Part 1
ELÄMÄN VAIHTEESSA
Kertomus
Kirj.
MAIJU LASSILA
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.
I.
Juko Pynninen, tämän kirjan noin kolmivuotias sankari, oli äitinsä lemmikkipoika. Siksipä olikin hän saanut jo kaksivuotiaana hylätä mekon ja pukeutua miesten tavoin housuihin ja alkaa opetella miesväen tietoisia eleitä.
Ja äiti puolestaan oli häneen kiintynyt niin, että ei ollut raaskinut vieroittaa häntä rinnasta, vaikka tämä kolmivuotias kansalainen oli jo ulkonaisilta eleiltänsä usein täysmies. Ainoastaan mairittelemalla oli se häntä houkutellut tottelemaan sen verran, kuin oli aivan välttämätöntä, kuten joskus pesemään silmänsä, tai syömään itsensä kylläiseksi. Ei siis ihme jos Jukosta olikin kehittynyt tanakka miehen alku, jolla oli miltei kaikissa asioissa oma pää ja itsenäiset ajatukset ja joka osasi jo itse valvoa oikeuksiansa.
Varsinkin rinnasta vieroittaminen oli äidille ollut vaikea tehtävä. Joskus oli hän sitä yrittänyt, mutta silloin oli Juko aina nostanut semmoisen itkun ja porun, että äidin oli tullut sääli. Hyvitellen ja sovitellen oli hän silloin aina alistunut ja voitokkaana, hieman vihaisena, miehekkäästi puhahdeilen oli poika silloin aina työntänyt pörröisen päänsä äidin rintaa vasten ja vedellyt lihavilla huulillansa maitoa täysin, voitokkain siemauksin.
Hänellä oli Kepu-niminen veli, joka oli jo vuotta vanhempi kuin hän. Aluksi oli se ollut äidin hemmotteluiden johdosta hänelle mustasukkainen ja kostanutkin, kun vain äidin silmä ei sitä nähnyt: joskus oli nipistänyt, joskus souvattanut niin rajusti että pullea poika oli pyörinyt kätkyessä sen laidasta laitaan, kuin puolikko laivassa myrskysäällä, ruvennut parkumaan ja siten kutsunut äidin apuun. Mutta vähitellen oli Kepukin viisastunut, huomannut että tuollaisesta Jukon hemmotteluista oli hyötyä hänellekin, jos kohta ei välittömästi: Äidin päivät näet menivät noissa hemmotteluissa niin tarkkaan, että sillä ei ollut aikaa pitää häntä kurissa, joten siis hänkin sai rauhassa kehittää luontaisia taipumuksiansa. Sattuipa joskus vielä niinkin, että hän koetti kiinnittää äidin mielen ja rakkauden yksinomaan sen lemmikkipoikaan Jukoon. Kerrankin, kun hän oli särkenyt kahvikupin, pisti hän Jukoa terävällä tikulla, toivossa että se rupeaisi siitä huutamaan ja siten kiinnittäisi äidin ajatukset rauhottelupuuhiin. Eikä hän tullutkaan siinä väärin laskeneeksi.
Niin olivat veljekset siis saaneet kehittyä vapaasti, kuten luonnon ihmisen tuleekin. Ainoastaan ympäristön yhteinen vaikutus oli jossain määrin vaikuttanut heihin kasvattavasti ja tavallaan siis ehkäissyt aivan vapaata kehitystä. Niinpä oli heihin jo pienestä pitäen imeytyneet miesten miehekkäät eleet, joita he olivat alati nähneet ja niiden sangen koristelemattomat, usein aivan voimakkaat puheenparret ja erikoissanat. Ne olivat imeytyneet heihin niin, että tuntuivat heistä aivan luonnollisilta ja siten oli varsinkin Jukosta kehittynyt kansalainen, jolla nuoresta iästänsä huolimatta oli jo kaikki aikamiehen eleet ja puhetavat. Varsinkin tämä nuorempi veli, Juko Pynninen, oli osottanut niiden oppimisessa suurta lahjakkuutta ja synnynnäistä taipumusta: pönäkkänä, kädet housuntaskuissa, viisaan ja miehekkään näköisenä seisoksi tämä tanakka pojannaskali usein ja tarkasteli ihmisten puuhia ja pani mieleensä miesten eleitä ja puhetapoja.
* * * * *
Mutta ryhdymme nyt asiaa käsittelemään, tarkastamaan miestä, joka oli suuri jo pienenä.
Vihdoinkin oli äiti pakotettu vierottamaan rakkaimman poikansa rinnasta, niin raskas kuin se askel hänelle olikin. Vanhan tavan mukaan oli hän salaa voitanut rinnanpäänsä tervalla, johon oli omituista makua antamaan sekotettu maliheinää. Jukoa tuo outo maku oli heti tympäissyt ja hän oli alkanut kartella koko imemistä, ja niin seisoi nyt pikku mies tärkeässä elämän vaihteessa. Äiti taas, ettei nuoressa miehessä heräisi epäluulo ja petos siten paljastuisi, aivan kehotteli lastansa:
"Juko!... Eikö se Juko-lapsi tule nyt imemään?... Ju-uuko!" leikitteli hän kerrankin semmoisen kehotuksen lopussa pitkään, äidin omituisella mairittelevalla tavalla.
Mutta nyt yritti Juko sittekin vielä kerran. Seisaaltansa käsin kurotti hän huulensa päästäksensä herkulliseen ravintoon käsiksi. Äiti, joka istui penkillä, kumartautui, että lapsi paremmin ylettyisi, silitteli sen pörröistä päätä ja hyvitteli surkuttelevalla äänellä:
"Juko-rukka!... Se on äidin poika, se Juko!... Onko se Juko äidin poika?" koetti hän viekkaasti mairitella.
Mutta Juko hylkäsikin äkkiä koko rinnan, ja nyt kuvastui hänessä koko ympäristö, etenkin sen mies: Hän näet seisoi taas hajareisin, kädet housuntaskussa, kuin jotain miettien, syläistä töpäytti sitte tietoisesti ja lausui maidosta:
"Voi taatana kun te on pahaa!"
"Mikä te on pahaa?" leikitteli äiti kiirehtien, hellästi matkimalla, ja ryhtyen pyyhkimään Jukon suuta esiliinallansa, jatkoi kuin anoen:
"Annahan kun äiti pyyhkii lapsensa suun!... No Juko!"
"Et taa!" kivahti silloin jo Juko, jota äskeinen vastoinkäyminen rupesi jo harmittamaan.
"No ... no Juko?" yritti vielä äiti taivutella, mutta poika siitä jo suuttui, riistäytyi pois käsistä ja toisti jo aivan ärjäsemällä:
"Ei taa!"
Äiti jättikin hänet rauhaan. Juko oli alussa ikään kuin välinpitämätön ja pyyhki hihalla suunsa. Mutta sitte alkoi hän tuntea ikäänkuin nälkää ja ehkä juuri sen johdosta ajatella asiaa, ei tosin erittäin syvästi, mutta sen verran, että alkoi vaistomaisesti suuttua jollekin yleensä. Viis hän välitti siitäkään, mille hän suuttui. Hän vain alkoi umpimähkään juonitella, ensin ikäänkuin varovasti, tai kuin alkuun päästäksensä. Hän alkoi puoli-itkien ikäänkuin itsekseen väyvättää:
"Väy ... väy ... väy ... väy!"
"Vauvako se on Juko pojalla?... Vauvako?" koki äiti sotkea asiaa leikillä. Juko katsahtaa muljautti häneen ja lakkasi väyvättämästä, odottaen, että äiti vieläkin leikittelisi, jolloin hän saisi oikein suuttua.
Mutta äiti ei sattunutkaan jatkamaan hemmottelevaa leikin laskuansa. Hetken odotti vielä Juko, ja kun ei mitään tullut, meni hän äitinsä luo sitä ärsyttämään. Kieltääksensä muka sitä enää leikittelemästä ja matkimasta "väy ... väy", hän löi äitiä polveen ja tiuskaisi:
"Et taa matkia?"
"Eikö äiti saa Juko-poikaansa matkia?" pani äiti asian leikiksi ja silloin voi jo Juko ruveta täysissä tosissaan juonittelemaan ja itkemään:
"Väy ... väy ... väy ... väy!"
* * * * *
Tätä menoa oli jo kestänyt kotvanen. Äiti pani parastansa, mutta Juko siitä vain yltyi, odottaen lisälohdutusta. Vihdoin heitti äiti hänet rauhaan. Hyvän tovin juonitteli poika yksinänsä. Huomattuaan että äiti oli hänet nyt jättänyt rauhassa juonittelemaan, suuttui hän, tuli katkeramieliseksi ja huusi jo parkumalla.
Mutta nyt kohtasi häntä se onnettomuus, että äidin täytyi lähteä joksikin aikaa pois huoneesta. Se häntä suututti, sillä hän ei viitsinyt itkeä ja juonitella, kun ei ollut ketään sitä kuulemassa. Kun siis äiti viipyi, lakkasikin hän itkemästä ja kuivaili pikkurystyillään silmiänsä, samalla nikahdellen ja vihoitellen.
Mutta kohta palasi äiti. Juko odotti, toivoi äidin alkavan häntä hemmoitella. Mutta ei. Äiti puuhaili keittohommissa. Vielä hän odotti. Taaskin turhaan. Silloin, herättääksensä äidin huomiota, hän ärjäsi äkkiä:
"Enkä huoli tittii!"
"Eikö se Juko-lapsi huoli enää äidin tissiä!" oli leikkisä äiti ihmettelevinään ja lisäsi asian oikeaa laatua sotkeaksensa:
"Huoli nyt, hyvä Juko!... Huolithan?"
"Enkä huoli!" puistaisi suuttunut mies kyynäspäitänsä.
"No voi, voi sitä Jukoa!... Pitää nyt lapsen huolia!" leikitteli äiti edelleen. Nyt poika jo ärjäsi.
"Enkä huoli!... Elä tiinä kiutaa!"
Ja suuttuneena siitä että häntä muka kiusattiin imemään, alkoi hän nyt itkeä aivan onnettomaksi tekeytyen. Viimein suututti se viereisessä huoneessa nukkuvaa isää. Se tuli ja sanoi äidille ovelta:
"Etkö sinä nyt saa tuon penikan suuta tukkeutumaan!"
Äiti joutui tavallaan ristituleen. Hän koetti nyt rauhotella hellästi:
"Elä itke, lapsi-kulta ... tahi isä suuttuu..."
"Tuuttukoon!" tyrkkäsi Juko kyynäspäillänsä, salaten siten sitä vaikutusta, mikä isän esiintymisellä sittekin häneen oli. Koko hänen elämänsä oli nyt noin vähässä ajassa tullut katkeraksi ja hän vannoi uhkaillen, tosin varovasti ettei isä kuulisi:
"Vaikka miten tuuttuiti, niin... Et taa!" käänsi hän ärjäisyksi kun äiti pyyhki hänen nenänsä alustaa. Alkoi uusi juonittelu. Äiti ei tiennyt miten saada tämä itsepäinen, elämän muutoksen katkeroittama mies tyyntymään ja unohtamaan kolmivuotisen menneisyytensä.
* * * * *
Onneksi sattui silloin toinen veli, Kepu, leikkimään puhaltelemalla olenkorrella saippuakuplia. Siihen turvautui nyt äiti, viekastellen:
"Katsohan, Juko, kun Kepukin puhaltaa saippuakuplia!... Katsohan kulta-Juko!... Noin koreita kuplia se Kepu puhaltaa! Katsohan, Juko!"
"Enkä katto!" äsähti poika, mutta ei kumminkaan malttanut olla vilkaisematta. Ja oitis kiinnittävätkin nuo loistavaväriset kuplat hänen mieltänsä siinä määrin, että kun äiti ei enää kehotustansa toistanut, hän itse uudisti, äitiänsä siten uuteen pyyntöön ärsyttäen: "Uhallakaan en katto!"
"Katso nyt!... Noin koreita kuplia se Kepu-veikko puhaltaa hyvälle Jukolle!" tekeytyi äiti aivan imeläksi ja hyvitteli samalla tosissaankin. Kotvasen aikaa sitä maanittelua jatkui. Vihdoin alkoi taas äiti siihen väsyä ja huomattuansa taas jäävänsä yksin, heittikin poika itkunsa, meni Kepu-veljensä kimppuun ja vaati jyrkästi tältä olkipilliä ja kahvikuppia, jossa oli saippuavettä:
"Anna poit te pilli, jotta taa puhaltaa!"
Mutta tietysti ei Kepu ollut altis omaansa luovuttamaan. Hän tyrkkäsi Jukoa pois ja ilmotti:
"Enkä anna!"
"Anna tukkelaan!" suuttui silloin elämän muutoksesta ärtynyt kansalainen ja varustautui riistämään veljensä omaisuutta.
"Elä tule!" kielsi Kepu, otti saippuavesi-kahvikuppinsa toiseen käteensä, toiseen pillinsä ja lähti viemään niitä turvaan. Juko heittäytyi silloin lattialle mahallensa, tarttui takaa päin Kepun oikeaan jalkaan kaksin käsin ja alkoi parkua. Kepu veti häntä perässänsä, kokien yhdellä jalalla liikata lönttyyttää, varoen samalla, ettei saippuavesi vain läikkyisi. Juko parkui kuin syötävä, jalasta tanakasti kiinni pitäen, lattiaa pitkin siten vetäytyen ja huutaen:
"Anna poit te pilli!... Anna poit te pilli!"
Kepu potkasi jo toisella jalallaan taa päin, umpimähkään ja varoen ettei äiti näkisi ja älähti samalla, äitiä sotkeakseen, veljeään väärin syyttäen:
"Elä pure, kuule, kantapäätä!"
Mutta Juko huomasikin siitä ruveta puremaan ja uhkasi puraistessaan:
"Pulen kyllä!"
"Voi! ... äiti!... Juko puree!" älähti nyt Kepu jo ja nyt hänen ei enää tarvinnutkaan valehdella. Veljesten välillä syttyi ilmi-taistelu. Molemmat huusivat ja voivottelivat. Äiti asettui tietysti lempilapsensa, Jukon puolelle, tukisti Kepua ja käski äkäisesti:
"Anna sukkelaan se saippuavesi ja pilli lapselle!... Mitä sinä niillä itse teet ... iso pojan tölkki!"
Ja Kepun täytyi tietysti totella, varsinkin kun äiti uhkasi sanoa isälle ja isä jo kolkuttikin seinää uhkaavasti. Hän vei kahvikupin pöydälle, mutta ettei toinen velikään siitä hyötyisi, kaatoi hän sen pöydälle pannessaan, muka vahingossa, samalla pitäen varaansa ettei äiti näe. Juko siitä yltyi parkumaan kuin syötävä. Äiti löi Kepua päälakeen, mutta tämä puolustautui, viattomaksi tekeytyen:
"Niin kun se itse kaatui ... kun Juko sysäsi sitä ensin!"
Nyt oli jo isä menettänyt malttinsa. Hän tuli ovelle ja käski äitiä:
"Ota nyt kerrankin patukka ja anna niille niin, että kintut ovat kirjavina, niin herkeävät... Kun huutavat ja ulisevat siinä kuin pahat vasikat!"
Pojat heittää muljauttivat häneen tyytymättömän, epäluuloisen katseen ja synkkenivät, vaikenivat. Isä poistui, katsahti nuorimpaan perilliseen vihaisesti ja arveli siitä kuin puoli itsekseen puhuen:
"Kuritta kasvanut kakara!... Mikä Juko Pynninen hänestä lopulta tulla vääntäytyneekin!"
II.
Tietysti ei äiti pannut isän äskeistä käskyä täytäntöön. Se olisi kuitenkin ehkä jo semmoisenansakin vaikuttanut, sillä molemmat veljekset käsittivät aivan tietämättänsä, että isän luonnossa oli jotain samanlaista -- niin sanottua miehen luontoa -- kuin heissäkin. Mutta äiti pilasi aivan tietämättään taas asian. Hän käsitti sen surun, joka painoi Jukoa näin tärkeässä elämän vaiheessa, teki sen onnettomaksi ja ärtyisäksi. Siksi oli hän nyt Jukolle tavallista hellempi. Sen silmiä pyyhkien hyvitteli ja rauhotteli hän hiljaa kuin isästä salaa puhuen:
"Ei äiti anna isän lyödä lastaan ... äidin omaa kultaa... Eihän äiti anna... Eihän Juko?"
Juko puhahti vain, itkun jätteitä pidätellen ja hieroksi silmiänsä ja oli jo tyyntyä. Mutta äidin vakuutus antoi hänelle uutta rohkeutta. Hetkisen murjotettuansa unohti hän koko isän, alkoi juonitella ja lopulta joutui Kepun kanssa tukkanuottasille.
Nyt ei äiti enää tiennyt mitä tehdä. Peläten isän jo sekaantuvan asiaan, keksi hän keinon, millä pelastaa lapsi joutumasta kuritettavaksi. Hän ehdotti yht'äkkiä:
"Meneekö Juko ja Kepu hakemaan Kärnän Matilta koiran pennun?"
Se auttoi. Riemastuneena huudahti Kepu: "Voi, Juko!... Mennään hakemaan Kärnän Matilta koiran pentu!"
"Meneekö se Juko-poika?" mielisteli äiti edelleen. Juko aikoi antaa äidin häntä rukoilla, mutta tämä sattuikin, aivan ääntään muuttaen sanomaan:
"Ei Juko mene!... Kepu saa mennä yksin!"
Silloin oli Juko valmis: Nähdessään Kepun jo olevan lähtöhommissa, alkoi hän kiskoa siltä hattua, uhkaillen:
"Tulenpat hakemaan koiran pennun!... Anna poit te hattu!"
Niin sai äiti heidät vihdoinkin, pitkien valmistuksien jälkeen, matkalle. Sovinnossa he lähtivätkin. Heillä oli pienet leikkikärrin-pahaset. Ne he ottivat mukaansa. Kepu veti niitä, aisoissa juosten ja Juko juosta palleroitti jälestä, niin että koko poika kallisteli juoksun tahdissa puolelta toiselle, sen mukaan kuin lyhkäiset jalat liikkuivat. Toransa olivat he jo sopineet niin tyyten että Kepu antoi Jukolle patukan ja käski hevosena olostansa innostuneena:
"Juko! Lyö sinä sitte tällä minua, jotta minä oikein juoksen... Kun sinä olet ajaja."
"Voi taakeli!" innostui Juko, saatuansa niin suuremmoisen tehtävän, kuin hevosmiehenä olon. Hevosmiesluonto heräsi. Hän löi patukalla tietä ja komensi sitä kuin hevosta:
"Ptuu, tinä pelhana!"
Kepu potki kärrin edessä, kuten vikuri hevonen, joka koettaa syöksähtää ravaamaan, mutta ei pääse paikalta, koska ajaja pitelee ohjista. Ja kun Juko ei joutunut, pyysi hän sitä:
"No nyt jo lyö, Juko!"
"Pah, luuna!" sivalti Juko patukalla umpimähkään. Kepu syöksyi täyteen ravijuoksuun. Juko koki painaa vekeltää perästä, mikä lyhyistä sääristä lähti, mutta ei jaksanut pysyä mukana, suuttui ja huusi:
"Elä jätä ... tahi kun minä tanon itälle!"
Kepu pysähtyikin ja kun Juko oli hänet saavuttanut, arveli hän sille, hevosena olostansa ylpeillen:
"Jos sinäkin, Juko, olisit hevonen, niin sitte sinä kun oikein juoksisit!... Juoksisithan, Juko?"
Juko siitä innostui ja alkoi keskustelu. Nyt hän jo hevosena oloansa ajatellen kehasi:
"Ja titte kun minä töitin heinää... Ja jot oliti häntä niin titä kun minä heiluttaitin!... Ppah!" innostui hän ja löi taas tietä patukalla.
"Ii-ha-ha-ha!" hirnasi Kepu, painoi päänsä ryntäitänsä vasten, kuten ohjaksista kovasti pideltävä, rimpuileva ori. Juko siitä innostui ympäristön hevosmieheksi ja hänen hevosmiesluontonsa nousi niin, että hän topakkana, kädet housun taskussa syrjässä seisten karjasi, kuten oli kuullut isänsä karjaisevan oriille:
"Ptuu, tinä taakelin työtävä!"
Kepu rupesi silloin kamalasti potkimaan ja ärähtelemään, kuten vihastunut, lyötävä ori. Hevosmiehen varmuudella katseli sitä Juko, kädet entistä tietoisemmin housun taskuihin työnnettynä ja ärjäsi isänsä tavoin:
"Nyt kun te tiinä vänkäilee!... Ptuu, konkali!"
* * * * *
Kun Juko oli aikansa siten hevostansa tepasteluttanut, antoi hän sen ravata ja painoi itse perästä. Mutta äkkiä pysähtyikin Kepu. Hän oli huomannut tiepuolesta keltapillikkeen ja ilmotti:
"Keltapillike!... Nyt, Juko, soitetaan sen pillillä!"
Niin he tekivätkin. Katkasivat kumpikin kukkansa, nyppivät siitä pillikkeitä ja puhalsivat, että posket olivat pullollansa, samalla toki jatkoivat he matkaansakin, hiljaa kävellen. Kepu ylpeili jo soittimestansa:
"Kun olisi niin iso pilli kuin ... kuin..."
Hän tapaili sopivaa vertausta, ja jatkoi umpimähkää:
"Kun se olisi niin suuri kuin talo ... ja pelto ... ja mökki ... ja kaikki, niin sitte kun sitä soitettaisi!... Soitettaisikos, Juko?"
"Toitettaiti!" kehäsi Juko. Toinen isonsi vertaustaan:
"Ja jos olisi niin iso iso pilli kun Vornasen talo ... ja kylä ... ja vaikka niin iso, kuin koko maailma, niin soitettaisiko sittekin?"
"Toitettaiti kyllä!" puhalsi Juko pilliin posket pullollansa, ja kun Kepu vieläkin lisäsi pillin suuruutta, ilmotti hän tietoisena:
"Vaikka oliti miten ito, niin toitettaiti!"
Mutta nyt yhtyi heihin Matikaisen pikkupoika Viku, joka oli Jukon ikäinen, mutta juoksenteli vielä mekkoon puettuna. Se oli kuullut puhuttavan Jukon äidin aikomuksesta vierottaa Juko rinnasta, tuli juosta vekeltäen, että mekko heilui ja ilmotteli kiireesti, sanoja tapaillen, hengästyneenä, kuin olisi asia ollut hyvin tärkeä:
"Juko hoi ... tinun äiti tano ... te tano jotta ... jotta te tano, jotta hän ei anna enää tinulle tittii."
Juko ei käsittänyt asiaa selvästi, mutta vaistomaisesti hän toki alkoi nyt aavistaa, että joku juoni on häntä vastaan punottu. Siksipä hänestä tuntuikin Vikun ilmotus jonkunlaiselta ilkkumiselta. Hän suuttui poikaan hieman, katsoi siihen vakavasti, kädet housun taskussa ja jo antoi vastaan, vihastuneena murahtaen:
"Mikät tinä itte olet!... Kun ei ole vielä houtujakaan jalattati!"
Viku nauroi, suu irvellään, leveästi, kuin ilkkuen, nosti sitte mekkonsa helmaa ja kehui: "Mutta onpa mekko!"
Hän kyyristyi kuin jotain tekemään, oli hyvällä tuulella ja jatkoi kehumistaan:
"Ja itällä on tarkahoutut ja titte ... ja titte", tapaili hän jotain muutakin. Kepu tuli uteliaaksi ja auttoi:
"Ja mitä sitte ... sillä isälläsi on?"
"Tillä on vaikka mitä!" kerskasi siihen Viku, ylväänä isänsä rikkauksista.
"Onko vaikka lakrissiakin ... ja rinkeliä ... ja mesileipää ja ihan vaikka mitä?" luetteli Kepu kuin jotakin kysyäksensä. Juko murjotti äsken kuulemaansa asiaa hautoen. Viku myönsi umpimähkään:
"On tiliä ... ja Vornaten akalla on pieni vauva."
Juko kuunteli epäluuloisena, ikäänkuin mieltänsä myrryttäen. Mutta Kepu joka oli jo kuullut Vornasen Liisan pikkupojasta puhuttavan, tarttuikin asiaan, kuten tuttuun aiheeseen ja suurenteli:
"Ja nyt kun se Vornasen Aku sitä lasta souvattaa... Ja se kun oikein huutaa, se lapsi, niin sitte se Aku!..."
Viku aivan kykistyi nauraa hihittämään, kädet mekon taskuihin pistettyinä. Hän ei itsekään tajunnut, mille hän nauroi ja kopeilikin jo, jotain ylimalkaista kehuttavaa tapaillen, ylväästi:
"Ja titte kun te... Voi, voi!" loppuivat ajatukset kesken. Kepu silloin riehahti:
"Pojat! ... Mennäänpäs katsomaan sitä Vornasen lasta!"
"Mennään!" ihastui Viku ja he lähtivät juosta pinkaisemaan Vornasen mökille, niin että Vikun mekon helmat vain heiluivat. Juko jurotti edelleenkin, mutta nähtyänsä, että toiset eivät häntä odota, läksi hän juosta tökertämään perästä. Ja osaksi siitä syystä, koska hän tajusi, että varsinainen huuto nyt ei auta, osaksi kun ei päässyt oikeaan alkuun, juonitteli hän kuin yksiksensä: leuka tärisi juoksun tahdissa ja samassa tahdissa väyvätteli hän puoli-itkien, kuin ajatuksettomana.
"Väy ... väy ... väy ... väy!"
* * * * *
Vornasen Aku oli Kepun ikäinen. Aluksi oli hän uuden veljensä tulosta riemastunut, mutta jouduttuansa nyt sitä souvattamaan, oli hän muuttanut mielipiteensä. Uusi tulokas oli hänestä nyt jo aivan tarpeeton perheen lisä. Aivan kiitolliseksi oli hän tullut jo isäänsäkin kohtaan, kuullessansa sen kerrankin uuden tulokkaan itkiessä ikäänkuin nuhtelevan äitiä, huomauttaen:
"Sen siihen vielä piti viskata!... Ikäänkuin tästä entisestäkin vekarasta jo ei olisi ollut kylliksi ristiä!"
Nyt hän taas souvatteli veljeänsä. Tuvassa ei ollut ketään muita ja ajan kuluksi hän jo silloin hylkäsi kätkyen yksin ja etsi jotain parempaa ajan kuluketta: Aluksi hän löi seinäpallia, mutta kun semmoinen yksin lyöminen ei huvittanut, ryhtyi hän soittamaan savikukolla.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt pari säveltä puhaltaa, kun porstuasta kuului ihmisten ääniä. Hän luuli äitinsä olevan tulossa, säikähti, heitti savikukon nopeasti penkille ja syöksyi, tukkapäänsä pelastuksesta huolehtien, työnsä ääreen, alkaen souvattaa hartaasti, ikäänkuin ei olisi työnsä äärestä hievahtanutkaan.
Mutta tulijat olivatkin meidän kolme tuttua poikaamme. He tulivat varovasti, luullen talon isäntäväen olevan kotona. Oitis huomasivat toki sen olevan poissa ja Kepu korjasi erehdyksensä -- liian hiljaisen tulonsa -- syöksymällä päätä pahkaa sänkyyn, jossa laski häränpyllyn ja kehasi:
"Nyt on hyvä, kun ei ole Akun isää eikä äitiäkään!... Onhan pojat?"
Mutta toiset eivät joutaneet vastaamaan, sillä Viku oli jo löytänyt savikukon ja puhalsi siihen niin että posket olivat haleta. Silloin Juko, joka oli omien asioittensa ja varsinkin Vikun äskeisen ilmotuksen johdosta pahalla päällä, syöksyi soittajan kimppuun, alkaen vaatia:
"Anna poit te tavikukko!"
Viku juoksi pakoon ja puhalsi yhä kovemmin. Juko painoi perästä ja vaati jo puoli-itkien, tiukasti, miltei ärjäsemällä:
"Anna poit te, kuule!... Anna tukkelaan!"
Mutta ei. Viku juoksi pakoon ja puhalsi. Silloin täytyi Jukon jo ruveta parkumaan. Hän itki täyttä voimaa:
"Yyy! ... Y-yyyy! ... Y-yyyyy!" parkasi hän jo kun olisi ollut häntä äkkiä veitsellä pistetty. Viku jo pysähtyi. Sen johdosta pääsi Juko häneen käsiksi ja alkoi retuuttaa mekosta, yhä vain parkuen ja vaatien kukkoa.
"Anna poit te kukko!... Anna poit!"
Meluun heräsi lapsi ja alkoi huutaa, niin että naama meni punaiseksi. Viku säikähti sitä, luullen äidin tulevan hätään. Nopeasti viskasi hän savikukon pois, ollaksensa äidin saapuessa muka viaton. Juko otti kukon, puhahteli vihaisesti, pyyhki likaisilla käsillään silmäänsä ja alkoi puhaltaa, ikäänkuin sulattaaksensa sydäntänsä, näyttämällä toisille, että hän se nyt on savikukon herra.
Mutta taas kohtasi häntä kova onni: Toiset eivät välittäneetkään hänen soittamisestansa mitään. Aluksi he näet huolehtivat omasta turvallisuudestansa äidin tulon varalta, ja kun äitiä ei kuulunutkaan, veti pikku lapsen itku heidän huomiotansa. He tarkastelivat huutavaa lasta aivan läheltä, joten Jukon puhallus jäi aivan huomaamatta. Se taas kaiveli ärtynyttä Jukon mieltä. Hän murjotti yksinänsä. Kepu ihmetteli lasta:
"Voi kun sillä on punaiset kasvot!"
"Oi-joi!" oli Vikukin ymmärtävinänsä asiaa. Keskustelu kääntyi pikku itkijään. Aku kehasi siitä:
"Se on äidin!"
Toiset katsoivat suu auki. Vihdoin tiedusti Kepu:
"Mistäs se äitisi sen sai?"
"Saunan karsinasta!" kerskasi nyt Aku, joka tuli tiedostaan ylpeäksi. Kepu oli ymmällä, sillä hän oli saunan karsinasta löytänyt ainoastaan sättiä. Siksipä hän utelikin, tökertäen:
"Entäs miten se sai sen sieltä karsinasta?"
"Se vain löysi sen ja sitte kääri riepuun... Ja sitte tuotiin äidille vehnäistä ja piiroita ja kaikkia!" selitti Aku yhä viisaampana. Taas puhalsi Juko, toivoen että se suututtaisi toisia. Mutta ei. Lapsi parkui jo niin että oli pakahtua. Viku siitä innostui ylpeilemään:
"Voi pilu kun te huutaa!"
"Mitä se huutaa?" tiedusti Kepukin, mutta Aku ei tiennyt. Viku, jolla oli pikku sisar, oli äitinsä hoitopuuhista yhtä ja toista huomannut, arveli jo itkun syistä:
"Pittittääkö titä?"
Kukaan ei tiennyt. Aku koetti souvattaa parhaansa mukaan. Juko huomasi olevansa aivan unohdettu. Hän suuttui, sydämistyi ja koetti herättää huomiota, alkaen juonitella kovaäänisesti, ikäänkuin itsekseen uhaten:
"Enkä toita tavikukolla!"
Vieläkään eivät toiset joutaneet kääntämään häneen huomiota. Siksipä hän hetkisen odotettuansa aivan ärjäsi:
"Enkä toita!"
III.