Chapter 4

ANNA. Ma enkeli? -- En! -- Taivaan enkeleitä En nähdä saa, en niitten kuorissa Saa riemuvirttä laulaa konsanaan. Mun kättäni on veri saastuttanna; Sen saastan kyyneleet ei pestä voi. Mun sieluani murha lannistaa, Ja kylmä kammo syömessäni viiltää. Oi Herra, enkö katumuksella Voi velkoani maksaa? Täytyykö Mun tuskissani kuljeskella aina? Oi, ällös kuolon helmaan antako Mun ennen vaipua, kuin armos mulle Suo viilistystä syömen haavoihin! Se syntiäkö oil, ett' väsyneenä Ja pettyneenä elon riemuista Ma ikävöitsin maahan korkeampaan, Miss' sovituksen lähtehestä sielu Saa virvoitusta juoda tuskilleen? Ma riemullisna katsoin hautaan päin, Ja kuolo armahampi oil kuin lempi. Vaan nyt ... nyt haudan yötä säikähdän.

MARIA. Ei, Anna kulta, velka, rikkomus Ei kättäs, sieluas oo saastuttanna! Oi, ällös mieltäs suotta kiusatko! -- Sun kättäs sattuma oil johtamassa, Ei malttamuksen aikaa ollut sulla; Sa välikappaleena olit Luojan.

ANNA. Se sattumaako? -- Julma sattuma! Mi synkeänä riippuu ylläni. Mis oon ma rikkonut niin sortuaksein?... Vaan vaiti, kurja! Valittaako kukka. Kun tallattuna uupuu multahan? Ei tutki hän, miks' sullotaan. -- Kuin se Ma päättää tahdon myös.

MARIA. Oi, Anna kulta, Et kuolla saa!...

ANNA. Oi, että sydän voisi, Ett' tietäisi! -- Oi, rukoile mun eestäin.

MARIA. Oo vaiti! -- Askeleita kuuluu tuolta.

Toinen Kohtaus.

Edelliset, puitten piilossa. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN, hoipertelee kalveana ja hermotoinna, kunnes ennättää puun luokse, jota vastaan nojailee. Maria ja Anna katselevat häntä hiljaisella hämmästyksellä.

On kohta loppu! -- Voimat uupuvat. Ma metsän syngikköhön kömpisin, Ett' ihmissilmä hyljättyä ei Sais nähdä, eikä viime tuskaani; Vaan raajat tahtoa ei tottele, Ja kuolon puuska syöntä jäädyttää... On mennyt ... tyhjään mennyt kaikki tyyni, Mi hohdolla, jon hornan henki lainas, Mun pillomuksen kuiluun viehätti, Ja syömen valhe-unelmilla hurmas. Ylt' ympäri ma aaveita vaan nään. -- Ne irvistellen velkaa, rikkomusta Ja ijäisyyden tuskaa kuiskaavat. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Oi, oonko valon tieltä hairahtunut Niin pitkälle, ett' ijankaikkisuus Ei piisaa taakse saattamahan sinne? -- Mull' piiramainen vaan on, ennenkuin Pois täällä henkeni jo muuttaa täytyy! -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Sun vastahas, ku kaikki vallitset, Ku lehdellä, jon tuuli irroittaa, Voit mahtis näyttää, tahtos aikaan panna, Sun vastahas ma nousin uhmaamaan, Ja onnen ohjat johtavani luulin. Mun murtanunna oot! -- Kuin taivon tähdet Sun sääntös rauhallista tietään käyvät, Kun, niinkuin pilvi tulten raastama, Mun uhmatyöni tyhjään raukenee... Sun nään ma, ijankaikkinen! -- -- sun tunnen!... Vaikk' yöhön ikuiseen mun tuomitset, Vaikk' tuskani ei velkoain voi maksaa, Ja huokaukseni ei luokses ennä; Sull' kiitos, kuitenkin, ett' määrän sait Mun rikoksilleni, ett' hedelmäksi Ne eivät kypsyneet. -- Sull' kiitos, Luoja! -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Ma rankaistustani, oi Herra, ootan, Vaan käännä armos maahan köyhään päin, Mun isänmaahani, jon -- -- -- -- pettää tahdoin! Vaipuu polvillensa, kädet kasvoin edessä. Oi, kauhealta tuntuu hetki tää! Mun maa ja taivas hylkäs. Sydäntä Ei löydy, eestäni mi rukoilis.

MARIA, lankee polvillensa von Stöbernin viereen. Tää sydän eestäs tahtoo rukoilla! Oi sie, ku ristinpuussa verta vuotain Sait pahantekiälle, katuivaisna Ku rippui rinnallas, sen lupauksen: Viel' tänäpänä paratiisissa Oot kanssani! -- suo anteeks' kurjalle! Sun armos, Herra, loppumatoin on! Kaikk', kaikki lempes hellä maksaa taitaa!

VON STÖBERN. Kaikk', kaikki ... lempes ... hellä ... maksaa ... taitaa!

Vaipuu kuolleena maahan.

Kolmas Kohtaus.

Eversti von Döbeln. Rapp. Kaksi sotamiestä, tulevat äkkiä näyttämölle.

MARIA, joka on noussut seisoalle ja havaitsee Rapin. Kah, Rapp! Oi tänne, tänne!

RAPP. Ryökynä!

VON DÖBELN. Miss' on nyt petturi, tuo Stöbern?

MARIA. Kuollut! Osoittaa Annaa. Tänn' katsokaatte, herra! -- Poskin kelvein Ja verta vuotain surmaaja täss' makaa... Kuin jaksat, Anna!... Oi, kuin olet kalvas!

VON DÖBELN. Oh, nainen?

ANNA, nousten seisoalle. Niin!... Ah, mua rankaiskaatte!

MARIA. Niin, aatelkaatte, herra, rankaistus Täll' enkelille, valkovaatteensa Ku purppurahan kastoi meidän tähden.

VON DÖBELN, hetken aikaa Annaa katseltuansa. Tuu, tyttö, onnea me vaihtakaamme! Saa voittoni, saa maineheni sie, Saa kaikki seppelehet, jotka onni Mull' tanterella kunnian suo vielä, Saa riemut, jotka elo tarjos mulle, Ja siitä, tyttö, anna urhotyös! Sit' urhotyötä siunaa isänmaa, Ja taivahalla ei oo autuutta, Niin armasta, kuin lausua kun taitaa: Ma isänmaani pelastanut oon!

ANNA lankee polvillensa, hiljainen rukous huulilla ja kasvot kirkastettuna. Nousee sitte seisoalle, mutta vaipuu Marian syliin.

Oi, levähtää mun anna!...

MARIA. Oi, hän kuolee!

ANNA. Oon rauhaa saanut. -- Valkoista ja tyyntä On syömessäni. Terveisiä ... äidill'!

Hän kuolee. Maria laskee hänen hiljaa puun juurelle maata.

MARIA. Hän taistelun on päättänyt ja nukkuu Nyt turvallisna puhtaudessaan! Oi Anna! kuinka täynnä rakkautta Oil sydämesi! -- Itse kärseit vaan, Mut sovitusta kukki jäljissäs. Oi enkelini, rukoile mun eestäin! Oi, että nöyrrä miekin kärsisin Ja muotoksissa suorra seisoisin!

Neljäs Kohtaus.

Edelliset. Paroni Pantzarsköld. Katri. Luutnantti Werner.

WERNER, havaitessaan Marian. Oi Maria!

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi lapsi!

MARIA. Isäni!

Kiiruhtaa hänen syliinsä.

WERNER. Miss' on se konna? -- Onko turmaksemme Hän papereinensa jo karkannut?

MARIA, osoittaen von Stöbernin ruumista. Hän tuossa makaa. -- Rikoksistansa Hän katuvaisna muutti maalimaan, Miss' oikeudella hän tuomitaan.

KATRI. Vaan miss' on Anna? Lausu, missä on hän?

MARIA. Ma terveisiä hältä saatan teille; Oon rauhaa saanut, valkoista ja tyyntä On syömessäni; niin hän mulle lausui. Ja tuolla nurmella sai lepäämään. Osoittaa Annaa. Kas, kuinka tyynnä, puhdasna hän nukkuu!

KATRI, polvillansa Annan edessä. Oi, särjy, sydän! -- Tää sun työsi on. Oi lastani!

MARIA. Hän minun pelasti. Ja hengen uhras eestäni. Oi, salli Mun hänen äidillensä velka maksaa! Kuin hän ma sua uskollisna lemmin.

PARONI PANTZARSKÖLD. Niin Mariani, vanhan rintahan Sa liity, käsin hellin koita poistaa Ne haavat, jotka monta, monta vuotta Hän kärsivällisnä on kantanut. Sun tyttäreksi hälle, oi, ma tiedän: Sull' äidin sydän tykkii vastahan.

MARIA. Oi äiti!

KATRI. Tytär!

Syleilevät toinen-toistaan.

PARONI PANTZARSKÖLD. Onnen aalloilla Kun elon pursi myrskysäällä kieppuu, Ja kulta, loisto neuvoa ei tarjoo, Kun itsepäisyys saamatoinna seisoo, Ja harmaa viisaus ei tietä löydä, Ken silloin auttaa, kenkä ruorihin Käy tarttumaan? Se lempi on. Se ylpeä ei oo, on nöyrä, säysy, Ja piilten köyhän rinnassa, se hevin Käy mailman kukkuloilla unhoituksiin; Vaan elon taistelussa oltaessa, Se on se, joka verta vuotaa, voittaa. Tarttuu Wernerin ja Marian käsiin. Oi poika, Maria, ma teitä siunaan!

WERNER, ottaa povestansa kukkaset, jotka Maria toisessa näytöksessä antoi hänelle, ja suutelee niitä.

Sun eestäs, isänmaamme eestä aina!

PARONI PANTZARSKÖLD, joka on lähestynyt Annan ruumista. Oi lapsi! -- Herraa pyydä, rauhassa Ett' elon taistelusta käydä saan!

VON DÖBELN. Oi voitonsuoja, sulle kiitos olkoon! Nyt vast' on Lapualla voitto saatu.

Loppu.