Chapter 2
Minä rupesin kohta työhön. Silloin alkoivat pappilan lapset saada pyttyjä, sankoja, kiuluja, korvoja, kirnuja, hevosia, lehmiä, lampaita j.n.e., niin että se ei ollut vähä, mitä yhä välistä vein pappilaan. Lattiahavoissa pidin myös pappilan pari vuotta, jotka piti talvella olla hienoista kuusen ja kesällä nuorista katajan havoista. Leikkikaluja tehdessäni vartuin aina paremmaksi käsistäni, ja rupesin tekemään isompiakin kaluja, niinkuin lusikoita, piippuja, jotka lakeerasin, rasioita, konseloita, hakasia, höylänpäitä, kuontalolapoja ym., jotka äiti kylillä vaihetteli ruokavärkkeihin ja niin sai niillä aina jotakin. Isä ja äiti tienasivat myös minkä voivat, ja niin elää kitkuteltiin, jos ei kaikesti juuri niin lihavastikaan, vaan kumminkin kerjäämättä.
Kertomuksestani olen kokonaan unhottanut, että lukemisestani vanhempani pitivät parhaan huolen. Jo aikaisin opettivat he minun kirjalle, ja vähän häpeissäni täytyy mainita, että olin viiden vuoden vanhana yhtäläinen lukija kuin nytkin. Aina muistan ensimmäisen kinkerimatkani omituisuutensa vuoksi. Kun pappi kirjoitti lukuani kirkon kirjaan, niin minä, hökäle kun olin, menin hänen olkansa ylitse katsomaan ja pyysin että hän opettaisi minut kirjoittamaan.--»No, minkätähden sinä kirjoittamaan opetteleisit?» kysyi pappi.--»Että mä papiksi pääsisin», oli vastaus.--»Minkätähden sinä papiksi tahtoisit?» oli taas kysymys.-- »No, hei! kun ne hyvää syövät ja komeasti kävelevät», vastasin minä ällistymättä. Silloin valloitti nauru koko kinkeriväen.-- Lukukinkereillä annettiin minulle pieniä kirjasia palkinnoksi hyvästä luvustani, josta toiset pojat minua vihasivat ja pilkkasivat, itse kun saivat toria, ja kutsuivat minua »maisteriksi.».
Minä olin aina rehellinen vanhemmilleni, enkä salannut heiltä mitään, vaikka miten olisi ollut asiat, josta myös sain pilkkaa kuulla. Kerran olin unohduttanut ulkolukuni, ja pappi käski sanoa äitille terveisiä, että: »Pekka on nyt mennyt laiskain luokkaan».--Kinkereiltä tultuani kysyi äiti: »Mitä sinne nyt kinkereille kuuluu?»--»Pastori käski sanoa teille terveisiä, että Pekka on nyt mennyt laiskain luokkaan», vastasin minä.--Voi kuin toiset lapset hulluttelivat ja pilkkasivat minua, kun minä muka en osannut omaa puoltanikaan pitää,--kummako se oli heille, kun olivat itse vilpillisiä! Eipä niistä tullutkaan yhdestäkään kunnollista ihmistä.
Kun kerran olen ruvennut kertomaan niistä oppilaitoksista, joita olen saanut nauttia, niin kerron perille asti. Ylempänä mainittu pastori oli kotonansa pitänyt, joku aika takaperin, vapaehtoista koulua, jossa muun muassa oli kylän nuorukaisille opettanut kirjoitusta ja luvunlaskua. Se oli nostanut semmoisen opinhalun seurakunnan nuorukaisissa, ettei heidän joukossaan kuulunut muutakuin: »2 kertaa 2 on neljä, 7 kertaa 7 on 49», ja »pitääkö tuossa sanassa kirjoittaa kova vai pehmeä 'tee'?» j.n.e. Toistensa kirjoitusvihkoja muka tarkasteltiin sekä kauno- että oikokirjoituksen suhteen, ja toiset oikoivat toistensa vikoja, sillä koulu oli loppunut jo pari vuotta sitten. Taulu ja kirjoitusvärkit oli melkein joka lapsella, ja metsäteitten varret olivat talvella kirjoitetut täpitäyteen, että ne olivat niinkuin haravoidut; oppilaat olivat niihin risun nokalla kirjoittaneet mielilauseitansa, jotka kaikki eivät tainneet olla juuri niin siveelliseltä pohjalta kotoisin. Se oli laaja koulu se; olihan siinä vapaat kirjoitus-aineet, vapaa paperi ja kynä, josta ei tarvinnut köyhemmänkään mitään maksaa, ja vielä siitäkin oli se merkillinen, että paperi tavan takaa uudistui aivan entisen veroiseksi, sopihan siihen, hevosta ajaissa, koetella. Mitäpä siitä jos hevonen kuormansa kanssa jättikin, oltiinhan nuoret ja juostiin jälkiin; sen paremmin posket punoittivat.--Semmoinen koulu se oli.--
Ennenkuin menen edemmäksi kertomuksessani, mainitsen sivumennen, mitä sellainen koulu on vaikuttanut. Aikoina vielä, joilta kertomus on, ei pidetty yhtään kalukirjoitusta, ei ainoataan huutokauppaa eikä muita kirjallisia toimia oman pitäjään suomalaisilla asukkailla, vaan ne työt toimitti kaikki toisessa pitäjäässä asuva nimismies isosta palkasta, sillä hän otti kalukirjoituksesta ja huutokaupoista sadan ja neljänkymmenen markan vaiheille, kuinka asia oli; maan kauppakirjoista 2 markkaa 40 penniä j.n.e. Nyt on jo pari vuosikymmentä oman kunnan miehet tehneet edelliset työt kolmen ja kahden kymmenen markan vaiheella, ja jälkimäiset 50 pennillä, eikä ole sitten herrasmiestä niissä toimissa nähty, sillä kirjoitusmiehiä on kunnassa kosolta. Silläkin tavoin on jo semmoisestakin koulusta ollut kymmenientuhansien markkojen voitto pitäjäällemme, lukematta mitä se muutoin on kansallishenkeen vaikuttanut, vaikka melkein yleiseen vielä tahdotaan kovin peljätä »puoliherroiksi» tulemista, väittäin, ettei »talonpoika tarvitse mitään oppia», jonka mielilauseen pohjalla vastustetaan kansakouluja ja muita oppilaitoksia.--
Siinä talossa, missä vanhempani olivat huonemiehinä, oli poika, joka oli parhaita edellä mainitun koulun oppilaisista. Sille sanoi isäni eräänä iltana: »kun opetat, Junnu, tuon meidän pojan kirjoittamaan, niin minä maksan sinulle puolen riksiä».--Junnu ihastui heti niin isosta tarjoituksesta ja kysyi innokkaasti: »annatteko todella?» Isäni vastasi: »heti kun poika kirjoittaa luettavaa kirjoitusta, saat sen, jonka olen luvannut». Hei kuinka ne keskustelut miellyttivät minua: »nythän saan opetella kirjoittamaan, niin kuin toisetkin pojat, ja kukatiesi saan minäkin vielä ansaita puolen riksiä kirjoituksellani!»-- Se yö ei tahtonut loppua milloinkaan, niin pitkä oli se mielestäni, sillä aamullahan jo sai koettaa. Voi kuinka se tuntui hyvin käyvän laatuun!--eihän siinä ollut muuta kuin kynällä ja läkillä teki paperille koukeroita, niin--mutta oi! pitihän se tulla semmoista, että sitä saattoivat muutkin lukea, se minua huolestutti!--Kun aamu tuli, ruvettiin työhön. Ensimmäiseksi läksyksi tehtiin isot ja pienet aakkoset, ja yksikkönumerot nimisanojen kanssa, siinähän oli kylläksi. Minä tein ahneesti päivän työtä ja illalla menin saaliini kanssa opettajani tykö, näyttämään työni hyvyyttä.--»Voi kuinka olet tehnyt rumia», sanoi opettaja. »Ja iso koo ja ärrä ovat aina tehdyt väärinpäin», lisäsi hän, »ja numeroissa ovat: kakkonen ylön-alaisiaan, viitonen ja seitseminen nurinpäin; koeta vasta tehdä kirjaimet kauneimpia ja kaikki oikein päin», muistutti opettaja.--»No sepä nyt on kumma», ajattelin minä, kun ei ne tulleet kelvollisia, ja niin tarkasti kun minä niitä koin tehdä!»--Toisena iltana menin taas opettajan tykö työni kanssa, ja opettaja sanoi että kirjaimet ja numerot olivat nyt kaikki oikein päin ja paljon paremmat kuin eiliset; se tuntui hyvältä. Minä kysyin nyt opettajalta: »miksi pidetään kaksi peetä ja kaksi teetä ja koota?»--»Siksi niitä kutakin pidetään kaksi, että herrat pitävät toisia ja talonpojat toisia kirjaimia», selitti opettajani toimessaan. Luultavasti teki opettajani selvityksensä semmoiseksi siitä syystä, kun ei itsekään tiennyt asiata paremmin, vaan pitäähän opettajan selvittää oppilaisensa kysymykset--kuinkas muuten! Selvitys ei tyydyttänyt minua. »Miksi herroilla pitää olla erilaiset kirjaimet kuin muilla?» kysäisin taas.--»No etkö sinä näe, että herrat ovat muutenkin erilaisia kuin muut ihmiset? Niillä on helpommat päivät, parempi ruoka, paremmat vaatteet, ja päälliseksi ovat he oppineita», selvitti taas opettajani, ja se selvitys riitti. Olinhan omin silmin nähnyt kuinka suuri väli oli esimerkiksi oman perheeni ja herrasperheitten elämän välillä, ja minua oikein hävetti kun meninkään kysymään semmoisia asioita, joiden olisi pitänyt olla itsestänsäkin selvät. Tosin vielä yritti mieleeni tulemaan semmoisia kysymyksiä kuin: »kun kerran herroilla on joitakuita eri kirjaimia, miksi ei heillä sitten ole kaikki erilaisia?»--vaan ei nämät epäiltävät kysymykset saaneet kauvan sijaansa, sillä opettajani oli antanut selvityksen ja sitä on uskominen, kuinkas muuten!
Tätä seikkaa olen monasti ajatellut ijällisempänäkin, ja olen aina tullut siihen päätökseen, että jos opettajani olisi ollut oppineempi, niin olisin kaiketi tullut paremmaksi oikokirjoituksessa kuin olen, ja että opettajaksi pitäisi aina valita, olkoon koulun kuinka halpainen tahi ylhäinen tahansa, niin oppineita opettajia kuin suinkin mahdollista, sillä »kuinka taitaa sokea sokeata taluttaa?»
Niin, kumminkin opettelin kirjoittamaan, ja kuukauden päästä voin vanhemmilleni näyttää omakätisesti kirjoitetun nimeni paperilla, josta vanhempani suuresti ihastuivat, ja Junnu sai puolenriksiänsä. Semmoinen se oli se kouluni, jossa en juuri hääviksi tullut, mutta kumminkin olin nyt jo, en ainoastaan luku-, mutta myös kirjoitus-mieskin, ja nyt olivat lumihanki ja kirjankannet hädässä. Vanhempani eivät ymmärtäneet kieltää minua sotkemasta kirjan kansia, sillä olihan se heille iloinen asia, kun heillä oli niin oppinut poika, joka kirjoitteli kirjan kansiin. Vielä nytkin näkyy kirjain kansissa niitä sotkuja, jotka eivät suinkaan kiitä tekijäänsä.--Semmoisen kustannuksen minun isäni teki minua kouluttaissaan, mutta sen luulen olleen ainakin yhtä ison, kuin köyhän lesken »ropon» panon uhriarkkuun, sillä isäni ei suinkaan maksanut puoltariksiään siitä mitä hänellä liiaksi oli. Ja jos kohta kouluni ei ollut sen pätevämpi, ja jos en siellä sen paremmaksi tullut, niin opin kumminkin siellä jotain, jota eivät kaikki muut kansalaiseni olekaan saaneet oppia, nimittäin kirjoittamaan.
Lapsuuteni aikana oli minulla kerta vielä kova koetus, joka ei mene mielestäni niin kauvan kuin elän. Minä olin poissa vanhempaini tyköä koko talvikauden, eräässä talossa hevosta toisen jälkiin ajamassa, ansaitakseni sillä tavoin ruokani. Se talo oli niin lähellä vanhempani majapaikkaa, että kuljin heidän tykönänsä yötä.--Olin silloin 12 vuotta vanha. Erään kerran oli häät ylipäässä pitäjäästä, ja sen talon tytär, jossa olin hevospoikana, oli myös häihin kutsuttu. Hänellä oli kyytimiehenä nuori aikamies, erään talon poika. Häiden loputtua kun he myöhään illalla tulivat kotia, ei kyytimiestä päästetty yötävasten pois talosta.
Minä, joka olin talon »asiapoika», päästin vieraan hevosen, panin sen talliin, syötin, juotin sen hyväksi, jos hyväksi, korjasin värkit ja reen hyvään talteen, jonka tehtyä sain iltaseni ja menin kotia hyvällä omallatunnolla, niinkuin ainakin. Aamulla aikaisin tulivat mainittu kyytimies ja talon renki vanhempani tykö, ja sanoivat että minä illalla olin varastanut kyytimiehen siloista avaimen--hänen hevosellansa oli talvisilat--ja pyysivät hyvin laupiaasti, että minä antaisin hyvällä pois silain avaimen, niin silloin ei muka seuraisi mitään pahempaa. Minä olin niinkuin ukkosen iskemä, niin hämmästyin minä tuosta äkillisestä ja kunniaa loukkaavasta syytöksestä. Tietysti minä hyvin punastelinkin, jota usein pidetään varmana syyllisyyden merkkinä, mutta tällä kerralla se oli ainakin petollinen: saattaahan kunniallinen ihminen punastua paljaasta raa'asta syytöksestä, olematta silti viallinen.
Minä en voinut muuta lausua puolustuksekseni kuin: »en minä ole sitä ottanut». Mutta se ei tyydyttänyt päällekantajaa. »Näkeehän sen, koska niin punastelit ja hätäilet, että sinulla se on silain avain, ja eihän se mihin ole joutunut, sinä kun illalla korjasit hevosen värkit. Laita vaan avain kiiruusti tänne, taikka...», kuului päällekanne, niinkuin ukkosen jyrinä.--»En ikänä minä ole tavannut pojassa sitä vilppiä, sillä me olemme pienestä pitäin opettaneet häntä pitämään toisen omaa pyhänä», sanoi äitini.
»Haa, sinä puolustat varasta ja vahvistat sitä vielä sikiössäs lujemmaksi; kyllä sen vielä näet kun varsasi paalussa riippuu; parempi olisi jos ottaisit häntä niskasta kiinni ja antaisit selkään oikein oikeasta kädestä, koska ei hän muuten tunnusta, taikka jos et sinä sitä tee, niin kyllä minä sen seljän kypsytän», sanoi taas päällekantaja.-- Se loukkasi äitini kunniantuntoa. Hän meni ulos ja toi tullessaan tyven puolen perävitsasta, sieppasi minun niskasta kiinni ja löi kerran selkääni ja kysyi: »oletko sinä ottanut sen avaimen? tunnusta paikalla, taikka minä muokkaan sinun niin, ettet paikalta pääse, tunnusta heti», ja häristeli kepillänsä.--Sitä tuskaa ei arvaa kukaan muut kuin kokenut, joka minulla silloin oli: karkea, raaka, kunniata loukkaava, syytön syytös niin rumasta rikoksesta kuin varkaus, mursi kovin sieluani ja päälliseksi oli vielä ruumiillinen kipu tarjolla. »Voi äitikulta!» sanoin minä, »enhän koskaan ennenkään ole varastanut, enkä nytkään; miten minä tunnustan itseni syypääksi rikokseen, jota en ole tehnyt, ja kuinka annan takaisin sen, jota en ole ottanut? Vaikka hengen ottaisitte paikalla, niin en voi toisin tehdä; tässä minä olen, tehkää minulle miten tahdotte».--Äiti ei lyönyt muuta kuin sen yhden kerran. Hän nakkasi kourastansa vitsan pois ja päästi irti minun sen kuultuansa ja sanoi: »En suinkaan minä rupea lastani vaivaiseksi pieksämään tuommoisten todistusten nojalla. Minä en ole ikään varasta puoltanut, niinkuin sinä syytät; laita vaan tukevammat todistukset syytökseesi ja sinä näet etten silloin jätä rankaisematta, ja toivon että jättäisit meidät rauhaan, sillä jo nyt on kylläksi».--»Älkää huoliko sen kappaleet, kyllä minulla on vielä parempiakin keinoja, koska te ette oikeata tottele; minä käyn tulevana yönä Kiiskin Pekan kanssa kirkkomaassa niin saatte nähdä mitä siitä seuraa: onko sitten parempi tuoda varastettu kalu takaisin, kaikkein kivien ja puiden lyödessä, ja jäädä sitten ijäksensä kuoleskelevaiseksi?» uhkaili päällekantaja.--Äiti rupesi häntä pilkkailemaan: »käy, käy vaan, vaikka kävisit karjamaassa, oletpa, raukka, hyvin typerä, kun kehtaat tuommoisia puhua; kyllä minäkin koen olla apuna, että poika pääsee hyppyyn kun tarvis tulee», sanoi äiti.--Lapsellinen kuin olin ja vähän taika-uskoisen pelon alla, kysäisin minä: »tekeekö ne syyttömälle mitään?»--»Ei ne syyttömälle mitään tee», vastasi päällekantaja.--Se sanoma helpoitti sydäntäni, niinkuin raskas kuorma olisi pudonnut pois päältäni, ja minä sanoin iloissani pilkallisesti: »kyllä minä koen maata yötäpäivää vaate päällä, että olisin valmis lähtemään hyppyyn, kun tarvis tulee».--»Älä ylpeile, p----le», lausui päällekantaja, ja sillä hyvästijätöllä meni hän pois. Jälistäpäin kuulin että todellakin he olivat kontanneet kirkkomaassa, sillä kansa oli silloin vielä kotipitäjäässäni, paremman valistuksen puutteessa, peräti taika-uskoinen, joka kuitenkin on nyt jo niin hälvennyt, että jos jossakussa havaitaan vihjauskaan sinnepäin, niin hän joutuu kohta yleisen pilkan esineeksi. Summa vaan on koko siitä tenhokonstista, ettei ole sen koemmin näkynyt koko »konninkaisia» eikä »männinkäisiä», enkä ole tullut »kuoleskelevaiseksi», vaan kuolevaiseksi kyllä jäin sen tapauksen perästä, niin kuin siihenkin asti olin ollut.
Olen usein miehenä ollessanikin muistanut sitä asiata, ja minua on kummastuttanut, kun ihmisen kunnia ja terveyskin pannaan alttiiksi, ja niin siveyttä loukkaavaa meteliä saatetaan pitää niin vähäpätöisen kalun kuin silainavaimen tähden, ja--todistamattomasti!--Ei muuta todistuskappaletta kuin omat ennakkoluulot! Se on liika paljon!
Kun mä kerron vielä, miten ensikerran tupakkia panin suuhuni, niin on lapsuuteni aika kerrottu. Oli »Kataja Jussi» niminen aikamies, joka kulki kerjäten, se oli kova tupakkimies. Kerran se tuli siihen taloon, jossa vanhempani asuivat, ja rupesi hakkaamaan kotikasvu-tupakeita. Olin silloin 10-vuotias. Minä menin kyselemään: »mitä ne ovat?»-- »Kataja-Jussi» rupesi heti hyväntahtoisesti selvittämään: »ne ovat oikein hyviä, niitä pannaan suuhun ja pidetään vaan suussa; panesta sinäkin näitä suuhus».--Se kehoitus oli niin ystävällinen ja hyväntahtoinen, että sitä heti seurasin. Nyt sattui se onnettomuus, että äiti kutsui minun tykönsä ja rupesi päätäni siivoamaan--ja minulla oli suu täynnä tupakeita. Minun piti panna polvilleni äidin viereen lattialle, pää äitin polvilla, jossa hän sitä siivosi. Minulle tuli suu täyteen kuoloa, että posket olivat kuin puhuttu rakko, enkä tohtinut sylkeä, sillä olin kuullut äitin sanovan, ettei tupakkia saa panna suuhun, enkä myös saattanut nielaista, sillä sydäntäni ellosteli. Pidettyäni suussani niin kauvan kuin suinkin mahdollista, täytyi minun viimein hoilahuttaa lattialle kaikki mitä suussa oli. Äiti sen havaittuaan, luuli minun pahoin voivan ja oikaisi minun ylös. Minä seisoin siinä kuoleman kalpeana ja vapisin. Jo äiti havaitsi että minulla oli ollut tupakkia suussa, ja sanoi: »eikö tuo ryökäle ole pannut tupakkia suuhunsa, sukkelaan laita itsesi lattiata lakaisemaan, rangaistukseksi pahasta työstäsi»!--Minä koin totella, lakaisin ja vapisin; jo rupesin oksentamaan niin kuin pannun piipusta, enkä pysynyt pystyssä. Nyt kävi äitin sääliksi ja hän armahti tuota pientä rankaisulaistansa ja laittoi maata. Tauti kyllä parani, mutta se siemen, joka oli minuun kylvetty, ei parannutkaan niin pian. Kaukaisiin aikoihin ei se kyllä itänyt, mutta kumminkin se iti, josta toisten enempi. Tätä olenkin sentähden vaan kertonut, kuinka pahat ja vaaralliset tavat saatetaan kavalasti istuttaa ja kylvää lapsiin, ja kuinka lasten kasvatus on tarkkaa ja peräänkatsottavaa.
Loppusumma lapsuuteni ajasta on vaan se, ettei enää tarvinnut kerjätä sen koommin, jos kohtakin kärsiä, sillä minä aloin työlläni ansaita elatukseni ja kelvata ihmisille palvelukseen.
NUORUUTENI AIKA
Nuoruuteni ajalta ei ole paljon kerrottavaa, sillä se oli vaan tavallista. Yhtä ja toista lienee siinä kumminkin muistelemista.
Olin 12 vuotta vanha, kun lähdin vanhempaini tyköä vierasta palvelemaan ja itse leipääni ansaitsemaan. Ei ne voimat olleet juuri vahvat ensialussa, vaan niitä palkitsi osaksi uutteruus. En jaksanut esim. hevosta ajaissani kuormaa nostaa ylös pystyyn, kun se kaatui, vaan täytyi purkaa ja panna uudestaan, jolla tavoin pärjäsin kuormat kotia. Työ kävi jotenkin vaivaloiseksi voimain vähyyden tähden, mutta kumminkin se tuntui hyvältä, kuin elämä oli niin huoletonta; ei tarvinnut koskaan peljätä: mitä nyt syödään, sillä ruoka oli pöydällä aina valmis aterian aikana. Tuntuipa siltä että olin tullut yhden luokan korkeammalle, sillä enhän enää »kerjäläispoika» ollut.
Niin kuluivat vuodet. Usein ihmiset sanoivat: »tuo poika on oikein viisas, sen pitäisi päästä kouluun». Minä ajattelin: »miksikähän ihmiset niin sanovat?» mutta tunnustaa täytyy, että semmoiset mielistelemiset kiihoittivat omarakkauttani. Kerran satuin menemään erään pajan ovelle, jossa seppä takoi kumppalinsa kanssa jotakin raudankappaletta. Heti seppä kysyi minulta: »arvaasta, Pekka, mikä tästä tulee?»--»Valinkauha», vastasin minä.--Seppä sanoi: »Enkö minä sitä sanonut, että tuo poika on viisaampi kuin ne kymmenkunta aikamiestä, jotka tästä lähtivät, eivätkä yksikään arvanneet».--Kerran eräänä pyhä-iltana oli koko puhtokunnan väki koossa erään talon tuvassa, ja kun minä menin sisälle, sanoi joku joukosta heti minulle: »sanosta, Pekka, mitä se on: maailman levyinen, lehden kevyinen?»--Se oli ollut kaikkien arvattavana, eikä kukaan ollut voinut sitä selvittää. Kun olivat nähneet minun tulevan, oli joku ruvennut väittämään, että minä sen muka arvaisin, jonka tähden heti tultuani tehtiin kysymys.--»Eihän mikään ole leveämpi ja keveämpi savua», vastasin minä vilkkaasti. Yleinen nauru ja ihmetteleminen palkitsivat vastauksen.--Minä ajattelin: »kumma kun ei nuo tuota arvanneet!» Sillä tavoin rupesin vähitellen saamaan arvoa ja tulemaan ihmiseksi, joka ei ollut itseltäni huomaamatta.
Nyt tuntui olevan asiat jotenkin hyvin: oli murheeton ruoka, ja kerjäläispojan nimi näkyi vähitellen haihtuvan, ja samassa ylönkatse vähenevän, ja kumminkin nyt alkoivat paljoa vaarallisemmat ajat, kuin ennen olivatkaan arvottomana ollessani.
Jumalaapelkääväisten vanhempaini hellä ja tarkka vaarinpito ja valvominen olivat osaksi estyneet senkautta, kun olin poissa heidän silmäinsä alta, vieraan palveluksessa, ja minä olin joutunut niinkuin pisara mereen, maailman pahentavaisten hyrskyjen valtaan, jonka hedelmät pian alkoivat itää ja orastaa. Tosin vanhempani varasivat aina minua, kun näkivät, kaikesta pahasta, mutta ne varoitukset olivat harvinaisemmat, kuin sen koulun oppi, jossa nyt olin. Siihen aikaan oli elämä kovin raakaa pitäjäässämme. Pääasiallisempia tehtäviä nuorisolla oli: kortinlyönti, juominen ja tappelu.
Tappelu oli niin valloillaan, että kyläkunnittain tapeltiin, joissa olikin väkeä niinkuin sota-armeijoissa, ja siellä oli pienet poikasetkin joukossa oppimassa kaikkea pahaa: sadatusta, rivosanoja, juopumista j.n.e.p. »Tansseja» pidettiin joka pyhä-ilta, jossa aikaihmiset useinkin pieniä poikia tappeluttivat nappi- ja lanttipalkalla, ja niin harjoittivat näitä pieniä »rekryyttejänsä» pienestä pitäin siihen inhottavaan ja ihmisyyttä häpäisevään paheeseen. Sitä pahetta käsikädessä autti juopuminen, joka kävi hyvin laatuun, kun kotitarpeen-viinanpoltto oli yleinen, ja paloviinaa oli joka talossa ja mökissä; välttämättä sitä oltiin niin hyvät ja tarjottiin pienemmillenkin, varsinkin niille, jotka olivat usutetussa tappelussa voittaneet. Mutta onneton se, joka tappelussa joko jäi tappiolle taikka pakeni; sitä pilkattiin, rääkättiin ja kiusattiin miten osattiin: »tuohan on kurja pelkuri, kunnoton raiska, josta ei tule pahaistakaan miestä».--Se oli useinkin loukkaavampi, kun kerjäläispoikaakin kunnioitettiin, jos hän vaan voitti tappelussa. Kummako sitten jos koki tapella, jos se olisi ollut vastenmielistäkin.--Kortinlyönti oli niin valloillaan, että joka poikanulikan lakkarissa oli kortit, eikä muuta tehty pyhäöinä ja pyhäpäivinä kuin juotiin, tapeltiin, taikka pelattiin kortteja!--Semmoinen se koulu oli, johon nyt jouduin.--Se ei ole kummakaan että se niin oli, sillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään sivistyttävää maallista kirjallisuutta eikä kansallisia sanomalehtiä, ei minkäänlaisia kouluja j.n.e., eikä hengelliset kirjat ja kristillisyys yksistänsä voineet tyydyttää nuorison kaipaavaa henkeä, täytyi hakea huvitusta jostain, ja se meni paremman ohjauksen puutteessa väärälle uralle. Ainoat kirjat siihen suuntaan lienevät olleet siihen aikaan: Jutén'in »Pila pahoista hengistä», ja »Hoberg'in äijä», jotka jokainen osasi ulkoa, mutta jotka taikamaisen ja kelvottoman sisältönsä puolesta eivät liene kansaa paljon sivistäneet. Kun näin oli asiat, ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä, ei mitään käsitettä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, elettiin vaan melkein niin kuin luontokappaleet--semmoinen aikakausi se oli!--Tämä raakuus ei ollut minuunkaan vaikuttamatta; kortinlyöntiin taivuin näin. Erään »seksmannin» talossa keitettiin »potaskaa» yöllä, johon kokousi poikaviikareita »valvomaan», minä muiden muassa; kirkonmiehen pojalla oli kortit, joilla ruvettiin pelaamaan; ne olivat ensimmäiset, jotka eläissäni olin nähnyt--voi kuinka ne olivat mielestäni kauniit! Niissä näin kokonaiseen ihannetaiteen!--Pyydettiin minuakin pelaamaan, johon suostuin jos kohtakin pelolla, että jos joku sattuis näkemään ja sanois vanhemmilleni--se oli omantunnon ääni, joka minua varoitti pahasta, vaan jota minä en totellut. Kortit sekoitettiin, jaettiin ja niin minäkin sain osani, jonka muassa »pata-ässän». Minun vuoroni oli ensin lyödä, ja ensimmäiseksi löin esiin ässäni, tottahan se oli halvin. Kaikki nauroivat minun yksinkertaisuuttani, mutta se oli kumminkin anteeksi annettavaa; minua ruvettiin uskollisesti miehissä opettamaan, ja ennenkuin yö oli lopussa, ei minulle piisannut yksikään, ja valitettavasti siitä eteenpäin tiesin kyllä mikä ässällä on virka. Siitä ajasta eteenpäin en tehnyt yhtään muuta joutohetkinä ja pyhäpäivinä, kuin löin kortteja toisten poikain kanssa monena vuonna! Vanhemmat ihmiset eivät kyllä sitä suvainneet taloissa, vaan heitä vältettiin menemällä yöksi talvella pirtteihin, kesällä metsiin, ja syksyin lyötiin kortteja lämpimissä riihissä. Siitä kadotuksesta pelasti minun vihdoin seuraava tapaus: Minä hankin itselleni kortit ja olin mies mielestäni. Menimme siis eräänä pyhänä keväillä, erääseen kaukaiseen riihen kortille, joukon miehissä.