuulutusta ottaa, olin niin tyhjä, ettei minulla ollut kuulutusrahaakaan, vaan sen pani morsian omistaan! Oletteko ikänä nähneet kummallisempaa sulhasta? Vaan sulhanen minä kumminkin olin. Edellisestä selvästi näkyy, ettei meillä kummallakaan ollut tarkoitus saada rikkautta, vaan rakkautta, ja kumpaisellakaan meistä ei ole ollut syytä katua kauppaansa. Me emme naineetkaan vanhempaimme eikä muiden sukulaisten yllytyksestä, vaan omasta vapaasta valitsemisestamme ja tahdostamme. Monesti olen jäljestäpäin ajatellut sitä uhkarohkeata tekoamme: kummallakaan ei enempää kuin taivaan linnuilla, muuta kuin vaatteet päällä,--vaan onhan linnuillakin höyhenensä--ja yhtäkaikki uskallettiin lähteä tietämätöntä tulevaisuutta kohden! Niin, mutta taivaanlinnuthan ne sopivatkin hyvin esimerkiksi: eihän hekään sure huomisesta, tekevät työtä yhdessä uskollisesti, laittavat pesänsä, elättävät ja hoitavat poikansa, ja niin pitää heidän taivaallinen isänsä heistä huolen.