Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄN TAISTELUSTA

Näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

FREDRIK BERNDTSON

Suomentanut E. A.

Porissa, O. Palanderin kirjapainossa, 1873. Suomentajan [Edvin Avellan] kustannuksella.

Näytetty: J. R. Westerling.

JÄSENET:

_Paroni Pantzarsköld_. _Maria_, hänen tyttärensä. _Werner_, luutnantti Porin rykmentissä. _von Stöbern_, kapteini Savon jalkaväessä. _Katri_, vanhanpuolinen nainen. _Anna_, hänen tyttärensä. _Jaakko_, paronin palvelia. _Rapp_, hänen poikansa, sotamies. _Eversti von Döbeln_. _Venäläinen upsieri_. _Hurtti_, sotamies. _Halonen_, talonpoika. Upsieria ja sotamiehiä.

Asiat tapahtuvat 1808:an ja 1809:än vuoden Suomen sodan aikana, kohta edellä ja jälkeen Lapuan tappelun.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Teateri näyttää paroni Pantzarsköldin salin, muhkeilla, mutta vanhan-aikaisilla huonekaluilla. Vanhoja sukumuotokuvia seinillä. Ovia perällä ja molemmin puolin näyttämöä.

Ensimmäinen Kohtaus.

PARONI PANTZARSKÖLD, kävelee vitkaan edes takaisin. Kuin usva raskas, laskee laskemistaan Nyt elon laaksoloihin ikävyys, Mi ruostehena päivän hohteen syö, Mi ruskon kukan poskiloilta ryöstää, Ja hengen soittimen saa sorahtaan. -- On vanha aika mennynnä! -- Jo ammoin Sen päivä mailleen kulki. Myrskyinen Ja musta yöhyt mailmaa varjostaa; Ja josko jonkun muinaisuuden haamun Ma nään, se raunioina onnensa Kuin aave valju käydä hoipertaa. Kaikk' on nyt perstana ja häiryksissä, Ja sirkaleista voima jyrkeä Käy temppeleitä laatiin jumaloille, Niin raa'an villityille kuin hän itse. Katselee muotokuvia. Te ylpeästi, vainaat, katselette! -- Oil loisto toisten teidän teillänne, Kuin leimu tuo, jon virvatulet lainaa, Mit' joukon tyhmän suosiosta syttyy, Ja mitkä, äkkipäätä sammuen, Nyt elon myrkyttävät savullansa. Oi vainaat, teidän muistoanne hengin, Ja ylpeä ma oon, oon vertaisenne.

Toinen Kohtaus.

Paroni Pantzarsköld. Kapteini von Stöbern.

VON STÖBERN. Hyv' iltaa, paroni!

PARONI PANTZARSKÖLD. Von Stöbern, iltaa Te pitkän matkan ootte käyneet, näyttää. Hyv' että haavanne on mennyt kiinni Niin äkkiä.

VON STÖBERN. Ei kiinni; vaan ei ollut Se vaarallinen. Verenvuodatus Mun laski vuoteelle. Vaan hoitonne Ja vieraanvaraisuutenne mun kohta Jo toinnuttaa.

PARONI PANTZARSKÖLD. Oil taivaan onni juuri, Ett' Ehrnroth pääsi joinkin eheenä. -- Tää vasta sotaa, jota meillä käydään! Tää järjestystä, hajajoukoilla Kun toinen sinne, toinen tänne ryntää! Ma kuulen voitoista, vaan itse voitto On hedelmätöin kukka kruunussa, Jon urho sydänverellänsä osti. Niin kunnia jää saaliiks' maasta vaan, Jon viljeliä verellänsä lauden On kastellut ja luillaan kylvänyt.

VON STÖBERN. Se toden totta, mitä lausutte. Ois sodan loppua jo toivomista. On maamme perikadon reunalla; Vaan vähemmällä rauha saatanee.

PARONI PANTZARSKÖLD. Von Stöbern, mitä tarkoitatte?

VON STÖBERN. Sitä, Ett' ennen vähän alttiiks' annetaan, Kuin kaikki uhrataan.

PARONI PANTZARSKÖLD. No niinpä kyllä! -- Syyn Kantaa hallitus; se häpeää Ja verta kokoo päällensä.

VON STÖBERN. Jos maassa Ois joitakuita, joissa pontta, mieltä Ois vielä, ehkei kaikki tykkänään Ois hukassa; vaan yhä harvemmassa On miehen voima, miehen viisaus, Mi tiensä tietää itse raivata. -- Te, herra, ootte osallisna olleet, Niin kuuluu, Anjalaisten liitossa? Ne miehet työhön käydä rohkenit.

PARONI PANTZARSKÖLD. Vai työhön käydä? -- Niin, kuin kauppasaksa, Ku sälyänsä markkinoille tuo, Vaan ei kuin aateliset, vapaat miehet, Kuin miehet, jotka onnen vaa'alla Jo Suomen kohtaloa mittasit.

VON STÖBERN. Te liian erillänne ootte täällä! Miks' ette, herra, liity niihin, jotka Nyt tapausten ohjaksissa ovat. Tuo järki selvä, nimi ylhäinen Ja lujuus, vaihetusten karkaisema, Ois todellakin vahva turva niille, Kut maata säälivät...

PARONI PANTZARSKÖLD, hetken mietittyänsä. On myöhäistä Nyt auttaa. Itse näätte sattumuksen Jo estehettä arpaa lyövän siitä, Min urhous ja vakuus saavutti. Kun maltti, uskollisuus hyljätään, Ja arkuus kurja neuvot kaikki kehrää, On silloin aika elää kaihossa.

Lähtee ulos sivu-ovesta.

Kolmas Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN. Hän mieltäni ei arvaa! Ylpeänä Ja nurkuvaisna tuumia hän miettii, Mit hengen juurta syövät; iloa Hän milt' ei tunne, kahleen merkit koska Häll' kertoo tuskasta, jon itse kärsii; Vaan tuota töin ja juonin rikkomaan, Ja murto-aseenansa käyttämään, Pois vankeuden yöstä päästäksensä, Hän ei oo mies. -- Ma lempikädellä Häll' janoon polttavaiseen laadin juoman, Mi mieltä ensin hiljaa viihdyttää, Vaan veren sitte kiehoksihin saattaa. Niin luulin innostuksen kukkasen Jo koston hedelmiksi kehkiivän, Vaan kylmä maltti kukan surkastutti. -- Ma tuota äijää enkö voittaisi? Vai täytyisikö suotta Mariasta Mun luopua? -- Ei! -- kuumat helvetit! Ma nousen vasten kaikkea, ma murran Nuo valheen siteet, joilla ihmiset Nyt orjuuttavat toisiaan, ma sullon Nuo kurjat, jotka ikeen alla huokaa, Jon vaivoiksensa itse takoivat. Ah, luopumus!... Sa sääntö, jonka onni Toi kärsimykselle, oi, mitä tarjoot? Mun vaivoistani, tuskistani mitä Sa annat mulle? -- Haudan, muuta ei! Ma kauvan kyllä juonias jo kärsein, Sa onnen jumalatar silmitöin! Nyt henkenikin kaupalla sun sautan, Sill' nautinnotta elo kuoloks' kääntyy.

Neljäs Kohtaus.

Kapteini von Stöbern. Maria.

MARIA. Hyv' iltaa! -- Onko mitään kuulunut Nyt sodasta?

VON STÖBERN. Ei, ryökynäni, ääntä Ees ammunnasta.

MARIA. Raskas teidän ollee Kuin vanki joutilaana viipyä Tääll' meidän kesken, pääsemättänne Jo kumppanien urhokilpasille, Pois vaaroihin ja kunniaan.

VON STÖBERN. Jos aina Ois vankeus vaan yhtä herttainen Kuin täällä, tuot' en vapautehen Ma vaihtaisi, en urhon seppeleesen.

MARIA. Te kohtelias ootte, ylön määrin; Niin kunnian kuin itse tähtenne Ma päätän liioittelevanne.

VON STÖBERN. Kolkko On vastauksenne; vaan ansaitseeko Tuo sydämeni harras kiitos-uhri Noin solvausta?

MARIA. Suokaat anteeksi! En pistää tahtonut.

VON STÖBERN. Se, ryökynä. On pistos haikeampi, jonka saanut Oon hempeänne vastaan taistellen. -- Oon vanki haavoitettu, vaan en pyydä Tok' vapautta voittaa povestanne Mull' ääni raikas, hellä suokaatte, Ett' vaivat julmat rinnassani viihtyis; Mull' poltteesen, mi suonissani raivoo Kuin hornan lieska, suokaat aamukaste, Jon silmän taivas itkee hiljakseen; Ma lempeä tai kuolemata pyydän! Te kasvot käännätte... Ei, älkäätte! Niin täällä syntyy jylhä, synkkä yö, Ja julmat peikot, haahmot haudoistansa Käy kummittelemaan. -- Se päivänpaiste, Mi kasvoistanne lämpimänä loistaa, On kesän rintaani jo luonunna, Siell' ruusu hehkuu, liljakukka itkee, Ja kultahedelmiä ilmestyy, Jo lemmen nestehistä kasvaneita. Se teidän työnne on. Sen hennotteko Taas raastaa, halla-yöllä rauhani Ja toivoni ja autuuteni ryöstää?

MARIA. Kun lintu taivaan alla liitelee Päin kotoansa kaukaisilla mailla, Ja tuhat ihannesta hälle ilmestyy, Ei viivy tuo, vaikk' laakson rauhaisuus, Vaikk' ruusukumpuin riemut häntä viittaa, Vaan tuonnemmaksi kaipuun siivillä Se rientää rientämistään, kunnes suojan Kentiesi pohjan honkain keskellä Tuoll' jylhän rannan mättähällä löytää. Niin neidon sydän myöskin sama kaipuu, Päämäärä sillä. Kuinka kauniilta Tuo sydämenne kesä näyttäneekin, En viipyä ma voi.

VON STÖBERN. Ah, kaipuu tuo On tyhjä unelma, ja säälimättä Sen eestä runtelette sydämen, Niin lempirikkaan, että unelmanne, Jos toteentuisi, köyhä ois kuin loisi On kuninkaasen verraten.

MARIA. Ah, köyhä Voi kuningaskin olla aarteillaan, Ja loisi unistansa miekkoinen. Oi, sääliväinen olkaat! -- Sydäntä Ei pakko hallitse. -- Kas, kunnia Teill' ihanasti viittaa, sydäntänne Saa korkeammat käskyt tykkimään, Teit' ilon, murheen vaiheet kohtaavat, Ja hetki tää käy muistoks' vaaleaksi, Mi mieltä viihdyttää.

VON STÖBERN. Ei, mahdotointa! Te ette voi niin jäykkä, jäinen olla, Kun salaisella tenhovoimalla, Magneetin lailla, sielun vallitsette, Ett' aatteet, tunteet kaikki hillitöinnä Ja vavahdellen kiittää luoksenne. Tarttuu tulisesti hänen käteensä. Ei sammu suonten hehku. Ettekö Te tunne sähkövoiman vihlausta, Kun kättänne ma painan? Ettekö Te lempileimuillani kiihkomusta? Oi tullos! Elon pulman ihanimman Sull', tyttö kaunis, tahdon selvittää.

Tahtoo vetää häntä syliinsä, mutta hän tempaisee itsensä irti.

MARIA. Te unhoitatte itsenne! -- Vaan mie En vieraaksemme teitä. Hyvästi!

Menee.

Viides Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN. Ah, nainen ylpeä! -- Ma peijattuna! Nyt yhtykäätte, lempi, viha, juomaks', Mi verta hekkumalla juottelee Ja tuhat henkeä saa hermoihin! Sun voitan, tyttö! Kosto, johdoks' tullos!

Lähtee kiiruusti ulos perä-ovesta, jossa sattuu yhteen Jaakon, paronin palvelian kanssa.

Kuudes Kohtaus.

JAAKKO. Jos kruunun vaatekappaleissa tuo Oi oisi, luulisipa, mielestäni, Ett' kasakan me tänne saaneet oomme. Ma hänt' en suurin tahdo uskoa, Sill' silmä kieltää mitä suusta käy. -- Hän öisin hiipii pois ja tuntikaudet On kadoksissa. Oikein ei oo laita. Jos kauvemmin hän täällä viipyy, kaikki Mun paronille täytyy ilmoittaa, Vaikk' kyllä tiedän hänen suuttuvan.

Seitsemäs Kohtaus.

Jaakko. Luutnantti Werner.

WERNER. No, rauha, Jaakko!

JAAKKO. Werner luutnantti!

WERNER. Tuun sodasta ja herrasväkeäs Ma tahdon kohdata.

JAAKKO. No, käydäänkö Jo taisteluhun?

WERNER. Kyllä, joudu vaan!

JAAKKO. No, onko Pekka miesnä ollut?

WERNER. Toista Ei löydy uljaampaa.

JAAKKO. Oi, siunausta Teill' sanastanne olkoon. -- Nyt ma käyn.

Lähtee oikealle

Kahdeksas Kohtaus.

LUUTNANTTI WERNER. Ma lapsuuteni paikat näen taas! Kun viimen näihin huoneisin ma astuin, Oil sydän täynnä, elo tuntui mulle Kuin aamu valkoinen ja rauhakas, Sill' toivo mulle lauloi kunniaa Ja onnea, ja murhe outo oil. -- Tuoll' istui vanhus! -- Tuolta ikkunalta Mull' silmä Maarian loi tervehdystä. Ma sotaan olin lähdössä, ma pyysin Sen kättä, jonka sydämen jo sain. -- Vaan synkkä pilvi silloin ohimoille Nous' vanhuksen, ja silmä tulta iski. Niin kaikki murtui, minkä toivo loi, Ja unet ihanaiset haihtuivat Kuin kukkain varjot veestä aaltovasta, Ja murhe tuil ja ystäväksi jäi. Vaan onnea en herjaa, tietäni Ma suoraan käyn; ken elon voittaa tahtoo, Sen luopumukseen valmis olla täytyy.

Yhdeksäs Kohtaus.

Luutnantti Werner. Paroni Pantzarsköld. Maria.

PARONI PANTZARSKÖLD. No terve, luutnantti Werner! Hauskaa on, Ett' voimissanne ootte. Kuinka saamme Niin äkki-arvaaamatta teidän nähdä?

WERNER. Rajevskin kanssa otteluhun luotuu Nyt Adlercreutzin alla joukkomme. On kuuma verilöyly tarjona, Ja melskehessä ei käy arvaaminen, Mit vaarat kotoanne uhkaavat. Teill' viittausta antamaan ma riensin.

MARIA. Oi, taivas! urhojamme suojele!

PARONI PANTZARSKÖLD. Vai niin, on mieli tappelua koittaa? No, kuinka sotajoukon on, ja mitä Nyt toivotaan?

WERNER. Min velvollisuus vaatii, Sen uljahasti tehdään, tietäen, Ett' Herra onnen, elon mittelee. On kyllä urho moni kaatununna, Vaan josko kuolo käden puututti, Jos kohta sydän sykkimästä lakkas, On henki kumppaneissa virkeillä, Ja kädet terveet kaksoisvoiman saavat Ja kaksoistarmon rinnat lämpimät. On haavat tuoreet monen vaattehissa Jo loistamassa, leipää, vettä maan Saa urho ruuvaksensa useasti, Vaan ei hän moiti, arpiaan hän silmää, Ja niinkuin äiti lapsen eestä ruokaa Ja unta hylkää ilomiellä, niin Hän nälkää kärsii, kallis isänmaa Kun syömen rikkaan lemmen hältä sai. Ei löydy vaaraa, vaivaa, jot'ei voita Tää kansa miesten mointen johdolla Kuin Sandels, Cronstedt, Adlercreutz ja Döbeln.

MARIA. Ja niitten kaikkein, jotka yksin mielin Kuin muuri isänmaata suojaavat.

PARONI PANTZARSKÖLD. Niin, surko joukkoa niin urhokasta, Ja surko myös, ett' johdatusta puuttuu. -- No, valmistellaan tappeluhun siis, Rajevski taakse lyödä tahdotaan?

WERNER. Niin käsky onpi. Joukot melkoiset Jo seisoo vastakkaisin, paljon verta Ja vastarintaa vahvaa ootetaan. Ois vakaisinta siis, ett' aikanansa Nyt toimiin ryhtyisitte, paroni, Niin ettei sodan ruoska teihin koskis!

PARONI PANTZARSKÖLD. Ma velallisna, herra luutnantti, Oon hyvyydestänne. -- Mi meidän kesken On sattunut, ei suosiota anna Mun oottaa juuri...

WERNER. Mieltä vilpitöintä Te älkäät halveksiko, paroni. On kyllä tuikka ylpeytenne Mult' ihanimman toivon ryöstänyt, On kyllä onnen puuska, kädestänne Mi mua kohtas, syöntä kirpaissut, Vaan kurja vaino kiitostunnetta Ei rinnastani murtaa taida koskaan. -- On kyllä kovaa, toinen toisistansa Kun syömet lempiväiset temmataan, Vaan taivas yksin tuomitkoon, en mie. Ain' isän käskyllä, jos kuinka tuikka Se olkoon, esikoisen-oikeus On tyttäreltä uhrausta saaha. -- Vaan aika joutuu, kalleutenne, Ja paperinne kootkaat, paroni. Ma teidän sitte turvapaikkaan saatan, Miss' melskeen loppua te oottaa voitte.

PARONI PANTZARSKÖLD, hetken mietittyänsä. No, tahdon, herra, teitä seurata, Jos kohta vaara eihän tullekkaan Niin suureksi, kuin ennakolta luullaan; Sa, Maria, nyt matkaan sääli myös!

Paroni Pantzarsköld lähtee oikeanpuolisesta ovesta. Maria lähenee vasenpuolista ovea, mutta seisahtaa hetkeksi ja katselee taaksensa luutnantti Werneriä, joka seisoo syviin ajatuksiin vaipuneena.

Kymmenes Kohtaus.

Luutnantti Werner. Maria.

MARIA, lähenee taas Werneriä. Oi, Gustav kallis! Anna kerta vielä Mun korvahani lempi-äänes soida, Ett' sydän autuaana sykkis taas! -- On aikaa sitte kun sun viimen näin, Ja muotos kyyneleet ja varjos multa. Nyt seisot tässä taas niin kauniina, Niin vahvana ja suurena, ett' muoto, Jon kaipuu laati, vaalistuu kuin yö, Kun koitar pilvet purppuroitsee taas. Ah, onko lempes yhtä hellä vielä? Kun seppeleellään viittaa kunnia, Ma aattelin, ja uusin ihantein Ain' urhokasta vaara viehättää; Kun elon mahdit suuret selkeämmin Ja uhkeammin ilmestyvät hälle, Kas, silloin Maria, ku muut' ei taida Ja muut' ei tiedä myös kuin lempiä, Käy syrjempähän vaan. -- Oi, anna mulle Jok' soppi pieni rinnassasi jäädä, Ja autuas ma oon ja ylpeä!

WERNER. Niin, oikeassa ootkin! -- Syrjään lempi Jo mailman telmehessä sysääntyi. Oi, isänmaata leimui tunto tuo, Mi sua huokaellen ennen hehkui, Oi, kunniaa vaan mietiskeli mieli, Mi sua yksin haavahteli muinoin, Ja silmähän, mi sua katsoi vaan, Tuil kuolo, vaarat uudet taukoomatta; Niin yksinäiseen rinnan soppehen Jo lempi huokaellen luikahti. Vaan soppi tuo oil sydän lämpöinen. -- Mit' oisi järki, taivaan lahja kallis, Mi ruumiin raajat kaikki vilpastaa, Jos sydän ikilevotoinna sille Ei lainais henkeä?... Mit' elo oisi, Jos suonet, kuinka vainen nousevatkin Ja laskevat, ei juoksis piilosta, Jonn' lempi kätkyi, uhkuvaisena, Ja sinne jällen uunna kiiruhtais? -- Vaan malttakaamme! -- Aattehet ja tunteet Jo kääntäkäämme, ettei luopumus Käy ylön määrin katkeraksi sitte.

MARIA. Ei, Gustav kulta, pitkä kaipuu salli Mun, raiskan, rinnastani huovata! Oi, salli hetki ainokainen vielä Mun onnellisna olla, sua nähdä! Sitt' tulkohonpa tuskat tuimimmat Jo myrkkyhampain syöntä kalvamaan, Ma valittaa en tahdo, marttyrina Käyn kiusaajia vastaan naurusuulla.

WERNER. Muut' ei oo kiusaajata, Maria, Jot' ihmissydän kammokoon, pait tuska, Jon velvollisuus laiminlyöty tuottaa. Kas, murhe itse, vaikka synkeät On kasvot sillä, hellän sydämen Tok' kätkee rinnassansa rikkahassa. -- Vaan hetket rientävät! Mun lähteä Jo täytyy, minne velvollisuus kutsuu.

MARIA. Ja vaara oottelee. Oi kauheata, Ett' ero taas on edessämme, että Kenties ei koskaan toisiamme nähdä! Oi taivas!

Kätkee kasvonsa hänen rintaansa vasten. Werner kumartuu ja suutelee hiljaa hänen päätänsä. Samassa tulee von Stöbern perä-ovesta ja joutuu äänetöinnä kohtauksen loppua katselemaan.

WERNER. Maamme joka laaksosta Nyt nousee huokaus kuin sulta aivan; Siell' sykkii syömet, kyyneleitä äidit Ja vaimot vuodattaa ja morseimet. Oi, raskasta on, sydän sydämestä Kun riistetään, vaan isänmaamme oottaa, Ja pyhempää ei oikeutta oo.

MARIA. Nousee Wernerin rinnalta ja lankee kädet ristissä polvillensa. Oi isänmaamme! suoja armas, kaunis! Ma halpa oon, on heikot voimat mulla, Ja taisteluun en eestäs käydä voi; Vaan mik' on kallihinta maalimassa, Min herttaisinta sydän täällä sai, Sen annan sulle!... Nousee taas seisoalle. Herran haltuun jää! Ma valittaa en tahdo, kunnialla Jos Gustav isänmaamme eestä kaatuu!

Lähtee ulos vasemmalle.

WERNER. Ja iloisna hän kaatuu niinkuin lapsi, Ku leikkilöistä äidin helmaan uupuu.

Lähtee ulos oikealle.

Yhdestoista Kohtaus.

KAPTEINI VON STÖBERN. Mit' oon ma nähnyt, rinnassain mi liikkuu? Se kammo oilko, joka syöntä koski, Niin että mielen joutsi löyhistyi, Ja sanan nuolet huuliloille hyytyi? Se kosto oilko, joka silmän vietti Kuin hurmoksissa kohtausta katsoon, Jon tuntehet ja hengityksenkin Ois myrkyks' muuttaa pitänyt ja kalvan Mull' käteen panna? -- Halveksittuna Ja hyljättynä hurjan lailla vielä Täss' katselenkin toisen voitonjuhlaa, Mi häpeään mun itse uuvuttaa Ja saaliin ihanimman multa vie, Jon eestä joskus taisteluhun ryhdyin. -- Ei, poijes rinnastani, vienot tunteet! Te haaveksiaa peijatkaatte vaan! Ma nähdä tahdon, eikö kohdakkoin Tuo urhous, tuo vahva, hellä lempi Jo koston eessä horju, lankee maahan!

Menee.

Ensimäisen näytöksen loppu.

TOINEN NÄYTÖS.

Teateri näyttää jokapäiväistä, mutta siistiä tupaa. Ovia perällä ja molemmin puolin näyttämöä.

Ensimmäinen Kohtaus.

Katri, istuen rukin ääressä. Anna.

ANNA, tulee sisälle tuoden kukkasia vesiklasissa, jonka panee pöydälle. Kas tässä kukkasia kauniita!

KATRI. Niin iloittele kesän kestäen, Sen riemut karkailee, sen ruusut kuihtuu Niin kiiruusti, ja piikit jäävät vaan.

ANNA. Vaikk' syksyn myrsky maata raastelee, Ja synkät pilvet taivon peittävät, On kukkaistarha, niin oot lausununna, Tok' sydämessä hurskasmielisen.

KATRI. Niin, lapsi! -- Mutta mieles hento on, Ja monta tuikkaa taistelua köyhä Saa taistella. -- Kun mailma niinkuin ahne Ja tuima herra oikeuttaan kiistää, Kun kuorman raskaan alla uupuvaa Viel' rankaistuksen ruoska saavuttaa, Ja onnetointa hirmuherra ilkkuu, Kas silloin halla kukkaistarhan loukkaa, Ja keväimiä sitte tulla saa, Vaan turman jälkiä ne ei voi peittää. Niin, raskas, synkkä köyhän onni on! Miks' muuttunee, kun elon taistelusta Ma lähden kerta, Anna raukan päivät! Niin aattelen, ja syöntä kirvelee... Oi Herra, velkani mull' anna anteeks'!

Kätkee kasvot käsiinsä.

ANNA. Oi äiti kulta, syntiä on surra! Kuin paljon, paljon enk' oo sulle velkaa! -- Ma paljon enemmän sain oppia Kuin säädyssäni muut. Sun Annas kyllä Voi maalimassa aikoin tulla kerta. -- Ja jospa voima vihdoin katkeekin Ja murheen, tuskan eessä uupuu, uskon Ja tiedän varmasti, ett' enkeli Mun päästää siteistäni, että Saan rauhan, kevään maille muuttaa pois!

KATRI, itsekseen. Ah, lempi hellä, syylliselle kuinka Sa etkös käänny rankaistukseksi! Kuin eikö juoma, terveyttä tuova, Voi myrkkynesteheksi muuttua, Mi tuskan liekit suoniin vuodattaa Ja syömen juuret kuoloon asti kalvaa.

ANNA. No, tiedätkös, ett' provastille kirje Tuil sunnuntaina luutnantt' Werneriltä. -- Kuin urhokkaasti meidän miehet reutoo, Ja kuinka sota käy, hän kirjoittaa Ja terveisiä liittää meillekin. Hän vanhat tuttavansa vielä muistaa.

KATRI. Niin, taivas häntä siitä kostakoon Ja kaikesta, jon eestämme on tehnyt. Ei löydy nuorukaista vilpitöintä Ja syömeltään niin lämpöistä kuin hän. -- Ja uljas on hän myöskin katsella Kuin vaahterainen lehväpuvussansa. -- Vaan kuules, Anna, jopa pelkäänkin, Ett' kiitollisuus hellä syömessäs On lemmen tunteheksi muuttununna, Ja sielun rauha rauhan puutteeksi.

ANNA. Sa pelkäät, äiti?...

KATRI. Anna, moittia En sua tahdo, enkä huolettaa. Kuin mielelläni sulle valmistaisin, Min suloisinta mailma antaa voi. Vaan tuskaa ei oo niin raskasta Ja suurta, jot'ei lempi tuottaa taida.

ANNA. Oi, lempiä muu anna! -- Kaunis, kallis On mulle mailma silloin. Kaikki, kaikki On mieluistani; itse tuska tuo Vaan uudet nautinnot, vaan uudet riemut. Oi äiti, muistatkos sen laulun, jonka Ma laulan? Suruiselta ääni kaikaa, Ja sanat piikkiä on ruusuin alla, Vaan syömen riemuittaa se kuitenkin, Ja sielun virkistää, kuin kevätpäivä! Niin elo, lempi mulla soivat myös.

Laulaa.

Mit' unta mättähällä näit Kes'-yösen hohtehessa, Kun näkkiä sa kuuleen jäit, Ku lauloi virtasessa?

Oo vaiti, vaiti! ilmoittaa En tohdi untain sulle. Mit outo ääni ennustaa, Jon kannel kaikui mulle?

Ma valvastuin, oil hiljaista, Ja pilvet saarsi taivaan, Mull' koivu huokas kaipuuta, Ja kukat vaipui vaivaan.

Vaan minne kuljen, tieni saan, Jos siivin riennän tuulen, Nään unta tuota ainiaan Ja näkin äänen kuulen.

KATRI. Ah, lapsi kulta! -- Kuinka olleekaan, Vaan sanas sielun täyttää tuskalla, Ja murheen muistot mielen kiihdyttää, Ett' säikähdyksissä se tarkastaa, Kuin pauhu uhkaavainen kuuluis kaukaa. -- Vaan hiljaa! -- Askeleita kuulen tuolta.

Toinen Kohtaus.

Edelliset. Paroni Pantzarsköld. Maria, luutnantti Werner.

KATRI, nähden paronin, itsekseen. Oi taivas, paroni!

WERNER. No, päivää, Katri! Ja päivää, Anna!

ANNA. Terve tuhat kerroin Meill' tultuanne!

PARONI PANTZARSKÖLD itsekseen. Mitkä muistot nousee, Kun kynnyksestä tästä astun jälleen!

WERNER. Ma vierahia huoneesenne tuon. Kun huomispäivä koittaa, kanunat Jo vastatuksin jyskää Lapualla, Ja seutu, missä seisoi kehtomme, Saa nähdä, kuinka Suomen kansa uljas Eest' isänmaansa taistelee, ja kuinka Se tottunut on voittamaan tai kuoleen. -- Ma tiedän, Katri, että suojan suotte Nyt paronille, ryökynälle, kunnes On päästy vaarasta.

KATRI. Sen herra hyvä, Teen mielelläni. -- Herra paroni, Tänn' kammarihin astukaatte. Tehkäät Niin hyvin, herrasväki.

Avaa oikeanpuolisen oven, jonka kautta kaikki muut, paitsi Anna, menevät sisälle.

Kolmas Kohtaus.

ANNA. Hän on täällä! Oi onnea! -- Ma hänen silmäänsä, Mi uljuutta ja hurskautta loistaa, Oon katsellut ja kuullut ääntänsä, Mi syömen niinkuin kielisoittimen Saa tuhat sävelettä kaikumaan. -- Oi, miks' en hänen rinnallensa pääse, Ett' nähdä voisin, kuinka ilomielin Hän vaaraa, kuolemata vastaan käy? Tok' -- aatteissani häntä seuraella Ma saan ja rukoillessa häntä luonnella. Katsoo ulos ikkunasta. On täynnä sydämeni! syleillä Teit' lehdot, kukkaset ma tahtoisin, Kun hohdossanne riemuitsette tuolla!... Vaan minkä näänkin?... Miehen hiipivän Tuoll' aitaa pitkin...

Anna jää ikkunalle tarkastelemaan ja sisääntulevat eivät huomaa häntä.

Neljäs Kohtaus.

ANNA. Luutnantti Werner. Maria.

WERNER, huutaa huoneesen. Hyvästi nyt jää!

MARIA. Se lapsellista olkoon, jos niin tahdot, Nää kukat kanna toki tappelussa. Tarjoo hänelle kukkasia. Ne maasta, jonka eestä taistelette, On syntyneet, ja varmaan suojaavat Ne kasvattaja-äidillensä henkes. Nyt lähde, urho, taisteluun ja voittoon!

WERNER. Sull' kiitos, neito nuori! Povessani Ne kätken tarkoin, ja jos väsyneenä Ma kasvattaja-äidin helmaan uuvun, Ne toistavat mun urhollisna olleen. Suutelee kukkasia. Sun eestäs, isänmaamme eestä aina!

MARIA. Voi hyvin!

Hän lähtee ulos oikeanpuolisesta sivu-ovesta. Werner viipyy ajatuksiin vaipuneena.

Viides Kohtaus.

Luutnantti Werner. Anna.

ANNA, lähestyy Werneriä hiljaa ja silmät maassa. Hyvästi nyt, herra Gustav!

WERNER. Kah, Anna, siekö täällä? -- Tuskin vielä Me kohdattiin, kun erota jo täytyy. Mull' paljon, paljon ois sull' lausumista, Sun hiljahengellesi uskomista. Ma tien, ett' veljenä sa mua lemmit. Sun syömes vastausta tietäis pulmiin, Joit' aatellen en jaksa selvittää. Vaan velvollisuus kutsuu, pois mun täytyy.

ANNA. Oi, Herran haltuun! -- Annaa muistakaatte!

WERNER. Sen Anna hyvä, teen ma ainiaan! Kun loppuu taistelu, me kohdataan.

ANNA. Niin, niin, kun loppuu, ... loppuu taistelu.

Werner menee.

Kuudes Kohtaus.