Chapter 13

Sitten hän ei kuullut siitä enää mitään. Hän kuuli vain pöytäkellon kevyen tikutuksen ja erään toisen hiljaisen äänen tahi oikeammin melkein huomaamatonta sihinää. Se tuli äidin kellosta, joka kävi edelleen unhotettuna hänen hameeseensa, joka oli heitetty tuolille vuoteen jalkopuoleen. Ja samassa herätti jonkinlainen vertauskuva vainajasta ja tuosta kellosta kirpeän tuskan tunteen Jeannen sydämessä.

Hän katsoi kelloa. Se ei ollut vielä puolta yhtätoistakaan. Ja hänet valtasi kauhea pelko ajatellessaan, että hänellä oli vielä koko yö valvottavana.

Vielä muitakin muistoja heräsi hänen mielessään: muistot hänen omasta elämästään, -- Rosalie, Gilberte -- hänen sydämensä katkerat pettymykset. Kaikki oli siis vain kurjuutta, surua, onnettomuutta, kuolemaa. Kaikki petti, kaikki valehteli, kaikki tuotti kärsimyksiä ja kyyneleitä. Missä oli löydettävissä hiukankaan lepoa ja iloa? Jossakin toisessa elämässä varmaankin, kun sielu oli vapautettu maallisen elämän koettelemuksista. Sielu! Hän alkoi miettiä tuota käsittämätöntä salaisuutta ja heittäytyi äkkiä runollisiin todisteluihin, jotka toiset yhtä epämääräiset otaksumiset heti paikalla kumosivat. Missä oli nyt äidin sielu, tuon liikkumattoman, kylmän ruumiin sielu? Kenties hyvin kaukana, jossakin avaruudessa. Mutta missä? Hävinnytkö kuin joku näkymätön lintu, joka on päässyt häkistään irti? Vaiko kutsuttu Jumalan luo? Hajoitettu kenties uusien luomusten joukkoon, sekoitettu juuri puhkeamaisillaan oleviin ituihin? Tahi kenties oli se hyvinkin likellä, tässä huoneessa, tuon hengettömän ruumiin läheisyydessä, jonka se oli jättänyt? Ja yht'äkkiä tuntui Jeannesta kuin häntä olisi jokin henkäys hipaissut, koskettanut. Hänet valtasi pelko, niin julma, niin kova, ettei hän uskaltanut enää hievahtaakaan, ei hengittää, ei kääntyä katsomaan taakseen. Hänen sydämensä sykki kauhistuksesta.

Ja yht'äkkiä alkoi sama näkymätön hyönteinen jälleen lentää, kierrellä ja iskeä seiniin. Jeannea värisytti läpi koko ruumiin, mutta tunnettuaan taas tuon siivekkään eläimen surinan, hän nousi ylös ja kääntyi. Hänen silmänsä sattuivat kirjoituspöytään, jonka laatikossa äidin "pyhäinjäännökset" olivat.

Hänet valtasi omituinen ajatus: lukea tänä viimeisenä valvojaisyönä vainajan rakkaat, vanhat kirjeet aivan kuin jonakin hartauskirjana. Hänestä tuntui, että hän siten täytti arkaluontoisen, pyhän velvollisuuden, oikean tyttären tehtävän, joka oli äidille tuottava iloa toisessa maailmassa. Siinä oli hänen isoisänsä ja isoäitinsä kirjeenvaihto. Hän ei ollut heitä lainkaan tuntenut ja tahtoi näin yli heidän tyttärensä ruumiin ojentaa heille kätensä, lähestyä heitä tänä kalman yönä, aivan kuin hekin olisivat nyt kärsineet, luoda salaperäisen rakkauden siteen noiden ammoin jo kuolleiden, tämän vastaeronneen ja hänen itsensä välille, joka vielä oli maan päällä.

Hän nousi, avasi pöydän kannen ja otti alalaatikosta kymmenkunnan pientä keltaista paperipakettia, jotka olivat säntillisesti kiinni sidotut ja järjestetyt vierekkäin.

Hän pani ne kaikki vuoteelle paronittaren käsien väliin, aivankuin osoittaen hellää hienotunteisuutta, ja ryhtyi sitten lukemaan niitä. Ne olivat noita vanhoja kirjeitä, joita löytää vanhanaikuisista pöytälaatikoista ja joista tuulahtaa edellisen vuosisadan henki.

Ensimmäinen alkoi sanoilla: "Rakkaani", toinen: "Kultainen lapsukaiseni", sitten seuraavat: "Rakas tyttöseni", -- "Muruseni", -- "Armas lapseni", sitten: "Rakas Adélaïde", -- "Rakas tyttäreni", aina sen mukaan, kenelle kirjeet olivat kirjoitetut, joko pikku tytölle tahi kasvavalle tahi myöhemmin nuorelle vaimolle.

Ja kaikki nuo kirjeet olivat täynnä intohimoista, lapsellista rakkautta, tuhansia pikkuseikkoja ja noita suuria, mutta tavallisia kodin tapahtumia, jotka muille ovat aivan arvottomia. "Isässä on yskä; Hortenseraukka poltti sormensa; kissa 'Croquerat' kuoli; aidan oikealla puolella oleva kuusi hakattiin poikki; äiti hukkasi kirkosta tullessaan virsikirjansa ja luulee, että se on häneltä varastettu".

Niissä puhuttiin myöskin ihmisistä, joita Jeanne ei tuntenut, mutta joista hän hämärästi muisti kuulleensa puhuttavan lapsuudessaan.

Hän heltyi lukiessaan näistä yksityisseikoista, jotka tuntuivat hänestä ilmestyksiltä, aivan kuin hän yht'äkkiä olisi siirtynyt menneeseen, salaiseen elämään, äitinsä sydämen elämään. Hän katseli vuoteessa lepäävää ruumista ja alkoi äkkiä lukea ääneen, vainajaa varten, ikäänkuin huvittaakseen, lohduttaakseen häntä.

Ja liikkumaton ruumis näytti onnelliselta.

Yksitellen viskasi Jeanne kirjeet vuoteen jalkopuoleen ja ajatteli, että ne piti panna arkkuun niinkuin sinne lasketaan kukkiakin.

Hän aukaisi toisen kääryn. Siinä oli toinen käsiala. Hän alkoi lukea: -- "En voi enää elää ilman sinun hyväilyjäsi. Rakastan sinua niin, että olen tulla hulluksi."

Eikä mitään muuta, ei nimeäkään.

Hän käänsi paperin mitään ymmärtämättä. Siinä oli osoite: "Rouva Paronitar Le Perthuis des Vauds".

Sitten aukaisi hän seuraavan: "Tule tänä iltana heti kun hän on lähtenyt ulos. Meillä on tunti aikaa. Jumaloin sinua."

Toisessa taas hän luki: "Olen viettänyt yöni kuin kuumeessa sinua himoiten. Tunsin ruumiisi sylissäni, huulesi huulillani, silmäsi silmieni edessä. Ja minut valtasi semmoinen vimma, että olin heittäytyä ulos ikkunasta, ajatellessani, että sillä hetkellä makasit hänen vieressään ja että hän sai omistaa sinut mielin määrin..."

Jeanne oli aivan ymmällä eikä käsittänyt mitään.

Mitä tuo oli? Kelle ja keitä olivat nuo rakkauden ilmaisut?

Jeanne luki edelleen, löysi yhä uusia intohimoisia tunnustuksia, sopimuksia tapaamisesta kahden kesken kehoituksineen olla varoillansa ja lopussa aina nämä sanat: "Muista polttaa tämä kirje!"

Vihdoin aukaisi hän tavallisen kirjeen, jossa kiitettiin kutsusta päivällisille ja joka oli samaa käsialaa. Siinä oli allekirjoitus: "Paul d'Ennemare", sama henkilö, jonka paroni aina mainitsi puhuessaan hänestä: "Vanha Paul parka" ja jonka vaimo oli ollut paronittaren paras ystävätär.

Silloin heräsi Jeannessa yht'äkkiä epäluulo, joka oitis muuttui varmuudeksi. Tuo mies oli ollut äidin rakastaja.

Joutuen aivan suunniltaan hän viskasi yht'äkkiä pois nuo inhoittavat kirjeet, aivankuin olisi heittänyt luotaan jonkun myrkyllisen eläimen, joka oli tullut hänen päälleen, juoksi ikkunan luo, purskahti itkuun eikä voinut pidättää huudahduksia, jotka kuristivat hänen kurkkuaan. Aivan masennuksissaan vaipui hän sitten seinustalle, peitti kasvonsa, ettei hänen valituksensa kuuluisi, ja itkeä nyyhkytti äärettömän epätoivon näännyttämänä.

Siihen olisi hän ehkä jäänyt koko yöksi, ellei viereisestä huoneesta olisi kuulunut askeleita, jotka saivat hänen nousemaan ylös. Tuliko ehkä hänen isänsä? Ja siinä olivat kaikki kirjeet vuoteella ja lattialla! Hänen ei tarvinnut avata muuta kuin yksi, niin hän tiesi jo kaikki, hän!

Jeanne hypähti paikaltaan, kahmaisi käsiinsä kaikki nuo vanhat, kellastuneet paperit, äidin vanhempain ja hänen rakastajansa kirjeet, ja ne, joita ei vielä ollut avannut, ja nekin, jotka vielä olivat sidottuina laatikossa, ja viskasi ne kaikki uuniin. Sitten otti hän yöpöydältä toisen kynttilän ja sytytti koko kirjekasan palamaan. Iso liekki loimahti valaisten huoneen, vuoteen ja ruumiin kirkkaalla, lekottelevalla valolla ja luoden sängyn pään valkoiselle verholle mustan, häilyvän varjon vainajan jäykistyneistä kasvoista ja hänen lakanan alta näkyvän suuren ruumiinsa piirteistä.

Kun uunin pohjalla ei ollut jäljellä enää muuta kuin tuhkaläjä, palasi Jeanne avonaisen ikkunan luo, ikäänkuin hän ei enää olisi uskaltanut jäädä ruumiin viereen, ja alkoi itkeä kasvot peitettyinä käsiinsä, valittaen sydäntä särkevällä, epätoivoisella äänellä:

-- Voi, äiti raukka, voi äiti raukka!

Ja hänen päähänsä juolahti hirveä ajatus: mitäs, jos äiti ei ollutkaan kuollut, jos hän vain oli nukkunut unitautiin, jos hän yht'äkkiä nousisi ylös ja alkaisi puhua? Eikö silloin se, että hän nyt tiesi tuon inhoittavan salaisuuden, vähentäisi hänen lapsenrakkauttaan? Suutelisikohan hän äitiä silloin yhtä hartain tuntein? Rakastaisikohan hän äitiä samalla pyhällä rakkaudella? Ei. Se oli mahdotonta. Ja tämä ajatus särki hänen sydäntään.

Yö kului loppuun, tähdet kalpenivat, ilma kävi viileäksi aamun sarastaessa. Kuu oli painunut alas ja oli uppoamaisillaan mereen, jonka koko pinnan se valaisi helmiäisväriseksi.

Ja Jeanne muisti sen yön, jonka hän vietti ikkunan ääressä Peuples'iin tultuaan. Kuinka siitä oli pitkä aika, kuinka kaikki oli muuttunut, kuinka tulevaisuus hänestä nyt näytti toisenlaiselta!

Kas, tuolla kävi taivas jo ruskottamaan, hohtaen hempeänä, hurmaavana kuin rakastunut. Hän katseli hämmästyneenä, kuin jotakin ilmiötä, tuota hehkuvaa päivän koittoa, ajatellen itsekseen, oliko mahdollista, että tämän maan päällä, missä tuollaisia aamuruskoja näkyi, ei ollut iloa, ei onnea.

Hän säpsähti oven narahduksesta. Julien astui huoneeseen ja kysyi:

-- No, etkö ole kovin väsynyt?

Jeanne vastasi vain lyhyesti:

-- En.

Mutta hän oli tyytyväinen, ettei ollut enää yksin.

-- Mene nyt makaamaan, -- sanoi hänen miehensä.

Ja Jeanne suuteli hiljakseen, verkalleen, tuskallisin tuntein äitiään ja poistui huoneeseensa.

Päivä kului sitten niissä ikävissä toimissa, joita kuolemantapaus vaatii. Paroni saapui iltasella. Hän itki kovin.

Hautajaiset olivat seuraavana päivänä. Suudeltuaan äitiään viimeisen kerran hänen kylmälle otsalleen ja katsottuaan, kuinka arkun kansi naulattiin kiinni, meni Jeanne pois. Kutsuvieraat alkoivat saapua.

Gilberte tuli ensimmäisenä ja heittäytyi nyyhkyttäen ystävättärensä kaulaan.

Ikkunasta näki vaunujen kääntyvän portista pihaan ja ajavan ravia ylös. Ja suuresta eteisestä kuului ääniä. Mustiin puettuja naisia, joita ei Jeanne tuntenut, tuli sisään huoneeseen. Markiisitar de Coutelier ja varakreivitär de Briseville suutelivat häntä.

Yht'äkkiä huomasi hän täti Lisonin hiipivän hänen taakseen. Ja hän suuteli vanhaa neitiä niin hellästi, että tämä oli mennä tainnoksiin.

Julien astui sisään surupukuun puettuna, komeana, häärivänä ja tyytyväisenä siitä, että oli saapunut niin paljon vieraita. Hän puhui vaimolleen hiljakseen kysyen häneltä jotakin neuvoa. Ja salaperäisellä äänellä lisäsi hän:

-- Koko aatelisto on saapuvilla. Se on oikein hyvä.

Tervehdittyään mahtavasti naisia poistui hän jälleen.

Täti Lison ja kreivitär Gilberte jäivät yksin Jeannen viereen, siksi aikaa kun hautajaismenot toimitettiin. Kreivitär suuteli häntä vähä väliä toistaen:

-- Rakas ystävä raukkani, rakas ystävä raukkani!

Kun kreivi de Fourville tuli takaisin noutamaan vaimoaan, itki hän itse aivan kuin olisi kadottanut oman äitinsä.

X.

Seuraavat päivät olivat kovin ikävät ja kolkot, kuin päivät ainakin talossa, joka tuntuu tyhjältä perheen jäsenen kadottua ainiaaksi, nuo päivät, jolloin suru raatelee joka kerta, kun näkee jonkun esineen, jota vainaja alati oli käsitellyt. Vähä väliä johtuu mieleen masentava muisto. Tuossa hänen tuolinsa, tuossa nurkassa hänen päivänvarjostimensa, tuossa hänen lasinsa, joka on pysynyt ehjänä. Joka huoneessa tapaa joitakin esineitä: sakset, käsineet, kirjan, jonka lehdet ovat hänen sormiensa kuluttamat, ja tuhansia vähäpätöisyyksiä, jotka saavat surullisen merkityksensä sen vuoksi, että herättävät muistoon tuhansia pikkuasioita. Hänen äänensäkin kaikuu vielä korvissa; on kuin kuulisi sen ja tahtoisi paeta jonnekin, päästä pois talosta. Mutta siellä täytyy yhä edelleenkin olla, ja siellä on muitakin, jotka kärsivät samalla tavalla.

Lisäksi masensi Jeannea alati muisto siitä, mitä oli löytänyt ja saanut tietää. Tuo ajatus painosti häntä, ja hänen murtunut mielensä ei ottanut parantuakseen. Yksinäisyyden tunne kasvoi hänessä nyt vielä enemmän kauhean salaisuuden vaikutuksesta. Viimeinenkin luottamus oli hänessä luhistunut viimeisen uskon mukana.

Jonkun ajan kuluttua matkusti isä pois, sillä hän tarvitsi vaihtelua, ilman muutosta, vapautumista tästä kolkosta ikävästä, johon hän vaipumistaan vaipui.

Ja näin katosivat vähitellen asukkaat tuosta suuresta kartanosta, jossa jälleen alkoi hiljainen ja säännöllinen elämä.

Sitten sairastui Paul. Siitä oli Jeanne kadottaa järkensä; hän ei nukkunut eikä syönyt kahteentoista vuorokauteen.

Poika parani, mutta Jeannea pelotti edelleen se ajatus, että poika saattoi kuolla. Mitä tekisi hän silloin? Mitä tulisi hänestä silloin? Ja vähitellen heräsi hänen sydämessään hämärä halu saada toinen lapsi. Hän alkoi siitä jo haaveksia, ja kohta valtasi hänet kokonaan hänen vanha toiveensa nähdä ympärillään kaksi pientä olentoa, pojan ja tytön. Hän oli aivan hullaantunut.

Mutta Rosalien jutun jälkeen eli hän erillään miehestään. Läheneminen tuntui hänestä aivan mahdottomalta silloisissa olosuhteissa: Julienin rakkaus oli muualla, sen hän tiesi, ja pelkkä ajatus joutua hänen hyväiltäväkseen sai hänet inhosta vapisemaan.

Häntä kiusasi halu tulla vielä äidiksi siihen määrin, että hän olisi ehkä alistunutkin, mutta hän ei tietänyt, kuinka alkaisi. Ennen hän vaikka kuolisi nöyrtymisestä, kuin antaisi miehensä arvata hänen aikeensa. Ja Julien ei näyttänyt enää ajattelevankaan häntä.

Hän olisi ehkä jättänytkin kaikki sikseen, mutta joka yö rupesi hän haaveksimaan tytöstä, ja hän oli jo näkevinään hänen leikkivän Paulin kanssa plataanin juurella. Ja toisinaan tunsi hän vastustamatonta halua nousta ja mennä sanaakaan sanomatta miehensä luo. Kahdesti hän jo hiipikin ovelle, mutta palasi takaisin häpeästä sykkivin sydämin.

Paroni oli lähtenyt, äiti oli kuollut eikä Jeannella ollut enää ketään, kenen kanssa neuvotella, kenelle puhua sydämensä salaisuuksista. Silloin päätti hän mennä kirkkoherra Picot'n luo ja ilmaista hänelle ripin varjolla nämä vaikeat asiat.

Jeanne saapui juuri kun pappi oli lukemassa rukouskirjaansa pienessä hedelmäpuistossaan. Puhuttuaan hänen kanssaan muutamia minuutteja kaikenlaisista muista asioista, sanoi Jeanne punastuen:

-- Tahtoisin, herra kirkkoherra, ripittää itseni.

Pappi ällistyi ja korjasi silmälasejaan häntä tarkastaakseen. Sitten purskahti hän nauruun:

-- Teillä ei suinkaan saata olla suuria syntejä omallatunnollanne.

Jeanne joutui kokonaan hämille ja jatkoi:

-- Ei, mutta minun on kysyttävä neuvoa eräässä asiassa ... niin ... niin ... niin vaikeassa, etten voi puhua teille siitä näin ilman muuta.

Kirkkoherra muutti oitis hyvänsävyisen muotonsa papillisen juhlalliseksi, sanoen:

-- Hyvä on, lapsukaiseni; kuuntelen teitä sitten rippituolissa. Menkäämme sinne.

Silloin Jeanne pidätti häntä epäröiden. Hänet valtasi yht'äkkiä jonkinlainen arkuus puhua noista hieman hävettävistä asioista kirkon hartautta herättävien holvien alla ja hän jatkoi:

-- Tai ei ... herra kirkkoherra ... minä voin ... jos niin tahdotte, ... sanoa teille täällä asian. Voimmehan istuutua tuonne teidän lehtimajaanne.

He astuivat sinne verkalleen. Jeanne mietti, kuinka ilmaisisi asiansa, kuinka alkaisi. Ja he istuutuivat. Aivan kuin ripittäytyen alkoi Jeanne:

-- Isä!

Mutta sitten hän epäröi ja alkoi taas:

-- Isä!

Nyt hän joutui kokonaan hämille ja oli vaiti. Pappi odotti kädet ristissä vatsallaan. Huomattuaan Jeannen epäröivän hän lausui rohkaisten:

-- No, lapseni, näyttää siltä kuin ette uskaltaisi puhua. Rohkaiskaa nyt mielenne!

Jeanne teki silloin päätöksensä aivan kuin pelkuri, joka heittäytyy vaaraan:

- Isä, minä tahtoisin saada toisen lapsen.

Pappi ei vastannut mitään, sillä hän ei käsittänyt asiaa.

Silloin alkoi Jeanne selittää joutuen hämille ja sekautuen puheessaan:

-- Minä olen nyt yksin elämässä. Isäni ja mieheni eivät sovi ollenkaan keskenään. Äitini on kuollut ja ... ja ... -- hän jatkoi aivan hiljaa ja vavisten, -- äskettäin olin kadottaa poikani. Kuinka minun silloin olisi käynyt?

Hän vaikeni. Pappi katseli häntä ihan ymmällään ja sanoi:

-- No, käykää asiaan!

Jeanne lausui:

-- Minä tahtoisin vielä toisen lapsen.

Silloin vastasi kirkkoherra, joka oli tottunut rahvaan mehevään, ujostelemattomaan leikinlaskuun, päätään kujeilevasti nyökytellen:

-- No, minusta nähden, se riippuu vain teistä itsestänne.

Jeanne loi häneen viattomat silmänsä ja sopersi hämillään:

-- Mutta ... mutta ... ymmärrättehän, että ... että ... niinkuin tiedätte ... tuon sisäkön jutun jälkeen ... mieheni ja minä ... elämme erillämme toisistamme.

Kirkkoherra, joka tunsi maalaisrahvaan epäsiveelliset tavat ja olot, hämmästyi ensin tästä tiedosta, mutta luuli yht'äkkiä arvanneensa nuoren rouvan oikeat toivomukset. Hän katseli häntä syrjäsilmällä hyvänsuopaisesti ja myötätuntoisesti hänen onnettomuutensa johdosta, ja lausui:

-- Niin, minä käsitän täydellisesti. Ymmärrän, että teidän ... teidän leskeytenne vaivaa teitä. Olette vielä nuori ja terve. Sehän on siis luonnollista, ihan luonnollista.

Hän alkoi taas nauraa, voimatta hillitä rivoa maalaispapin luonnettaan, ja taputteli Jeannea hiljakseen kädelle jatkaen:

-- Se on teille luvallista, hyvinkin luvallista kymmenien käskyjen mukaan. Liha himoitsee ainoastaan avioliitossa. Ja tehän olette naimisissa, eikö totta? Sehän ei ole vain sitä varten, että kävisi nauriita varastamassa.

Jeanne vuorostaan ei ensin ymmärtänyt papin kaksimielistä puhetta, mutta heti kun hän oli päässyt asiasta selville, punastui hän niin, että kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän sanoi:

-- Mutta, herra kirkkoherra, mitä te puhuttekaan? Mitä te ajattelette? Minä vannon ... minä vannon...

Ja hän nyyhkytti aivan tukehtuakseen.

Silloin pappi hämmästyi ja alkoi lohduttaa häntä:

-- Enhän minä toki tahtonut loukata teitä. Laskin vain hiukkasen leikkiä, eikä se ole rehellisiltä ihmisiltä kielletty. Mutta luottakaa minuun; voitte luottaa minuun. Minä käyn tapaamassa herra Julienia.

Jeanne ei tietänyt enää, mitä sanoa. Hän tahtoi nyt kieltää kirkkoherraa ryhtymästä välittäjäksi, sillä hän piti tuon toimen sopimattomana ja vaarallisena, mutta ei uskaltanut. Ja hän kiirehti tiehensä soperrettuaan:

-- Kiitän teitä, herra kirkkoherra.

Kului viikko. Jeannea vaivasi koko ajan levottomuus ja huoli.

Eräänä päivänä päivällistä syödessä katseli Julien häntä omituisilla silmillä, suupielissä hymynväre, jonka Jeanne aina oli nähnyt, kun hänen miehensä oli kujeilevalla tuulella. Jopa Julien suhtautui häneen hieman ivallisen kohteliaastikin, ja kun he sitten olivat kävelemässä äidin kujanteessa, kuiskasi hän vaimolleen hiljaa korvaan;

-- Tuntuu siltä kuin olisimme sopineet.

Jeanne ei vastannut mitään, katsoi vain maahan pitkin suoraa, melkein jo näkymätöntä jälkeä, johon oli kasvanut ruohoa. Se oli paronittaren jalan jälki, joka oli kadonnut kuten muisto katoaa. Ja Jeannen sydäntä kouristi kirpeä suru. Hän tunsi olevansa yksin elämässä, kaukana poissa koko maailmasta.

Julien jatkoi:

-- En toivo sen parempaa. Pelkäsin sen olevan sinulle vastenmielistä.

Aurinko oli mailleen menossa. Ilma oli lauha. Jeannen teki mieli itkeä. Hän kaipasi rakastavaa sydäntä, hän tunsi tarvetta saada puristaa jonkun povelleen ja ilmaista surunsa. Itku kuristi häntä kurkusta. Hän levitti kätensä ja vaipui Julienin rintaa vasten.

Ja hän itki. Hämmästyneenä katseli Julien hänen hiuksiaan voimatta nähdä hänen kasvojaan, jotka Jeanne oli kätkenyt hänen povelleen. Ja Julien uskoi, että Jeanne vielä rakasti häntä ja painoi alentuvasti suudelman hänen tukalleen.

Sitten palasivat he sisään sanaakaan sanomatta. Julien seurasi vaimoaan hänen huoneeseensa ja oli hänen luonaan koko yön.

Sen jälkeen alkoivat heidän entiset välinsä taas. Julien eli kuin olisi täyttänyt jonkun velvollisuuden, joka ei kuitenkaan ollut hänelle vastenmielinen; Jeanne taas tyytyi siihen kuin johonkin eltovaan, tuskalliseen välttämättömyyteen, josta päätti tehdä lopun heti, kun tuntisi jälleen olevansa raskaana.

Pian huomasi hän kuitenkin, että hänen miehensä kävi häntä kohtaan välinpitämättömäksi niinkuin ennenkin. Hänen hyväilynsäkin muuttuivat kylmemmiksi. Hän kohteli häntä kuin varovainen rakastaja eikä kuin tyyni aviopuoliso.

Jeanne ihmetteli tätä kovin ja huomautti siitä kerran miehelleen. Julien ilmoitti silloin hänelle suoraan, että pelkäsi hänen joutuvan uudelleen raskaaksi. Kuullessaan sitten, että se juuri olikin hänen vaimonsa hartain toivomus, Julien melkein raivostui.

Jeanne vaikeni, mutta päätti käyttää viekkautta saavuttaakseen haaveksimansa uuden onnen. Sekin oli turhaa.

Vielä kerran kääntyi hän silloin kirkkoherra Picot'n puoleen ja saikin häneltä neuvon uskotella sekä miehelleen että tuttavilleen olevansa jo raskaana. Tämä kavala keino onnistuikin niin, että hän parin viikon kuluttua jo tunsi tulevansa äidiksi. Julien ei vaimonsa vakuutuksista huolimatta ottanut sitä vieläkään uskoakseen, mutta kuukauden perästä Jeanne kertoi jo kaikille tämän uutisen, ja raivostuneena huudahti silloin hänen miehensä:

-- Sepä tuli pyytämättä!

Papin ennustus toteutui siis täydellisesti.

Huumaavan ilon valtaamana sulkeutui Jeanne nyt joka ilta huoneeseensa ja kiitollisuuden hurmassa sitä jumaluutta kohtaan, jota hän ihasteli, pyhitti hän itsensä ikuiselle puhtaudelle.

Hän tunsi uudelleen olevansa melkein onnellinen ja ihmetteli, että hänen surunsa äidin kuoleman johdosta oli niin pian vaimentunut. Hän oli uskonut, ettei koskaan enää löytäisi lohdutusta, ja nyt kun tuskin vielä oli kaksi kuukauttakaan kulunut, tuo kipeä haava jo oli kasvamassa umpeen. Hänessä oli jäljellä vain vieno alakuloisuus, joka oli kuin suruharso hänen elämänsä yllä. Ei mitkään järkyttävät tapaukset enää näyttäneet hänestä mahdollisilta. Hänen lapsensa tulisivat kasvamaan suuriksi ja rakastamaan häntä. Ja itse tulisi hän vanhenemaan rauhassa, tyytyväisenä, välittämättä miehestään enää laisinkaan.

Syyskuun lopulla tuli kirkkoherra Picot juhlallisesti vieraisille puettuna uudenuutukaiseen kauhtanaan, jossa oli vasta yhden viikon tahrat, ja esitteli seuraajansa kirkkoherra Tolbiac'in. Tämä oli vielä aivan nuori, laiha ja kasvultaan hyvin pieni pappi, joka puhui mahtipontisesti ja jonka sisäänvajonneet, mustain kehäin ympäröimät silmät ilmaisivat rajua luonnetta.

Vanha kirkkoherra oli nimitetty Goderville'n ylikirkkoherraksi. Hänen poislähtönsä herätti Jeannessa todellista mielipahaa. Olihan tuon kunnon ukon hahmo yhteydessä kaikkien hänen muistojensa kanssa siitä asti kuin hän naimisiin joutui. Picot oli hänet vihkinyt, hän oli ristinyt Paulin ja siunannut paronittaren hauraan. Hän ei voinut kuvitella itselleen Étouvent'ia ilman kirkkoherra Picot'ta kävelemässä möhömahoineen kyläntiellä. Ja hän rakasti häntä hänen hilpeän, teeskentelemättömän luonteensa tähden..

Vaikka hänen nimityksensä olikin virkaylennys, ei kirkkoherra Picot näyttänyt iloiselta, ja hän lausui:

-- Minuun se koskee, minuun se koskee, rouva varakreivitär. Olen, nähkääs, ollut täällä jo kahdeksantoista vuotta. Totta on, että tulot täällä eivät ole suuret ja että seurakunta ei ole paljon mistään kotoisin. Miehet eivät tiedä uskonnosta muuta kuin mikä on ihan välttämätöntä, ja naiset, naiset taas eivät osaa ollenkaan siivosti käyttäytyä. Tytöt tulevat vihille vasta sitten, kun ovat tehneet pyhiinvaelluksen Hedelmöittävän Neitsyen luo ja myrttiseppeleellä ei ole suurta arvoa tällä paikkakunnalla. Yhtäkaikki minä viihdyin täällä hyvin.

Uusi kirkkoherra teki kärsimättömiä kädenliikkeitä ja kävi aivan punaiseksi. Tylysti sanoi hän:

-- Minun tultua tänne täytyy kaiken tuon muuttua.

Hän näytti kiukkuiselta lapselta, oli kovin hento ja laiha kuluneessa, mutta siistissä kauhtanassaan.

Kirkkoherra Picot katsoi häneen syrjäsilmällä niinkuin hänen oli tapa katsoa iloisina hetkinään ja lausui:

-- Nähkääs, kirkkoherra, ehkäistäkseen noita asioita täytyisi seurakuntalaiset panna rautoihin, eikä siitäkään vielä mitään apua lähtisi.

Pikku pappi vastasi räikeällä äänellä:

-- Pianpahan nähdään.

Ja vanha kirkkoherra hymyili vetäen nuuskaa nenäänsä: