Part 10

Erittäin tähdellepantava ja erittäin tärkeä on tällainen liike henkistä luonnetta olevan historian muodostumisessa; siinä suoritetaan sen syvän kuilun voittaminen, joka muutoin vallitsee ajan ja iäisyyden välillä. Hengenelämä ja sen totuus vaativat itselleen ylevämmyyttä aikaan nähden, mutta ihmisen me tapaamme ajan rajojen sisäpuolelta ja yhtämittaisen muuttumisen alaisena. Mutta ihmiselämän piirissä syntyy omituinen historia, joka hänet eroittaa kaikista pelkästään luonnonolioista, hänen ei tarvitse turvattomana antaa tapahtumain pauhata ylitsensä, vaan hän voi nousta niitä torjumaan, hän voi toisistansa eroittaa sen, mikä on pysyväistä ja katoavaista, henkistä ja pelkästään inhimillistä, ja yhtämittaa kartuttaa itsellensä sitä, mikä hänelle on arvokasta. Eritoten historian huippukohdilla tapahtuu kohoaminen siitä, mikä on ajallista ja inhimillistä, pysyväiseen totuuteen. Samaten kuin me tahdomme säilyttää sen, mikä niin sanotuissa klassillisissa aikakausissa on häviämätöntä, samaten me historiassa yleensä koetamme tehdä eron sen välillä, mikä kuuluu pelkkään aikaan, ja sen välillä, mikä ajan yläpuolelle kohoavana elämänsisällyksenä kykenee vaikuttamaan läpi kaikkien aikojen. Täten historia on henkisen maailman kehkeämistä ja voi huolimatta kaikista olevien olojen vastustuksesta pitää tämän maailman ilmielävänä edessämme. Se, mikä tällöin saavutetaan, tapahtuu taaskin usein vastoin ihmisen omaa tietoa ja tahtoa. Sillä hänen pyrkimyksensä tarkoittaa lähinnä ajassa saavutettavia voittoja, onnea ja menestystä. Mutta hänen työnsä ei edisty vetoamatta hengenelämän syvyyksiin ja saamatta näistä syvyyksistä elähdyttävää vastakaikua. Näin syntyy sellaista, mikä riittää tuolle puolen hetkellisyyden ja mikä voi yhtämittaisesti pysyä. Tämä ajallisuuden yläpuolelle kohoava jää ilmieläväksi ainakin erinäisissä seurauksissaan ja jälkivaikutuksissaan, mutta kokonaisuutenakin se on jälleen eleille herätettävissä ja saatettavissa tehoisaksi. Ennen kaikkea on tällainen mahdollisuus sellaisella saavutuksella, joka itse on uudistavasti vaikuttanut elämänkehitykseen. Kun kerran tällainen uudistava voima on päässyt voimakkaasti vaikuttamaan, niin kaikki, mikä ei sille antaudu, jää ehdottomasti jälkeen. Voimmeko esim. peruuttaa uudenaikaisen tieteellisen ajatustavan ja sen tekemän maailman ja ihmisen välisen tarkemman eron, sen analyysin ja kritiikin? Voimmeko syrjään sysätä sen tosiasian, että uudenaikaisessa elämässä henkinen työ on muodostanut paljoa itsenäisempiä yhtymiä ja samalla enemmän irroittautunut välittömästä sielunelämästä? Voimmeko kieltää, että on muodostunut erikoisesti luonnontieteellinen, historiallinen ja yhteiskunnallinen ajatustapa, ja voimmeko niistä päästä erillemme? Ilmeisesti tällaiset liikkeet kohottavat meidät yksilöiden mielivallan ja hetken heilahdusten yläpuolelle, silminnähtävästi tapahtuu niissä hengenelämän maailmanhistoriallinen kehkeäminen, jonka me voimme välittömästi saada omaksemme. Tämä kehkeäminen tekee meille mahdolliseksi kohota pelkän hetkellisen nykyisyyden yläpuolella olevaan aikoja sisältävään nykyisyyteen, joka käsittää kaiken, mikä ihmistyössä on pysyväistä. Täten saavutettu olokanta muodostaa mitan kaikelle sille, mitä aikojen kuluessa suoritetaan. Se, mikä sen hylkää tai suorastansa sitä vastustaa, ei voi saavuttaa syvällistä ja pysyväistä vaikutusta. Niin vähän kuin tämä olokanta vaikuttaa mekaanisesti pakoittamalla, niin välttämättömästi kuin se, samaten kuin kaikki henkinen elämä, vaatii tunnustamista ja omaksumista, niin ei ole kiellettävissä, että tässä esoteerisen historian muodostuksessa ajan sisäpuolelta avautuu mahdollisuus kohota ajan yläpuolelle. Näin tämä hengenelämän historia muodostuu välittäjäksi pelkän ajan välillä, johon inhimillinen elämä kuuluu, ja iäisyyden välillä, jota hengenelämä vaatii.

Myöskin inhimillisten olosuhteiden sisällä hengenelämä osoittaa kasvattavaa vaikutustaan, valtavana virtana tämä vaikutus käy halki koko inhimillisen elämän. Tähän henkisen elämänsuunnan nousemiseen kaikki ihmiseen kohdistuva vaikutus kiinnittää luottamuksensa, siihen kiinnittää luottamuksensa kaikki muodostava toiminta yksilöstä aina koko ihmiskuntaan asti. Se, että tuo toiminta huolimatta kaikista vastuksista tarmokkaasti ja iloisesti puolustaa oikeuksiansa, on varma todistus siitä, että tässä on toimimassa inhimillisen mielivallan yläpuolella oleva voima.

Eivätpä siis kreikkalaiset ajattelijat ilman syytä puhuneet alemmassa olevasta kaipuusta päästä ylempään, maailmankaikkeudessa vallitsevasta ylöspäin kohottavasta rakkaudesta. Kuitenkaan ei siellä, missä hengenelämän omalaatuisuus on täysin tunnustettu, tuo liike ole ymmärrettävä pelkästään luonnosta ja olevien olojen pohjalta esillekohoamiseksi, ei kehitykseksi tässä mielessä, vaan ylevämmän henkisyyden kohottavaksi vaikutukseksi. Luonto ei voisi saada aikaan sitä, mitä se saa aikaan, jollei se lepäisi syvemmällä pohjalla ja saisi siitä elähyttäviä voimia.

Yhä uudestansa saamme nähdä, että lopulta kumpikin olomuoto kuuluu yhteen ainoaan maailmaan, että kaiken eroavaisuuden ja vastakohtaisuuden yläpuolelle kohoaa kokonaisuus. Mutta mitkään vastakohtien tasoitukset eivät saa koskaan himmentää meiltä sitä tosiasiaa, ettei hengenelämä meissä koskaan voi saada sen omaa olemusta vastaavaa olomuotoa, ja ettei se täällä koskaan voi päästä täysin vapaaksi ristiriidasta. Hengenmaailman täytyy täällä aina kehittyä sille itselleen vieraassa olomuodossa, johon meidän elämämme pukeutuu ja jota me emme mitenkään voi päällämme pudistaa. Kaikessa siinä, mitä ihmiset henkisellä alalla saavat aikaan, on tässä kohden epätäydellisyyttä, kaikessa siinä, mitä me ilmilausumme hengenelämästä, on aina jotakin kuvannollista, symboolista, se syvyys, joka ennen kaikkea tekee meidän elämämme henkiseksi, ei voi meidän olemassaolomme muodoissa koskaan päästä täysiin oikeuksiinsa. Mutta joskin tämä hengenelämän perusolemuksen ja olomuodon välinen ristiriita osoittaa meidän elämämme elämäksi, jolla on oma ominaisluonteensa, monen ehdon alaiseksi ja mitä suurimmassa määrin epätäydelliseksi, niin se ei muuta sitä hapuilevaksi toivomiseksi ja voimattomaksi kaipuuksi. Sillä tuo perusolo ei ole meille mikään vieras ja ainoastaan kaukaisen kunnioituksemme esine, vaan me voimme siinä löytää oman elämämme ytimen, oman todellisen itsemme ja siitä käsin ryhtyä taisteluun kaikkea alamittaista vastaan. Me emme ole ainoastaan keskellä ristiriitaa vaan myöskin sen yläpuolella, ja elämä voi tällaisen ylevämmyyden voimakkaasti esillepuhjetessa saavuttaa sisäisen lujuuden ja iloisuuden. Ja samalla me voimme huolimatta kaikista vastuksista lohdullisesti toimia ihmisen kohottamiseksi yläpuolelle kaiken sen, mikä hänessä on inhimillisesti pientä.

Epäilysten torjuminen.

Tähänastiset perustelut ovat pyrkineet sisäisesti lujittamaan hengenelämää ja koettaneet osoittaa sen omassa piirissään vastuksiin nähden ylivoimaiseksi, mutta niissä ei vielä ole otettu punnitsemisen alaiseksi sen suhdetta meidän kokemuksemme kokonaismaailmaan. Mutta juuri tästä maailmastahan on kohonnut voimakasta epäilyä hengenelämälle vaatimaamme valta-asemaa ja samalla sitä siihen perustuvaa vakaumustamme kohtaan, että elämällä on tarkoitus. -- Jo ammoisista ajoista asti on ihmiselle antanut ajattelemista, saanut hänet kuohuksiin ja useinpa epätoivoon se havainto, että se, mitä hän pitää korkeimpana ja mikä häneltä vaatii sanomattoman paljon työtä ja uhrauksia, näyttää maailman kokonaisuudessa aivan voimattomalta: luonto kulkee kulkuaan täysin välinpitämättömänä hengen asettamista tarkoitusperistä ja kohtalo ei tee mitään eroa hyvän ja pahan välillä, emme saa näkyviimme mitään vanhurskauden emmekä rakkauden valtakuntaa. Eipä edes ihmisenkään piirissä hengenelämä pääse lujaan asemaan ja varmaan valtaan, vaan se esiintyy siinä vain sivuilmiönä, vieläpä yksilöiden samoin kuin puolueiden harrastusten pelkkänä välikappaleena ja tulee näin mitä häpeällisimmin vääristetyksi. Ja lisäksi vielä ihmiskunnan saavuttama kokemus osoittaa hengenelämän omalla alalla vallitsevan syvän hajaannuksen, vieläpä katkeraa sisäistä vihamielisyyttä ja siitä johtuvaa kokonaisvaikutuksen lamautumista. Kaikki nämä vaikutelmat ovat omiansa osoittamaan hengenelämän esiintyvän pelkkänä maailmankehityksen sivutuotteena. Voiko sellainen vallita elämäämme ja antaa sille tarkoituksen?

Voimmeko nämä vaikutelmat kieltää tai ne asiaan vaikuttamattomina syrjään sysätä? Se on mahdotonta, niiden täytyy ylläesitetyssä ajatuksenyhteydessä vain yhä raskaampina painaa vaakalaudalla. Sillä jos me oivallamme hengenelämässä olevan tavattavissa maailmanliikettä ja jos me sen näemme antavan todellisuudelle syvyyttä ja ennenkaikkea sen vievän todellisuuden sisäkohtaiseen elämään, niin olisi odotettavissa ja voisi vaatia, että tällainen maailmanliike osoittautuisi kaikkea muuta voimakkaammaksi ja saisi kaiken muun itseään palvelemaan, olisi odotettavissa, että se itse varmoin ottein pääsisi toteutumaan ja leikkiä lyöden murtaisi niin hyvin ihmisten kuin muiden esteiden puolelta tulevan vastustuksen, mutta pitäisi itsessänsä lujasti koottuna kaiken moninaisuuden ja ohjaisi sen yhteiseen päämaaliin. Näin on meidän edustamamme käänne vain vaikeuttanut arvoitusta, yhä vain syventänyt hämäryyttä, eikä mitenkään tarjonnut ratkaisua.

Mutta nousee kysymys, mitä tästä tällaisesta tosiasiasta seuraa. Järkyttävästi ja tuhoavasti se voisi vaikuttaa vain siinä tapauksessa, että se pakoittaisi meidät luopumaan siitä, mitä tutkimuksemme tähänastinen kulku on todistanut hengenelämän eduksi, siis myöskin peruuttamaan sen vakaumuksen, että siinä näemme todellisuuden syvyyden. Mutta siihen se ei voi meitä pakoittaa. Tämä olisi sille mahdollista vain siinä tapauksessa, että hengenelämän kohtalo inhimillisen kokemuksen maailmassa olisi se, joka viime kädessä ratkaisee hengenelämän olemuksen ja olemassaolon, jollei meillä olisi asetettavana noita maailman vaikutelmia vastaan mitään alkuperäistä ja täysin pätevää todellisuutta ja jos omassa itsessämme eletyn kokemuksen varmuus riippuisi siitä, mitä ympäröivässä maailmassa on vaarinotettavanamme. Jos me oivallamme itseämme ainoastaan maailmasta käsin ja jos me saamme itsemme arvata vain niin korkealle kuin se antaa meille varmentavia tosiasioita, niin on epäilys voittamaton ja nämä vaikutelmat vievät pakostakin elämän sisäiseen tuhoon. Mutta tämän tutkimuksemme johtava ajatus on se, ja se vastaa myöskin nykyajan, vieläpä koko sivistyskehityksen syvintä virtausta, ettei elämän rakentaminen tapahdu ulkoa sisäänpäin, vaan sisältä ulospäin, ja etteivät alkuperäisimmät, vallitsevat ja määräävät tosiasiat tule meille ympäröivästä maailmasta käsin, vaan ovat meille tarjona itse elämänkehityksessä, siinä, mitä se itsessään synnyttää ja kokee. Perustavaa laatua oleva elämänkehitys käy kaiken yksityiskohtaisen kokemuksen edellä ja sen on jatkuvasti oltava tämän kokemuksen kannattajana, vieläpä jakautuminen subjektiksi ja maailmaksi kehittyy tämän perustavaa laatua olevan elämänkehityksen sisällä, vain se on kykenevä käsittämään välittömän olemassaolon antamat vaikutelmat yhdeksi kokonaiseksi maailmaksi ja asettamaan tuon maailman objektiivisen asiallisuuden valtapiirinä subjektin hetkellisiä ja satunnaisia tiloja vastaan.

Elämänkehityksen lähempi tarkastelu ja perustelu on meille osoittanut, että siinä tapahtuu ominainen liike, joka tuo muassaan olennaisesti uuden elämän, mikä on vastakkainen sille elämälle, jota vallitsee luontoperäisen olemassaolon rinnakkaisilmiöllisyys. Tässä tarkastelussa emme saaneet näkyviimme ainoastaan yksityisiä ilmauksia, vaan esiintyi yksi läpikäyvä pääsuunta kaikessa moninaisuudessa ja tämä moninaisuus liittyi yhdeksi ominaiseksi kokonaisuudeksi, ei ollut tarjolla vain pelkkiä mielipiteitä ja selittelytapoja, ulkopuolella olevan tosiasiallisuuden kuvia ja varjoja, vaan todellisuus sisältyi itse elämän rakenteeseen, se löysi siitä itsensä ja sai samalla eittämättömän varmuuden; elämä ei ollut riippuvainen tietämisestä, vaan tietäminen sai ominaisen muodon vasta synteesistä ja siten saavutetusta elämän luonnosta. Tätä perustosiasiaa, sitä tosiasiaa, että meissä kohoaa esille itsenäinen hengenelämä, eivät kumoa ympäröivästä maailmasta kohoavat ankarimmatkaan vastukset. Osoittakootpa ne vain, ettei maailmantila vastaa hengenelämän vaatimuksia ja pakoittakootpa vain meidät ajattelemaan vaikka kuinkakin epäedullisesti tästä maailmantilasta ja ihmisen omasta asemasta, asettakootpa vain meidät uusien tehtävien eteen, mutta milloinkaan ne eivät voi vähimmässäkään määrin tehdä epäilyksenalaiseksi tuota perustosiasiaa, pikemmin ne sitä vain vahvistavat, kun niiden esiintuoma vastustus antaa tuon tosiasian esiintyä tarkemmin erotettuna ja selvempänä. Mutta yhtä ehdottomasti kuin me tuon perustosiasian eittämätöntä varmuutta väitämme yleispäteväksi, yhtä vähän kuin me sallimme sen aleta pelkäksi subjektiiviseksi makuasiaksi, niin yhtä selvää on, että se yksityisille samaten kuin kokonaisille aikakausille tulee vakuuttavaksi voimaksi vain sikäli kuin henkinen elämänsisällys pääsee voimakkaasti esille kehkeämään ja täyteen tietoisuuteen. Missä tämä puuttuu, missä elämä joutuu sisäiseen hajaannukseen ja missä sillä ei ole maailmasta tulevia vaikutelmia vastaan asetettavana mitään alkuperäistä voimaa, siellä nämä vaikutelmat kyllä vievät voiton, siellä epäilys ja epäusko eivät ole kumottavissa ja siellä elämä ei enää voi vaatia itselleen mitään tarkoitusta.

Näin myöskin historian antama kokemus osoittaa, että ympäröivän maailman vaikutus kokonaisvakaumukseen olennaisesti on riippuvainen siitä, minkä verran hengenelämällä on ollut asetettavana henkistä sisällystä ja suunnanvarmuutta sitä vastaan. Niinpä esim. muinaisajan kristityltä maailmankaikkeuden salaisuudet kietoutuivat mitä täydellisimpään hämäryyteen; ettei tämä hämäryys voinut järkyttää hänen uskonsa lujuutta, johtui siitä, että hänen elämäänsä vallitsi sisäinen välttämättömyys, joka kohotti hänen elämänsä kauas yläpuolelle ulkoapäin tulevien vaikeuksien ja pulmien. Päinvastoin taas eivät useinkaan sellaiset aikakaudet, jotka ovat tarjonneet loistavia saavutuksia ja hämmästyttävää voimainkehitystä, ole voineet torjua epäilyksiä, koska niiden elämä ei ole voinut kohota eheään kokonaiskäsitykseen ja saavuttaa alkuperäistä syvyyttä. Epäilyksen voittaminen ei siis riipu harkitsevasta mietinnästä vaan itse elämän muodostuksesta; elämän heikkous ja tyhjyys ainoastansa antaa epäilykselle vallan sielumme yli. Ja nykyisissäkin oloissa ainoastaan elämän sisäinen vahvistaminen voi auttaa meidät epäilysten yli.

Mutta joskaan emme millään tavoin alistu ympäröivän maailman vastustavien vaikutteiden alle, niin emme voi niitä yksinkertaisesti työntää syrjään ja kulkea tietämme ikäänkuin niitä ei olisikaan. Meidän tulee rohkeasti puolustaa hengenelämän maailmaa kaikkea, vieläpä omasta sielusta kohoavaa, vastustusta vastaan, uskollisesti palvella sitä keskellä kaikkea ahdistelua, osoittaa sankariutta aina arkipäivän toimintaan asti. Tästä kohoaa vaatimukseksi se, ettemme hengenmaailman puolelle asettumistamme tee riippuvaksi minkäänlaisesta palkasta tai mistään ulkonaisesta menestymisestä, vaan että ulkomaailman ankarasta vastustuksesta huolimatta pidämme kiinni hyvästä sen itsensä takia. Tällaisen ajatusjuoksun yhteydessä Platon piirsi kuvansa kärsivästä vanhurskaasta -- kaukana tämän käsitteen kristillisestä sisällyksestä --, jota kaikki kärsimys ja vaino hänen sisäisessä ylevyydessään ja lujuudessaan vain vahvistaa, ja hänen hartain ajatuksensa oli kokonansa eroittaa toisistansa ihmisen moraalinen käyttäytyminen ja palkan kysymys. Ja samaan suuntaan ajatellen suuret kasvattajat vaativat, ettei siveellinen kasvatus saisi nojautua siihen oppiin, että hyvän tavallisesti käy hyvin ja pahan pahoin, vaan että kasvatuksen pikemmin tulisi lujittaa sielua hyvässä, jotta ilo hyvästä kohoaisi kärsimystä voimakkaammaksi. Niinpä arvelee Fröbel, että ihmisille on tehtävä selväksi se seikka, että sen, joka todella tahtoo hyvin tehdä, "täytyy elää ulkonaisen ahdistuksen alaisena; sillä kieltäytyminen, ulkonaisten seikkojen väheksyminen sisäisten arvojen saavuttamiseksi, kas siinä korkeimman kehityksen saavuttamisen ehto". "Juuri ulkonaisten vastuksien voittaminen tai pikemmin niiden läpi pääseminen ja samalla tuhoaminen oman tahdon voimalla, varttuneella toiminnantarmolla, se se ihmiselle hänen omassatunnossaan antaa rauhan, ilon ja vapauden." Tämä ajatustapa on stoalaisuudessa saanut klassillisen ilmaisunsa; sitä on tarpeen kaikkea voimakasta elämää varten.

Mutta lopullisesti tyydyttävä ei tämäkään ajatuskanta ole. Se pitää etupäässä silmällä yksilöä ja hänen riippumattomuutensa säilyttämistä, kokonaisuuden tila, henkisen yhteisyyden rakentaminen sitä hyvin vähän liikuttaa; se ajattelee yksilön voimakkaaksi ja sekä vihamielisen maailman että oman sielun nostamien pulmien edessä horjumattomaksi; se puolustaa rohkeasti perustosiasiaa vastoin kaikkia epäilyksiä ja kaikkea vastustusta, mutta se ei tunne mitään järkytysten, epäilyksen ja kärsimyksen tietä tapahtuvaa elämän edelleenkehittämistä. Mutta tästä ei voida luopua, jos mieli elämän pysyä liikkeellä ja säilyttää iloisuutensa. Jos tehtävänämme yksinkertaisesti olisi vain torjuminen ja jollei taistelu veisi elämää myöskin sisäisesti eteenpäin, niin ei tyrehtyminen olisi vältettävissä, paikalleenpysähtyminen olisi ehdoton seuraus, tarkoitusperän puute lamauttaisi toiminnan tarmon. Niinpä tuo paikalleenpysähtyminen on estettävä ja sen lupaa uskonto tekevänsä.

Uskonto on tutkimuksemme varrella jo useastikin ollut esillä, mutta meidän oma kantamme on tähän saakka jäänyt ratkaisematta. Mutta tähän kysymykseen emme voi ryhtyä tunnustamatta, että kaikkeen itsenäisen hengenelämän kehkeämiseen sisältyy aineksena uskontoa, joskin useimmiten kätkettynä. Sillä kuten käänne itsenäisyyteen voi olla alkuisin yksinomaan kaikkeuselämän voimanlähteestä, samaten tässä kaikki toiminta on tuon elämän kiinteässä yhteydessä olemista. Siellä missä inhimillinen luomistyö on kohonnut korkealle, on oltu tästä tietoisia. Niinpä suuripiirteinen taiteellinen muovailu ei tuntenut itseänsä pelkän yksilön työksi vaan korkeamman voiman herättämäksi, syvät luonteet ottivat sen vastaan armon antimena ja kunnioittivat sitä sydämen kiitollisuudella. Myöskin suuret ajattelijat tunsivat olevansa ylevämmän pakoituksen alaisia asettaessaan oman olemuksensa vaatimuksen kaikkea sitä vastaan, mitä heidän ympärillään pidettiin totena ja oikeana. Ja maailmanhistorian sankarit tunsivat tavallisesti olevansa, vieläpä jouduttuaan jyrkkään ristiriitaan vallallaolevan uskonnon kanssa, välikappaleita ja aseita kohtalon kädessä, tätä ilman se suunnaton vastuunalaisuus, joka sisältyi heidän toimintaansa, ei olisi ollut kestettävissä. Niinpä voi todella sanoa, että kaikkeen elämän kohoutumiseen yläpuolelle arkipäivän keskitason sisältyy tavallaan uskontoa.

Näinpä siis uskonnolla ei ole sijansa vasta tässä, sillä on laveampi pohja, kaikkeuden koossapitävästä yhteydestä on viimeiseen saakka aina kiinnipidettävä. Mutta tämä niin sanoaksemme pohjalla ja takana piilevä uskonto ei ole sitä, mitä uskonto tahtoo olla, kun se muodostaa oman elämänpiirinsä. Edelläesitetty uskonto on korkeintaan johdantoa ja valmistusta siihen. Meidän esityksemme mukaisesti voisi tällainen itsenäinen uskonto todistaa oikeutuksensa ja totuutensa ainoastaan olennaisesti edelleen muodostamalla koko elämää, eikä minkään pelkän teoreettisen punnitsemisen avulla. Ja näin onkin tämän uskonnon laita itse asiassa. Kaikessa oikeassa hengenelämässä, kuten näimme, ilmenee suhtautumista kaikkeuden kokonaisuuteen, mutta tämä suhtautuminen on lähinnä tulos työstä, maailmaan kohdistuvasta toiminnasta ja se on näin välitettynä enemmän välillistä laatua. Mutta itsenäistyessään uskonto edustaa ja puolustaa sitä tosiasiaa, että sielun kokonaisuuden on mahdollista olla välittömässäkin suhteessa kaikkeuselämän kokonaisuuteen, tai pikemmin, että tällaisessa suhtautumisessa sielu vastoin muutoin vallitsevaa elämän hajaannusta kokoaa itsensä kokonaisuudeksi, sanan varsinaisessa merkityksessä vasta onkin sielu. Samalla hengenelämän aate kasvaa jumala-aatteeksi ja hengenvaltakunta jumalanvaltakunnaksi.

Tällainen ajatussuunta on sikäli elämän kaikkeudelle välttämätön kuin vasta ihmisessä hengenelämä saavuttaa sen täyden itsenäisyyden ja ylevämmyyden maailmaan nähden, joka juuri muodostaa sen olemuksen. Hengenelämä jää keskelle ratkaisemattomia pulmia ja sen täytyy lopulta itseensä sortua, jollei sanotulla tavalla ole saavutettavissa kohoutumista yläpuolelle kokemusmaailman; se on kokonaisuutena uhattuna, jollei tällainen lopullinen täydentyminen ole mahdollinen. Niinpä on se, mikä aluksi esiintyy pelkkänä täydentymisenä, samalla kokonaisuuden perustava edellytys ja sitä ratkaistaessa taistellaan kokonaisuudesta; kokemuskin osoittaa, että sellainen suhde uskontoon -- uskonto tällöin käsitettynä avarimmassa ja vapaimmassa mielessä -- on enimmän luonteenomainen ihmisen henkiselle olemukselle, että se tavallisesti on todistuksena sisäisen elämän syvyydestä ja pontevuudesta; missä näiden kysymysten käsittely kokonansa hyljätään ja koko probleemia pidetään aivan olemattomana, siellä ei elämää voida varjella joutumasta ympäröivän maailman valtoihin ja sisäiseltä madaltumiselta.