Chapter 14
-- Ikä kyllä teidät vielä taltuttaa, kirkkoherra, ja kokemus myöskin. Karkoitatte vain kirkosta viimeisetkin uskolliset ystävät, ei muuta. Tällä seudulla ihmiset ovat uskovaisia, mutta heittiöitä, olkaa siis varovainen. Totta totisesti, kun minä näen tulevan saarnaa kuulemaan jonkun tytön, joka minusta näyttää hiukan paksulta, niin ajattelen näin: "Hän tuo minulle yhden seurakuntalaisen lisää", ja minä koetan toimittaa hänet naimisiin. Sillä, nähkääs, hairahtumasta heitä ei saa estetyksi, mutta voitte kyllä mennä hakemaan miehen käsiinne ja estää häntä äitiä hylkäämästä. Naittakaa vain heidät, kirkkoherra, naittakaa vain heidät älkääkä välittäkö muusta!
Uusi pappi vastasi jäykästi:
-- Meillä on eri mielipiteet; ei maksa vaivaa siitä puhua.
Silloin alkoi kirkkoherra Picot säälitellen puhua paikkakunnasta ja merestä, jonka hän näki pappilan ikkunoista, ja pienistä kallion rotkoista, joissa hänen oli tapa kävellä lukien rukouskirjaansa ja katsellen laivoja, jotka kulkivat kaukana ulapalla.
Sitten molemmat papit hyvästelivät, ja vanha kirkkoherra suuteli Jeannea, jonka teki mieli itkeä.
Viikon kuluttua tuli kirkkoherra Tolbiac uudelleen. Hän puheli uudistuksista, jotka hänellä oli aikomus panna toimeen, niinkuin ruhtinas, joka ryhtyy valtakuntaansa hallitsemaan. Hän pyysi, ettei varakreivitär jäisi pois jumalanpalveluksista ja että hän kävisi ehtoollisella kaikkina juhlina:
-- Te ja minä, -- sanoi hän, -- olemme tämän seudun päähenkilöitä. Meidän täytyy täällä hallita ja olla aina esimerkkinä muille. Meidän täytyy liittyä yhteen ollaksemme voimakkaat ja arvossa pidetyt. Kun kirkko ja aatelisto käyvät käsi kädessä, niin rahvas pelkää ja tottelee meitä.
Jeannen uskonto oli yksinomaan hentomielisyyttä. Hänessä oli tuo haaveksiva usko, joka aina on naiselle ominainen. Ja jos hän jossakin määrin täyttikin velvollisuuksiaan, niin johtui se tottumuksesta, joka oli jäänyt häneen luostarikoulun ajoilta. Paronin uhmaileva tieteily oli näet jo aikoja sitten kumonnut hänen vakaumuksensa.
Kirkkoherra Picot tyytyi siihen vähään, jonka Jeanne voi hänelle antaa, eikä koskaan häneltä liikoja vaatinut. Mutta hänen seuraajansa, joka ei ollut nähnyt varakreivitärtä edellisenä sunnuntaina kirkossa, tuli nyt levottomana ja ankarana hänen luokseen.
Jeanne ei tahtonut joutua pappilan kanssa huonoihin väleihin ja antoi lupauksen, vaikka päättikin kohteliaisuudesta olla ahkera kirkossa kävijä vain ensimmäisinä pyhinä.
Vähitellen tottui hän kuitenkin kirkossa käyntiin ja joutui tuon hintelän, taipumattoman ja vallanhimoisen papin vaikutuksen alaiseksi. Mystikko kun tuo mies oli, miellytti hän Jeannea tulisen kiihkomielisyytensä tähden. Hän sai Jeannessa väräjämään sen runollisuskonnollisen kielen, joka on olemassa kaikkien naisien sielussa. Hänen lahjomaton ankaruutensa, hänen kaiken maailmallisen ja aistillisen halveksimisensa, hänen inhonsa kaikkia inhimillisiä askareita kohtaan, hänen rakkautensa Jumalaan, hänen nuorekas, riihoton kokemattomuutensa, hänen kova puhetapansa ja hänen luja tahtonsa herättivät Jeannessa käsityksen siitä, mitä marttyyrit mahtoivat olla. Ja hän, tuo loppuun kärsinyt olento, hurmaantui tuon lapsekkaan taivaan lähetin ankarasta uskonkiihkosta.
Pappi johti hänet pelastusta tuovan Vapahtajan luo, näytti hänelle, kuinka uskon hurskaat riemut vaimentavat sielun tuskat, ja Jeanne polvistui rippituolin viereen nöyränä, tuntien itsensä pieneksi, heikoksi tuon papin edessä, joka näytti tuskin viidentoista vuoden vanhalta.
Koko paikkakunta alkoi kuitenkin kohta pappiaan vihata. Ollen lahjomattoman ankara itseään kohtaan osoitti hän muita kohtaan säälimätöntä suvaitsemattomuutta. Yksi asia varsinkin herätti hänessä vihaa ja suuttumusta. Se oli rakkaus. Siitä puhui hän saarnoissaan kiivastuneena peittelemättömin sanoin, kirkontavan mukaan, huutaen maalaiskuulijakuntansa korviin jyliseviä lauseita lihan himoa vastaan, ja hän oikein vapisi ja polki jalkaansa raivosta, manatessaan esille kauhun kuviaan.
Nuoret pojat ja tytöt loivat salakähmäisiä katseita toisiinsa, ja vanhat rahvaan miehet, jotka aina mielellään pistävät pilapuheita, lausuivat paheksumisensa pikku papin suvaitsemattomuudesta palatessaan kirkosta kotiin sinipuseroisen poikansa ja mustiin puetun vaimonsa vieressä käyden. Ja koko paikkakunta oli oikein kuohuksissaan.
Hiljakseen kuiskailtiin keskenään hänen ankaruudestaan rippituolissakin ja hänen määräämistään kovista katumusohjeista. Ja kun hän itsepintaisesti kieltäytyi antamasta synninpäästöä tytöille, joiden siveys oli saanut jonkin tahran, niin ruvettiin häntä jo ivaamaan. Jopa suurina juhlapäivinä nähtiin, että nuoriso pysyi penkissään sen sijaan, että olisi muitten kanssa mennyt ehtoolliselle.
Kohta alkoi hän väijyä rakastuneita estääkseen heitä tapaamasta toisiaan, aivankuin metsänvahti väijyy salametsästäjiä. Hän ajoi heitä takaa kuutamo-iltoina pitkin ojanvarsia, riihennurkkia ja ranta-äyräiden tiheätä ruohikkoa. Niinpä hän kerran sai kiinni kaksi, jotka eivät hänen tieltään toisistaan eronneet. He kävelivät, kädet toistensa vyötäisillä ja suudellen toisiaan, pitkin kivistä rotkoa.
Kirkkoherra huusi heille:
-- Ettekö jo lopeta, senkin moukat!
Poika kääntyi pappiin päin ja vastasi:
-- Hoitakaa omia asioitanne, herra kirkkoherra, tämä ei teitä liikuta.
Silloin keräsi pappi kiviä ja heitteli heitä niillä kuin koiria.
Molemmat rakastuneet juoksivat nauraen pakoon. Mutta seuraavana sunnuntaina ilmoitti pappi koko seurakunnalle kirkossa heidän nimensä.
Kaikki sen seudun nuoret miehet lakkasivat senjälkeen käymästä kirkossa.
Torstaisin oli kirkkoherra aina päivällisellä varakreivin kartanossa ja kävi siellä usein muutenkin viikon kuluessa puhelemassa katuvaisen rouvan kanssa. Jeanne oli myöskin intomielinen, keskusteli kernaasti hengellisistä asioista ja käänteli ylösalasin uskonnollisten riitakysymysten koko vanhan ja sekavan varaston.
He kävelivät kahden kesken pitkin paronitarvainajan kujannetta puhellen Kristuksesta, apostoleista, Pyhästä Neitsyeestä ja kirkonisistä, aivan kuin olisivat tunteneet heidät. Toisinaan pysähtyivät he tehdäkseen toisilleen syvämietteisiä kysymyksiä, jotka saivat heidät hämärästi jaarittelemaan, jolloin Jeanne eksyi runollisiin, pilviä tavotteleviin kuvitelmiin, pappi taas täsmällisemmin teki johtopäätöksiä kuin härkäpää asianajaja, joka on ryhtynyt matemaattisesti todistamaan ympyrän neliöitsemistä.
Julien suhtautui uuteen kirkkoherraan suurella arvonannolla ja toisteli alinomaa:
-- Tuo pappi on minulle mieleen; hän ei tingi vakaumuksistaan.
Ja hän kävi usein ripillä ja ehtoollisella, antaen siten ylenpalttisesti hyvää esimerkkiä muille.
Nyt kävi hän melkein joka päivä Fourville'n perheessä, metsästeli herran kanssa, joka ei enää voinut elää ilman häntä, ja ratsasteli kreivittären seurassa sekä myrskyssä että sateessa. Kreivi sanoi sen johdosta:
-- He ovat hullaantuneet ratsastamiseen, mutta se on vaimolleni terveellistä,
Paroni tuli takaisin marraskuun puolivälissä. Hän oli muuttunut, vanhentunut, ja oli raskaan surun runtelema, joka oli tunkenut syvälle hänen sydämeensä. Ja kohta näytti rakkaus hänen tytärtään kohtaan hänessä kasvaneen, aivan kuin nämä muutamat kuukaudet, jonka ajan hän oli ollut yksin, olisivat äärimmäisyyteen asti kiristäneet hänen hellyyden ja luottamuksen tarvettaan.
Jeanne ei puhunut hänelle mitään uusista ajatuksistaan, ei läheisestä tuttavuudestaan kirkkoherra Tolbiac'in kanssa eikä uskonnollisesta innostuksestaan. Mutta heti ensimmäisen kerran papin nähtyään tunsi paroni itsessään heräävän häntä kohtaan voimakkaan vastenmielisyyden. Ja kun hänen tyttärensä illalla kysyi häneltä:
-- Kuinka hän miellyttää sinua?
Niin paroni vastasi:
-- Se mies on oikea inkvisiittori. Hän on varmaan hyvin vaarallinen henkilö.
Ja kun hän sitten kuuli talonpojilta, joiden kanssa hän oli hyvissä väleissä, kuinka ankara ja tyly tuo nuori pappi oli ja kuinka hän tavallaan oikein vainosi luonnon lakeja ja vaistoja, niin syttyi hänen sydämessään todellinen viha häntä kohtaan.
Itse, näet, hän oli vanhojen, luontoa ihailevain filosoofien sukua. Luomakunta käsitti itsessään kaikki idut, aatteet ja elämän, kehittyen itse itsestään kuin kukat ja hedelmät puussa. Hänestä oli siis siitos se mahtava yleinen laki, pyhä, kunnioitusta ansaitseva, jumalallinen toimitus, joka täyttää korkeimman olennon salaisan, ainaisen tahdon. Ja siksi alkoi hän käydä talosta taloon taistelemassa tuota suvaitsematonta, elämää vainoavaa pappia vastaan.
Epätoivoissaan rukoili Jeanne Jumalaa ja rukoili isäänsä, mutta tämä vastasi aina:
-- Tuommoisia miehiä vastaan on taisteltava; se on sekä oikeutemme että velvollisuutemme. He eivät ole inhimillisiä. -- Ja ravistellen pitkää, valkoista tukkaansa hän jatkoi: -- he eivät ole inhimillisiä, he eivät ymmärrä mitään, ei kerrassaan mitään. -- Ja vielä huudahti hän aivan kuin kirouksen singoten: -- he ovat luonnonvastaisia olentoja.
Pappi huomasi hyvin hänet vihollisekseen, mutta koska halusi edelleen olla kartanon ja sen nuoren rouvan valtijaana, niin päätti hän odottaa tuonnemmaksi, ollen varma siitä, että lopulta kuitenkin voittaisi. Lisäksi oli hänellä muuan päähänpiintymä. Hän oli, näet sattumalta päässyt Julienin ja Gilberten rakkaussuhteiden perille ja tahtoi hinnalla millä tahansa tehdä niistä lopun.
Hän tuli eräänä päivänä Jeannea tapaamaan, ja pitkän, salaperäisen keskustelun jälkeen kehoitti hän Jeannea yksissä neuvoin hänen kanssaan ryhtymään taisteluun, hävittämään paheen omasta talostaan, pelastamaan kaksi sielua uhkaavasta vaarasta.
Jeanne ei ensin ymmärtänyt ja pyysi häntä selittämään asian. Pappi vastasi:
-- Hetki ei ole vielä tullut. Käyn luonanne kohta uudelleen.
Ja hän poistui kiireesti.
Talvi alkoi silloin lähetä loppuaan, räntäinen, leuto talvi.
Kirkkoherra tuli muutamien päivien kuluttua uudelleen ja puheli hämärin sanoin sopimattomista suhteista ihmisten kesken, joiden olisi käyttäydyttävä nuhteettomasti. Hän oli muka niitä, jotka hyvin tuntevat asiat, ja hän kykeni tekemään niistä lopun. Sitten ryhtyi hän korkealentoisiin tutkisteluihin, tarttui vihdoin Jeannea kädestä ja vannotti häntä aukaisemaan silmänsä, ymmärtämään ja auttamaan häntä.
Silloin Jeanne kyllä jo käsitti, mutta oli vaiti, pelästyneenä ajatuksesta, mitä kaikkea kiusallista saattoi tapahtua hänen nyt jo rauhallisessa talossaan, ja hän tekeytyi tietämättömäksi siitä, mitä pappi puhui. Mutta silloin kirkkoherra ei enää malttanut, vaan alkoi puhua selvästi:
-- Minulla. on täytettävänä ikävä velvollisuus, rouva varakreivitär, mutta en voi menetellä toisin. Pappina minun on pakko ilmoittaa teille asia, josta te voitte tehdä lopun. Tietäkää siis, että miehenne elää rikollisissa väleissä rouva de Fourville'n kanssa.
Jeanne painoi päänsä alas alistuvaisena, masentuneena.
Pappi jatkoi:
-- Mitä aiotte siis tehdä?
Silloin sopersi Jeanne:
-- Mitä minun sitten, herra kirkkoherra, teidän mielestänne pitää tehdä?
Pappi vastasi lyhyesti:
-- Estää rikoksellinen rakkaus jatkumasta.
Jeanne purskahti itkuun ja lausui murtuneella äänellä:
-- Mieheni on jo ennen pettänyt minut sisäkköni kanssa ja sanoistani hän ei välitä. Hän ei minua rakasta enää, kohtelee minua tylysti niin pian kuin vain ilmaisen hänelle tahtoni, joka ei häntä miellytä. Mitä voin sille tehdä?
Vastaamatta kysymykseen huudahti pappi:
-- Te siis alistutte, taivutte, myönnytte?! Aviorikos tapahtuu oman kattonne alla ja te sen siedätte! Rikos tehdään omien silmienne edessä ja te käännätte katseenne siitä pois! Oletteko näin ollen aviopuoliso, kristitty, äiti!
Jeanne nyyhkytti:
-- Mitä minun sitten on tehtävä?
Pappi vastasi:
-- Kaikki paitsi ei sallia tuon inhoittavan asian tapahtumista. Kaikki sanon minä. Hylätkää hänet! Paetkaa tästä saastutetusta talosta.
Jeanne lausui siihen:
-- Minulla ei ole rahaa, herra kirkkoherra. Ja sitäpaitsi puuttuu minulta siihen nyt rohkeuttakin. Kuinka muutoin voin lähteä ilman todisteita! Siihen minulla ei edes ole oikeutta.
Pappi nousi ja sanoi vapisten:
-- Tuo on vain kehnoa pelkuruutta teissä, rouva; luulin teitä toisenlaiseksi. Te ette ole kelvollinen saamaan Jumalalta armoa.
Jeanne vaipui polvilleen:
-- Oi, minä rukoilen teitä, älkää hylätkö minua, neuvokaa minua!
Lyhyesti lausui silloin pappi:
-- Avatkaa herra de Fourville'n silmät! Hänen on tehtävä loppu tuosta rakkaussuhteesta.
Jeannen valtasi tuon ajatuksensa johdosta kauhu, ja hän sanoi:
-- Mutta silloin hän tappaa heidät, herra kirkkoherra. Ja minähän olisin ilmiantaja. Oi, ei, sitä en tee koskaan.
Vihasta raivostuneena nosti pappi silloin kätensä kuin kirotakseen hänet:
-- Jääkää sitten häpeäänne ja rikokseenne, sillä te olette vieläkin rikoksellisempi kuin he! Minulla ei ole enää mitään täällä tekemistä.
Ja hän poistui niin hurjistuneena, että koko hänen ruumiinsa vapisi.
Aivan päästä pyörällä seurasi Jeanne hänen jäljessään, ollen valmis suostumaan ja alkaen jo taipua. Mutta harmista väristen astui pappi nopein askelin tiehensä ja puristeli vihaisena suurta sinistä sateensuojaansa, joka oli melkein yhtä pitkä kuin hän itse.
Aidan luona näki hän Julienin johtamassa puiden oksimista. Silloin kääntyi hän vasemmalle kulkeakseen Couillard'in pihan läpi ja toisti vielä itsekseen: "Antakaa minun olla, rouva, minulla ei ole enää mitään täällä tekemistä."
Keskellä pihaa, aivan hänen tiellään, seisoi joukko talon ja naapurien lapsia, ryhmittyneinä Mirza-nimisen koiran kopin eteen ja katsellen jotakin uteliaina, tarkkaavina ja äänettöminä. Keskellä heitä, kädet selän takana, seisoi myöskin paroni uteliaasti katsellen ja näyttäen aivan kuin koulunopettajalta. Mutta huomattuaan kaukaa papin tulevan, lähti hän tiehensä, ettei tarvitsisi tavata, tervehtiä ja puhutella pappia.
Seuraten papin jäljessä, Jeanne sanoi silloin rukoillen:
-- Antakaa minun muutamia päiviä ajatella, herra kirkkoherra, ja tulkaa sitten uudelleen. Sanon teille, mitä voin tehdä ja mitä siihen mennessä olen toiminut. Neuvottelemme sitten yhdessä.
He saapuivat silloin lapsilauman kohdalle, ja kirkkoherra meni lähemmäksi katsomaan, mikä heitä niin huvitti. Siinä oli narttu synnyttämässä penikoita. Kopin edessä ryömi jo viisi pentua emänsä ympärillä, joka heitä hellästi nuoleskeli maaten kyljellään kovissa poltteissa. Samalla hetkellä, kun pappi kumartui katsomaan, oikaisi koira kouristuksissa itseään pitkälleen ja kuudes pieni penikka tuli ulos. Riemastuneina alkoivat silloin kaikki nulikat huutaa käsiään taputtaen:
-- Vielä tuli yksi, vielä tuli yksi.
Se oli heistä hauska, aivan luonnollinen leikki, jossa ei ollut mitään epäsiveellistä. He katselivat tätä synnytystä aivan kuin olisivat nähneet omenain putoavan maahan.
Kirkkoherra Tolbiac jäi ensin ällistyneenä seisomaan paikalleen, mutta sitten valtasi hänet hillitön raivo, hän kohotti ison sateensuojansa ja alkoi sillä huitoa minkä jaksoi lapsilaumaa. Pelästyneinä lähtivät pojat pakoon minkä käpälistä pääsivät, ja pappi huomasi silloin yht'äkkiä seisovansa synnyttämässä olevan nartun edessä, joka yritti nousta jaloilleen. Mutta hän ei antanut sen edes nousta, vaan alkoi, aivan kuin olisi menettänyt järkensä, kaikin voimin lyödä sitä. Kahleiltaan ei koira päässyt juoksemaan pakoon, vaan uikutti kauheasti ja reuhtoi iskuja vastaan. Lyödessään taittoi pappi sateensuojansa, astui koiran päälle, tallasi sitä hurjasti, survoi ja ruhjoi. Hänen ahdistellessaan synnytti koira vielä viimeisen penikkansa. Vihan vimmassa polki pappi silloin koroillaan kuoliaaksi nartun verisen ruumiin, joka vielä nytkähteli, vastasyntyneiden, sokeiden pentujen ynistessä sen ympärillä ja etsiessä emänsä nisiä.
Jeanne oli paennut pois; mutta yht'äkkiä tunsi pappi, että joku tarttui häntä niskasta, ja korvapuusti lennätti hänen hattunsa maahan. Aivan suunniltaan ollen kantoi paroni hänet aidan luo ja viskasi hänet maantielle.
Käännyttyään näki paroni tyttärensä, polvillaan maassa, pienien koiranpentujen keskellä nyyhkyttävän ja keräävän niitä hameensa helmaan. Hän riensi hänen luokseen pitkin askelin ja huusi käsiään huitoen:
-- Semmoinen hän on, semmoinen hän on, tuo mustatakki! Näetkös sen nyt?
Talonpojat olivat rientäneet paikalle, ja kaikki katselivat kuollutta eläintä. Couillard'in emäntä sanoi silloin:
-- Voiko sitä olla noin julma?!
Jeanne oli kerännyt kaikki seitsemän penikkaa ja sanoi tahtovansa kasvattaa ne suuriksi.
Niille koetettiin antaa maitoa, mutta kolme kuoli jo seuraavana päivänä. Silloin juoksi ukko Simon ympäri kylää löytääkseen imettävän nartun. Semmoista ei hän kuitenkaan saanut käsiinsä, mutta toi naaraskissan, jonka vakuutti kyllä tekevän saman. Sitten tapettiin vielä kolme muuta penikkaa, ja viimeinen annettiin toista eläinlajia olevan imettäjän hoitoon. Kissa ottikin pennun heti omakseen, kellahti kyljelleen ja tarjosi sille nisää.
Ettei koiranpentu kuitenkaan rasittaisi kasvattiemäänsä liiaksi, vieroitettiin se jo kahden viikon kuluttua, ja Jeanne otti itse huolekseen syöttää sitä imukkeella. Hän oli antanut sille nimeksi "Toto", mutta paroni muutti sen omalla vallallaan ja risti sen "Massacre'ksi". [Massacre = joukkosurma, verilöyly. Suom.]
Pappi ei tullut takaisin, mutta seuraavana sunnuntaina sinkoili hän saarnastuolista kirouksia, manauksia ja uhkauksia Peuples'in kartanon yli; hän sanoi, että haavat siellä olivat tulisilla raudoilla poltettavat, tuomitsi kadotukseen paronin, joka tälle kaikelle vain nauroi, ja teki salavihjauksia Julienin uusista rakkaussuhteista. Varakreivi oli siitä kovin harmissaan, mutta peläten hirveän häväistysjutun leviämästä hillitsi hän vihansa.
Joka ainoassa saarnassaan jatkoi pappi sen jälkeen kostoaan ja ennusti hetken lähestyvän, jolloin kaikki Herran vihamiehet tulevat lyödyiksi.
Julien kirjoitti arkkipiispalle kunnioitusta osoittavan mutta ankaran kirjeen, jonka johdosta kirkkoherra Tolbiac'ia uhattiin rangaista epäsuosiolla. Sen jälkeen hän lakkasi pauhaamasta.
Mutta sitten nähtiin hänen tekevän kauas yksinäisiä kävelymatkoja pitkin askelin ja kasvot kiihtyneinä. Gilberte ja Julien näkivät hänet ratsastusmatkoillaan vähä väliä, milloin pienenä mustana pisteenä kaukana lakeudella tahi kallion reunalla, milloin lukien rukouskirjaansa jossakin ahtaassa laaksossa, juuri kun he olivat sinne tulossa, ja he kääntyivät takaisin, ettei heidän tarvinnut ajaa hänen ohitsensa.
Kevät oli tullut elvyttäen eloon heidän rakkautensa ja heittäen heidät joka päivä toistensa syliin missä milloinkin heidän tiellään sattui suojaa olemaan.
Kun puitten lehvät vielä olivat hatarat ja nurmi kostea ja he näin ollen eivät saattaneet kuin kesäsydännä painua metsän peittoon, olivat he, saadakseen olla kahden kesken, vakituiseksi suojapaikakseen valinneet erään paimenen kojun, joka oli siirrettävä ja joka syksystä oli jätetty tyhjilleen Vaucotte'n rantaäyräälle.
Se seisoi siinä yksin korkeilla pyörillään viiden sadan metrin päässä rannikolta, ihan jyrkänteen partaalla. Siellä oli heitä vaikea yllättää, sillä sinne näkyi koko lakeus. Molemmat hevoset seisoivat kiinni sidottuina kojun aisoihin ja odottivat, kunnes he olivat rakasteluunsa väsyneet.
Mutta eräänä päivänä, juuri kun he olivat lähtemässä suojapaikastaan, näkivät he kirkkoherra Tolbiac'in istuvan piilossa rannan ruohikossa.
-- Täytyy toiste jättää hevoset notkoon, -- sanoi Julien, -- muuten voi hän etäältä huomata meidät.
Ja sen jälkeen panivat he aina ratsunsa kiinni notkoon, joka oli täynnä risuja.
Kun he sitten eräänä iltana yhdessä palasivat Vrillette'en, jossa heidän oli määrä syödä päivällistä, kohtasivat he Étouvent'in kirkkoherran, joka juuri oli kartanosta pois tulossa. Hän väistyi syrjään antaakseen heille tietä ja tervehti katsomatta heitä silmiin.
Heidät valtasi levottomuus, joka kuitenkin pian haihtui.
Mutta eräänä iltapäivänä toukokuun alussa, kovan tuulen vallitessa, istui Jeanne lukien uunin edessä, kun hän yht'äkkiä näki kreivi de Fourville'n tulevan jalkaisin ja niin kiireesti, että hän luuli jonkun onnettomuuden tapahtuneen.
Jeanne riensi häntä vastaan, ja kun oli tullut hänen eteensä, luuli hän kreivin tulleen hulluksi. Hänellä oli päässä iso karvalakki, jota hänen oli tapana käyttää vain kotonaan, yllään metsästystakki ja hän oli niin kalpea, että hänen punaiset viiksensä, jotka tavallisesti eivät eroittautuneet hänen punakoista kasvoistaan, nyt olivat kuin tulenliekki. Hänen katseensa harhaili, silmät pyörivät päässä aivan ilmeettöminä. Hän sopersi:
-- Onhan vaimoni täällä, eikö niin?
Jeanne joutui aivan ymmälle ja vastasi:
-- Eikä ole. En ole häntä tänään lainkaan nähnyt.
Silloin kreivi istuutui, aivan kuin hänen jalkansa olisivat katkenneet, otti lakin päästään ja pyyhki nenäliinalla otsaansa useaan kertaan koneellisesti. Sitten hypähti hän äkkiä paikaltaan, astui Jeannea kohti kädet ojossa, suu ammollaan kuin puhuakseen, ilmaistakseen hänelle jonkin hirveän onnettomuuden, mutta äkkiä katsoa tuijotti häneen ja lausui aivan kuin houraillen:
-- Mutta hänhän on teidän miehenne... Tehän myöskin...
Ja lähti juoksemaan merenrannalle päin.
Jeanne juoksi perässä pidättääkseen häntä, huutaakseen häntä takaisin, rukoillakseen häntä, ja hänen sydäntänsä kouristi kauhu hänen ajatellessaan: "Hän tietää kaikki. Mitä tekee hän nyt? Oi, jospa hän ei heitä löytäisi!"
Mutta Jeanne ei saanut enää kiinni häntä, eikä kreivi kuullut hänen huutojansa. Hän kiirehti vain eteenpäin epäröimättä, varmana päämäärästään. Hän hyppäsi ojan yli, harppasi ruohikon läpi jättiläisaskelin ja riensi jyrkännettä kohti.
Jeanne seisoi mäenrinteellä, jossa kasvoi puita, ja katsoi kauan hänen jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, palasi hän tuskan ahdistamana takaisin.
Kreivi oli kääntynyt oikealle ja alkanut juosta. Merellä kävi korkea aallokko, ja paksut mustat pilvet kiitivät hurjaa vauhtia toinen toisensa perässä, huuhtoen rantaa rajulla rankkasateella. Tuuli vinkui ja vonkui ja repeli ruohikkoa, painoi maahan nuoren laihon ja lennätti kuin vaahtoa suuria valkoisia lintuja kauas maanpuolelle.
Taajat vihurin puuskat pieksivät kreivin kasvoja, kastelivat hänen poskiaan ja viiksiään, niin että vesi virtanaan valui, ja täyttivät hänen korvansa kohinalla, ja hänen sydämensä hurjalla raivolla.
Tuolla hänen edessään oli Vaucotten laakson syvä kuilu. Tällä puolen ei näkynyt muuta kuin muuan paimenen koju tyhjän lammastarhan vieressä. Kaksi hevosta oli sidottu tuon pyörillä kulkevan kojun aisoihin. Mitäpä oli pelättävää tällaisella myrskyllä?
Heti hevoset huomattuaan painautui kreivi maahan ja ryömi käsillään ja polvillaan kuin mikäkin iso likainen karvapäinen hirviö. Hän konttasi tuon yksinäisen kojun luo ja piiloutui sen alle, ettei häntä huomattaisi lautojen raoista.
Nähtyään hänet kävivät hevoset rauhattomiksi. Silloin leikkasi hän hiljakseen niiden suitset poikki veitsellä, joka hänellä oli valmiina kädessään, ja kun samassa puhalsi kova tuulispää, lähtivät ratsut karkuun pelästyneinä rakeista, jotka rapisten pieksivät kojun kattoa ja tärisyttivät koko rakennetta.
Nousten polvilleen painoi kreivi silmänsä oven alaraon kohdalle ja katseli sisään. Hän ei hievahtanut; hän näkyi jotakin odottavan. Kului pitkänlainen aika, kun hän yht'äkkiä nousi ylös tahraisena päästä jalkoihin asti. Rajulla kädenliikkeellä paiskasi hän oven ulkopuolisen pienapuun säppiin, tarttui aisoihin ja alkoi ravistella kojua, aivan kuin olisi tahtonut ruhjoa sen mäsäksi. Yht'äkkiä kävi hän sitten itse kuin hevonen aisojen väliin, painoi isoa vartaloaan eteenpäin hurjalla voimalla ja veti kuin juhta läähättäen tuon pyörillä kulkevan kojun ja ne, jotka sen sisällä olivat, jyrkänteen partaalle.
He huusivat siellä sisällä ja jyskyttivät nyrkeillään seiniin ymmärtämättä, mitä oli tekeillä.
Kun kreivi oli saanut vedetyksi kojun kuilun reunalle, sysäsi hän sen menemään, ja se alkoi vieriä jyrkännettä alas.
Sen vauhti alkoi kiihtymistään kiihtyä, ja hurjasti kiitäen horjui se ja hyppi kuin peto aisojen pieksäessä maata.
Vanha kerjäläinen, joka istui kyyristyneenä ojan reunalla, näki sen pompahtaen lentävän päänsä yli, ja kojun sisältä kuuli hän kamalaa huutoa.