Chapter 3

RAPP. Hyi, lempo! Et aaveita sa peljännekkään, Hurtti?

HURTTI. En ... mutta ellei heihin pysty kruuti Ja kuulat.

RAPP. Juoruja, niin peikon kynnet Ei pysty sinuun myös.

HURTTI. Käy pimeäksi! Me Herran ilma saadaan ennen pitkää.

RAPP. Niin, taivas synkistyy. -- Tuu, käykäämme Nyt tuonnekäsin!

HURTTI. Vaiti!... Kuulin ääntä.

He kuuleskelevat.

RAPP. Niin, askelten... Ne tänne luotuvat, Pois joutuin, puitten taakse... Hiljaa, hiljaa!

He piilottelevat puitten ja pensasten takana, mutta niin, että ovat katseliain nähtävillä.

Toinen Kohtaus.

Edelliset, piilossa. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN. Kuin helteinen on yö ja raskas ilma! On niinkuin puutkin täällä metsässä Ei jaksais hengittää ja toinen toistaan Vaan kuultelis; ei elon ääntäkään Oo kuuluvissa yösen tyhjyydessä. Tää kolkko hiljaisuus mun tuskastuttaa! Vaikenee hetkeksi. Yö pitkälle on käynyt. -- Hänen täällä Jo olla pitäisi... Ei hauskaa juuri Oo yksinänsä täällä liikkua...

RAPP, puitten takaa, hiljaa. Hän viipyy. -- Toista varmaankin hän oottaa.

VON STÖBERN. Päämäärääni siis kohta ennätän, Saan riemut voitostani nautita, Saan onnen kainalonsa huolet heittää Ja uljaan, kauniin vangin helmasta Jo kuuman taisteluni palkan noutaa. Kun päivän leimu toisen kerran syttyy, Mull' hohtehessa nousee päivä myös, Ja heikkoutta nauran niitten kehnoin. Join lakiloita kurjia ma poljin. Ukkosen jyrinä kuuluu kaukaa. En syntynyt ma orjan elämään, Mi tottumuksen raitiossa kiertäin Ain' täytymyksen ohjaa tottelee; Tää leimuhenki ei voi torkahdellen Ja verkkamiellä, niinkuin kyntäjä, Ain' yhtä turvetta vaan käännellä. Jyristys lähenee. Oi, niinkuin sie, jon ääntä pilvet kaikaa, Ma jyskiellen mailmaa lentäisin! Sun kättäs kahle ei voi vangita. Sun äänes kuuluu, kaikki kauhistuu, Sun nuoles miljoonia ruhjoivat! Sua petturiks' ken lausuu kuitenkin. -- Vaan mua, ku rohkea en oo kuin sie, Mua siksi nimitellä tohtivat. Niin, räävätä ja sadatella saavat, Ma heitä yhtä paljon halveksin, Ja itse muistollekin nauran vaan. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Tuon vanhan Pantzarsköldin tuumiini Mun täytyy saada. Kaikk' oon valmistanna. Hän kyllä taipuu; tyytymätöin on hän. Ja kohta koittaa päivä, jolloin maahan, Te orja-kurjat, kumarratte sille, Joll' selkäänne nyt käännätte. Ma teitä En tuntis! -- Varjoja te palvelette Ja nimiä! -- -- Kaikk', kaikk' on nimeä, Vaan tyhjää nimeä! Mut voiman mahti Ja järki mailman ohjat johtaa vaan. Salamaa ja jyristystä. Vaan aika joutuu. Ymmärtää en voi, Min vuoks' hän viipyy. -- Vaiti!... Hän jo luotuu.

Kolmas Kohtaus.

Edelliset. Venäläinen Upsieri.

VON STÖBERN, kiiruhtaa häntä vastaan. Te viipyneet, herr' Gregorieff jo ootte.

VENÄLÄINEN UPSIERI. Niin, neljänneksen ehkä. -- Onko kaikki Nyt säällään, paperit, mit lupasitte, Ja kartat ynnä muut? -- Ma kenraalilta Sain käskyn joutua.

VON STÖBERN. Mun muassain On osa vaan. Jättää papereita. Muut kaikki kenraalille Ma tullessani annan.

VENÄLÄINEN UPSIERI. Varovainen Te ootte; mutta luottaa voitte varmaan, Ett' lupaukset teille täytetään.

VON STÖBERN. No, onko matkaa myöskin säälitty, Ett' viivytystä mull' ei syntyisi?

VENÄLÄINEN UPSIERI. Kun venäläisten leiriin saavutte, Ja paperinne tuotte kenraalille. Te passit saatte, reisuvaunut teille On valmiina. Kun Pietarihin tuutte, Te oitis saatte nostaa kullassa Sen rahasumman, jonka vaaditte.

Hurtti, joka tarkoin on tätä haastelua kuulellut, tähtää von Stöberniä kivärillään, mutta Rapp estää eljeillä häntä ampumasta. Ukkonen pauhaa kovasti.

VON STÖBERN. Ma ensi yönä leirissänne oon.

VENÄLÄINEN UPSIERI. Ma teitä ootan, -- Kauhistava ilma; -- Nyt hyvästi! Me kohta kohdataan,

Neljäs Kohtaus.

Edelliset, paitsi Venäläistä Upsieriä. Rapp on sillä välin eljeillä ja kuiskauksilla neuvonut Hurttia ottamaan von Stöberniä kiinni, sill' aikaa kuin Rapp itse hiipii venäläisen upsierin perässä. Oitis kun tämä lähtee liikkeelle, Rapp puitten takana kiiruhtaa hänen jälkiänsä seuraamaan. Hurtti istuu kyyryllänsä pensaitten takana.

VON STÖBERN. Yks' päivä vaan, ja turvallisena Päin uutta hilpeämpää aikaa käyn, Jon itse luoda tahdon, Koko mailma On mulle auki, kultaa, uljuutta Mull' on sen suosiota voittamaan! Nyt joutuin poijes kaikki valmistaan!

Kun hankkii lähteä, Hurtti hyökkää ottamaan häntä kiinni, mutta lankee suin päin, kompastuen puunjuureen ja samalla sokaistuen salamasta, jonka välähdys kirkkaasti valistaa näyttämöä. Kapteini von Stöbern ikään kuin kumartuu seuraavan kovan jyrähdyksen alle ja syöksee pois näyttämöltä.

Viides Kohtaus.

HURTTI, nousee hiljaksensa seisoalle ja katselee ympärillensä. Hän poissa on. Se konna olkohon Sitt' häijyn hengen kanssa liitossa, Jott' maahan mua paiskattiin, tai veikö Sen hitto elävältä. Tulta mointa En silmieni eessä nähnyt koskaan!

Kuudes Kohtaus.

Hurtti. Rapp.

RAPP, tulee äkkiä näyttämölle. Noh, pirua! -- Sa Hurtti yksin täällä? Miss' kapteini?

HURTTI. Ma luulen hiidessä. Kun juuri olin hyökkäämäisilläin Hänt' kiinni ottamaan, tuil kirkkaaksi Kuin leivin-uunissa, ma nipistystä Sain jalkaani, ja suulle kiekahdin.

RAPP. Sen vietävä!... Vaan onneks' kuitenkin Ma paperit sain upsierilta, niillä Se roisto kyllä kiinni joutuu vielä. Ei hirtettävä veteen kuolekkaan.

Menevät.

TOINEN AVAUS.

Teateri näyttää samaa tupaa kuin toisessa näytöksessä.

Ensimmäinen Kohtaus.

PARONI PANTZARSKÖLD. Kun inhiminen, turvaan maalliseen Niin itsekkäästi luottain, kaiken onnen Saa kappaleisin, joita mailma palvoo, Hän kaikki luulee hyvin puuhanneensa, Ja unhottaa, ett' hengen mahti löytyy, Mi muotoihin ei mahdu ahtaisin, Joit' järjen kääpiöset kalkuttaa, Mi ikikasvavana, ikinuorra, Kuin perho, kotelonsa särkevä, Kaikk' kahlehensa voitollisna rikkoo Ja siit' ei huolillaan, ett' raunioiksi Niin monta järjen rakennusta lankee. -- Kun silmä hälinässä maaliman Vaan ravintoa etsii ahnehesti, Sen hohtehessa riemastellen aina, Se sokistuu, niin ettei syömen mailmaan, Nyt himmentyneesen, se nähdä voikkaan. Vaan ulkomaalima kun synkistyy, Sen taivaalla kun tähtiä ei loista, Sen viehdäkkeet kun yöhön peittyy kaikki, Kas, silloin silmä sisäänpäisin kääntyy, Ja sieltä etsii johdatusta tiellä Ja elon lämpöä taas sieluhun; Hän silloin kummastuu, ett' juuri siellä On koto oikea, ett' mailma tää Kaikk' mailmat helmassansa syleilee. Niin on mun käynyt. -- Onni mulle vaan, Ett syömen maalimaa ei yöhyt peitä. -- Ma herran käistä rangaistuksen sain! Sen miesnä, kristittynä kantaa tahdon. Ma kyllä säikähdän, ett' riemuni Saan raunioina nähdä, nähdä yön Sen peittävän, vaan sydämeni toivoon Ja uskohon jo leppeästi taipuu, Ja raunioille kultahohteen luo.

Toinen Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Katri.

KATRI. Ei kuulu Jaakkoa viel' takaisin. Oi, josko hyvää tietäisikin tuo! -- On lohdutusta toki murheissa, Niin painamissa, että paroni On päässyt tuskan vuotehelta. -- Tänään Jo varsin reippahalta näytätte.

PARONI PANTZARSKÖLD. Niin, voimani jo uudistuvat taas. Siit' oonkin sulle, ystäväni, velkaa. Niin, Katri, yhtä lämpimänä vielä Sun syömes sykkiikin kuin ennen aikaan, Ja eestäin vaikka paljon, paljon kärseit, Et mulle vihaa kanna kuitenkaan.

KATRI. Oi älkäät, herra! -- Leppeytenne Mun sydäntäni vihloo, päähäni Saa kuumat kekäleet. Mie, mie se oon, Ku murheisimme raskaisiin oon syypää. -- Oi suuri Luoja, missä Anna on, Ken riemuni, ken Mariani ryösti?

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi, ettei Jaakko tule! -- Kenraali Ei toimettoman isän rukousta Voi kieltääkään. -- Ma kaikki kultani Oon valmis antamahan. Adlercreutz On jalo, parastansa koittaa varmaan, Ja ritarillinen on myös Rajevski, Jott' julmaa naisten ryöstöä ei salli.

KATRI. Oil kummallista Annan kuitenkin. Hän surumiellä, rukoellen hiljaa, Kun miekin, iltasella laski maata. Vaan päivän tullen vuode tyhjä oil, Ja hänen jälkiään ei sitt' oo nähty. Täss' seisoo vielä kukkaset, mit' mulle Niin toivorikkahana niityltä Hän viimen toi... Ne surkastuivat kaikki!

Menee ulos, koittaen kyyneleitänsä paronilta salata.

Kolmas Kohtaus.

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi taivas, lapseni mull' anna jälleen! -- Ma kaikki sain, jon onni tarjoo täällä, Ja kolkkona oil sydän kuitenkin. Nuo lahjat rikkaat tottumuksesta Ma velvollisen makson lailla kannoin. Nyt murhe lempimään mun saanut on.

Neljäs Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN. Hyv' iltaa, paroni!

PARONI PANTZARSKÖLD. Oh, kapteini!

VON STÖBERN. Niin, kuten näätte. Toivon teidän hyvin Nyt voivanne?

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi, kova kohtaus On mua kouristellut. -- Lapsetoinna Ja särjetyllä syömellä mun näätte.

VON STÖBERN. Sen tiedän ja sen vuoksi tänne riensin.

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi, ehkä voitte toivon häivän antaa Mun tuskahani? -- Lausukaat!

VON STÖBERN. Kentiesi!

PARONI PANTZARSKÖLD. teill' siunausta! -- Mitä tiedätte?

VON STÖBERN. Ei, malttakaatte, herra! -- Tyttärenne On vakavassa turvassa. Ma vannon, Ett' pahaa Maria ei nähnyt oo. Se teistä rippuu vaan, ett' jällehensä Hän helmahanne lankee iloisna.

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi, joutuin! -- Missä on hän? sinne viekäät! Kentiesi puuttuu kultaa? Kaikki uhraan! Ma kiitollisna teille...

VON STÖBERN. Hiljaa, hiljaa! Ois sana tärkeä teill' lausuttava.

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi Mariaani! -- Teitä kuulen, herra!

VON STÖBERN. Mun kiirut käskee suoraan lausumaan. -- Ma luulen havainneeni, että täällä Te ette viihdy, että nerollenne Työ-alan laajemman te tahtoisitte Ja nimellenne paikan arvoisamman. Yks sana vaan, ja piiri loistavampi Teill' aukenee, kuin toivoellen voitte Ees aavistella.

PARONI PANTZARSKÖLD. Mutta...

VON STÖBERN. Päähän asti Ma pyydän lausua! -- Ma varmaan tiedän, Ett' sota loppumaisillansa on, Ett' ylivoimaa turhaan vastustamme. Teit' onni vartoo, helman avonaisen Se teille herttahaisna tarjoilee. Te piirin saatte uuden, suuremman, Ja siellä neron kaiken voimalla Eest' isänmaamme voitte työskennellä.

PARONI PANTZARSKÖLD. Ma kauhistun, kun mointa aattelen!

VON STÖBERN. Ja mua kiittävänne luulinkin! No, mik' on päätöksenne, paroni? Ma venäläisten leiriin täältä lähden. On kaikki valmisna; teit' ootan vaan. Siell' tyttärenne saatte kohdata. Ma häntä lemmin. -- Tulkaat, onnea, Mi siellä viittaa, älkaät hyljätkö.

PARONI PANTZARSKÖLD, ylevästi. Mull' vieraanvaraisuuden maksaa tiette! Pois kurja hylky! -- Lausua en voi, Kuin suuresti ma teitä ylönkatson.

VON STÖBERN. Kentiesi luulette, ett' teitä peijaan, Ett' loisto, onni, kunnia, jon tässä Oon tarjonnut, ei teitä ootakkaan. No, siitä tahdon antaa todistusta, Jos vaatinette. Vehkeestänne teitä Ei laita kenkään, ja jos laittaa tohtis, Kuin helppoa on juoru joutava Jo syntyessä teidän sortaa maahan. Te kaikki saatte, ette loukkaa ketään.

PARONI PANTZARSKÖLD. Ja tyhjää kunnian ois loukkaus! Oi, luuletteko sen, ku kunniaa Ei tunne kauniimpaa, kuin isänmaan Ett' poikana saa olla uskollisna, Ku onnea ei korkeampaa tiedä, Kuin että rauhallisna, armollisna Sen helmahan saa kerta vaipua, Oi, luuletteko loiston tyhjän eestä Sen unhoittavan velkoansa maalleen, Oi, luuletteko kammon, tuskan eestä Sen parhaan perintönsä hyljäävän? Pois!... Vastausta muuta ei oo mulla.

VON STÖBERN, itsekseen. Ah, lemmon äijä! -- Ylpeyttä tuota En enää tunnekkaan. Oon pettynyt. Ääneen. Vaan tyttärenne mitä aattelee, Kun moisen tervehdyksen teiltä saa?

PARONI PANTZARSKÖLD. Hän tietää, mit' et tiedä, kurja, sie, Ett' ellei auta muu, niin kuolo auttaa. Hän henkeään ei isän häpeällä Ja riettahalla rikoksella osta.

VON STÖBERN. Tän' yönä venäläisten leiristä Jo tyttärenne lähtee Pietariin Mun kanssani. Kentiesi päänne kääntyy?

PARONI PANTZARSKÖLD. Oi, Luoja, tuskissani mua auta! -- Sun rankaistukses kauhistava on.

Viides Kohtaus.

Edelliset. Luutnantti Werner. Rapp.

VON STÖBERN, itsekseen, hämmästyksissä. Kah, Werner!

PARONI PANTZARSKÖLD, vaipuu hermotoinna tuolille. Auttakaatte. Mariani! -- Tuo -- -- -- tuo on hänen ryöstänyt!

Näyttää von Stöberniä.

WERNER. Ah, herra! Se onni, että teidän, täällä kohtaan. Jo venäläisten luona teidät luultiin. Sa, kurja, rikoksia kartutat! No, miss' on Maria?

VON STÖBERN. Kuss' häntä ette Se kohtaa. -- -- Hyvästi nyt, paroni!

Tahtoo mennä, mutta Werner estää häntä.

WERNER. Te vankinani!

VON STÖBERN, ottaa pistuolin, jota huolimattomasti kääntää edestakasin. Sepä ikävää!

RAPP, itsekseen. Se konna!

VON STÖBERN, viheltää kimakkaasti.

Kaksi sotamiestä, julmia muodoltaau, syöksee aseissa sisälle.

Nyt, herra luutnantti, te kertonette, Kuin vapaaksi te ootte päässynnä? Mun tuota hiukan lystäis' kuulla juuri.

Kuudes Kohtaus.

Edelliset. Katri.

KATRI, tulee säikähdyksissä sisälle. No, mik' on nyt? -- Ah, herra Werner! -- Onko Jo heitä löydetty? -- Miks' ootte kaikki Niin hämmästyksissä?

WERNER, osoittaa von Stöberniä. Tuo hylky riemun On meiltä vienyt!

VON STÖBERN, sotamiehille. Vartioitkaat noita! Mie... Hornan pätsi!...

Rapp on luikahtanut ikkunalle, jonka hän avaa ja pujahtaa sen kautta ulos. Kapteini von Stöbern syöksee ikkunalle ja katsoo Rapin perään.

Itsekseen. Häntä en ma nää. Hän poissa on. -- Mun täytyy kiiruhtaa. Ääneen sotamiehille. Te vartiana täällä, viivytte, Ja jos ken liikahtaa, se ammutaan!

Kiiruhtaa ulos.

Seitsemäs Kohtaus.

Edelliset, paitsi Kapteini von Stöberniä.

KATRI. Oh, kaikki jäseneni vapisee, Ja aistiani tuskin käyttää voin!

PARONI PANTZARSKÖLD. On turhaa kaikki toivo siis. Oi, joska Jo haudan yössä saisin nukkua!

WERNER. Jos leiriin ei niin pitkä matka oisi, Rapp kyllä pikaisesti tuoda voisi Meill' apua. Vaan ehkä jonkun tiellä Hän kohtaakin.

PARONI PANTZARSKÖLD. Ah! myöhäistä!

WERNER, katsoo ulos ikkunasta. Ei, ei! Tuoll' on hän muitten kanssa ... tuolla tiellä.

Sotamiehet tunkevat toinen toisiansa, päästäksensä ulos ovesta. Werner hyökkää perässä ja saa kiinni jälkimmäisen jolta hän tempaisee kivärin, ja vie hänen esiin näyttämölle.

Hei! juoni auttoi... Henkeäs jos säälit, Niin lausu, minne kapteini sai matkaan?

SOTAMIES. Voi, armoa! -- Ma kaikki tunnustan.

Neljännen näytöksen loppu.

VIIDES NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN AVAUS.

Teateri näyttää metsäseutua, yksinäinen torppa vasemmalla puolen näyttämöä, enemmän perällä päin.

Ensimmäinen Kohtaus.

Halonen, istuu kiväri olalla torpan portailla.

HALONEN. Ois mussa kyllä miestä muuhunkin, Kuin neitolintuisia kaitsemaan. Saan kelpo makson, sit' ei kieltää voi, Mut ikävää on tää, ja vihdoin ehkä Viel' sormellakin mulle osoitellaan, Ja herjanimet annetahan. -- Tänne Ei kenkään tulle. -- Ihmeekseni käy, Miss' tuota raukkaa täällä tallitaan. Hän äänetöinnä, kalveana istuu Ja itkee vaan ... ei hiisku sanaakaan. Hän häijyltä ei näytä, mutta lempo Voi vaimon silmiin, katsantohon luottaa. Hän rikosta on tehnyt varmaankin, Sill' kovaa käskyä en kapteinilta Ois saanut muutoin häntä vartioita. -- Vaan kuinka Vappu viipyy! -- Koko päivän Oon tässä istununna, enk' oo saanut Sen vertaa suuhuni, kuin kärpäset, Kut mua syövät. Varmaan on se roisto Nyt juovuksissa taasen viinasta, Jon mulle ostaan lähti. Perkelettä! Mun täytyy mennä katsomahan, eikö Tuot' lemmon ämmää kuulu metsässä.

Menee perälle päin, jossa seisahtaa ja tiedustellen katselee metsää kohden.

Toinen Kohtaus.

Halonen. Anna.

ANNA, tulee talonpoikaiseksi pojaksi vaatetettuna vastaiselta puolelta näyttämöä.

Jo ilta joutuu, pitkäks' varjot käyvät, Ja linnun liverrykset vaikenee. Niin hiljaista on metsän syvyydessä. Mun rinnassani myöskin ilta joutuu, Siell' yksinäinen säde tuskin tuntee Nyt synkkyydestä, lähtöhohtoaan Viel' valjukukkain poskiloille vuotain. Te riemu-äänet, syömen laulut raikkaat, Te kaikki aikaa ootte vaijenneet! Ja kaiku lähtövirrestäni vaan, Mun viimeisistä huokauksistani, Kuin iltatuulen henki metsässä, Viel' rinnan ruusulähtehellä kuiskaa. -- Niin herttaista, niin viileää on toki! Sa kohta, sydän raukka, hoivaa saat! Sen tunnen ja se mua iloittaa. -- Ei ennen tok', kuin määräni ma voitan, Kuin hänen morsiamensa ma löydän! Sa musta kohtalo, mi lemmon lailla Veit elon parhaan lahjan Gustavilta, Sun kanssas taistella ma tahdon! Heikko Ma oon, vaan rinnassani voima piilee, Mi kehnon sielus säikähdyttää voi. Mua mahti korkeampi johdattaa. Istuu kivelle levähtämään. Mit' aamusella pulmapuheillansa Tuo vanha Vappu noita tarkoitti? Ma varma oon, ett' hällä tietoa On väkinäisyydestä, ryöstöstä; Hän viekkahasti tiedustusta väisti. Vaan vastauksista ma päättää voin, Ett' näillä paikoin vankeudessa On ryöstetty, on Maria... Oi taivas! Mull' valaistusta, johdatusta suo!

Nousee edelleen mennäksensä.

HALONEN, huomaa Annan. Hoi, kenkä siellä?

ANNA.

Köyhä poika vaan, Ku mieron tiellä leipää kerjäilee.

HALONEN. Vai niin! -- Ja mie kuu luulin, että Vappu, Se roisto, tuisi.

ANNA. Vappu?

HALONEN. Juuri hän. Kentiesi oot sen kohdannut?

ANNA. Oon kyllä, Hän ryypyt runsaat otti Liuhtarissa, Ja parhaallansa, luulen, selväksi Nyt makaa itsensä.

HALONEN. No hittoa! Vaan malta, ämmä, kyllä sinun näytän!

ANNA. Täss' luonas saanko hetken huovahtaa? Kenties' on sulla myöskin leipäpala Ja vettä antaa kerjäläiselle?

HALONEN. On viisahinta maaten nälkä poistaa, Sill' leipää tääll' ei oo ja tuskin vettä. Se lemmon ämmä ruokaa noutaan sai, Vaan poissa on hän, ja nyt huutaa vatsa Kuin hukka talvi-yönä tuimasti, Sen konnan mustan nahan pilkottaisin, Jos kourissani tässä olisi vaan.

ANNA. No, miks' et lähde itse viinamärkää Ja ruokaa noutaan, enemmin kuin tässä Nyt suututtelet nälkää nähden vaan? Itsekseen. Mua aavistaa, ett' jäljille oon tullut.

HALONEN. Jos pääsis vaan, ei oisi hullumpaa, Vaan niinkuin kettu sangoissa täss' istun.

ANNA. Se merkillistä! Häpeältä näyttää Tok' että kettu, vanha niinkuin sie, Ei pintehestä pääse luikahtaan.

HALONEN. Niin kyllä, poika! -- Mutta vartioita Mun täytyy lintua, juur' kallista. Jos pois se lentäis, hitto minun veisi.

ANNA. Se lintu siis on työläs vartioita? Sill' vahvat siivet on kuin kotkalla, Ja kynnet suuret päälliseksi, arvaan, Kun kivärillä varustettu oot?

HALONEN. Ei niin! se pieni kyyhkynen on vainen, Mi koppilossa istuu kukertaa. Vaan, näätkös, jos ken tänne tulla sattuis...

ANNA. Tänn' ei tuu kenkään, tällä aikaa suinkaan. -- Sull', ukko, tahdon neuvon hyvän antaa, Sa Vappua ja ruokaa, viinaa käy, Sill' aikaa vahtina ma viivyn täällä. No, ällös peljätkö. Ma valpas oon, Ja hiukan ruokaa iltaseksi pyydän Vaan palkasta. Mun myöskin nälkä on.

HALONEN. Ei, heikkarissa! -- Sit' en suinkaan tohdi.

ANNA. No, Herran haltuun sitte! -- Ilta joutuu, Mun täytyy kiiruhtaa, ett' jonnekin Ma ennättäisin, missä mierolainen Voi leipäpalan saada nälkäänsä.

Käy muutaman askeleen.

HALONEN. Kah! Ällös juosko pois niin kiiruusti. -- No, kuule, poika! Rahaa sulle annan, Niin voitkin käydä ruokaa noutamassa.

ANNA. Mun käydä kelpais, mutta väsyksissä Ma oon, ja kauvan viipyis, ennenkuin Tänn' jällen ennättäisin. Joll'ette Mull' usko vahtia, on parasta. Ett' erkanemme. Hyvästi nyt jääkäät!

On mennä tahtovinaan.

HALONEN. Ei, oota, poika! Jos vaan luottaa voisin. Ett' vahtina sa oisit uskollisna.

ANNA. Sen voitte taatusti. Mut älkäät vaan Nyt kauvan viipykö, sill' nälkä kalvaa.

HALONEN, laskee pois kivärin. No, tahdon sinuun luottaa! -- Kauvan suinkaan En viivy poikessa.

Menee, mutta katselee välistäin taaksensa.

Kolmas Kohtaus.

ANNA. Hän epäilee. Hän metsistöstä varmaan katselee, Kuin itseni ma käytän. Parasta On huoletoinna olla hetken aikaa.

Alkaa laulamaan.

Oi, ällöspä surko, ett' kultas on pois! Ah, kaunis on lehtosen kaiku. Hän saapuvi jällen, se luuloni ois, Siis poistaos katkera haiku. Taas synkeät varjot sa haihkuvan näät, Taas aurinko armas on muuttava säät; Ah, kaunis on lehtosen kaiku.

Hän saapuvi jällen, se luuloni ois! Ah, kaunis on rantasen raiku! Oi laulaos, lintuni, murhehet pois, Ja aaltoni toivoa kaiku! Ma aamusen koittaen purren jo nään, Ja ellei hän saavu, ma vastahan mään. Ah, kaunis on rantasen raiku.

Laulun kestäessä on Maria lähestynyt tuvan ikkunaa, jonka hän avaa.

Neljäs Kohtaus.

Anna. Maria.

MARIA. Ken oot sa laulaja, jon äänet hellät Mun murheen unelmista viehättää? Ett' epätoivon tuskat unhoittain Viel' ilon häivän luulen siintäväni. Jo ijäisyyden tääll' oon istunut Ja huokauksiani lukenut. Ma kuolemaa jo itkusilmin pyysin, Ett' kahleesta mun kirvottaisi, että Mull' unijuoman tuskissani soisi; Vaan sydän vielä tykyttää. -- Sun laulus On aistit uupuneet taas virkistänyt.

ANNA, kertoo ensimmäisen värsyn loppusanat.

Taas synkeät varjot sa haihtuvan näät, Taas aurinko armas on muuttava säät; Ah, kaunis on lehtosen kaiku.

MARIA. Sen laulun miss' oot oppinunna, poika?

ANNA. Sen niityn kukka, lähteen aalto laati, Sen ilman linnut mulle lauloivat, Vaan nuotin antoi sydän särkynyt.

MARIA. Ken ootkin? Äänes kuullut olen ennen! Ah, tuskallisna sydän sylkyttää.

ANNA. Oi, ällös peljätkö, oon Anna.

MARIA. Taivas! Mull' päästö kerkee, tuskan hetket loppuu.

Anna kiiruhtaa sillä välin tupaan ja palaa takaisin taluttaen Mariaa.

ANNA. Ma hänen löysin; Herra, kiitos sulle! Nyt sydämeni rauhaa, hoivaa saa!

MARIA. Oi, salli rintahani sinun suljen, Sa enkeli! Syleilee Annaa. Mull' enemmän kuin hengen Oot antanut. Oi, kuinka köyhä oon Nyt sua vastaan.

ANNA. Kiitä Jumalaa! Ma halpa palvelia hällä oon, Ja kehnoja on kaikki häntä vastaan. -- Kas, pilvi tuulen eessä ennättää Ja huoliansa laaksolohon itkee. Ett' kukat siellä riemullisna kasvaa, Ja lähtee sitte taas ja kiitää pois; -- -- Vaan riemu, lempi täyttää kukkasen Ja päivään päin se kiitollisna katsoo: Oo kukka sie, kuin se, niin hellä, kaunis, Mun, pilvenä, suo lempeäni itken! -- Vaan täällä emme viivytellä saa. Kentiesi konnat kohta palaavat. Jok' ainoo hetki vaaran tuottaa uuden.

MARIA. Oi Anna kulta!

ANNA. Metsän kautta pois Me hiipikäämme. Kivärin ma kätken Tok' ensiksi, jos meitä vainottais...

Ottaa kivärin, jonka Halonen jätti.

MARIA. Oi auta! -- Tuolla ... tuolla tulee hän! Se julma ... kaikki hukkaan mennyt on!

Viides Kohtaus.

Edelliset. Kapteini von Stöbern.

ANNA tähtää kiverillä von Stöberniä. Jos askeleen vaan käyt, oot kuolon mies!

VON STÖBERN. Oh, mit' on tää? -- Pois poika, kiväri, Tää sulle kyllä neuvot antanee.

Sivaltaa pistuolin ja tähtää Annaa.

MARIA. Oi, laupeutta! -- Taivas meitä auta!

ANNA. En sua pelkää, konna! -- taaksepäin!

VON STÖBERN. No, lähde, lurjus, kalman vieraaks' siis!

Tähtää ja ampuu; samassa laukee myöskin Annan kiväri. Kapteini von Stöbern kaatuu, Anna vaipuu polvillensa.

VON STÖBERN. Voi perkeleitä! -- Auta!... Oi, ma kuolen!

ANNA. Mit' oon ma tehnyt?

MARIA. Ootkos haavoitettu?

ANNA. En, en! -- Vaan joutukaamme! -- Poijes täältä!

Menevät.

TOINEN AVAUS.

Teateri näyttää avonaista seutua metsässä. Iltarusko valaisee näyttämöä.

Ensimmäinen Kohtaus.

Maria taluttaa Annaa, joka kalveana hoipertelee hänen rinnallansa.

MARIA. Sun poskes, Anna, yhä vaalenevat. Oi, huovatkaamme tässä hetken aikaa!

ANNA. Niin, istua mun anna!

MARIA, johdattaa häntä puun luokse, jota vastaan hän laskee istumaan. Taivas! Meitä Ei kenkään auta. -- Lausu, vieläkö Sun haavas verta juoksee, enkelini?