Part 11

Mutta uusi elämä osoittautuu, sen ohessa että se, pitämällä tosiasiallisesti hengenelämää yleensä pystyssä, todistaa oman olemassaolonsa, erikoisesti kohoamisessa myöntämiseen ankaran kieltämisen kautta, se osoittautuu siinä, että käy mahdolliseksi käsitellä kärsimystä, vieläpä syyllisyyttä, uudella tavalla. Kuulee usein sanottavan, että kärsimys vie ihmistä syvempään ja jalompaan elämään; mutta jos tämä merkitsee sitä, että kärsimys erillään laajemmasta yhteydestä itsestänsä sen saa aikaan, niin on se väite, joka on suoranaisessa ristiriidassa elämän antaman kokemuksen kanssa. Sillä kuinka usein näemmekään kärsimyksen tekevän ihmiset ahdasnäköisiksi, pieniksi ja kateellisiksi, kuinka usein parempiin olosuhteihin joutuminen houkutteleekaan esille jalommat piirteet! Korottavasti voi kärsimys vaikuttaa vain silloin, kun sen hereilleajava ja järkyttävä voima valmistaa sielun vastaanottamaan uutta elämää ja kun sisäisten syiden nojalla voi tapahtua sisäinen muutos ja jalostuminen. Silloin kärsimys voi ajaa ihmisen hänen olemuksensa syvyyksiin ja tulla uuden kehityksen lähtökohdaksi; silloin voi ankarissa järkytyksissä osoittautua, että se, mikä näytti olevan koko meidän olemuksemme, olikin erikoinen mahdollisuus, josta me voimme vapautua. Tätä tosiasiaa, avarasti ja periaatteellisesti käsitettynä, uskonto juuri edustaa, ei ainoastaan yksilön hyväksi vaan silmällä pitäen koko ihmiskuntaa, jolle kulttuurien kuluminen ja vanhentuminen tekee sisäisen uudistumisen ja jalostumisen välttämättömäksi. Selvästi eroaa tässä toisistaan kaksi elämäntyyppiä, joita historiallisen esiintymisensä nojalla voidaan nimittää kreikkalaiseksi ja kristilliseksi. Edellisessä henkisyys esiintyy ihmiseen varmasti perustuvana ja käsilläolevana, ikäänkuin korkeampana luontona; työllä ei sen piirissä voi olla muuta tehtävää, kuin voimakkaasti vaatia oikeuksiin pääsyä tälle ihmisen jumalalliselle puolelle, puolustaa sitä rohkeasti kaikkia hyökkäyksiä vastaan ja koettaa saada se täysin selvästi esitetyksi. Se on miehekäs ja elämäniloinen katsantotapa, mutta elämän sisäistä liikuntoa siltä puuttuu ja samalla todellisen historian mahdollisuus, myöskään ei tällaisen itsensä-esittämisen elämälle tarjoama sisällys ole voinut lopullisesti tyydyttää. Kristillinen elämän tyyppi, joka ulottuu kauas yli kirkollisten kaavojen, asettaa elämän sisäiset probleemit, eritoten siveellisen puutteellisuuden etualalle; elämän liikunto käy tälle elämäntyypille siitä syystä arvokkaaksi, että siinä hengenmaailma avaa ihmiselle uuden syvyyden, vaatii ylintä voimain käyttöä sen omaksumiseksi, mutta vie samalla kehittämällä uutta elämää noiden siveellisten puutteellisuuksien ja pulmien yli. Tämä ei anna vain yksityisen elämälle sisäistä historiaa vaan koko ihmiskunnan elämälle, tämä antaa elämälle päämaalin ja luo siihen sisäistä jännitystä. Tästä käsin katsottuna esiintyy kärsimys sellaisena, mikä voidaan ottaa elämän olemukseen ja mikä voi vaikuttaa sitä edistävästi.

Uskonnon herättämälle elämälle on yleensä olennaista, ettei se ainoastaan alinomaa perustele tehtäviä hengenelämälle vieraan tai suorastansa vihamielisen maailman voittamiseksi, vaan voimakkaasti vie niitä eteenpäin; niinpä on tällä elämällä vastakohtaisuuden ja samalla vahvistuneen sisäisyyden leima. Tässä vasta kehittyy täysin puhdas sisäinen elämä ei vain maailmaan nähden vaan myös maailmaan kohdistuvan työn suorittamiseen nähden. Tällaisessa vastakohtaisuudessa sisäkohtaisuus, joka on ominaista kaikelle hengenelämälle, muodostuu ylevämmyydeksi maailmaan nähden, omassa itsessä lepääminen syväksi rauhaksi. Tästä välittömästä kokonaisuuden suhteesta kokonaisuuteen virtaa sielullisuutta antava voima ja se antaa myöskin persoonallisuuden käsitteelle verrattomasti suuremman lämmön. Tällöin ainoastaan ihminen kokonaisuutena saa arvon, johon inhimilliset suhteet voivat vain lähentäen auttaa häntä. Näin tapahtuu eittämätön elämän edelleenmuodostuminen; elämä saavuttaa sellaisen kohdan, jossa harhat ja vastustukset eivät enää siihen pysty, jossa sekavuuksien maailma on sen alapuolella.

Tosin tällainen käänne ei voi tapahtua, ilman että meidän kykymme ja inhimillisen maailmamme rajoitus käy entistänsä tuntuvammaksi. Tuon uuden elämän pukeminen käsitteisiin on aina vain jäävä epätäydelliseksi ja onnistuva enemmän kuvan kuin opin muodossa; antropomorfismin vaara ei vain opissa vaan myös elämässä kasvaa tuntuvasti astuttaessa ulos muodostavan työn piiristä. Ja meidän maailmamme täytyy näyttää vielä keskeneräisemmältä kuin tähän saakka. Juuri näin ollen meidän maailmamme ei voi esiintyä puhtaan järjen valtapiirinä eikä myöskään ahjona, josta varmasti kohoten kehittyy järjen valtapiiri, vaan ainoastansa paikkana, jossa elämän suuret liikkeet suoriutuvat ja uudet syvyydet avautuvat, mutta lopulliseen täydentymiseen ei siinä päästä. Mikä oikeana ja todellisena elämänä omaksutaan, se on jo kaukana olemassaolon keskitasosta ja joutuu monin tavoin taisteluun sitä vastaan, se omassa itsessäänkin on keskellä taistelua ja liikettä. Näin meidän elämämme tältä kannalta nähden esiintyy paljoa enemmän suuremmasta kokonaisuudesta leikattuna palasena kuin itse kokonaisuutena, enemmän draaman esittelynä, joka paljastaa toimivat voimat ja antaa niiden astua toisiansa vastaan, kuin draaman kulkuna sen viimeiseen loppusuoritukseen asti. Näin kuvaavat tätä Lutherin tunnetut sanat: "Se ei vielä ole tehty eikä tapahtunut, mutta se on liikkeellä ja menossa; se ei ole loppupää vaan tie. Ei kaikki hehku ja loista, mutta kaikki poistaa karstaa itsestään."

Tällainen asiaintila synnyttää ehdottomasti kuolemattomuuden probleemin; ei vain pikkumainen elämänhalu, rajaton kyllästymättömyys, vaan hengenelämän pakoittava tarve yhä uudelleen ajaa tuohon kysymykseen. Ei kukaan voine kieltää, että epäilykset tämän kysymyksen myönteistä ratkaisua kohtaan ovat meidän päivinämme suuresti kasvaneet. Jo maailman paikallisten ja ajallisten rajojen suunnaton avartuminen, jonka nykyaika on tuonut mukanaan, asettaa tämän kysymyksen toiseen valoon, kuin missä se oli silloin, kun maa näytti muodostavan maailmankaikkeuden keskuksen ja koko maailmankulku suoriutuvan lyhyessä ajankierrossa; lisäksi tulee vielä karttuva tietoisuus siitä, että kaikki henkiset toiminnat ovat riippuvaisia ruumiillisista edellytyksistä. Jos lisäksi hengenelämän osallisuus vasta ihmiselle antaa erikoisen aseman, niin täytyy henkisen vireyden heikkouden ja mitättömyyden useimmissa tapauksissa herättää epäilyksiä; silloinkin kun henkistä elämää sivistystyön ja toiminnan avulla on vaivoin saatu heräämään, kuinka usein vaipuukaan se melkein kokonansa horroksiin elämän varrella ruumiillisen hyvinvoinnin vallitessakin, kuinka usein henkinen vireys kokonansa katoaa autioon arkipäiväisyyteen! Sielu näyttää jo sammuneelta, vaikkakin ruumis vielä elää. Mitäpä tällaisille kuolleille sieluille elämästä tämän elämän tuolla puolen? Ja lopuksi vielä olemme myös maailmasta sekä hengenelämästä muodostamiemme avartuneiden käsitteiden nojalla päässeet yhä suurempaan selvyyteen olemassaolomme ahtaudesta ja ehdonalaisuudesta, ei tahdo meistä, kuten aikaisemmasta ajatustavasta, tuntua suurelta onnelta iänkaiken edellensä laahata tätä erikoista olemismuotoamme kaikkine rajoituksineen ja satunnaisuuksineen, paljoa pikemmin on se tuntuva meistä sietämättömältä kahleelta ja kiinnikytkemiseltä, jonka sijasta varmaan täydellinen tuhoutuminen olisi toivottavampi.

Niin paljon kuin meidän ajallamme onkin esille tuotavana kuolemattomuuden myöntämistä vastaan, on myöskin suoranaisella kieltämisellä edessään mitä suurimpia vaikeuksia, niin pian kuin elämästä yllä esittämämme kuva on tunnustettu oikeaksi. Sillä jos elämä -- ei ainoastaan yksilön vaan koko ihmiskunnan -- esiintyy kokonansa keskeneräisenä, ainoastaan edessäolevan matkan alkutaipaleena, jollei ole minkäänlaista toivoa siitä, että ihmiselämä koskaan voisi muuttua järjen valtakunnaksi, ja jos vaikeudet vuosituhansien kuluessa yhä vain kasvavat, niin täytyy kaiken henkisyyspyrinnän muuttua järjettömyydeksi, jos osa puutteineen ja ristiriitoineen on oleva koko kokonaisuus, jollei henkisen elämän kehittyminen milloinkaan pääse sitä edemmäs eikä myöskään yksilöä päästä osalliseksi tällaisesta jatkuvasta olemassa-olosta. Tosin tällainen jatkuva olemassa-olo voisi ulottua vain henkiseen ytimeen, joka yksilössä taipumuksena on olemassa, ja se kysymys voi herätä, onko siinä tapauksessa, ettei elämänkehitys kohota piileviä henkisiä mahdollisuuksia eläväksi henkiseksi voimaksi ja muodosta niitä itsenäiseksi elämän keskukseksi, tämä elämänkohta siirtyvä ikuisuuteen ja eikö siihen sisältyvä voima tule jossakin muualla käytetyksi.

Ratkaiseva koko kysymyksen käsittelylle on se tosiasia, että meidän elämämme rajojen sisällä kehittyy ajallisuuden yläpuolelle kohoavaa elämää, että ihminen voi päästä osalliseksi iäisyydestä ja äärettömyydestä ja vieläpä -- se on pääasia -- ei ainoastaan yksityisillä henkensä ennätyksillä, vaan koko olemuksellaan. Mikä näin on saavutettu, se ei voi tuhoutua ajan aaltoihin. Tässä sopii pitää mielessä Goethen sanat:

Niin ratkeaa tuo suuri, vakaa kysymys toisen kotimaan, sill' ainaisuuden meille takaa, mi ainaist' elämässä maan.

Aina on tämä kysymys pysyvä liian paljon hämäränä, voidakseen elämässämme päästä etualalle; vain dogmaattinen kieltämys on torjuttava. Ei sen vähäisempi kuin itse Kant kirjassaan "Kritik der praktischen Vernunft" ole nimenomaan teroittanut, että tuosta hämäryydestä on se etu, että se kiinnittää meidän ajatuksemme juuri tähän elämään, joka tarjoaa niin sanomattoman paljon tehtäviä, ja samalla pitää toiminnan kaukana palkanajatuksista. Hän lopettaa syvällisen esityksen tästä kysymyksestä sanoilla: "Myöskin tässä kohden pitänee paikkansa, ettei tutkimaton viisaus, jonka aikaansaamina me olemme olemassa, vähemmän ole kunnioittamisen arvoinen siinä, mitä se on meiltä kieltänyt, kuin siinä, mistä se on sallinut meidän päästä osallisiksi."

Yhteenveto.

Lopuksi on luotava katsaus taaksepäin kuljettuun tiehen ja lyhykäisesti koottava yhteen se tärkein, mitä olemme saaneet lopputulokseksi kysymystä elämän tarkoituksesta ja arvosta punnitessamme. -- Ensinnäkin kysymykseen tutustumisemme oli tavallisuudesta poikkeava. Emme alkaneet esittämällä kuvaa ympäröivästä maailmasta emmekä koettaneet siitä käsin löytää elämälle valaisevaa selvyyttä, vaan me koetimme käsittää elämän elämästä itsestään ja ymmärtää sitä sen itsensä avulla. Me seurasimme sitä sen omassa kehityksessä, me löysimme siitä yhteyksiä, eri asteita ja tarkoitusperiä, vieläpä tästä käsin lopuksi löysimme kokonaisen todellisuuden, joka meille ihmisille on kaiken todellisuuden ydin. Tästä kysymys kaiken tarkoituksesta ja merkityksestä sai uutta valoa. Noudattamalla juuri tätä tietä täytyi tarkastelussamme käydä samoin kuin käy elämässäkin, sen tuli käännekohdissa tehdä oma ratkaisu. Läpikäyvänä kaikessa oli pyrkimys sisäiseen itsesäilytykseen, ja lopulta saavutetulla tuloksella oli persoonallisen totuuden luonne. Tällainen antaa kaikelle suurta sielullista välittömyyttä ja lämpöä. Jokainen pyrkivä ihminen, ei ainoastaan oppinut tutkija, voi ryhtyä tähän työhön, ihmiskunta voi tuntea yhteisen vakaumuksen pohjalla kuuluvansa yhteen, mutta samalla voi jokainen yksityinen antaa yksilöllisen ilmaisun sille, mitä näiden elämäntotuuksien pohjalla katsoo välttämättömäksi edellyttää, ja julistaa sitä omalla kielellään. Tällaisen elämänkokemuksen perustuksella ja henkiseen itsesäilytykseen liittyneenä täten löydetty totuus voi saavuttaa suurimman varmuuden, mikä on ajateltavissa, ja myöskin voi tälläinen palaaminen elämän perusluotteisiin vaikuttaa elämän yksinkertaistuttamiseksi, mikä kulttuurityön mukana lisääntyvien yhteyksien ja vaikeuksien kohotessa käy yhä välttämättömämmäksi. Vaikkakin erityisen ajatusmaailman muodostaminen on näinkin menetellessä tarpeellinen, jotta yksityiset ilmiöt voitaisiin yhdistää yhdeksi kokonaisuudeksi, niin näin perustellulla ajatusmaailmalla on se etu, että se aina ja uudestaan on muutettavissa omaksi elämänkokemukseksi ja siten voi jokaiselle milloin tahansa tehdä tiliä itsestään.

Asiaan nähden kävi selville, että ihmiselämä saa tarkoitusta ja arvoa ainoastaan siitä tosiasiasta, että kaiken ulospäin suuntautuvan ja olevaisuuden pinnalla tapahtuvan toiminnan ohessa on olemassa olennaisesti uuden elämän mahdollisuus, mahdollisuus johtaa elämä kaikkeuden kokonaisuudesta ja todellisuuden sisäkohtaisuudesta. Tässä uudessa elämässä on toisiinsa kietoutuneena ja erottamattomasti yhtyneenä kaksi seikkaa: tässä vasta syntyy kaikelle elämän hapuilevalle tavoittelulle ja pelkälle elämän varjolle vastakkainen todellinen elämä, elämä, joka perustuu omaan itseensä ja sisäisesti kehittää sisällyksensä. Ja tämä elämä esiintyy vain vapautumisena siitä, mitä ihmisessä on pientä, painopisteen siirtämisenä kaikkeuden elämään ja toimintaan, siihen vaaditaan jyrkkää kieltäymistä.

Tämä uusi elämä ei suinkaan ole pakenemista ihmismielen ja sen mielialojen komeroihin, syrjäiseen piilopaikkaan, vaan, samaten kuin se itsessään sisältää todellisuuden syvyyden avautumisen, samaten se vaatii ryhtymään taisteluun vallitsevaa olotilaa vastaan, samaten sen täytyy vaatia hallittavakseen kaikki alat, joihin elämä haaraantuu, samaten se keskellä sisäistä lepoa ja ylevämmyyttä vaatii alinomaista ja ääretöntä työtä kaikkiin elämän moninaisiin asioihin nähden. Tässä on olemassa olokanta, joka kaikki ihmiskunnan elämänkokemukset kykenee näkemään samalta kannalta ja arvioimaan ne samalla mitalla, tästä käsin avautuu mahdollisuus asettaa partikulaarisia elämänjärjestelmiä vastaan, jotka eivät meitä enää kykene tyydyttämään, universaalinen, sijoittaa kaikki erikoiset saavutukset siihen ja siitä käsin saada ne syvennetyiksi. Kaikkialla on kysymys henkisen perusluonteen muodostamisesta ja hengenvaltakunnan todellisuuden sisäkohtaisuuden lisäämisestä.

Kaikki tämä edellyttää, että tunnustetaan todellisuudella olevan syvyyttä ja että ihmisen on mahdollista omaksua tämä syvyys; se, mikä oli ihmisen koko maailma, tulee täten hänen toiseksi maailmakseen, pelkäksi ilmiöiden esiintymiseksi. Tässä tällaisessa käänteessä on oma metafysiikkansa: sen kyllä huomaamme ja sitä emme tahdokkaan kieltää, vieläpä me pidämme tällaisen elämän metafysiikan tunnustamisen sinä taitekohtana, jossa ihmisajatusten täytyy ratkaista suhteensa ja jossa ne kai tulevat käymään eri suuntiin. Jollei todellisuudella ole mitään syvyyttä tai jos se meiltä on suljettu, niin ei ole mitään mahdollisuutta perustaa elämää siihen itseensä, erottaa oikeata hengenkulttuuria pelkästä ihmiskulttuurista ja päästä sisäisesti kohoamaan yläpuolelle ympärillämme olevan sekasorron ja maailmanmenon. Tällöin ihmiselämä on hukassa eikä mikään vastike voi tuota puutetta korvata. Näinpä siis ei mieltymys tuntemattomaan, hämärään ja taivaantakaiseen maailmaan vie meitä metafysiikkaan, vaan huoli elämän itsenäisyydestä ja sisällyksestä. Tällainen elämän metafysiikka eroaa myöskin kyllin selvästi kaikesta koulumaisesta metafysiikasta. Ei ole suinkaan tarkoitus tämän metafysiikan avulla pelkästään intellektuaalisista syistä täydentää tätä tämänpuolista maailmaa jollakin toisella maailmalla, vaan se se vasta pääsee tunkeutumaan oikeaan todellisuuteen, vain sen avulla on elämälle saavutettavissa luja olokanta, todellinen nykyisyys, oikea sisäkohtaisuus. Me emme siis näin ollen pakene todellisuutta, vaan tässä kuvatun elämän pääpyrkimyksenä on todellisuuden, alkuperäisen todellisuuden vaadinta, sellaisen todellisuuden, jollaista pelkkä olemassaolo ei mitenkään tarjoa.

Myöskin on tässä kuvatun elämän piirteenä läpikäyvä eetillisen toiminnan vaatimus. Se saa eetillisen luonteen etupäässä siten, ettei tässä ole kysymys jo valmiina olevalla pohjalla saada aikaan sitä taikka tätä, vaan on kysymyksessä kääntämällä oleva asiaintila vastaisin päin saavuttaa uusi olokanta ja kilvoitella uusi kokonaiselämä, joten meillä siis ei ole vain yksityisiä elämäntehtäviä, vaan yksi ainoa päätehtävä, joka valtaa ja koossapitää kaiken moninaisuuden. Onnistuuko saavuttaa tuo uusi olokanta, siihen lujasti juurtua, kehittää henkinen luonne ja siten lisätä olevaisuuden perusoloa, -- lyhyesti sanoen -- muuttuuko ihminen henkiseksi energiaksi ja saavuttaako hän sellaisena varman yhteyden näkymättömän maailman kanssa, se se lopulta ratkaisee hänen elämänsä onnistumisen tai epäonnistumisen. Eivät loistavimmatkaan ulkonaiset ennätykset voi tässä kohden esiintyvää puutetta korvata. Mutta se tehtävä, joka ihmiselle näin asetetaan, ei voi osoittautua hänelle vieraaksi. Vaatimus ei tule ulkoa päin, vaan omasta piiristämme; onhan toki kysymys todellisen minämme saavuttamisesta, elämämme sisäkohtaisuuteen kohottamisesta. Kaikki etiikka vaatii jotakin sellaista, mikä on yläpuolella pelkän ihmisen, mutta tässä on se, mikä on yläpuolella ihmisen, juuri ihmisen oma sisäisin henkinen perustus. Näin ei jää sijaa mahdollisuudelle käsittää moraalia rasittavaksi ikeeksi tai jäykäksi kaavaksi, niinkuin käy siellä, missä, sen sijaan että noudatettaisi asian sisäisiä yhteyksiä, tyydytään pelkkään ulkonaiseen, ihmisten yhteiselämän taustalle laadittuun siveelliseen arvostelmaan, ja silloin helposti saadaan aikaan moraalin irvikuva. Itsenäisen hengenelämän pohjalta kohoava siveys kykenee myöskin tyydyttämään sen vaatimuksen, mikä siveydelle on välttämätön, mutta jota nykyajan siveysoppi tavallisesti käsittelee aivan syrjäseikkana. Tämä vaatimus on elävän voiman vaatimus, voiman, joka laeille, säännöille, tai miten milloinkin sanotaan, ihmisessä itsessään antaa toiminnan tarmon. Sillä mitäpä vastuksien ylivoimaisen painon ja velttojen henkisten liikutusten edessä auttavat kaikki käskyt ja säännöt, jos ne vain tuovat ihmiselle vaatimuksia, jollei hänellä ole apua elämän pohjavirrasta, joka tekee niiden täyttämisen mahdolliseksi? Mutta tällainen elämän virta avautuu, jos tunnustetaan ihmisessä itsessään läsnäolevaksi kaikkeuselämä, joka kohottaa hänet yläpuolelle yksilöllisen rajoituksen ja saattaa kaikkeuden voiman hänessä toimintaan. Vain täten siveys voi heikosta suunnitelmasta muuttua täydeksi todellisuudeksi.

Täten siis elämälle on saavutettavissa korkea päämaali ja luja pohja, voimaa ja mielenlaadun miehuutta keskellä kaikkea hämäryyttä ja ristiriitaisuutta, se tietoisuus, ettemme elä vain omaa onneamme ja mielihyväämme varten, vaan että meidän tekomme merkitys ulottuu yläpuolelle oman itsemme koko todellisuuden yleisoloon. Nyt tiedämme, että maailmat kohtaavat toisensa meidän piirissämme, että meidän omassa kohdassamme on ylläpidettävä ja edistettävä hengenelämän kokonaisuutta ja vietävä eteenpäin maailmankaikkeuden kulkua. Kaikki se, mitä elämänkohtalo tarjoaa erilaisuutta, väistyy syrjään tämän yhteisen tehtävän rinnalta: näin siis elämä ulkonaisesta mitättömyydestänsäkin huolimatta saavuttaa sisäisen suuruuden, eikä kenenkään tarvitse eikä kukaan saakkaan arvostella alhaiseksi omaa elämäntehtäväänsä. Tällaiselta pohjalta lähtien voidaan pyrkiä siveyden uudelleen elvyttämiseen, jota se vanhojen tukien alettua horjua ja tuhoavana leviävän tarmottomuuden, veltostumisen ja hajaannuksen aikana nykyään mitä kipeimmin kaipaa. Ilman siveellistä uudestisyntymistä ja siitä johtuvaa nuorentumista ja voimistumista emme lähimainkaan ole kykeneviä käymään käsiksi nykyisen maailmanhistoriallisen tilan meille asettamiin tehtäviin. Mutta tuo uudistus voi tulla yksinomaan syvyydestä käsin eikä pinnalta päin.

Ja sitten vielä on näin kuvatulle elämälle olennaista sisäinen eteenpäinkulku, sisäisten vastakohtien voittaminen, mahdollisuus sisäiseen rakentumiseen, draamallisen toiminnan luonne. Tosin tämän elämän läpi käy yksi ainoa suuri vastakohta ja yhden ainoan suuren muuttumisen vaatimus, mutta tämän muuttumisen toteuttamisessa esiintyy eri asteita, ne eivät ole pelkästään peräkkäisiä, vaan ne esiintyvät myös samanaikuisina ja niiden jatkuva vuorovaikutus pitää elämän alituisessa liikkeessä. Lähinnä oli kysymys kohoamisesta yläpuolelle lähimmän olemassaolon sekasorron; se oli elämän itsenäisyyteen suuntautumisen ensi ehto. Mutta vastaanasettaminen ei vienyt, kuten näimme, täysitoimintaiseen luomistyöhön, oli palattava takaisin kokemuksen maailmaan, jotta se saataisi vedetyksi hengenelämän maaperälle ja elämä näiden molempien asteiden vuorovaikutuksen avulla perinpohjin muovailluksi. Ainoastaan kilvoittelussa vastuksien voittamiseksi oli mahdollista sisäisesti kehittää hengenelämä hämärää ja epävarmaa alkukohtaa ylemmäksi. Vastuksien lujuuden ja kestävyyden edessä näyttäytyi elämän kasvattava voima ja ilmeni eteenpäin kulkua maailmanhistoriallisessa työssä. Mutta vaikeimman kaikista epäilyksistä nostatti hengenelämän näennäinen voimattomuus todellisuuden kokonaisuudessa, sen näennäinen menehtyminen äärettömässä kaikkeudessa, sen heikkous ja vääräsuuntaisuus ihmissielun sisimmässä. Niin järkyttävä kuin tämä epäilys olikin, sekin oli voitettavissa siten, että sielulle avautui välitön suhde olevaisuuden vajavaisuuksien yläpuolella olevaan ja niitä vallitsevaan jumalalliseen elämään. Tästä käsin oli luotavissa puhtaasti sisäisen maailman valtakunta, joka kuitenkin sai tuntea itsensä kaikkeuden eloa-antavaksi sieluksi. Näin läpi kaikkien vaikeuksien ja epäilysten järki lopulta sai viimeisen sanan, mutta samalla ei voinut olla epäilystä siitä, että suuria vaikeuksia yhä jää olemaan ja että meidän maailmamme on pulmien ja taistelun maailma, paljon jää vielä arvoituksia, joita emme kykene ratkaisemaan. Mutta kuinka paljon hämäryyttä jääneekin, lopullisesta perustuksesta olemme varmoja, ja kuljettavan tiemme suunnasta ei voi olla epäilystä. Niinpä siis tuo hämäryys ei voi pelästyttää eikä maahan masentaa, niinpä voimme keskellä kaikkia vastustavia voimia kulkea tiemme lohdullisina, vieläpä iloisina.

Mutta elämässä esiintyvistä eri suunnista ja asteista täytyy sanoa, etteivät niiden aikaisemmat vaiheet silti kokonaan häviä, vaikka saavutetaankin uusi kehitysaste; myöhemmät kehitysasteet voivat saavuttaa täyden voiman ja totuuden vain siten, että nuo edelliset ovat mukana vaikuttamassa. Eritoten ei viimeinen, voittavan henkisyyden aste, joka ilmenee uskonnossa, saa astua ulos elämän kokonaisuudesta ja eroittautua omaksi alueekseen, vaan pikemmin sen tulee alituisesti astua esiin kokonaisuuselämästä ja heijastua takaisin elämän kokonaisuuteen, muutoin se helposti voi kangistua ja kadottaa vakuuttavan voimansa. Vain siten, että edelliset kehitysasteet tällä tavoin tavoittelevat edessäpäin olevia ja nämä taas heijastuvat takaisin edellisiin, vain siten, että elämän kokonaisuus on itseensä sulkemassa kaiken moninaisuuden ja vastakohtaisuuden ja pitää ne molemminpuolisessa jännityssuhteessa toisiinsa, voi kukin yksityisalue samalla tuntea oikeutensa ja rajoituksensa ja universaalinen elämänsuunta kohota yläpuolelle kaikkien partikulaaristen elämänsuuntien. Tavanomaiset elämän kuvaukset ovat siinä suhteessa virheellisiä, että ne pysyttäytyvät yhdellä ainoalla asteella ja antavat sen määrätä kokonaiskuvan; tätä virhettä voidaan kuvaamaltamme kannalta menestyksellä vastustaa ja saavuttaa enemmän laajuutta ja vapautta.