Chapter 8

Isän ja äidin oli määrä lähteä Peuples'ista 9 päivänä tammikuuta. Jeanne ei tahtonut heitä laskea, mutta kun Julien ei lainkaan puuttunut asiaan, ja nähdessään vävynsä yhä kasvavan välinpitämättömyyden heitä kohtaan, tilasi paroni Rouenista matkavaunut heitä noutamaan.

Lähtöpäivän aattona, kun tavarat jo olivat valmiit ja kun oli kaunis pakkasilma, päättivät Jeanne ja hänen isänsä kävellä Yport'iin saakka, jossa he eivät olleet kertaakaan käyneet, siitä lähtien kuin Jeanne oli palannut Korsikasta.

He kulkivat saman metsän läpi, jossa Jeanne oli kävellyt hääpäivänään, silloin kokonaan kiintyneenä häneen, jonka elämänkumppaniksi hän tuli, sen metsän läpi, jossa hän oli saanut ensimmäisen rakkauden hyväilyn, tuntenut ensimmäisen lemmen väristyksen, saanut aavistuksen siitä aistillisesta rakkaudesta, jonka hän oli tunteva vasta Ota'n jylhässä laaksossa sen lähteen partaalla, josta yhdessä olivat juoneet sekoittaen suudelmansa veteen.

Nyt ei ollut enää puissa lehtiä, ei maassa tuuheaa ruohoa, ei mitään muuta kuin oksien ritinää ja tuota kuivaa kahinaa, jota talvella kuulee lehdettömässä metsässä.

He tulivat pieneen kylään. Raitit olivat tyhjät ja hiljaiset, ja ilmassa tuntui suolaisen veden, meriruohon ja kalan hajua. Suuret, ruskeat nuotat riippuivat kuten ennenkin kuivamassa ovien edessä tahi olivat levitetyt kallionkielekkeille. Harmaa kylmä meri ikuisine, möyryävine hyrskyineen oli laskemaisillaan ja paljasti Fécamp'in puolella rantakallioiden vihertävät juuret. Ja pitkin rannikkoa olivat isot veneet kyljellään, näyttäen äärettömän suurilta kuolleilta kaloilta. Ilta pimeni ja kalastajat tulivat ryhmittäin alas meren partaalle, astuen raskaasti isoissa vesisaappaissaan, villaliina kaulan ympäri käärittynä, litra paloviinaa toisessa ja venelyhty toisessa kädessä. Kauan kiertelivät he kallellaan olevia aluksiaan, ja hitaasti, normandilaisten tapaan, he asettelivat niihin verkkojaan, ankkurimerkkinsä, ison leipäkyrsän, voipytyn, lasit ja viinapullonsa. Sitten lykkäsivät he vesille veneet, jotka ratisten painuivat rantakiviä myöten veteen, halkaisivat hyrskeen, kohosivat aalloille, keinuivat jonkun ajan, levittivät sitten ruskeat siipensä ja katosivat yön pimeyteen pieni tuli maston nenässä.

Ja kalastajien rotevat naiset, joiden luisevat raajat näkyivät heidän ohuitten hameittensa alta, seisoivat rannalla siksi kunnes viimeinenkin mies oli lähtenyt ja palasivat sitten unteloon kyläänsä, häiriten kirkuvilla äänillään mustien raittien painostavaa unta.

Paroni ja Jeanne katselivat hievahtamatta noita yön pimeyteen loittonevia kalastajia, jotka näin joka ilta lähtivät merelle henkensä uhalla elatustaan etsimään ja olivat niin kurjia kuitenkin, ettei heillä ollut koskaan panna lihapalaa suuhunsa.

Haltioissaan valtamerta katsellen paroni lausui:

-- Se on hirvittävä ja kaunis. Kuinka tuo meri, jota yön varjot peittävät, jossa niin moni ihmiselämä on vaarassa, onkaan suurenmoinen! Eikö totta, Jeanne?

Tämä vastasi viluisella hymyllä:

-- Ei se ole Välimereen verrattava.

Mutta hänen isänsä pahastui:

-- Välimeri! Se on öljyä, sokerivettä, sinistä solkkua huuhtoma-astiassa verrattuna tähän. Katsohan kuinka peloittava se on vaahtoharjoineen! Ja ajattele kaikkia noita miehiä, jotka tuonne ulapalle lähtivät ja jo ovat poissa näkyvistä!

Huoahtaen myönteli Jeanne:

-- Niin, ehkä olet oikeassa.

Mutta tuo sana "Välimeri", joka oli hänen huulilleen tullut, oli jälleen koskettanut hänen sydäntään ja kantanut hänen ajatuksensa kauas noille etäisille maille, missä hänen unelmansa lepäsivät.

Sen sijaan, että olisivat palanneet metsän läpi kulkivat isä ja hänen tyttärensä, maantielle ja nousivat hiljaisin askelin rinnettä ylös. He eivät puhuneet enää mitään; lähenevä eron hetki teki mielen surulliseksi.

Heidän kulkiessaan moisioiden ojien ohi tuoksahti paikoitellen heitä vastaan survottujen omenain haju, tuo vereksen omenajuoman haju, joka siihen vuodenaikaan koko sille seudulle oli ominainen, toisin paikoin taas väkevä navetanhaju, lehmäin lantatunkioista nouseva lämmin, hyvä lemu. Pienestä valaistusta ikkunasta arvasi asuinrakennuksen olevan pihan perällä.

Ja Jeannesta näytti, että hänen henkensä avautui käsittämään näkymättömiä asioita. Nuo siellä täällä tuikkivat tulet loivat häneen yht'äkkiä elävän tunteen kaikkien ihmisolentojen yksinäisyydestä, siitä, että kaikki hajottaa, kaikki erottaa ja kaikki vetää heidät kauas siitä, mikä heille on rakasta.

Alistuvalla äänellä lausui hän silloin:

-- Ei ole elämä aina hauskaa.

Paroni vuorostaan huoahti ja sanoi:

-- Minkä sille voimme, tyttöseni.

Ja seuraavana päivänä isä ja äiti lähtivät, ja Jeanne ja Julien jäivät yksin.

VII.

Silloin tulivat kortit käytäntöön nuoren pariskunnan elämässä. Joka päivä aamiaisen syötyään, piippuaan poltellen ja särpiskellen konjakkia vähitellen jo kuusi, jopa kahdeksankin ryypyllistä, pelasi Julien vaimonsa kanssa bésigue'a. Jeanne lähti sen jälkeen ylös huoneeseensa, istuutui ikkunan ääreen ja ompeli ahkerasti alushameen pitsireunustetta sateen pieksäessä ja tuulen rämistellessä ikkunaruutuja. Levähtäessään toisinaan hän loi silmänsä kauas synkälle merenselälle, jossa aallot vihaisina vyöryivät. Jonkun hetken sinne tuijotettuaan hän jälleen ryhtyi työhönsä.

Ei hänellä muutoin ollutkaan muuta tekemistä, sillä Julien oli ottanut käsiinsä koko talouden hoidon, täydellisesti tyydyttääkseen arvovallan tarvettaan ja säästäväisyyden haluaan, joka häntä syyhytti. Hän oli aivan rajattoman ahne, ei antanut koskaan juomarahaa ja supisti elannon kaikkein vähimpään. Ja kun Jeanne, Peuples'iin tultuaan, oli leipurilta joka aamu tilannut itselleen pienen normandilaisen piirakkaan, niin lakkautti hän nyt senkin menon ja pakoitti Jeannen tyytymään käristettyyn leipään.

Jeanne ei sanonut mitään koettaen välttää selityksiä, keskustelua ja riitaa, mutta hän kärsi joka kerta kuin neulan pistoista nähdessään miehensä saituruuden. Hänestä se tuntui halpamaiselta ja inhoittavalta, sillä hänet oli kasvatettu perheessä, jossa rahalla ei ollut mitään arvoa. Ennen oli hän usein kuullut sanottavan: "käytettäväksi raha on tehtykin." Ja nyt toisteli Julien alati: "Etkö sinä sitten koskaan voi oppia olemaan heittämättä rahaa ikkunasta pellolle?". Ja joka kerta kun oli saanut vähennetyksi muutaman sou'n [viiden centimes'in (pennin) raha. Suom.] jonkun palkasta tahi jostakin laskusta, lausui Julien ilomielin pistäessään rahan taskuunsa:

-- Pienistä puroista syntyvät suuret virrat.

Oli kuitenkin päiviä, jolloin Jeanne jälleen alkoi haaveilla. Hän keskeytti hiljakseen työnsä ja kädet rentonaan, silmät sameina eli hän uudelleen lapsuuden aikaiset romaaninsa, siirtyen kauas suloisten seikkailujen maille. Mutta yht'äkkiä kuuli hän Julienin antavan käskyjään ukko Simonille, ja tuo ääni tempasi hänet pois tuudittavista unelmista. Ja hän ryhtyi jälleen kärsivällisyyttä kysyvään työhönsä miettien itsekseen: "Se on ollut ja mennyt kaikki." Ja kyynel putosi hänen sormilleen, jotka liikuttelivat neulaa.

Myöskin Rosalie, joka ennen oli ollut niin iloinen ja aina hyräili, oli muuttunut. Hänen pulleat poskensa olivat kadottaneet verevyytensä ja näyttivät syvälle vajonneina joskus aivankuin mullalla hierotuilta.

Usein kyseli Jeanne häneltä; "Oletko, lapseni, sairas?" Siihen vastasi sisäkkö aina: "En, rouva", jolloin puna nousi hänen poskipäilleen ja hän livisti nopeasti tiehensä.

Ennen hän aina juoksi, mutta nyt laahasi jalkojaan eikä näyttänyt enää olevan turhamainen; hän ei enää ostanut kuljeksivilta kaupustelijoilta silkkinauhoja, kureliivejä eikä minkäänlaisia hajuvesiä. Ja koko avara talo tuntui niin tyhjältä ja kolkolta ja sen julkisivutkin olivat tahraantuneet pitkillä harmailla juovilla.

Tammikuun lopussa alkoivat lumisateet. Jo kaukaa näki pohjoisesta synkän meren ylitse kiitävän paksuja pilviä, joista rupesi satelemaan valkoisia hiutaleita. Yhtenä ainoana yönä oli koko tasanko lumen alle haudattu, ja puut näyttivät aamulla kuin hyiseen vaahtoon verhotuilta.

Pitkävartiset saappaat jalassa, pörröisennäköisenä turkkeihinsa kääriytyneenä vietti Julien aikansa metsässä, jossa hän pellon laidalla ojan taakse piiloutuneena väijyi muuttolintuja. Silloin tällöin kajahti sieltä talvi-ilmaan pyssynlaukaus, ja pelästyneitä mustia korppia lensi korkeista puista laumoittain pakoon.

Ikävään nääntyen tuli Jeanne toisinaan ulos portaikolle. Elämän kohina kuului sinne vain äärettömän kaukaa kuin kaikuna tämän sinertävän, synkän meren unteloon hiljaisuuteen. Sitten hän ei kuullut enää muuta kuin etäisten aaltojen kuorsailua ja yhäti putoelevien, hyytyneiden vesihaahtuvien alituista hämäräperäistä suhinaa ilmassa. Ja kinokset kasvoivat lakkaamatta tässä tiheässä ja kevyessä lumiryöpyssä, jolla ei tuntunut loppua olevan.

Eräänä tällaisena valjuna aamuna lämmitteli Jeanne paikaltaan liikkumatta jalkojaan huoneessaan uunin edessä, sillä aikaa kuin Rosalie, joka päivästä päivään oli muuttunut, verkalleen korjasi hänen vuodettaan. Yht'äkkiä kuuli Jeanne takaansa tuskaisen huoahduksen. Päätään kääntämättä hän kysyi:

-- Mikä sinua vaivaa?

Kuten tavallista sisäkkö vastasi:

-- Ei mikään, rouva.

Mutta hänen äänensä kuulosti särkyneeltä ja ahdistuneelta.

Jeanne ajatteli jo muita asioita, kun hän huomasi, ettei kuullut enää tytön liikkuvan. Hän lausui:

-- Rosalie!

Ei hiiskahdustakaan. Ja kun hän luuli tytön hiljaa menneen pois, huusi hän kovemmin:

-- Rosalie!

Ja hän ojensi jo kätensä soittaakseen, kun kova valitus, joka kuului aivan hänen läheltään, sai hänet pelästyneenä hypähtämään ylös.

Hänen palvelijattarensa istui lattialla kasvot sinisinä, silmät tuijottavina, jalat suorina ja nojaten selin sängyn laitaa vasten.

Jeanne kiirehti hänen luokseen:

-- Mikä sinun on, mikä sinun on?

Toinen ei sanonut sanaakaan, ei hievahtanutkaan, tuijotti vain rouvaansa hurjin katsein ja läähätti kuin hirveän kivun valtaamana. Yht'äkkiä oikaisi hän sitten ruumiinsa, luisui maahan selälleen ja hampaitaan kiristäen koetti pidättää tuskan huudahdusta.

Silloin liikahti jotakin hänen hameensa alla, joka oli kiristynyt hänen hajalle levitettyjen reisiensä ylitse. Ja sieltä kuului samassa omituista ääntä, ikäänkuin molskahtelua, kuin kuristetun kurkun kulahdusta, ja yht'äkkiä oli se kuin kissan pitkä naukuminen, hento, mutta valittava huuto, elämään ilmestyneen lapsen ensimmäinen tuskan ääni.

Heti käsitti Jeanne, mitä oli tapahtunut, ja kuin päästä pyörällä juoksi hän portaille huutaen:

-- Julien, Julien!

Tämä vastasi alhaalta:

-- Mitä sinä tahdot?

Jeanne sai töintuskin lausutuksi:

-- Täällä... Rosalie on...

Julien kiirehti ylös, harpaten kaksi astinta kerrallaan ja, tultuaan äkkiä huoneeseen, syöksyi hän tarkastamaan Rosalieta. Tämä oli synnyttänyt lapsen, joka käpristyneenä ja kouristuneena itki ja liikahteli lattialla äidin helmoissa. Julien nousi ylös vihaisen näköisenä ja sysäsi ulos huoneesta pelästyneen vaimonsa, sanoen:

-- Tämä ei sinuun koske. Mene tiehesi! Lähetä tänne Ludivine ja ukko Simon!

Vapisten koko ruumiiltaan riensi Jeanne keittiöön ja kun ei enää uskaltanut palata ylös huoneeseensa, meni hän saliin, jota ei oltu lämmitetty siitä saakka kuin hänen vanhempansa olivat lähteneet, ja odotti siellä peloissaan, mitä oli tapahtuva.

Hän näki ukko Simonin kohta juoksevan ulos talosta. Viiden minuutin kuluttua palasi hän mukanaan paikkakunnan kätilö, leskirouva Dentu.

Sitten kuului portailta liikettä aivan kuin sairasta olisi kannettu, ja sitten tuli Julien ilmoittamaan vaimolleen, että tämä saattoi palata huoneeseensa.

Jeanne vapisi aivan kuin hän olisi nähnyt jonkun kamalan näyn. Hän kävi jälleen istumaan uunin eteen ja ajatteli: "Kuinka hän jaksanee?"

Levottomana ja hermostuneena käveli Julien huoneita pitkin edestakaisin ja oli aivan suunniltaan vihasta. Ensin ei hän puhunut mitään, mutta muutamien hetkien kuluttua hän pysähtyi ja kysyi:

-- Mitä sinä aiot tuolle tytölle tehdä?

Jeanne ei ymmärtänyt ja katsahti mieheensä.

-- Kuinka? Mitä sinä tarkoitat? Minä en ymmärrä.

Ja aivan kuin kiukustuen huudahti silloin hänen miehensä:

-- Emmehän toki voi pitää äpärää talossamme.

Jeanne oli aivan ällistynyt. Pitkän äänettömyyden jälkeen sanoi hän sitten:

-- Emmeköhän, ystäväni, voisi antaa sitä elätettäväksi?

Mutta Julien ei antanut hänen jatkaa.

-- Ja kuka sen maksaa? Sinä varmaankin?

Jeanne mietti vielä kauan, etsien jonkinlaista ratkaisua.

Vihdoin hän sanoi:

-- Isä tietenkin pitää siitä huolen, lapsen isä. Ja jos hän nai Rosalien, niin on kaikki hyvin.

Julien menetti silloin kokonaan malttinsa ja sanoi raivostuneena:

-- Isä!... Isä!... Tunnetko sinä sen ... isän... -- Tietysti, et. No niin, mitäs silloin?...

Liikutettuna Jeanne innostui:

-- Hän ei varmaankaan jätä tyttöä. Silloin olisi hän kunnoton. Otamme selkoa hänen nimestään ja etsimme hänet käsiimme. Hänen kyllä täytyy selvittää asia.

Julien oli tyyntynyt ja ryhtyi jälleen kävelemään:

-- Kultaseni, ei tyttö sitä sano, sen miehen nimeä. Ei hän sitä ilmaise sinulle eikä minulle, -- ehkäpä hän ei siitä miehestä välitäkään. Missään tapauksessa emme voi talossamme pitää naimatonta naista äpäränsä kanssa, sen kai ymmärrät?

Mutta Jeanne intti vastaan:

-- Se mies on sitten kurja raukka. Meidän on kuitenkin saatava tietää, kuka hän on, ja silloin joutuu hän meidän kanssamme tekemisiin.

Julien tuli tästä ihan punaiseksi ja kiihtyi kovasti.

-- Entä ... siihen saakka?

Jeanne ei tietänyt, miten hän ratkaisisi asian, ja kysyi:

-- Mitä sinun mielestäsi on tehtävä?

Hänen miehensä lausui heti mielipiteensä:

-- Minun mielestäni on asia hyvin yksinkertainen: pistän hänelle vähän rahaa kouraan ja lähetän hänet hiiteen kakaransa kanssa.

Mutta Jeanne joutui siitä pahoille mielin, hänen sydämensä kuohahti:

-- Se ei tapahdu koskaan, ei koskaan. Tuo palvelustyttö on minun rintasiskoni ja me olemme kasvaneet yhdessä. Hän on, ikävä kyllä, hairahtunut, mutta sen tähden minä en hylkää häntä. Ja jos niiksi tulee, niin otan minä kasvattaakseni tuon lapsen.

Nyt puhkesi Julienin viha:

-- Kylläpä me saisimme hyvän maineen, me, joilla on tämmöinen nimi ja tämmöiset sukulaissuhteet! Joka paikassa sanottaisiin meidän suosivan pahetta ja suojaavan kaikenlaisia ruojia talossamme, eikä yksikään kunnon ihminen enää tulisi luoksemme. Mitä sinä oikein ajattelet? Olet ihan mieletön!

Jeanne oli pysynyt levollisena ja vastasi:

-- Minä en salli koskaan heittää Rosalieta pellolle, ja ellet sinä tahdo häntä pitää, niin ottaa äitini hänet uudelleen palvelukseensa. Me lopulta kyllä saamme selkoa tuon lapsen isästä.

Silloin lähti Julien vimmastuneena ulos ja paiskasi oven kiinni huutaen:

-- Naiset ovat aina järjettömiä mielijohteineen!

Jälkeen puolisen meni Jeanne nuoren äidin luo, joka leskirouva Dentu'n valvomana, makasi liikkumatta, silmät selällään, vuoteessaan, lapsenhoitajan sylkytellessä vastasyntynyttä sylissään.

Huomattuaan rouvansa tulevan alkoi Rosalie nyyhkyttää ja kätki epätoivosta väristen kasvonsa lakanoihin. Jeanne tahtoi suudella häntä, mutta hän ei antanut, vaan peittäytyi. Silloin tuli hoitaja ja paljasti hänen kasvonsa, ja nyt Rosalie myöntyi, yhä vielä itkien, vaikka hiljakseen.

Liedessä paloi heikko valkea. Oli kylmä. Lapsi itki. Jeanne ei uskaltanut puhuakaan pikkusesta peläten aikaansaavansa uuden itkukohtauksen. Hän piteli sisäkköään kädestä ja toisteli koneellisesti:

-- Ei se ole mitään, ei se ole mitään.

Tyttöparka katsoi salaa hoitajaan päin ja vapisi lapsen huutaessa. Häntä kuristi yhä tuska, joka hänessä vielä ajottain synnytti suonenvedontapaisia nyyhkytyksiä, samalla kun esiinpuhjenneet kyyneleet kulisivat hänen kurkussaan. Jeanne suuteli häntä vielä kerran ja kuiskasi hänelle ihan hiljaa korvaan:

-- Me kyllä pidämme siitä huolen, tyttö kulta.

Ja kun siiloin uusi itkunpuuska alkoi, pujahti Jeanne kiireesti pois.

Hän kävi siellä sitten joka päivä, ja joka päivä purskahti Rosalie itkemään, kun näki rouvansa.

Lapsi annettiin elätettäväksi erään naapurivaimon luo.

Julien tuskin puhuttelikaan nyt vaimoaan, aivan kuin hän olisi kantanut kovaa kaunaa häntä kohtaan sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt lähettämästä sisäkköään pois talosta. Eräänä päivänä ryhtyi hän taas puhumaan siitä asiasta, mutta Jeanne veti taskustaan paronittaren kirjeen, jossa tämä pyysi viipymättä lähettämään tytön hänen luokseen, ellei häntä pidettäisi Peuples'issa. Raivoissaan huudahti silloin Julien:

-- Äitisi on yhtä hullu kuin sinäkin.

Mutta jätti asian sikseen.

Kahden viikon kuluttua saattoi lapsensynnyttäjä jo nousta vuoteesta ja ryhtyä työhönsä.

Eräänä aamuna pani Jeanne hänet sitten istumaan viereensä, tarttui häntä käsistä ja sanoi, katsellen häntä syvälle silmiin:

-- No, lapseni, sano minulle nyt kaikki!

Rosalie alkoi vavista ja änkytti:

-- Mitä niin, rouva?

-- Kuka on lapsen isä?

Silloin valtasi tytön jälleen kauhea epätoivo, ja hän koetti kaikin tavoin irroittaa kätensä peittääkseen niillä kasvonsa.

Mutta puoleksi väkisin Jeanne suuteli häntä ja lohdutteli:

-- Se on kyllä onnettomuus, kultaseni. Olit liian heikko, mutta samahan tapahtuu monelle muullekin. Jos lapsesi isä nai sinut, niin ei kukaan sitä ajattelekaan enää. Ja me voimme ottaa hänet palvelukseemme sinun kanssasi.

Rosalie valitti aivan kuin häntä olisi kidutettu ja riuhtoili käsiään päästäkseen irti ja pakenemaan. Jeanne jatkoi:

-- Ymmärrän varsin hyvin, että sinua hävettää, mutta näethän, etten ole sinulle ollenkaan suutuksissa ja että puhuttelen sinua lempeästi. Kun tiedustelen sen miehen nimeä, niin teen sen sinun tähtesi, sillä surustasi arvaan, että hän tahtoo sinut hylätä ja haluan estää sitä. Julien hakee hänet, näetkös, ja me pakoitamme hänet naimaan sinut. Ja kun sitten pidämme teidät molemmat, niin pakoitamme kyllä hänetkin tekemään sinut onnelliseksi.

Nyt tempaisihe Rosalie niin rajusti, että hän sai kätensä irti rouvansa käsistä ja juoksi kuin hullu ulos huoneesta. Illalla päivällistä syödessä sanoi Jeanne Julienille.

-- Koetin taivuttaa Rosalien ilmaisemaan minulle viettelijänsä nimen, mutta se ei minulle onnistunut. Koeta nyt sinä puolestasi, voidaksemme pakoittaa sen kurjan naimaan hänet.

Mutta Julien vihastui heti:

-- Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan enää tuosta jutusta. Kun olet halunnut pitää tytön täällä, niin pidä, mutta älä kiusaa minua enää sillä asialla.

Tuon synnytyksen jälkeen tuntui Julien entistään kiukkuisemmalta. Ja hän oli ottanut tavakseen olla enää puhuttelematta vaimoaan muutoin kuin huutamalla aivan raivostuneen tavoin, kun taas hänen vaimonsa päinvastoin alensi ääntään ja koetti olla lempeä ja sovinnollinen välttääkseen kiistaa. Ja usein Jeanne öisin itkikin vuoteessaan.

Vaikka Julien alati olikin näin kiukustunut, niin oli hän uudistanut jonkun aikaa unhotuksissa olleet lemmensuhteensa vaimoonsa.

Rosalie oli pian jälleen aivan terve; hän ei ollut enää niin surullinen, vaikka olikin edelleen ikäänkuin hämmennyksissään ja ikäänkuin salainen pelko olisi häntä vaivannut. Ja vielä kahdesti karkasi hän Jeannen käsistä tämän yrittäessä uudelleen ottaa selkoa asiasta.

Julien tuntui odottamatta käyneen paljoa ystävällisemmäksi, ja hänen nuoressa vaimossaan heräsi hiukan parempia toiveita. Jeanne muuttui iloisemmaksi, vaikka toisinaan tunsikin omituista pahoinvointia, josta kuitenkaan ei puhunut mitään. Suojat ilmat eivät olleet vielä alkaneet, ja jo kohta viiden viikon ajan oli taivas päivisin pysynyt sinisen kirkkaana kuin kristalli ja öisin ollut huurteisia tähtiä täynnä, niin ankara kylmä vallitsi avaruudessa, joka levisi tasaisen, kovan, loistavan lumikentän yli.

Moisioiden rakennukset näyttivät ikäänkuin valkoisiin vaatteisiin verhotuilta, eristettyinä neliskulmaisten pihojensa keskellä, härmän peittämien suurten puitten takana. Ei ihmisiä, ei elukoita näkynyt ulkosalla. Savutorvet vain, joista suoraan ylös kylmään talvi-ilmaan kohosi hienoja lepereitä, tiesivät kertoa sisälle piiloutuneesta elämästä.

Kedot, pensas-aidat, puut, kaikki näyttivät kuolleilta, pakkasen panemilta. Aika-ajoin kuuli puitten rysähtelevän, aivan kuin niiden jäykistyneet jäsenet olisivat murtuneet, ja toisinaan taittuikin joku suuri oksa ja putosi maahan, kun ylivoimainen pakkanen oli kivetyttänyt puiden mahlajan ja säikeet särkenyt.

Jeanne odotti ahdistunein mielin lämpimäin ilmain tuloa, pitäen kovien pakkasien aiheuttamina kaikki ne oudot taudin oireet, jotka häntä vaivasivat.

Toisinaan hän ei voinut syödä mitään ja hänelle oli vastenmielistä jo nähdäkin ruokaa. Toisinaan sykki hänen valtimonsa kovin rajusti. Toisinaan taas etoi häntä, kun ei saanut paljon mitään syödyksi. Ja hänen hermonsa olivat semmoisessa alituisessa jännityksessä ja väräjöimistilassa, että häntä vaivasi lakkaamaton, sietämätön kiihtymys.

Eräänä iltana, kun ilmapuntari yhä oli laskeutunut ja Julien viluisena nousi pöydästä (sillä ruokasalia ei oltu lainkaan lämmitetty, säästäväisyyssyistä), hieroi hän käsiään ja sanoi:

-- Nyt on hyvä maata kahden, eikö totta, muruseni?

Hän nauroi entistä hyvänsuopaa nauruaan, ja Jeanne heittäytyi hänen kaulaansa. Mutta koska hän juuri sinä iltana voi kovin pahoin, oli kovin sairas ja omituisen hermostunut, niin pyysi Jeanne aivan hiljaa ja suudellen miestään huulille, että hän antaisi hänen maata yksin. Hän selitti miehelleen muutamalla sanalla, että hän voi pahoin:

-- Minä pyydän sinua, rakkaani. Vakuutan sinulle, etten ole terve. Ehkä voin paremmin jo huomenna.

Julien jätti asian sikseen, sanoen:

-- Kuinka tahdot, kultaseni. Jos olet sairas, niin on sinun hoidettava itseäsi.

Ja puhe siirtyi muihin asioihin.

Jeanne pani aikaiseen maata. Vastoin tavallisuutta antoi Julien tehdä valkean omaan huoneeseensa. Kun hänelle ilmoitettiin, että uuni lämpisi, suuteli hän vaimoaan otsalle ja poistui.

Koko talo tuntui olevan pakkasen vallassa. Se oli tunkeutunut seinien läpi, jotka aivan kuin värisivät vilusta. Ja Jeannea se puistatti hänen maatessaan vuoteessaan.

Kaksi kertaa nousi hän lisätäkseen puita pesään ja etsiäkseen hameita ja vanhoja vaatteita, jotka hän keräsi peitteensä päälle. Ei mikään riittänyt lämmittämään häntä. Hänen jalkansa jäykistyivät, samalla kun pohkioissa ja reisissä tuntui väristyksiä, jotka panivat hänen lakkaamatta kääntymään vuoteessaan ja saivat hänet kiihtymään ja hermostumaan.

Kohta alkoivat hänen hampaansa kalista, hänen kätensä vapisivat, hänen rintaansa ahdisti; hänen sydämensä sykki rajusti ja tuntui toisin vuoroin kuin pysähtyvän, ja hänen kurkkuansa kuristi niin, ettei henki tahtonut päästä kulkemaan.

Hirveä ahdistus valtasi hänen sielunsa samalla kun ylivoimainen kylmyys turrutti häntä luihin ja ytimiin saakka. Tämmöistä ei hän ollut koskaan kokenut, ei ollut koskaan tuntenut itseään näin hylätyksi, ja hän oli valmis päästämään viimeisen huokauksensa. Hän ajatteli: "Minä kuolen... Minä kuolen ..." Ja pelon valtaamana kavahti hän ylös vuoteestaan, soitti Rosalieta, odotti, soitti uudelleen, odotti yhäti vavisten ja kylmeten.

Rosalieta vain ei kuulunut. Hän nukkui varmaan alkuyön sikeätä unta, josta ei millään saa hereille. Ja menettäen malttinsa syöksyi Jeanne paljain jaloin ulos portaille.

Hän nousi niitä ylös hapuellen, löysi oven, avasi sen ja huusi: "Rosalie!" astui vielä etemmäksi, satutti vuoteeseen, tunnusteli sitä käsillään ja huomasi sen tyhjäksi. Se oli tyhjä ja ihan kylmä, niinkuin ei kukaan olisi siinä maannut.

Hämmästyneenä ajatteli hän: "Kuinka?! Onko hän vielä juossut ulos tämmöisellä ilmalla?!" Ja kun hänen sydämensä äkkiä alkoi vieläkin rajummin sykkiä, jyskyttäen niin, että hän oli tukehtua, palasi hän jälleen horjuvin askelin alas herättääkseen Julienin.

Hän syöksähti kiireesti hänen huoneeseensa aivan kuin hänet olisi sinne ajanut varma tunne, että hän oli kuoleva, ja halu saada nähdä miehensä ennenkuin menisi tainnoksiin.