Chapter 11

Kaksi päivää myöhemmin, aamiaisen jälkeen, kun Julien lähti ratsastamaan, hyppäsi muuan iso nuorukainen, joka oli iältään siinä kahdenkymmenen kahden ja kahdenkymmenen viiden välillä ja oli puettu uuden uutukaiseen siniseen puseroon, joka oli vasta kangistettu, niin että sen hihatkin pulloilivat, ja ranteista napitettu, salakähmäisesti aidan yli, aivan kuin hän aamusta saakka olisi ollut pensaiden takana piilossa, hiipi pitkin Couillard'in moision puoleista ojannetta, kiersi kartanon nurkan ympäri ja lähestyi varovin askelin paronia ja molempia naisia, jotka istuivat plataanin juurella.

Huomattuaan heidät mies otti lakin päästään ja astui likemmäksi kumarrellen ja hämillään. Tultuaan tarpeeksi lähelle, että saattoi kuulla hänen puhettaan, hän mongersi:

-- Hyvää päivää, herra paroni, rouva ja koko herrasväki!

Kun ei hänelle mitään vastattu, sanoi hän:

-- Minä olen justiinsa se Désiré Lecoq.

Kun tästä nimestä ei käynyt sen enempää selville, kysyi paroni:

-- Mitä on asiaa?

Siitä joutui mies kokonaan hämille, sillä hän oli nyt pakotettu asiansa selittämään. Hän änkytti, luoden silmiään lakistaan, jota pyöritteli käsissään, kartanon katon rajaan, vuoroin ylös, vuoroin alas, lausuen:

-- Mulle, tuota noin, kirkk'herra, otti niinkuin puheeksi sen jutun, että...

Ja sitten hän vaikeni kuin pelosta höllittää liika paljon ja turmella asiansa.

Vieläkään mitään käsittämättä jatkoi paroni:

-- Minkä jutun? Minä en tiedä mitään.

Silloin ratkesi toinen puhumaan ja sanoi ääntään hiljentäen:

-- Sen sisäkkönne ... Rosalien jutun...

Arvattuaan asian nousi Jeanne ylös ja lähti lapsi sylissään pois. Ja paroni lausui:

-- Tulkaa likemmäksi.

Ja hän osoitti miehelle tuolia, jolta hänen tyttärensä juuri oli noussut.

Mies istuutui heti ja jupisi:

-- Ootte hyvin kohtelias.

Sitten odotti hän aivan kuin ei hänellä olisi ollut enää mitään sanottavaa. Vihdoin, pitkän äänettömyyden jälkeen, päätti hän jälleen ruveta puhumaan ja loi silmänsä sinistä taivasta kohti.

-- On nyt oikein kaunis ilma ollakseen tähän vuoden aikaan. Maa siitä ottaakin hyötyäkseen, kun, näetsen, kylvökin jo on tehty.

Ja sitten hän taas oli vaiti. Paroni tuskaantui ja iski kuivasti kiinni asiaan:

-- Siis te aiotte naida Rosalien?

Mies hätääntyi tästä heti, jouduttuaan pois tolalta, sillä hän oli tottunut normandielaisten viekasteleviin tapoihin. Ja käyden epäluuloiseksi, vastasi hän vilkkaammalla äänellä:

-- Se nyt on siin', ehkäpä, ehkäpä ei, se nyt on siin'.

Silloin paroni kyllästyi hänen luikerteluihinsa:

-- Vastatkaa, lempo soikoon, suoraan! Senkö vuoksi olette tänne tullut? Niinkö vai ei? Otatteko hänet vai ette?

Ällistyneenä ei mies katsellut enää muuta kuin jalkojaan!

-- Jos se on niin, kuin kirkk'herra sanoi, niin otan, mutt' jos se on niin, kuin herra Julien sanoo, niin en ota.

-- Mitäs herra Julien teille sanoi?

-- Herra Julien sanoi, ett' mä saan viistoist'tuhatt' frangia, ja herra kirkk'herra sanoi, ett' mä saan kaks'kymment'tuhatt'. Kahdest'kymmenest'tuhannest' otan, vaan viidest'toist'tuhannest' en mä hänest' huoli.

Silloin alkoi paronitar, joka oli vajonnut syvälle nojatuoliinsa, nauraa hytkytellä nähdessään tuon moukan huolestuneen muodon. Mies taas katseli häntä syrjäsilmällä, tyytymättömänä ja käsittämättä hänen nauruaan, ja odotti.

Paroni, jota tämä tinkiminen vaivasi, ratkaisi asian pitemmittä puheitta:

-- Olen sanonut herra kirkkoherralle, että saatte Barville'n moision elinajaksenne ja että se sitten on joutuva lapselle. Se on kahdenkymmenentuhannen frangin arvoinen. Mitä olen sanonut, se pysyy. Tyydyttekö vai ette?

Mies hymyili nöyrän ja tyytyväisen näköisenä, käyden samalla puheliaaksi:

-- Siin' tapauksess' en mä kieltäydy. Ei siin' muut' estett' ollukkaan. Kun herra kirkk'herra siit' mull' puhui, olin, hitto vie, kyll' het' valmis, ja halusin kyll' oll' mieliks' herra paronill'ki, joka, mä sanoin, sen mull' viel' palkittee. Sill' on tos' se, ku ihmiset toissii auttaa, ett' viel' toistekki toisens' tapaa ja toisens' palkittee. Mut' sitt' tul' herra Julien mun luo, ja sitt' ei ollunn' kun viis'tois'tuhatt' jälell'. Ja mä sanoin: "Täytyy menn' kuulustaa". Ja niin mä tänn' tulin. Ei sen vuoks' ett'en mä luottais', mut mä tahdoin kuull'. Hyvist' väleist' vain hyvät ystävät tulee, herra paroni...

Hänet täytyi keskeyttää, ja paroni kysyi:

-- Milloin tahdotte mennä vihille?

Mies muuttui taas äkkiä ujoksi ja joutui aivan ymmälle. Vihdoin viimein sai hän epäröiden sanotuksi:

-- Eik's' mun ens' olis saatav' paperi?

Nyt paroni suuttui:

-- Tehän saatte, hiisi vie, naimakirjan. Sehän on paras kaikista papereista.

Mies ei hellittänyt kuitenkaan:

-- Sill' välin olis' vai' hyvä saada pien' lappu. Ei se vai' haittais'.

Paroni nousi silloin tehdäkseen lopun keskustelusta.

-- Vastatkaa heti: niinkö vai ei! Ell'ette tahdo, sanokaa se! Minulla on kyllä tiedossa toinenkin ottaja.

Silloin sai kilpailun pelko kavalan normandielaisen pään pyörälle. Hän teki oitis päätöksensä ja ojensi kätensä sopiaksensa asiasta kuin lehmäkaupasta.

-- Tuohon käteen sitt', herra paroni, se on päätett'. Konna se, ku sanans' takas' ottaa.

Paroni löi kättä päälle ja huusi:

-- Ludivine!

Keittäjätär kurotti päätään ulos ikkunasta.

-- Tuokaa pullo viiniä!

Kaupanpäättäjäisiksi kilistettiin, ja mies lähti kevein askelin tiehensä.

Julienille ei puhuttu tästä käynnistä mitään. Naimasopimus kirjoitettiin kaikessa hiljaisuudessa, ja kun kuulutus oli tapahtunut, vietettiin häät eräänä maanantaiaamuna. Muuan naapurinnainen kantoi lapsen kirkkoon nuoren pariskunnan perässä, ikäänkuin varmana takeena luvatusta omaisuudesta. Eikä tästä asiasta kukaan sillä paikkakunnalla ollut ihmeissään. Päinvastoin kadehdittiin Désiré Lecoq'ia. Hän oli onnenkantamoinen, arvelivat ihmiset, huulillaan viekas hymy, jossa ei piillyt vähääkään ilkeyttä.

Julien nosti tapahtuman johdosta hirveän melun, joka lyhensi hänen appivanhempiensa oloa Peuples'issa. Jeannessa ei heidän lähtönsä synnyttänyt kovin syvää surua, sillä Paulista oli hän nyt saanut tyhjentymättömän onnen lähteen.

IX.

Kun Jeanne oli täydellisesti toipunut lapsivuoteestaan, päätettiin käydä vastavierailulla Fourville'n perheessä ja myöskin esitellä itsensä markiisi Coutelier'lle.

Julien oli eräästä huutokaupasta ostanut uudet yhden hevosen vedettävät vaunut, voidakseen ajella kahdesti kuukaudessa. Ne valjastettiin nyt eräänä kirkkaana syyskuun päivänä ja, kun oli ajettu kaksi tuntia Normandien lakeuksien poikki, saavuttiin pieneen alhoon, jonka molemmilla puolilla kasvoi metsää. Pian muuttuivat sitten kylvömaat tasangoiksi, ne taas rämeeksi, joka kasvoi korkeata, siihen vuoden aikaan kuivaa ruohoa, jonka keltaisten nauhain kaltaiset pitkät lehdet kahisivat tuulessa.

Yht'äkkiä teki alho jyrkän käänteen ja eteen ilmestyi Vrillette'n hovi, takanaan metsäinen rinne ja toisella puolellaan iso lampi, jonka vesirajasta rakennuksen seinä yleni ja jota etupuolelta rajoitti korkea, laakson toiselle rinteelle kapuava kuusikko.

Oli ajettava vanhan nostosillan yli ja kuljettava sisään Ludvig XIII ajan malliin tehdyn avaran portaikon kautta päästäkseen hovin etupihaan, komean päärakennuksen eteen, joka oli samalta aikakaudelta kuin portaikkokin. Sen ikkunakehykset olivat tiilestä ja sen molemmissa päissä kohosi liuskakivillä katetut tornit.

Julien selitti Jeannelle rakennuksen kaikki eri osat kuin asiaan hyvin perehtynyt talossakävijä ainakin. Hän käyttäytyi aivan kuin olisi ollut talon isäntä ja puhui ihastuneena sen kauneuksista.

-- Katsopas tuota portaikkoa! Eikös olekin suurenmoinen rakennus! Koko toinen julkisivu on lampeen päin oikein kuninkaallisine portaineen, jotka vievät ihan veden partaalle saakka, ja neljä venettä on siellä alimpaan astimeen kiinnitetty, kaksi kreiviä ja kaksi kreivitärtä varten. Tuolla oikealla, missä näet poppelirivin, päättyy lampi ja sieltä alkaa joki, joka juoksee Fécamp'iin asti. Seutu on ihan täynnä metsänriistaa, ja kreivi on innokas metsästäjä. Tässä vasta oikea herraskartano.

Pääovi avautui ja kalpea kreivitär tuli vieraitaan vastaan hymysuin ja puettuna laahushameeseen kuin entisaikain hovirouvat. Hän oli todellakin kaunis ja aivan kuin syntynyt tätä kreivin hovia varten.

Salin kahdeksasta ikkunasta oli neljä lammen puolella, ja niistä näkyi jylhä kuusikko, joka yleni vastapäätä olevalla rannalla ja jonka tummanvehreä havupuku loi syvän, synkän varjon veteen. Kun tuuli kävi, synnyttivät kuusikon huokaukset suomaan sävyn.

Kreivitär tarttui Jeannea molemmista käsistä, aivan kuin Jeanne olisi ollut hänelle vanha lapsuudenystävä, vei hänet istumaan ja asettui itse matalalle tuolille hänen viereensä, sillä välin kuin Julien, jossa koko entinen unhotettu hienous jo viisi kuukautta sitten oli uudelleen elpynyt eloon, puheli ja hymyili herttaisena ja ystävällisenä.

Kreivitär ja hän puhuivat ratsastusmatkoistaan. Pyssynlaukaus, joka pamahti ikkunain edessä, sai Jeannen huudahtamaan. Kreivi oli ampunut tavisorsan.

Hänen vaimonsa huusi hänelle.

Kuului airojen kolinaa, veneen sysäys kiveä vastaan, ja jättiläiskokoinen kreivi ilmestyi pitkävartisissa saappaissaan, kahden märän koiran seurassa, jotka olivat punertavat kuin hänkin ja jotka kävivät pitkälleen matolle oven suuhun.

Kotonaan tuntui kreivi luontevammalta ja oli ihastunut vieraidensa tulosta. Hän antoi laittaa pesään tulen ja tuoda madeiraa ja leivoksia. Yht'äkkiä huudahti hän:

-- Teidän täytyy syödä päivällistä luonamme!

Jeanne, joka lakkaamatta ajatteli lastaan, kieltäytyi, kreivi taas vaati vaatimistaan, ja kun Jeanne ei antanut myöten, niin teki Julien tuskastuneena äkkinäisen kädenliikkeen. Silloin pelkäsi Jeanne hänen häijyn, riitaisan luonteensa puhkeavan ja taipui jäämään, vaikka häntä kiusasikin ajatus, ettei saisi nähdä Paulia ennenkuin vasta seuraavana aamuna.

Päivä oli ihana. Käytiin ensin katsomassa lähteitä, jotka pulppusivat esille sammaleisen kallion kyljestä kirkkaaseen altaaseen, jossa vesi lakkaamatta poreili. Sitten tehtiin soutumatka oikeita kanavia pitkin, jotka olivat avatut kuivan kaislikkometsän läpi. Kreivi istui soutamassa molempien koiriensa välissä, jotka kuono pystyssä vainuilivat. Jokaisesta airojen vetäisystä vene oikein kohosi ja kiiti eteenpäin. Toisinaan kasteli Jeanne kättään kylmään veteen ja nautti sen jäätävästä kosketuksesta, joka juoksi sormista sydämeen asti. Veneen perässä istuivat Julien ja, huiveihinsa kääriytyneenä, kreivitär, joka hymyili tuota ikuista, keskeytymätöntä hymyään, ominaista tyytyväisille ihmisille, joille onni ei suo enää mitään toivomisen varaa.

Tuli sitten viluinen, värisyttävä ilta, tuulen puhaltaessa pohjoisesta kuihtuneisiin kaisloihin. Aurinko oli uponnut kuusien taakse, ja punainen taivas, jossa siellä täällä tulisina hohti kummallisia pieniä pilvenhattaroita, synnytti ruumiissa väristyksen jo pelkästä näkemisestä.

Mentiin sisään avaraan saliin, jossa suuri uunivalkea loimusi. Lämmittävä mielihyvän tunne synnytti ilon heti kynnyksen yli tultua. Ja kreivi, jonka riemu puhkesi ilmi, koppasi vaimonsa jättiläissyliinsä, kohotti hänet kuin lapsen ylös ja painoi hänen molemmille poskilleen tyytyväisenä kaksi kaikuvaa suudelmaa.

Hymyillen katseli Jeanne tuota kunnon jättiläistä, jota olisi luullut oikeaksi peikoksi pelkästään jo hänen viiksistään, ja ajatteli:

-- Kuinka helposti ihmisistä erehtyykään!

Ja luotuaan melkein tietämättään katseensa Julieniin, hän näki miehensä seisovan oven suussa hirveän kalpeana, tuijottaen kreiviin. Huolestuneena meni hän miehensä luo ja kysyi häneltä hiljaisella äänellä:

-- Oletko sairas? Mikä sinua vaivaa?

Johon toinen vihastuneena vastasi:

-- Ei mikään Anna minun olla. Minun on kylmä.

Kun he olivat siirtyneet ruokasaliin, pyysi kreivi saada laskea koiransa sisään. Ne tulivatkin sitten kohta ja kävivät istumaan toinen oikealle, toinen vasemmalle puolelle isäntäänsä, joka lakkaamatta antoi niille jonkun palasen ja silitteli niiden pitkiä, silkkisiä korvia, niiden kurottaessa päätään, heiluttaessa häntäänsä ja väristessä tyytyväisyydestä.

Kun Jeanne ja Julien päivällisen jälkeen tahtoivat lähteä, pidätti herra de Fourville heitä vielä näyttääkseen heille tuohuskalastusta. Sitä varten sijoitti hän heidät ja kreivittären lammenpuoleiselle portaikolle ja astui veneeseen palvelijan kanssa, jolla oli käsissään haavi ja palava soihtu. Yö oli kirkas, pakkanen nipisteli ja tähdet kimaltelivat taivaalla.

Tuohus loi veden pinnalle ja kaislikkoon kummallisesti loimuavia valoläikkiä ja valaisi tiheän kuusikon. Ja veneen kääntyessä ilmestyi yht'äkkiä tuon valaistun metsän rinteeseen äärettömän iso, aaveen tapainen miehen varjo. Sen pää ulottui yli puitten, hävisi taivaalle ja jalat upposivat lampeen. Sitten tuo suunnattoman suuri olento kohotti käsivarttaan ikäänkuin ottaakseen tähtiä taivaalta. Nopeasti kohosivat nuo äärettömän pitkät käsivarret ja vaipuivat sitten alas. Samassa kuului hiljaista loisketta kuin vettä olisi kuohutettu.

Vene kääntyi hiljakseen, ja kummallinen aave näkyi juoksevan pitkin metsän rinnettä, jota tuohus veneen kääntyessä valaisi, sitten se katosi näkymättömälle taivaan rannalle ilmestyäkseen taas pienempänä, epäselvempänä, omituisesti liikkuen pitkin kartanorakennuksen julkisivua.

Ja kreivin kova ääni kajahti:

-- Gilberte, minulla on jo kahdeksan.

Airot loiskuivat vedessä. Iso varjo pysyi nyt paikallaan rakennuksen seinällä, mutta pieneni pienenemistään, himmeni himmenemistään; sen pää näkyi alenevan, ruumis laihtuvan, ja kun herra de Fourville, palvelijansa seuraamana, joka kantoi tuohusta, nousi portaikon astimille, oli varjo jo hänen kokoisensa ja jäljitteli kaikki hänen liikkeensä. Ja hänellä oli haavissaan kahdeksan isoa, sätkähtelevää kalaa.

Kun Jeanne ja Julien, kääriytyneinä kaapuihin ja peitteisiin, jotka heille oli lainattu, olivat paluumatkalla kotiin, sanoi Jeanne melkein tietämättään:

-- Hän on oikein kelpo mies, tuo jättiläinen.

Ja Julien, joka ajoi hevosta, vastasi:

-- Kyllä, mutta hän ei osaa aina käyttäytyä ihmisten seurassa.

Viikon perästä kävivät he Coutelier'in perheessä, jonka sanottiin olevan seudun ensimmäinen aatelisperhe. Heidän tilansa Reminil sijaitsi aivan Cany'n ison kauppalan vieressä. Uusi kartanorakennus, joka oli Ludvig XIV ajoilta, seisoi kuin piiloutuneena muurien ympäröimässä suurenmoisessa puistossa. Mäellä näkyi entisen hovin raunioita. Juhlapukuiset palvelijat saattoivat vieraat valtavan isoon saliin. Keskellä tätä huonetta oli pylvään tapainen laite, jonka päällä lepäsi äärettömän iso, Sèvres'ssa valmistettu maljakko ja jonka jalustalla oli, kristallikuvukon suojaamana, kuninkaan omakätinen kirje, jossa markiisi Léopold-Hervé-Joséph-Germer de Varneville, de Rollebosc de Coutelier'ta pyydetään vastaanottamaan tämä hallitsijan lahja.

Jeanne ja Julien tarkastelivat tätä kuninkaan lahjaa, kun markiisi ja markiisitar astuivat huoneeseen. Rouva oli puuteroitu, virallisen ystävällinen ja käytökseltään teeskennelty, tahtoen näyttää alentuvaiselta. Hänen puolisonsa, joka oli suurikasvuinen, vaaleatukkainen mies, osoitti liikkeillään, äänellään ja koko ryhdillään ylevyyttä, joka ilmaisi hänen tietävän oman arvonsa. He olivat molemmat hienoja seuratapoja noudattavia ihmisiä, joiden ajatukset, tunteet ja sanat alati näyttivät liikkuvan kuin puujaloilla.

He puhuivat yksin, odottamatta vastausta, hymyilivät välinpitämättömän näköisinä ja tuntuivat aina vain täyttävän heille heidän syntymänsä kautta annettua tehtävää ottaa kohteliaasti vastaan seudun pikku aatelistoa.

Jeanne ja Julien tästä lamautuneina ponnistelivat voimiaan ollakseen miellyttäviä. Heitä vaivasi vierailun pitkittyminen, mutta he eivät tietäneet, milloin oli soveliasta lähteä. Silloin lopetti markiisitar itse vierailun luontevasti, yksinkertaisesti, keskeyttäen puhelun pisteeseen, aivan kuin kohtelias kuningatar päättää vastaanottonsa.

Kotiin palatessa sanoi Julien:

-- Jos tahdot, lopetamme tähän vierailumme. Fourville'n perhe riittää ainakin minulle.

Samaa mieltä oli Jeannekin.

Joulukuu kului hitaasti, tuo pimeä kuukausi, joka on kuin synkkä luola vuoden pohjalla. Kuten edellisenäkin vuonna, alkoi taas suljettu elämä. Jeannella ei kuitenkaan ollut lainkaan ikävä, sillä hän askarteli koko ajan Paulin kanssa, jota Julien syrjästä katseli levottomalla, tyytymättömällä silmällä.

Usein, pidellessään poikaa sylissään ja hyväillessään sitä tuolla intomielisellä rakkaudella, jota äiti osoittaa lapselleen, nosti Jeanne lapsen isän eteen ja sanoi:

-- Suutelehan toki sitä! Näyttää aivan siltä kuin et sitä rakastaisikaan.

Isä kosketti silloin huulillaan vastahakoisesti lapsen hiuksetonta päätä, kumartuen sitä kohti etäältä, jottei lapsi liikkuvilla, levottomilla, kiemurtelevilla pikku käsillään satuttaisi häneen. Sitten äiti lapsineen poistui. Näytti siltä kuin Julien olisi tuntenut inhoa heitä kohtaan.

Aika ajoin olivat kunnallislautakunnan esimies, tohtori ja kirkkoherra heillä päivällisillä. Toisinaan taas kävi heillä Fourville'n perhe, jonka kanssa tuttavuus kasvoi kasvamistaan.

Kreivi näkyi olevan ihastunut Pauliin ja piteli häntä polvellaan koko vierailuajan, jopa koko päiväkaudenkin. Hän piteli hellävaroin poikaa isoissa jättiläiskäsissään, kutitteli hänen nenänpäätänsä pitkien viiksiensä kärjillä ja suuteli häntä äidin tapaan oikein intohimoisesti. Kreivi kärsi kovin siitä, ettei heillä itsellään ollut yhtään lasta.

Maaliskuussa ilma oli kirkas ja kuiva, miltei lauha. Kreivitär Gilberte alkoi jälleen puhua ratsastusmatkoista, joita heidän kaikkien neljän oli yhdessä tehtävä. Jeanne, joka oli kyllästynyt pitkiin, aina samanlaisiin, yksitoikkoisiin iltoihin, öihin ja päiviin, suostui mielihyvällä tähän esitykseen, ja viikon päivät valmisteli hän ihastuneena ratsastuspukuaan.

Sitten alkoivat heidän huvimatkansa. He ratsastelivat aina kaksi rinnan, kreivitär ja Julien edellä, kreivi ja Jeanne sadan askeleen päässä jäljessä. Viimeksi mainitut puhelivat keskenään kuin kaksi ystävää ainakin, sillä heistä oli tullut ystävykset heidän suoran luonteensa ja vilpittömien sydämiensä vuorovaikutuksesta; jälkimmäiset taas puhelivat useimmiten hiljaa keskenään, mutta nauroivat välistä kovasti, katsoivat yht'äkkiä toisiinsa, aivan kuin heidän silmillään olisi ollut toisilleen jotain sanottavaa, jota ei heidän suunsa ilmaissut. Ja odottamatta lähtivät he silloin nelistämään aivan kuin haluten paeta jonnekin, päästä jonnekin kauas, hyvin kauas.

Silloin tuntui Gilberte kiivastuvan. Hänen kova äänensä kaikui toisinaan tuulen kantamana jäljelle jääneiden korviin. Sen kuullessaan kreivi hymyili ja sanoi Jeannelle:

-- Vaimoni ei ole joka päivä hyvällä tuulella.

Kun kreivitär eräänä iltana kotiin palatessa kannusti tammaansa, iskien sitä kylkiin ja taas äkkiä pysäyttäen sen, kuului Julien useita kertoja sanovan hänelle:

-- Varokaa, varokaa! Hevosenne voi hurjistua!

Siihen vastasi kreivitär:

-- Yhdentekevää. Ei se teitä koske.

Ja hänen sanansa kaikuivat avokentällä niin kimakkoina, kovina ja selvinä, että ne olivat kuin ilmaan naulatut.

Hänen ratsunsa karkasi pystyyn ja potki kuolan valuessa suusta. Silloin tuli kreivi levottomaksi ja huusi voimakkailla keuhkoillaan hänelle:

-- Ole toki varovainen, Gilberte!

Kuin uhallaan, hermostuneen naisen tavalla, löi Gilberte silloin ruoskalla hevostaan molempien korvien väliin. Ratsu raivostui, karkasi pystyyn, polki ilmaa etujaloillaan ja laskeutui jälleen maahan, syöksähti hirveään juoksuun ja kiiti nuolen nopeudella kenttää pitkin. Ensin ajoi Gilberte yli niityn ja sitten peltojen poikki. Ratsastaessaan kohotti hän paksun kostean mullan pölypilveksi ja etääntyi niin nopeasti, että pian tuskin enää eroitti ratsua ja ratsastajatarta.

Julien jäi ällistyneenä paikalleen ja huudahteli epätoivoissaan:

-- Rouva, rouva!

Mutta kreivi murahti itsekseen, painautui etunojaan ison ratsunsa niskalle ja syöksi hevosen ruumiinsa koko voimalla juoksuun. Ja hän lennätti sitä, kannusti, hoputti, kiihdytti äänellään, liikkeillään, kannuksilla niin, että tuo kookas ratsastaja näkyi ikäänkuin kantavan suurta hevostaan sääriensä välissä, kiidättäessään sitä aivan kuin lentoon. Ja hevonen ja mies kiitivät käsittämättömän nopeasti, syöksyen suoraa tietä eteenpäin. Jeanne näki enää vain kaukana kaksi varjoa, naisen ja miehen, etenevän etenemistään, pienenevän, hälvenevän, häviävän kuin kaksi lintua, jotka toisiaan takaa ajavat, katoavat ja häipyvät taivaan avaruuteen.

Silloin ajoi Julien vaimonsa luo ja sopersi vihaisen näköisenä:

-- Luulen, että hän on tänään hullu.

Ja molemmat läksivät sitten ystäviensä jälkeen, jotka nyt olivat painuneet alavaan lakeuteen.

Neljännestunnin kuluttua näkivät he heidän jälleen tulevan takaisin ja saavuttivat heidät pian.

Kreivi, joka oli aivan punainen ia hikinen ja hymyili tyytyväisenä, voiton riemu katseessaan, piteli lujalla kädellään vaimonsa vapisevaa ratsua suitsista. Kreivitär oli kalpea ja hänen kasvojansa mursi tuska. Hän nojasi toisen kätensä miehensä olkapäähän aivan kuin olisi ollut menehtymäisillään.

Sinä päivänä käsitti Jeanne, että kreivi rakasti vaimoaan kiihkeästi.

Sitä seuraavana kuukautena oli kreivitär iloisempi kuin koskaan ennen. Hän kävi usein Peuples'issa, hymyili alituisesti ja suuteli Jeannea hellästi ja innostuneesti. Näytti kuin hänet olisi vallannut salaperäinen hurmio. Hänen miehensä, joka myöskin oli ihastunut, katseli häntä hellittämättä, tavoitteli alinomaa hänen kättään, ja kosketti hänen pukuaan. Näytti kuin rakkaus olisi kasvanut hänessä kaksinkertaiseksi.

Eräänä iltana hän sanoi Jeannelle:

-- Tämä on onnemme päivä. Gilberte ei ole koskaan ollut näin herttainen. Hän ei ole enää huonolla tuulella eikä vihainen. Tunnen, että hän rakastaa minua. Tätä ennen en ollut siitä varma.

Myöskin Julien näytti olevan muuttunut, iloisempi, malttavampi, aivan kuin molempien näiden perheiden hyvät välit olisivat tuoneet ilon ja rauhan kumpaiseenkin.

Kevät oli tavattoman aikainen ja lämmin. Suloisesta aamusta tyyneen, lauhaan iltaan asti synnytti aurinko kaiket päivät ituja maan pintaan. Nopea ja valtava oli kaikkien kasvien puhkeaminen samalla kertaa, tuo elämän nesteen vastustamaton nousu, jälleen syntymisen kiihko, mikä luonnossa ilmenee muutamina erityisesti hyvinä vuosina, jotka saavat uskomaan maailman uudelleen nuortumiseen.

Jeanne tuntui olevan aivan kuin suunniltaan tästä elämän käymistilasta. Kun hän näki ruohikossa pienen kukkasen, valtasi hänet äkkiä mielen raukeus, suloinen alakuloisuus, tuntikausia kestävä veltto unelmoiminen.

Ja sitten saivat hänen mielensä heltymään muistot hänen rakkautensa ensimmäisiltä ajoilta. Ei niin, että hänen sydämessään olisi herännyt uusi rakkaus Julienia kohtaan, sillä kaikki tuo oli ollut ja mennyt ainiaaksi, mutta koko hänen ruumiinsa joutui tuulen hyväilevästä kosketuksesta ja kevään tuoksujen vaikutuksesta aivan kuin kuohuksiin. Tuntui kuin joku näkymätön, hellä ääni olisi häntä kutsunut ja kiihdyttänyt.

Hän tahtoi mielellään olla yksin, heittäytyä päivän helteeseen ja antautua kokonaan tunteitten, epämääräisten, ihanain ilojen valtaan.

Kun hän eräänä aamuna näin unelmoi, heräsi hänessä näky, pikainen muisto tuosta päivänpaisteisesta kolkasta puitten siimeksessä metsikössä lähellä tretat'ta. Siellä oli hän ensimmäisen kerran tuntenut ruumiissaan rakkauden väristyksen sen miehen rinnalla, joka häntä silloin rakasti, siellä tuo mies ensimmäisen kerran ilmaisi hänelle sydämensä ujot tunteet ja siellä hän itsekin luuli yht'äkkiä saavuttaneensa valoisan tulevaisuuden.

Ja hänen teki mieli taas nähdä tuo metsä, tehdä sinne jonkinlainen pyhiinvaellusmatka, aivan kuin siellä käynti olisi aikaansaava muutoksen hänen elämässään.

Julien oli lähtenyt ulos jo aamun koittaessa, -- minne, sitä hän ei tietänyt. Jeanne antoi siis satuloida Martinin pienen valkoisen hevosen, jolla hän joskus ratsasteli, ja lähti matkalle.

Oli tuollainen tyyni päivä, jolloin ei mikään missään liikahda, ei ruoho, ei lehti; kaikki tuntui pysähtyneen paikalleen, aivan kuin tuuli olisi kuollut. Yksin hyönteisetkin näyttivät hävinneen.