Chapter 2

ANNA. Oi äiti!... Tuskaa ei niin raskasta Ja suurta, jot'ei lempi tuottaa taida. -- Ah, oitis ennustukses toteentuikin! Oi taivas, kuinka sydämeni rikkoi. Ett' vihapäissä tuota rankaiset? Se syntiäkö oil, kun mielin puhtain Se lempivässä sydämessä etsi Vaan autuuttas? -- Ah, sääntöjäs en keksi -- Kenties oil lempi mulla liian lämmin, Kenties ett' häntä ennen sua lemmin, Ja että kateissas mun temmasit Pois hänen rinnoiltaan. -- Oi kaikkivalta! Sa lemmen lempi, kuinka hennoitkin Sen tehdä? -- Katso sua hänessä Ja kaikissa ma etsein!... ... Vaan miks' voitin? Mit' onkin lempeni, ett' niin se puhkuu, Mi valta, sydän tyytymätöin, sulla On kaikki kiistää, mitään antamatta? -- Tok' voiko antaa enemmän kuin lemmen, Kuin itsensä ja henkensä? -- Ei, ei! Vaan voipa antaa elon, onnen, riemun Ja kaikki, mitään -- mitään vaatimatta. On kyllä herttaista, kun onni koittaa, Kun lemmen lempehen saa vaihettaa, Vaan luopumuksellakin taivas on, Tuo uljuutensa kärsimään ja kuoleen. -- Jäähyvästi nyt, mieli-unelmat, Mun, tyttöraukan, vuosikumppanit! Jäähyvästi, te leikkisiskot hellät, Me emme toisiamme koskaan nää!

Lähtee ulos vasemmalle.

Seitsemäs Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Maria.

MARIA. Sun täytyy, isä, mua kuulla vielä! Oi, voitko rukousta tuota estää? Jos sua taivuttaa en taidakkaan, On mulla tok' se lohdutus, ett' kaikki Ma koitin, ennenkuin ma kaikki heitin.

PARONI PANTZARSKÖLD. Vaikk' tiedänkin, ett' sydämeeni polttaa Jok' ainoo sana niinkuin saastapilkku, Mi vaakunahan syöpyy, lausu, lapsi, Ma kuulen; mutta älä toivokkaan, Ett' lemmen tähden kunnian ma uhraan.

MARIA. No, minkä kunniaksi kutsut sitte? Tuo vanha korkonimi, muurina Mi meitä ihmisistä eroittaa Ja syömen vapautta, jonka luonto Meill' neuvoo, kahlehena painaa vaan, Se onko kunnias? Tuo sukutaulu, Jon hohde ajan uuden loisteessa Kuin varjo vaalistuu, se armos onko? -- Kuin? Onko ruusu ruusun nimen tähden Sen aatelisempi kuin liljakaan? Tai voiko ruusu peri-juurtansa Sen vuoksi kerskaella, että Sen piikit Vapahtajan päätä raasti? Ei, ruusu, niinkuin lilja, molemmat, Jos uljailevat suurten puistoissa Tai korven mättähällä kasvavat, On ruusu ja on lilja vaan, ja armon Ne saavat salaisesta hengestään, Mi kauneuden suo ja tuoksun antaa.

PARONI PANTZARSKÖLD. Sun mieles, lapsi, kukkain kesken leijaa! Sa harkita et voi, min maksaa, koska On suvun, nimen eestä vastaamista. Mit' oisin, hohtehella kunnian Ja urhoudella ja urostöillä Jos isät suuret ei ois toimineet, Ja nimellään, jon jälkeisille soivat, Heill' henkensä ja uljuutensa suoneet? Se päivä, mi tän rungon suuren suojaa, Se maa, mi nesteet tuoreet sille antaa, On nimi, perijuuri, sukukanta. On täysi aateluus vaan veren suoma, Ja joukon sankari ei tuota voita. Käy laskemaan luo joukon alhaisen, Käy sukus unhoittaan, niin unhoitat Myös luodun kunnon, saadun aatelin: Kun veres saastuu, sielus saastuu myös.

Katri tulee huomaamatta sisälle ja kuulee lopun haastelusta.

MARIA. Sa esi-isäin kunniata kerskaat, Ja voimaa, jonka syntyessäs voitit, Ja kuntoa, jon veren kanssa sait! Vaan tuo, ku outona ja nimetöinnä Käy kunniaa ja rakkautta voittaan Vaan nerollansa, miehuudellansa, Ku aatelinsa hiellänsä ostaa, Häll' eik' oo siihen valtaa niinkuin noilla, Kut eläkkeenä esi-isäin töistä Sen kantaa saavat? -- Oilko valta-isäs Sen alhaisempi kuin ne muut, sen vuoksi, Ett' nimeään ei perintönä saanut, Vaan sai sen -- -- niin, miks' saikin, sit' en tiedä.

PARONI PANTZARSKÖLD. Sun lempi tuikentaa, vaan siihen oon Jo tottunut. Sull' onko muuta haastaa?

MARIA. Suo anteeks', isä! kiihko mua vietti. On uljuutensa kullakin. Ma sua Tok' lemmin hellästi, sen tiedät.

PARONI PANTZARSKÖLD. Siksi Ma toivonkin, ett' tukahdutat lemmen, Jot' en voi sallia.

MARIA. En, sit' en jaksa! Mun sydämeni Wernerin on aina, Vaan kättäni en anna kellenkään.

Kahdeksas Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Maria. Katri.

KATRI, itsekseen. Oi taivas, etsiikö siis rankaistus Jo rintoja, kut velasta ei tiedä? Ei, puhua ma tahdon ... puhua Mun täytyy, tuskat rinnastani poistaa. Ääneen. Mull' anteeks' suokaat! Hiukan puhumista Mull' oisi, paroni.

MARIA. Sill' aikaa käyn Ma metsistössä vilpoittelemassa.

Hän menee.

Yhdeksäs Kohtaus.

PARONI PANTZARSKÖLD. Mi hällä mieli? Silmin empiväisin Hän mua etsii.

KATRI. Herra paroni, Oil aika, toisin tuntehin kun tänne Te saavuitte kuin nyt; se onko Jo muistostanne mennyt?

PARONI PANTZARSKÖLD. Olleet Nyt jättäkäämme; ällös koske haavoin, Jotk' aika lääkinnyt jo on.

KATRI. Niin luulin, Mut lääkinnyt se on, vaan repiäkseen Ne auki taas.

PARONI PANTZARSKÖLD. No, mitä tarkoitat Ja mitä toivot?

KATRI. Toivo ainoa, Jon kannan vielä, on, ett' rauhassa Ma pääni saisin hautaan laskea. Vaan kiireelleni pilvet raskaat yhtyy, Ja kohta, pelkään, nuoli iskee maahan.

PARONI PANTZARSKÖLD. Mit' onkin, joka mieltäs säikyttää, Ja syömes hirmu-unelmilla täyttää?

KATRI. Se lempi on! -- Mun tuota pelkäämään On elo kyyneleinen neuvonut. -- Ma kuulin äsken, kuinka kolkosti Te tytärtänne lempimästä häntä, Joll' sydämensä antoi, kielsitte. Ois verellenne saastutukseksi Se yhdistys...

PARONI PANTZARSKÖLD. Siit' ei nyt enempää! No, tuota pelkäsitkö?

KATRI. Mullakin On tytär, Annani, Sen sydämessä On sama rakkaus ja hänkin hehkuu, Kuin tyttärenne, samaa esinettä. Vaan lapsi raukka, hän ei rakkautta Saa jällehen! hän köyhä, halpa on, Ja ei voi kilvoitella ruusun kanssa, Mi saleissanne kasvatusta sai.

PARONI PANTZARSKÖLD. Vaan ehkä Werner muuttaa mielensä.

KATRI. Ja jospa niinkin, eikö siitä veri, Mi Annan suoniloissa juoksee, veri, Jon omaksenne tiette, saastuisi?

PARONI PANTZARSKÖLD. Hän suurta nimeäin ei kanna, jonka...

KATRI. Hält' turhuutenne, rikoksenne ryösti, Vaan jot' ei itse suinkaan tuhlannut.

PARONI PANTZARSKÖLD. Tuon vanhan virren tunnen. -- Tarpeeksi Jo hulluudesta maksoin nuoruuden.

KATRI. Ei tarpeeks' vielä! Joka rikoksella On sattumassa viekas ystävä, Ku rankaistusta johtaa suojahamme. -- On vuotta vailla kaksikymmentä Siit', jonka teille kertoa nyt tahdon. -- Te Tukholmahan matkasitte silloin, Oil puolisonne joku viikko sitte Teill' lapsen, tyttäreisen antanut. -- Vaan hyljättynä, kyyneleissä mie Tääll' töllissäni tuudittelin lasta, Myös tyttöstä, kuun kahden vanhaa vaan, Ja tuokin teidän oil. -- Ah, katkeraa Oil aateskella osaa kummankin! -- Se kauhea oil aika! -- Jumalanko Oil rankaistusta -- Provastilta kerta Kun palasin, ma illan hämärässä Näin lieskan metsän yllä nousevan. Oil kartanonne valkeassa. Sinne Ma kiiruhdin ja hengen kaupalla Sain lapsen korjatuks', sen tänne toin.

PARONI PANTZARSKÖLD. No?

KATRI. Puolisonne kuoli kohta jälkeen.

PARONI PANTZARSKÖLD. Tuon tiedän kaikki.

KATRI. Sit' ei kuitenkaan, Ett' töllin tyttö nimeänne kantaa. Kun hän, ku kulta-saliloissa syntyi. On nimetöinnä noussut töllissä; Ett' sormellani onnen armaat vaihdoin. Se raiska, jonka rikoksenne määräs Vaan murheesen, nyt loistehessa kukkii, Kun hän, jon kätkyellä onni istui, Sai kurjuutta ja vaivaa osaksensa.

PARONI PANTZARSKÖLD. Ei, tuot' en usko, koitella vaan tahdot?...

KATRI. Kun kuolo suojaa vanhaa kolkuttaa, Ja tunto kiusaantunut rauhaa toivoo, Ei valhetella.

PARONI PANTZARSKÖLD. Kurja, kostaa tahdon!

Kymmenes Kohtaus.

Edelliset. Anna.

ANNA, syöksee kalveana sisälle. Voi, äiti! -- paroni! Voi, auta ... auta! Kaks' rosvoa, kaks' miestä äsken juuri... Oi Mariamme ... metsään laahattiin. Oi, auta ... auta!

Lankee hermotoinna paronin kainaloihin.

KATRI, osoittaen taivasta. Tuoll' on kostaja.

Toisen näytöksen loppu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Teateri näyttää leiriä Lapuan Isonkylän vaiheella. Avoin paikka huoneitten välissä, vapaalla näkö-alalla perään päin. Yksi vasemmanpuolisista huoneista on lipuilla ja kiväreillä juhlallisesti koristettu. Porin rykmentin sotamiehiä kulkee aika välistä näyttämön ylitse.

Ensimmäinen Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN. Te, hourut, kiistätte, ett' maalimassa Ei riemua, ei nautintoa löydy, Joll' tunnon rauha ei oo lähteenä. -- Ah, poskin vaalein, syömin kehnoin juokaat Vaan ma'utointa vettä lähteestänne... Se janoani polttavaa ei tyynnä. Ma viinan tien, mi veren kiihdyttää Viel' enemmän kuin viinamarjan nesteet, Ett' riemuiten se virtaa sydämeeni Ja aatoksiini nostaa tulta, jotta Ne raudan sulaavat; sen kuurnitsia On koston henki. Kainoisella käillä Ja poskin hehkuvaisin rakkaus Mull' maljan tarjoo. Syvään juoda tahdon, Ett' maa ja taivas pyörii hilpeästi Mun ympärilläni tähtein hohteella, Kut nähdä saavat, kuinka autuasna Ma vaivun helmaan, jonka eestä kanssas, Oi mailma, kuollakseni taistelin. Niin, syvään juoda tahdon, kunnes uuvun! Ma tien, ett' siitä nukkuu raskaasti!

Toinen Kohtaus.

Kapteini von Stöbern. Eräs sotamies.

SOTAMIES. Herr' kapteini!

VON STÖBERN. No, vihdoinkin oot täällä. -- Sun pirun luulin vieneen, vanha lukki. --

SOTAMIES. Hän herkkupalat säästää viimeiseksi. Teill' pitkää eloa!

VON STÖBERN. No, onko sulla Nyt paperi, jon tuoda sinun käskin?

SOTAMIES. Täss' on se kapteini!

Antaa kirjelipun.

VON STÖBERN, luettuansa paperin. Niin, oikein! -- Äh! Kuin ukon-nuoli kostoni nyt iskee. No, eikö vieras, jonka tiedät, muuta Sull' lausunut?

SOTAMIES. Hän käski tervehtää, Ett' yöllä, yhdeltä, miss' ennenkin, Hän teitä odottaa, sen saadaksensa, Jon kapteini on luvannut.

VON STÖBERN. No, hyvä! Tän kirjelipun viet nyt tupahan, Antaa hänelle kirjelipun. Ja tiedät, sinne metsään. Tiedustele, Miks' vanki tuosta muuttuu; joudu sitte Taas tänne siitä kertomahan. Katso, Ett' Halonen, se retkale, ei ryyppää. Kas tässä, veitikka, on rahaa. -- Joudu!

SOTAMIES. Pudistaa rahoja. Hoi, moisia mar kelpaa kilistellä, Kun... Helkyttää rahoja korvansa edessä. Saatana kuin soivat kauniilta!

Menee.

Kolmas Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN. Ma onnen lankoihin oon rohkeasti Nyt tarttunut; vaan hiukan tempausta, Ja tapaukset mullin mallin käännän, Ett' kammoksuen luullaan henkien Tääll' riivaamaan; ma, mahdit julmat, teitä Oon nostanunna mua palveleen. Nyt nöyrtykäätte, herranne ma oon! Kun tappelussa kuolon, vaarain kesken Ma seisoin, kuulat kaikkialla viuhui, Ja huudot, huokaukset, trummun kuulin, Ja kaatuneitten haavat verta ruiskui, Oil silloin tyyntä, rauhallista täällä. -- Ma luulen toivoneeni, että kuula Ois sydämeeni sattunut ja hiljaa Ma oisin nukkunut... ... Ei, onneni Ei viel' oo täynnä! nautita ma tahdon! -- -- -- Mun juhlahan, jon valmistavat täällä, On osakkaaksi koitettava. -- Varmaan Jo koolle tullaan. -- Tahdon käydä sisään.

Menee vasenpuoliseen huoneesen.

Neljäs Kohtaus.

Rapp ja kolme sotamiestä, tulevat vasenpuolisesta huoneesta, tuoden pöydän ja maljan sekä klaseilla varustetun tarjoimen, jotka kaikki asetetaan vasemmalle puolen näyttämöä.

ENSIMMÄINEN SOTAMIES. Tääll' lysti leikki tänään saadaan, luulen.

RAPP. No, oilko ikävää sun mielestäs Sitt' eilen? -- Eikö kelvannut se hyppy! Ne kestit oilko huononlaiset, veikko?

ENSIMMÄINEN SOTAMIES. Ei, aika ryypyt annettiin ja saatiin. Ma luulen, että vieraat hetken aikaa Ne päässään tuntevat.

TOINEN SOTAMIES. Niin luulen miekin.

KOLMAS SOTAMIES. Kun pääsee tappeluun, kas silloin juhlat. Its' kapteini, ku kiukkuinen on aina Ja noituu, pauhaa, selkäsaunat antaa, Oil tänään silmistänsä lauhkea Ja lausui: tässä plootu, viinaa maista, Vaan kestä myöskin -- -- muutoin selkään oitis!

TOINEN SOTAMIES. Niin sotilaana kyllä kelpais olla, Jos vaan niin paljon tiuskuja ei saisi.

RAPP. Ei uljas sotamiesi tiuskinnasta Oo milläskään, ei järkähdä, ei pelkää Ees itse pirua, niin lausuu Pilkka.

ENSIMMÄINEN SOTAMIES. Tuo korpraali?

RAPP. Niin, Hurtti, juuri hän.

Laulaa.

Ken korpraalia eikö tie Tuoll' Malmin miehissä? Hän pituudessa voiton vie Ja sotaryhdissä? Hän astunnalta tunnetaan, Käy hattu korvalla, Ja Pilkaks' äijä kutsutaan, Vaan ei oo pilkkana.

Kun poikiansa katsoo vaan, Kuin puut ne seisovat; Kun huutaa: eespäin, suorastaan Kaikk' miehet marssivat Kolm' sääntöä hän heille saa: Ett' Herraa peljäkkööt, Ett' tietäköhöt huutia, Ett' oikein tähdätkööt.

Jos its' et, veikko, kavalla, Ei Herra pettää tie. On lysti leikki taistella, Jos rauha, sota lie. Oo miesi, jäykkä järkähtään, Et nahkaas säästää saa! Kun pirua et pelkääkkään, Sa pelkäät Jumalaa.

Sa määräs tee, ei tahtoas, Ja jollei auta muu, Saat aika löylyn tunteas, Pie tahti vaan ja suu! Kun mieles laatii rynnistään, Ett' seisot tingatta Tok' alallasi yhtenään, On tietää huutia!

Ken luikkuaan ei säästele, Sen vieköön peijakas. Sa verta, veikko, tuhlaile, Ei ampuneuvojas! Ja muista viime sääntöni: Ett' pelkäät Jumalaa Ja huudin tiet, se nähdäänki, Jos taidat ampua.

Niin selvittääkin tekstiään Hän hattu korvalla; Ja vanha Pilkka, tiedetään, Ei ookkaan pilkkana, Sill' kenraalia julmempi Hän onkin muodoltaan, Ja korpraaliksi uljaaksi Hän syystä kutsutaan.

ENSIMMÄINEN SOTAMIES. Sa hilpeä oot, veikkoseni!

RAPP. Itku Ei auta varasta, ja vaurioista Ei voivotus. Ma kuoliana oisin, Jos henkeäin ei uljas luutnantt' Werner Ois pelastanna. Ryssä painettinsa Oil rinnalleni laskenut. Nyt onkin Mull' syytä kaksi iloitella. Vaan Tuoll' nään jo herrain tänne luotuvan.

Sotamiehet perääntyvät näyttämöltä.

Viides Kohtaus.

Joukko upsieria. Luutnantti Werner. Kapteini von Stöbern. Ovat edellisen kohtauksen kestäessä tulleet ulos vasemmanpuolisesta huoneesta, savutellen ja haastellen.

ENSIMMÄINEN UPSIERI. No, herrat kuka puhujaksi ryhtyy?

TOINEN UPSIERI. Niin, kenkä puhujaksi katsotaan, Ken riemutunteittemme tulkiksi?

KOLMAS UPSIERI. Ma soisin Wernerin; hän sydämensä Ja suunsa lausuu puhtaaksi, vai kuinka?

USEAMMAT. Niin, Werner, Werner!

WERNER. Niinkuin tahdotte! Ma valmis olen. Puhua on helppo, Kun mieli tiedetään jo hiiskumatta. Marssia soitetaan näyttämön takana. Hän lähestyy.

ENSIMMÄINEN UPSIERI, kumppaneillensa. Nyt oitis lauluun kiinni!

He sioittavat itsensä maljalla varustetun pöydän ääreen.

Kuudes Kohtaus.

Edelliset. Eversti von Döbeln, kahden vanhemman upsierin seurassa. Marssi lakkaa, oitis kun von Döbeln tulee näkyviin, ja upsierit yhdistyvät seuraavaa kööriä laulamaan.

Sankari, taisteluhun joka viedä Meitiä taisit ja voittohon myös! Terve nyt, urhokas, eestä sun työs! Kiitollisuutemme äärtä ei tiedä, Sun kunnias, voittos, Ne kaikuvat loitos, Ja kaihohon niitä ei Suomi siedä.

WERNER, astuu esiin klasi kädessä. Herr' everstimme! Joukko hoitamanne, Ku seppeleitä johdollanne saanut On useasti, kantaa kauttani Nyt kiitostansa, kunnioitustansa Teill' laakerista, jonka uljuutenne Taas eilen tuotti Porilaisille. Te muistatte, kun Siikajoella Te uljahasti huusitte: "ois mulla Vaan uusmaalaisten pataljoona!" -- kuinka Teill' vastauksen antoi tappelu, Ja kunnon arvet antaa vieläkin. Sen jälkeen meidät tuntea te saitte, Me teidät myös ja teitä rakastaa. Me ilomielin teitä seuraamme, Minn' tappelussa johdatatte vaan! -- Me silmähänne, tyynnä, innokkaana Mi vaaraa kohtelee, kaikk' katselemme, Kuin purjehtia myrskyisenä yönä Päin pohjan vankka tähtilöä kääntyy. Oi tähti kirkas, loista kauvan, kauvan Kuin isänmaamme pelastuksen toivo! Kun tappelusta Lapualla vasta= Päin mainitaan, me myöskin mainitaan, Ja ensin sankari, ku meitä johti. Hurrata Döbelnillemme!

KAIKKI. Hurraata!

VON DÖBELN. Ett' teihin, herrat, kuulua ma saan, On mulle suurin kunnia, niin totta Kuin kunniata korkeinta teill' annan! Oon sotilas! -- Mi uljas nimitys, Kun teiltä, teidän eestänne ja kera Sen ansaitsen! -- Mult' ottakaatte vastaan Nyt liikutetun syömen kiitosta. -- Ma yhtä pyydän: paikoille kun käytte, Miss' voiton saimme, verta vuodatimme, Ja kummun näätte, missä sotaveikko On kätkettynä, kaipuun huokaus Ja siunaus häll' antakaat; kuin urho Hän kaatui, hiljaa haamut kunnian On hänen tuhkiansa kaitsemassa. Te ihmissyömen ja sen oikut tiette, Sen horjuvaisuuden, kun esineitä Se etsii tunteille, mit kestäviksi Se luulee, vaan mit ennen pitkää haihtuu. Niin kaikki muuttuu. -- Mutta varmaan tiedän, Ja elämästä opitte sen itse, Ett' yhteys, jon vaarat, tappelut Ja kuolo sotamiesten kesken luo, On heimolaisuus, jok' ei koskaan murru. Ja yhtä kiinteä ja yhtä pyhä On kiitollisuus, jonka teille vannon. Me kallihimman eestä taistelemme. Sen vuoksi helppo onkin taistella. Niin totta kuin nyt teitä kaikkia Ma kiitän uljuudesta, lujuudesta Ja ystävyydestä, niin totta teitä Myös jälkeisenne siunaa, kunnioittaa.

KAIKKI. Hurraata Döbelnille! Eläköön!

VON DÖBELN. Ma teitä kaikkia viel' kerta kiitän. Kuin sankarit me tappelimme eilen, Ja eestä kullan, onnen maallisen En päivää tuota poijes antaisi.

ERÄS UPSIERI. Sen päivän kunnia teill' lankeekin.

VON DÖBELN. Ei, herra, tasan kaikille se lankee, Ja siitä monta aikaa elääksemme Jok' kestää. Tarttuu klasiin. Kaikkein urhollisten malja! Niin Adlercreutzin, Cronstedtin kuin muitten, Kut tehtävänsä miesnä täyttivät.

KAIKKI. Niin, urhollisten malja! Eläkööt!

TOINEN UPSIERI. Ja riemu, sopu maljan ääressä.

VON DÖBELN. Oil kelpo tuuma, herrat! -- Tappelussa Kun toissa päivänä on oltu, tilkka Ei haita toisena.

VON STÖBERN, astuu von Döbelnin eteen. Ma kyllä pelkään, Ett' juhlan riemua ma häiritsen, Vaan empiä en saa, kun viivytys Vois turmaa tuottaa. Velvollisuus käskee, Ja syömen siteet täytyy katketa.

VON DÖBELN. Te, herra, tappelette paremmin Kuin puhutte! No, asiaan! Mit' on Siis tapahtunna?

VON STÖBERN. Täällä, kumppanit, On meidän keskellämme petturi.

USEAMMAT ÄÄNET. On petturi?

VON DÖBELN. Jos henkenne se maksais, Ma toivon valhettelevanne vaan.

VON STÖBERN. Sen itse mielelläni antaisin, Jos voisin luulla valheen kertoneeni.

USEAMMAT ÄÄNET. Se kurja?

VON STÖBERN. Seisoo tuolla, kumppanit.

Osoittaa luutnantti Werneriä, joka hämmästyksissä astuu taaksepäin. Yleinen äänettömyys.

Hän silmienne eessä vapisee, Ja poski vaalas rikoksesta kertoo.

WERNER. Ma kyllä vaalenenkin, kapteini, Ja ensi kerran eläissäni, luulen! Vaan enpä petoksesta, en rikoksesta. Ma siitä vaalenen, ett' aivo terve On voinut synnyttää ees aatoksen Niin mustan vehkeen todenmoisuudesta.

VON STÖBERN, kurottaa von Döbelnille kirjeen. Kas, tässä todistus!

VON DÖBELN. No, onko piru Jo mailman ohjat Herran käistä vienyt? On mahdollista siis, ett' ihminen Niin syvään itsensä voi alentaa, Ett' itse syöksee ylönkatseen kuiluun, Jost' ei oo pääsemystä konsanaan? Saa varkahaksi, murhapolttajaksi, Käy puhtautta riettahasti raiskaan, Lyö kalpa oman isäs rintahan! Siit' onkin rankaistusta, sovitusta, Ja ajan verho mustana sen kätkee. Vaan petturi ei rikostaan voi maksaa: Hän isänmaan, hän äidin rintahan Lyö kalvan, tuhat tuhansihin sattuu Se isku -- -- -- polvesta ja polvehen Käy koston raakuna, ja ajan verho, Kuin taajaksi se poimutaankin, peittää Ei taida veripilkkaa polttavaista, Mi petturista kantaa todistusta. Katselee kirjettä. Mun täytyy uskoa ... ja toki... Kahdelle sotamiehelle. Miehet, Te luutnantt' Wernerin nyt tyrmään viette, Ja vartioitte vankia.

Menee. Kaikki muut katoovat myöskin vähitellen.

Seitsemäs Kohtaus.

Luutnantti Werner, vartioinensa. Rapp.

WERNER. He käyvät! Mun kaikki, kaikki oitis hyljäävät. Ei löydy uljahissa yhtäkään, Ku epäellä voisi hirmutyötä, Jon nimeä jo vuoret kauhistuu. Oi häpeää! -- Mi häijy kavaluus On jaloimmatkin voinut villittää? Min oudon rikoksen, oi taivas, oon Ma tehnyt, jonka kauheasti nyt Ma maksaa saan? Mun ootko hyljännynnä? -- Ei, tyynnä sydämeni sykkii vielä, Ja vapaa vankeudessakin oon. -- Vaan kuitenkin, mik' onni mua kohtaa? Oi Maria... Hän sydäntäni voiko Myös epäillä? -- Hän voiko uskoa Sen muistan juorun, jonka koonneet ovat.

RAPP, lähestyy. Herr' luutnantti, jos lausua ma saan, On kaikki tyyni pirun juonta vaan, Ja vaikka perkele on viekas kyllä, On Herra toki häntä viisaampi.

WERNER. Oot rehti poika Rapp! -- Mun kohtaloni Viel' Herra muuttanee. -- No, eespäin miehet.

Hän menee sotamiesten kanssa.

Kahdeksas Kohtaus.

RAPP. Ei, sit' en koskaan päähäni ma saa, Ett' uljas mies, kuin luutnantt' Werner, joka Niin iloisesti silmiin katselee, Vois vilpiskellä. Lempo vieköhön, Se tott' ei oo, sen lausuu Pietar Rapp! Hän eilen hengen mulle suojeli, Ja tässä seison nyt kuin nahkapoika, Jok' oikeaa ja vasenta ei tiedä, Ja nään, kuin hältä viedään kunnia. Ma voisin itkeä, jos auttais vaan, Ett' moinen kehno raukka olla saatan! Vaan vaiti! Nyt ma muistan, minkä isä Mull' kertoi tuosta kapteinista, kun Hän paronilla sairasti, Sen äijän On silmät niinkuin haukan. -- Etten ennen Tuot' aatellut! Se mies on kasvoistaan Kuin mustalainen... Jospa voisin vaan!...

Yhdeksäs Kohtaus.

Rapp. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN, lyöden Rappia olalle. No, mitä täällä mietiskelet, poika? Mua onko kenkään käynyt kysymässä?

RAPP. Et, kapteini! -- Vaan teille vastataksein, Ma itsekseni kummastelen vaan, Miks' luutnantt' Werner tyrmään viskattiin.

VON STÖBERN. Hän vihollisten liittoon käynyt on.

RAPP. Vai niin, hän suuttunut on kaiketi, Kuin moni muu, jo kohtaloomme kurjaan, Kun jano, nälkä, vaarat uhkaa aina. On maine, että venäläisten luona Ei ookkaan hullumpaa, ett' keisari Suo suojansa ja palkinnonkin niille, Kut häneen liittyvät; sen monelta Oon kuullunna ja senpä uskonkin.

VON STÖBERN. Ma luulen melkein venäläisten puolle Sun mieles laativan?

RAPP. Ei täällä juuri Oo erinäistä kaivattavaa mulla, Vaan ennen kestää tahdon kuitenkin, Kuin ... ehkä varsin hullun kaupan tehdä.

VON STÖBERN, itsekseen. Tuo, luulen, voisi mulle hyödyks' olla, Ja vaikealta juur' ei näytä voittaa. Hän järkevä on mies ja reipas, nuori. Ääneen. Mi nimes on?

RAPP. Oon Rapp!

VON STÖBERN. Tän ehtoona Tuut luokseni; mull' toimitus ois pieni Sun tehdä, tuossa palkkas etukättä.

Antaa hänelle rahaa.

RAPP. Suur' kiitosta! Oon valmis.

VON STÖBERN. Seitsemältä.

Menee.

Kymmenes Kohtaus.

RAPP. Ah, kettu! -- Kyllä tulla tahdon kai, Vaan nähdä saadaan kumpi meistä ansaan Käy kiinni. -- Rapp ei oo niin tyhmä juuri, Kuin luulinkaan -- -- ja uljuutta ei puutu.

Kolmannen näytöksen loppu.

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN AVAUS.

Ensimmäinen Kohtaus.

Rapp. Hurtti, molemmat aseissa.

RAPP, hillityllä äänellä. Hän tännekäsin hiipi, luulen. -- Hurtti! Käy hiljaa tuonne päin ja tutki, etkös Voi häntä siellä missään huomata, Paa korva maahan, kuuleskele, etkös Voi askeletta kuulla ruohostossa! Vaan katso, ettei sinua hän nää. Hurtti katoo puitten väliin. En moista jahtia viel' koskaan käynyt, Ja mielukkaammin karhua ma vainoon, Se rehti leikki on, vaan käydä yöllä Täss' väijymässä niinkuin karkulainen, On kolkkoa ja ilkeätä juuri. Ma yhtä paljon pelkään ilmi tulla, Kuin pedon jäljet hukkaavani taas. Vaan multa ei hän pääse. -- Koskaan vielä, Sen tunnustan, en miestä kohdannut, Niin kärmeen ilkeätä kiusaamaan; Mull' tuntui juur', kuin oisin kiinni ollut, Kun tuumahansa olin suostuvinain! Ja kuitenkin hän teeskenteli niin, Ett' hullua en tullut viisaammaksi, Vaan malta hiukkasen! -- Mun tietä lystää, Kuin pitkälle hän aikoo, mitä täällä Hän sydän-yönä tahtoo vehkeillä? Kai konnantyötä... Hurtti tulee takaisin. Ootkos mitään nähnyt?

HURTTI. Ei, tyyntä kaikki on. Ma silloin tällöin Vaan korpin kuulin suolla raakuvan.

RAPP. Se ruokaa raakuilee.

HURTTI. Uh, oikeinpa Käy kamalalle! Tää on pahempaa, Kuin kuulain eessä seisoa.