Chapter 12

Polttava, valtava lepo laskeutui kultahuuruina alas auringosta, ja Jeanne ajoi käyden tyytyväisenä keinuen hevosensa selässä. Silloin tällöin loi hän ylös silmänsä katsellakseen pientä, valkoista pilvenhattaraa, joka unhotettuna riippui siellä ylhäällä, ypö yksin keskellä sinistä taivaan lakea.

Hän ratsasti laaksoon, joka aleni merelle päin korkeiden rantakallioiden välitse, joita nimitetään tretat'n porteiksi; aivan hiljaa ajoi hän sitten metsään, jonne sateli päivän säteitä vehreiden lehvien lomitse, jotka olivat vielä vaaleita. Hän etsi tuttua paikkaa, löytämättä sitä, ajellen polkuja pitkin sinne tänne.

Ajaessaan pitkän kujanteen poikki hän huomasi yht'äkkiä aivan sen perällä kaksi ratsuhevosta, jotka olivat sidotut kiinni puuhun, ja hän tunsi ne heti: ne olivat Gilberten ja Julienin hevoset. Yksinäisyys alkoi häntä jo painostaa; hän oli tyytyväinen tähän odottamattomaan kohtaukseen ja kannusti ratsunsa juoksuun.

Tultuaan molempien hevosten kohdalle, jotka tottuneina tämmöisiin pitkiin pysähdyksiin, kärsivällisesti odottivat, huusi hän, mutta kukaan ei vastannut.

Naisen hansikas ja kaksi ratsuruoskaa makasi tallatulla nurmella. He olivat siis siinä istuneet ja sitten menneet etemmäksi, jättäen hevoset paikalleen.

Jeanne odotti neljännestunnin, kaksikymmentä minuttia, ja oli ymmällä siitä, mitä he mahtoivat tehdä. Hän oli laskeutunut alas hevosen selästä ja seisoi hievahtamatta paikallaan, puunrunkoon nojautuen, kun kaksi pikkuista lintua häntä huomaamatta lensi alas nurmelle aivan lähelle häntä. Toinen niistä hypiskeli toisen ympärillä, siivet harallaan ja väristen, nyökytellen päätään ja piipatellen.

Jeanne joutui hämilleen, ikäänkuin lintujen rakkaus olisi ollut hänelle tuntematon asia, mutta sitten ajatteli hän itsekseen: "Se on totta; nyt on kevät". Mutta pian heräsi hänessä toinenkin ajatus: epäluulo. Hän näki jälleen hansikkaan, ruoskat ja molemmat hevoset, jotka olivat yksikseen jätetyt, ja kiireesti nousi hän satulaan tuntien vastustamatonta halua paeta pois.

Hän ajoi nyt nelisten takaisin Peuples'iin. Aivot työskentelivät hänen päässään, harkitsivat asioita, yhdistivät tapahtumia toisiinsa ja tekivät päätelmiä. Kuinka ei hän ollut sitä aikaisemmin arvannut? Kuinka ei ollut mitään huomannut? Kuinka ei ymmärtänyt Julienin poissaoloa, hänen entisen hienoutensa uudistumista ja sitten hänen mielialansa rauhoittumista? Ja hän muisti myöskin Gilberten äkilliset hermostumiset, hänen ylenpalttiset hellyydenosoituksensa ja sen jo jonkun aikaa kestäneen auvoisen mielentilan, jossa Gilberte oli ja josta kreivi oli niin iloinen.

Hän pidätti hevosensa käymään, sillä hän tahtoi tarkkaan miettiä, ja nopea juoksu häiritsi hänen ajatuksiansa. Kun ensimmäinen mielenliikutus oli ohi, oli hänen sydämensä melkein rauhallinen, ilman mustasukkaisuutta, ilman vihaa, mutta täynnä ylenkatsetta. Hän ei ajatellut Julienia lainkaan: ei mikään häneen nähden enää ihmetyttänyt häntä, mutta kreivittären, hänen ystävättärensä kaksinkertainen petos kuohutti hänen mieltään. Koko maailma oli siis kavala, valheellinen ja petollinen. Ja kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä. Kuvitelmiaan suree välistä yhtä syvästi kuin rakkaita vainajiaan.

Hän päätti kuitenkin olla olevinaan, kuin ei asiasta mitään tietäisi, sulkea sielunsa kaikilta muilta tunteilta ja rakastaa ainoastaan Paulia ja vanhempiaan, ja sietää muita rauhallisen näköisenä.

Heti kotiin tultuaan riensi hän poikansa luo, vei hänet omaan huoneeseensa ja suuteli häntä rajusti pitkän aikaa. Julien palasi päivälliseksi herttaisena, hymyilevänä, ystävällisenä ja kysyi:

-- Eivätkö isä ja äiti tänä vuonna tulekaan tänne?

Tämä kohtelias kysymys miellytti Jeannea niin, että hän melkein antoi miehelleen anteeksi sen, mitä metsässä sai tietää, ja yht'äkkiä valtasi hänet kova halu saada jo kohta nähdä ne molemmat henkilöt, joita hän Paulin jälkeen eniten rakasti, ja hän käytti koko sen illan kirjoittaakseen heille ja kiirehtiäkseen heitä tulemaan Peuples'iin.

He vastasivat tulevansa 20 p:nä toukokuuta. Nyt oli saman kuun 7 päivä.

Jeanne odotti heitä yhä kasvavalla kärsimättömyydellä, aivan kuin hän olisi tuntenut, paitsi lapsen rakkautta heitä kohtaan, uutta tarvetta saada keventää sydäntään rehellisille ihmisille, puhella avoimin sieluin puhtaille, kaikenlaisesta riettaudesta vapaille ihmisille, joiden elämä ja kaikki teot, kaikki ajatukset ja kaikki pyrinnöt aina ovat olleet suorat ja oikeat.

Se, mitä hän nyt tunsi, oli eristäytymistä kaikista noista horjuvista omistatunnoista, joiden keskellä hän eli. Ja vaikka hän äkkiä oli oppinutkin teeskentelemään, vaikka hän ottikin vastaan kreivittären ojennetuin käsin ja hymyilevin huulin, niin tunsi hän tuon tyhjyyden ja ylenkatseen tunteen ihmisiä kohtaan yhä kasvavan ja kehittyvän. Niinpä synnyttivät hänessä joka päivä sen paikkakunnan pikku juorutkin yhä suurempaa inhoa, yhä suurempaa halveksumista ihmisiä kohtaan.

Couillard'in tytär oli saanut lapsen ja pian oli vietettävä häät. Martinin palvelijatar, muuan orpotyttö, oli raskaana. Eräs viisitoista vuotias naapurin tyttö oli raskaana. Eräs köyhä, ontuva ja siivoton leskivaimo, jota sanottiin "Likaiseksi" hänen hirveän likaisen ulkomuotonsa tähden, oli myöskin raskaana. Yhtämittaa kerrottiin muista raskaudentapauksista tahi jonkun nuoren tytön, jonkun talonpoikaisvaimon ja perheenäidin tahi jonkun rikkaan, arvossapidetyn talonpojan lemmenseikkailuista. Tämä lämmin kevät tuntui herättävän elämännesteen yhtä paljon ihmisissä kuin kasveissakin liikkeelle.

Ja Jeanne, jonka tunteet olivat sammuneet, jonka masentunutta sydäntä ja hentomielistä sielua näkyivät liikuttavan ainoastaan leudot tuulenhenkäykset, joka vain unelmoi ihastuneena, mutta haluttomana ja oli innostunut haaveilemiseen, mutta kuollut lihan himoille, hän oli kaikesta tuosta petomaisesta saastaisuudesta hämmästyksissään ja täynnä inhoa, joka muuttui hänessä vihaksi. Paritteleminen luomakunnassa kuohutti hänen mieltään ikäänkuin se olisi ollut jotakin luonnonvastaista. Ja kun hän oli vihoissaan Gilbertelle, niin se ei johtunut siitä, että tämä tahtoi riistää häneltä hänen miehensä, vaan siitä, että Gilberte'kin oli vajonnut tuohon yleiseen, yhteiseen lokaan. Eihän hän ollut enää tuota alhaisen rahvaan sukua, jossa vaistot ovat vallanpitäjinä. Kuinka oli hän siis voinut alentua samalle tasolle kuin millä nuo raavaat olivat?

Samana päivänä, jolloin hänen vanhempainsa oli määrä saapua, kiihoitti Julien vielä hänen inhontunteitansa iloisesti kertomalla erään heidän leipurinsa luona sattuneen siveettömän tapahtuman aivankuin jonkun ihan luonnollisen ja hauskan jutun. Ja Julien lisäsi nauraen:

-- He syöttävät meille lemmenleipää, nuo veitikat. Tämä on oikea La Fontainen tarina.

Jeanne ei uskaltanut enää kajotakaan leipään.

Kun sitten matkavaunut pysähtyivät portaikon eteen ja paronin iloiset kasvot näkyivät vaunujen ovesta, syntyi Jeannen sydämessä niin syvä mielenliikutus, niin raivoisa rakkauden puuska, ettei hän ollut semmoista koskaan ennen tuntenut. Mutta hän hämmästyi niin, että oli melkein mennä tainnoksiin, kun näki äitinsä. Paronitar oli, näet, näiden kuuden kuukauden kuluessa käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi. Hänen isot, veltot, riippuvat poskensa olivat alkaneet punoittaa aivan kuin olisivat verestä turvonneet, hänen katseensa näytti sammuneelta, ja hän saattoi liikkua vain kahden hengen taluttamana. Hänen raskas hengityksensä oli käynyt vinkuvaksi ja niin vaikeaksi, että tuntui oikein tukalalta olla hänen lähellään. Paroni, joka oli nähnyt hänet joka päivä, ei ollut huomannut tätä hänen huonontumistaan, ja kun paronitar valitteli alati tukehtuvansa ja yhä työläämmin voivansa liikkua, niin vastasi paroni vain:

-- Eihän toki, kultaseni, tämmöinenhän sinä olet ollut aina.

Kun Jeanne oli saattanut heidät heidän huoneeseensa, poistui hän omaan huoneeseensa itkemään, niin masentunut ja toivoton oli hän nyt. Sitten meni hän uudelleen isäänsä tapaamaan, heittäytyi hänen kaulaansa silmät vielä täynnä kyyneleitä ja sanoi:

-- Voi, kuinka äiti on muuttunut! Mikä häntä vaivaa, sano, mikä häntä vaivaa?

Isä hämmästyi kovin ja vastasi:

-- Niinkö?! Turhia hätäilet! Olen koko ajan ollut hänen kanssaan, ja vakuutan sinulle, ettei hän minusta ole entistään huonompi. Hän on samanlainen kuin aina.

Illalla sanoi Julien vaimolleen:

-- Äitisi on alaspäin menossa. Taitaa jo lähetä loppuaan.

Ja kun Jeanne purskahti itkuun, tuskaantui hän:

-- No, no, enhän sillä sano, että hän jo olisi kokonaan mennyt. Sinä nyt aina liioittelet mahdottomiin. Hän on muuttunut, ei muuta, se kuuluu jo hänen ikäänsä.

Viikon kuluttua ei Jeanne enää tätä asiaa ajatellut, sillä hän tottui äitinsä uuteen ulkomuotoon ja kentiesi ehkäisi pelkonsa, niinkuin ihmisen on tapa, jonkinlaisen itsekkään tunteen vaistomaisesta vaikutuksesta ja luonnollisesta sielun rauhan tarpeesta, ehkäistä, lykätä luotaan aina pelkonsa ja mieltä ahdistavat huolensa.

Paronitar, joka ei juuri enää voinut kävellä, oli ulkona päivittäin vain puoli tuntia. Tehtyään yhden ainoan matkan kujanteensa läpi ei hän enää jaksanut liikkua ja halusi istuutua penkille. Ja kun hän tunsi olevansa kykenemätön päättämään kävelynsä, sanoi hän:

-- Pysähtykäämme! Sydänvikani on tehnyt jalkani voimattomiksi.

Nyt ei hän enää nauranut lainkaan, hymyili vain asioille, joille hän vielä vuosi sitten olisi nauranut oikein sydämensä pohjasta. Mutta hänen silmänsä olivat pysyneet mainiossa kunnossa ja hän lueskeli kaiket päivät _Corinne'a_ tahi Lamartine'n runoja _Méditations_, ja sitten pyysi hän, että hänelle tuotaisiin "muistojen" laatikko. Tyhjennettyään siitä helmaansa vanhat, rakkaat kirjeensä hän asetti laatikon viereensä tuolille ja pani sitten "pyhäinjäännöksensä", tarkastettuaan verkalleen jokaisen niistä, yksitellen takaisin laatikkoon. Ja kun hän joskus oli yksin, aivan yksin, suutelikin hän muutamia noista muistoesineistä niinkuin salassa suudellaan rakkaiden vainajien hiuksia.

Kun Jeanne joskus tuli odottamatta huoneeseen, tapasi hän äitinsä itkemästä, itkemästä vetreitä kyyneleitä. Hän kysyi silloin:

-- Mikä sinun on, äiti kulta?

Johon paronitar pitkään huoaisten vastasi:

-- Se on vanhain muistojen vaikutusta. Ne herättävät eloon niin paljon suloisia asioita, jotka nyt ovat ainiaaksi menneet. Henkilöitäkin, joita ei lainkaan enää ole ajatellut, tulee yht'äkkiä jälleen mieleen. Luulee näkevänsä heidät, kuulevansa heidän puhuvan, ja se tekee niin tuskallisen vaikutuksen. Sen sinäkin myöhemmin saat kokea.

Kun paroni näinä alakuloisina hetkinä sattui tulemaan sisään sopersi hän:

-- Jeanne kulta, usko minua, polta kirjeesi, kaikki, äitisi kirjeet ja minun, kaikki! Ei ole mitään kauheampaa kuin pistää vanhoilla päivillään nenänsä omaan nuoruuteensa.

Mutta Jeanne säilytti myöskin kirjeensä ja valmisti itselleen oman "pyhäinjäännösten lippaan", noudattaen siinä, vaikka muuten olikin kaikessa äitinsä vastakohta, jotakin haaveksivaa hentomielisyyden perinnöllistä vaistoa.

Muutaman päivän kuluttua oli paronin lähdettävä matkalle toimittamaan eräitä asioita.

Ilma oli siihen vuoden aikaan ihana. Leudot yöt, taivaan ollessa tähtiä täynnä, seurasivat tyyniä kirkkaita iltoja, jotka vuorostaan seurasivat hohtavista aamunkoitoista alkaneita säteileviä päiviä. Äiti alkoi piakkoin voida paremmin, ja Jeanne, joka unhotti Julienin rakkausjutun ja Gilberten petollisuuden, oli melkein täydellisesti onnellinen. Maa oli kaikkialla täynnä tuoksuavia kukkia ja aava, alati tyyni meri loisti aamusta iltaan auringon paisteessa.

Eräänä päivänä otti Jeanne Paulin käsivarrelleen ja lähti ulos kedolle. Hän katseli vuoroin poikaansa, vuoroin pitkin maantien vartta kasvavaa nurmea, joka oli kirjavanaan kukkasia, ja hänen mielensä täytti rajaton auvon tunne. Vähä väliä suuteli hän lastaan ja painoi häntä intohimoisesti povelleen. Kedolta tuulahti häntä vastaan omituinen makea tuoksu, joka raukaisi häntä, vaivutti hänet äärettömän mielihyvän tilaan. Ja hän alkoi haaveksia poikansa tulevaisuudesta. Mikä oli hänestä tuleva? Milloin toivoi hän hänestä suurta, kuuluisaa, mahtavaa miestä, milloin taas halusi saada pitää hänet vain vaatimattomana, rakastavana, aina uskollisena, äitiään kohti käsiään hellästi ojentavana lapsenaan. Rakastaessaan häntä äidin itsekkään sydämen tunteilla toivoi hän, että hän pysyisi hänen poikanaan, pelkästään hänen poikanaan, mutta rakastaessaan häntä intohimoisesti järkensä mukaan, syttyi hänessä samalla kunnianhimo, ja hän toivoi, että pojasta tulisi jotakin suurta maailmassa.

Hän istuutui ojan reunalle ja alkoi katsella lastaan. Hänestä tuntui, ettei hän ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Ja äkkiä ihmetteli hän sitä, että tuosta pienestä olennosta oli kerran tuleva suuri, että hän oli kävelevä varmoin askelin, että parta oli kasvava hänen poskilleen ja että hän oli puhuva kovalla äänellä.

Kaukaa kuuli hän jonkun huutavan hänelle ja hän kohotti päätään. Marius tuli juosten häntä kohden. Jeanne luuli jonkun vieraan odottamatta saapuneen ja nousi ylös tyytymättömänä, että häntä häirittiin. Mutta poika juoksi, minkä jaloista pääsi, ja kun oli tullut lähelle, huusi hän:

-- Rouva, rouva paronitar on hyvin sairas!

Jeannesta tuntui kuin kylmä vesi olisi valunut pitkin hänen selkäänsä, ja aivan pyörällä päästä kiirehti hän kotiin.

Kaukaa jo huomasi hän ihmisjoukon seisovan plataanin juurella. Hän juoksi sinne, ja kun ihmiset väistyivät syrjään, näki hän äitinsä makaavan maassa kaksi tyynyä pään alla. Hänen kasvonsa olivat ihan mustat, silmät olivat kiinni, ja hänen rintansa, joka kahdenkymmenen vuoden ajan aina läähötti, ei, kohonnut enää. Imettäjä otti lapsen syliinsä ja vei pois.

Jeannen katse harhaili, kun hän kysyi:

-- Mitä on tapahtunut? Mitenkä hän kaatui? Juoskaa hakemaan lääkäriä!

Ja kääntyessään huomasi hän kirkkoherran, jolle oli lähetetty sana, ei tiedetty miten. Hän tahtoi auttaa ja kääri innokkaasti ylös kauhtanansa hihoja. Mutta ei ollut apua etikasta, ei hajuvedestä eikä hieromisesta.

-- Täytyy riisua vaatteet ja panna hänet vuoteeseen, -- sanoi pappi.

Moision vuokraaja Joseph Couillard, ukko Simon ja Ludivine olivat myöskin läsnä. Kirkkoherra Picot'n kanssa tahtoivat he kantaa paronittaren pois, mutta kun he yrittivät nostaa häntä, niin vaipui hänen päänsä taaksepäin ja hame, josta he olivat ottaneet kiinni, repesi, sillä hänen iso ruumiinsa oli kovin painava ja vaikea kantaa. Silloin valtasi Jeannen kauhu, ja hän alkoi itkeä ja valittaa. Suuri, hervoton ruumis täytyi laskea jälleen maahan.

Salista oli tuotava nojatuoli, ja kun ruumis oli pantu siihen, saatiin se vihdoin kannetuksi. Käyden askel askeleelta pääsivät kantajat portaikolle, sitten ylös portaita, ja tultuaan paronittaren huoneeseen panivat he hänet sänkyyn.

Kun keittäjätär ei saanut vaatteita riisutuksi hänen päältään, niin ryhtyi häntä auttamaan leskirouva Dentu, joka sattui olemaan paikalla, ja joka oli tullut sinne yht'äkkiä samoin kuin kirkkoherrakin, aivan kuin he olisivat "tunteneet kuoleman hajun", niinkuin palvelusväki sanoi. Joseph Couillard lähti kiireen kaupalla lääkäriä hakemaan, mutta kun pappi aikoi mennä noutamaan öljyä viimeistä voitelua varten, kuiskasi sairaanhoitajatar hänelle korvaan:

-- Älkää vaivatko itseänne, herra kirkkoherra; minä kyllä tiedän, että henki on jo lähtenyt.

Jeanne oli aivan suunniltaan eikä tietänyt mitä tehdä, mitä koettaa, mitä lääkettä käyttää. Kirkkoherra antoi oli miten oli, synninpäästön paronittarelle.

Kahden tunnin ajan odotettiin ruumiin ääressä, joka oli aivan sininen ja hengetön. Jeanne oli laskeutunut polvilleen ja itkeä nyyhkytti surun ja tuskan masentamana.

Kun ovi aukeni ja lääkäri astui huoneeseen, tuntui hänestä kuin hän olisi nähnyt pelastuksen, lohdutuksen ja toivon tulevan sisään. Hän juoksi lääkäriä vastaan ja kertoi hänelle änkyttäen kaikki, mitä tiesi tapahtuneen.

-- Hän oli kävelyllä kuten tavallisesti joka päivä ... käveli hyvin ... jopa oikein hyvin ... oli syönyt lihalientä ja kaksi munaa aamiaiseksi ... yht'äkkiä kaatui hän maahan ... muuttui mustaksi kuten näette ... eikä sitten enää ole hievahtanut ... koetimme virvoittaa häntä ... turhaan.

Hän vaikeni hämmästyneenä, kun näki sairaanhoitajattaren kädenliikkeellä osoittavan lääkärille, että kaikki oli lopussa, ja kun hän ei voinut vielä uskoa sitä, kysyi hän hätääntyneenä:

-- Onko se vaarallista? Luuletteko, että se on vaarallista?

Johon lääkäri lopulta vastasi:

-- Kovin pelkään, että se on ... että se on ... lopussa. Mutta rohkaiskaa, rohkaiskaa itseänne!

Levittäen kätensä heittäytyi Jeanne äitinsä ruumiin yli.

Julien tuli huoneeseen. Hän pysähtyi hämmästyneenä, nähtävästi pahoilla mielin, mutta ei ilmaissut mitään surua eikä huomattavaa epätoivoa, sillä kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja odottamatta, jotta hän yhdellä kertaa olisi ehtinyt ottaa sitä varten tarvittavan ilmeen ja asennon. Hän sopersi vain:

-- Tätä odotinkin. Tiesin hyvin, että loppu oli lähellä.

Sitten otti hän esille nenäliinansa, pyyhki silmiään, polvistui, teki ristinmerkin, jupisi jotakin ja tahtoi noustessaan nostaa ylös myöskin vaimonsa. Mutta Jeanne piteli ruumiista molemmin käsin ja suuteli sitä miltei maaten sen päällä. Hänet oli vietävä väkisin pois. Hän oli aivan kuin mieletön.

Tunnin kuluttua sallittiin hänen tulla takaisin. Ei mitään toivoa ollut enää olemassa. Asunto oli nyt järjestetty ruumishuoneeksi. Julien ja pappi puhelivat hiljaa ikkunan ääressä. Leskirouva Dentu, joka mukavasti oli sijoittautunut nojatuoliin kuin ainakin nainen, joka on tottunut valvojaisiin ja tuntee olevansa kuin kotonaan talossa, niin pian kuin kuolema on siellä käynyt, näytti jo torkahtelevan.

Tuli yö. Kirkkoherra astui Jeannen luo, tarttui häntä kädestä ja rohkaisi häntä vuodattaen hänen toivottomaan sydämeensä kirkon runsasta lohdutusvoidetta. Hän puhui vainajasta, ylisti häntä hartain sanoin ja tarjoutui, papin teeskennelty suru ilmeessään, hänelle kun kuollut aina oli vain hyvä tulolähde, viettämään yönsä rukoilemalla ruumiin ääressä.

Mutta Jeanne antoi, yhä rajusti itkien, kieltävän vastauksen. Hän tahtoi olla yksin, ihan yksin tänä jäähyväisyönä. Silloin lähestyi Julien:

-- Se on mahdotonta. Me jäämme tänne molemmat.

Jeanne teki vain päällään kieltävän liikkeen, sillä hän ei voinut enää puhua. Vihdoin sai hän sanotuksi:

-- Hän on minun äitini, minun äitini. Tahdon valvoa yksin hänen luonaan.

Silloin puuttui lääkäri puheeseen:

-- Antakaa hänen tehdä, niinkuin hän tahtoo! Hoitajatarhan voi olla viereisessä huoneessa.

Pappi ja Julien suostuivat nyt siihen ajatellen kumpikin omaa vuodettaan. Sitten polvistui kirkkoherra vuorostaan, rukoili, nousi ylös ja lähti pois lausuen: "Hän oli hurskas nainen", samalla tavoin kuin oli sanonut: "Herra olkoon kanssanne!"

Julien kysyi sitten tavallisella äänellään:

-- Tahdotko syödä jotakin?

Mutta Jeanne ei vastannut mitään, ei ollut tietävinäänkään, että häntä oli puhuteltu. Julien jatkoi:

-- Sinun olisi kuitenkin hyvä syödä vähän voimiasi ylläpitääksesi.

Harhailevin katsein vastasi Jeanne:

-- Lähetä heti hakemaan isää!

Ja Julien poistui lähettääkseen miehen Rouen'iin.

Jeanne vaipui nyt jonkinlaisen herkeämättömän tuskan valtaan, aivankuin hän olisi odottanut viimeisen kahden kesken olon hetkeä voidakseen kokonaan antautua sen epätoivoisen surun valtaan, jonka aallokko kuohui hänen rinnassaan.

Yön varjot olivat vallanneet huoneen verhoten vainajan pimeydellä. Leskirouva Dentu alkoi siellä liikuskella kevein askelin, etsi ja sijoitteli Jeannelle näkymättömiä esineitä sairaanhoitajattaren hiljaisin liikkein. Sitten sytytti hän kaksi kynttilää, jotka asetti valkoisella pyyhkeellä peitetylle yöpöydälle vuoteen pääpuoleen.

Jeanne ei näyttänyt huomaavan mitään, ei tuntevan mitään eikä käsittävän mitään. Hän odotti vain saadakseen olla yksin. Julien tuli sisään. Hän oli syönyt ja kysyi uudelleen:

-- Etkö tahdo syödä mitään?

Hänen vaimonsa vastasi päätään pudistaen "en".

Julien istuutui enemmän alistuvaisen kuin murheellisen näköisenä eikä puhunut mitään.

Ja kaikki kolme istuivat kaukana toisistaan liikahtamatta tuoleillaan. Toisinaan torkahti hoitajatar ja kuorsasi heräten sitten äkkiä.

Vihdoin nousi Julien paikaltaan, meni Jeannen luo ja sanoi:

-- Tahdotko nyt jäädä yksin!

Jeanne tarttui kuin ihastuneena häntä kädestä:

-- Niin, niin! Jättäkää minut yksin!

Julien suuteli häntä otsalle jupisten:

-- Käyn sinua silloin tällöin katsomassa.

Ja hän poistui rouva Dentun kanssa, joka siirsi nojatuolinsa toiseen huoneeseen.

Jeanne sulki oven ja meni aukaisemaan molemmat ikkunat selkoselälleen. Oli juuri heinänteon aika, ja vasten hänen kasvojaan tuulahti leuto ilma. Edellisenä päivänä tehty heinä oli karheella kuutamossa. Tämä suloinen tunne koski häneen ja pahoitti häntä kuin iva. Hän palasi vuoteen viereen, tarttui äitinsä toiseen, hervottomaan käteen ja alkoi katsella häntä.

Hän ei ollut enää turvoksissa niinkuin silloin kohtauksen jälkeen. Hän näytti nukkuvan rauhallisemmin kuin koskaan ennen. Kynttiläin kelmeä valo loi tuulenhengen käydessä tuon tuostakin varjoja hänen kasvoilleen, niin että ne näyttivät kuin eläviltä.

Jeanne katseli häntä herkeämättä, ja hänen lapsuutensa etäisiltä ajoilta heräsi joukko muistoja hänen mieleensä. Hän muisti, kuinka äiti kävi häntä tervehtimässä luostarikoulussa ja kuinka hän antoi hänelle paperipussin, joka oli täynnä leivoksia; hän muisti koko joukon pikku seikkoja, pieniä yksityistapauksia, pieniä hellyyden osoituksia, sanoja, äänenpainoja, kurtut hänen silmäinsä pielissä, kun hän nauroi, ja hänen syvän huokauksensa, kun hän hengästyneenä kävi istumaan tuolille.

Ja hän katseli herkeämättä äitiään ja toisteli itsekseen kuin tylsistyneenä:

-- Hän on kuollut, kuollut...

Ja tämän sanan koko kauhea sisällys aukeni hänen eteensä.

Tuo, joka makasi tuossa, hänen äitinsä, rouva Adélaïde, oli kuollut? Hän ei hievahda enää, ei puhu enää, ei naura enää, ei syö enää koskaan pöydässä häntä vastapäätä, ei sano koskaan enää: "Hyvää huomenta, Jeannette". Hän oli kuollut.

Hänet pannaan arkkuun, joka naulataan kiinni, ja lasketaan hautaan, ja kaikki on lopussa. Häntä ei saa nähdä enää. Onko se mahdollista? Eikö hänellä ollut siis enää äitiä? Nuo armaat, tuttavalliset kasvot, jotka hän oli nähnyt siitä saakka, kuin silmänsä aukaisi, joita oli rakastanut siitä saakka, kuin kätensä kurotti, olivat poissa, tuo suuri hellyyden lähde, tuo ainokainen olento, äiti, sydämelle kalliimpi kuin mitkään muut olennot, oli kadonnut. Muutamia hetkiä vielä sai hän katsella hänen kasvojaan, noita liikkumattomia, ilmeettömiä kasvoja, ja sitten ei ollut enää mitään, ei mitään muuta kuin muisto jäljellä.

Ja hän vaipui maahan polvilleen hirveän epätoivon valtaamana. Kouristunein käsin puserteli hän lakanaa, painoi suutaan vuodetta vastaan ja huusi sydäntä särkevällä, peitteeseen tukehtuvalla äänellä:

-- Voi, äiti, äiti raukka, äiti!

Kun hän sitten tunsi ikäänkuin tulevansa hulluksi samalla tavalla kuin silloin yöllä ulos lumikinoksiin paetessaan, niin nousi hän ylös ja meni ikkunan luo vilvoitellakseen ja imeäkseen keuhkoihinsa toisenlaista ilmaa kuin tämä kuolinvuoteen ilma oli.

Kaadettu heinä, puut, lakeus ja meri tuolla etäällä lepäsivät hiljaisina, rauhallisina, uinuivat hurmaavassa, leppoisassa kuutamossa. Tätä viihdyttävää suloista rauhaa tunki hieman myöskin Jeanneen, ja hän alkoi hiljaa itkeä.

Hän palasi jälleen vuoteen ääreen ja otti käteensä äitinsä käden, aivan kuin olisi valvonut sairaan vieressä. Iso hyönteinen oli kynttiläin valon houkuttelemana lentänyt huoneeseen, iski kuin pallo seiniin ja syöksyi paikasta toiseen. Sen surina herätti Jeannen ajatuksistaan, hän nosti silmänsä nähdäkseen hyönteisen, mutta ei huomannut muuta kuin sen varjon, joka kuvastui valkoiselle katolle...