Part 7

"Kiitoksia", vastasi vieras, silmäillen pitkään ja vakaisesti herra Britain'in vaimoa. "Enkö saisi astua tähän kamariin?"

"Kyllä kai, kun vaan suvaitsette, sir", vastasi Clemency, tehden tervetulottavan liikkeen. "Mitä tahdotte, sir?"

Huutokaupan kuulutus oli vetänyt puoleensa vieraan huomiota ja hän luki sitä paraillaan.

"Se on kaunis omaisuus, sir", virkkoi herra Britain.

Vieras ei vastannut mitään, vaan luettuansa sen, kääntyi siitä pois ja katsoi Clemencyyn yhtä tarkkaavaisesti kuin äskenkin. "Te kysyitte minulta...", sanoi hän, yhä silmäillen Clemencyä.

"Mitä tahtoisitte, sir?" keskeytti Clemency häntä, luoden myöskin silmänsä häneen.

"Jos toisitte minulle mukin olutta", sanoi vieras, mennen istumaan pöydän ääreen ikkunan viereen, "ja sallisitte minun juoda sen täällä, atrioimistanne vähääkään häiritsemättä, niin olisin sangen kiitollinen teille."

Näin sanoessansa istuutui hän ja alkoi katsella näköalaa. Hän oli ruumiiltansa jäntevä ja vahva, niinkuin mies tavallisesti onkin parhaassa ijässänsä; hänen päivettyneitä kasvojansa himmensi musta pöyheä tukka, ja sitä paitsi oli hänellä myöskin viikset. Saatuaan oluen eteensä, täytti hän sillä lasinsa ja joi siitä iloisesti, toivottaen talolle menestystä. Ja pantuaan lasin pois käsistänsä, lisäsi:

"Eikö tämä asunto ole aivan uusi?"

"Ei ihan uusi, sir", vastasi Britain.

"Viisi, kuusi vuotta vanha", lisäsi Clemency, pannen vahvan koron sanoillensa.

"Sisään tullessani ottivat korvani, kuin olisitte maininneet tohtori Jeddleriä", jatkoi vieras. "Tämä huutokaupan kuulutus juuri muistuttaa minulle häntä, sillä minä olen sattumalta tullut tuntemaan hänen vaiheitansa, osaksi muiden kautta osaksi oman silmännäköni mukaan. Elääkö se ukko vielä?"

"Eläähän se", vastasi Clemency.

"Onko hän paljo muuntunut?"

"Mistä alkaen, sir?" kysäisi Clemency hyvin innokkaasti ja lujasti.

"Siitä alkaen, kun hänen tyttärensä... lähti hänen tyköänsä."

"On, hän on paljo muuntunut siitä pitäen", sanoi Clemency. "Hän on kovin vanhentunut eikä ole enää entisen näköinenkään. Mutta nyt luulen hänen elävän jokseenkin tyytyväisenä. Hän on sopinut sisarensa kanssa ja käy usein hänen luonansa. Se teki häneen heti hyvän vaikutuksen. Tyttärensä lähdettyä oli hän alussa sangen alakuloinen, että oli oikein sääli nähdä häntä, kun hän käveli ympärinsä ja kirosi maailmaa. Mutta vuoden, parin kuluttua tapahtui hänessä niin suuri ja hyvä muutos, että hän alkoi halulla pitää puhetta kadonneesta tyttärestänsä ja kiitellä sitä sekä maailmaakin. Aina jutteli hän kyynelet silmissä, kuinka kaunis ja hyvä hänen tyttärensä oli. Silloin oli hän jo sydämmessänsä antanut sille kaikki anteeksi. Samaan aikaan joutui neiti Grace naimisiin. Muistatko sinä sitä, Britain?"

Sen muisti herra Britain vallan hyvin.

"Hänen toinen tyttärensä on siis naimisissa", virkkoi vieras, ja ollen tuokion ääneti kysäisi: "Kenen kanssa?"

Clemency tuli tämän kysymyksen johdosta niin kiihkoon, että oli kaataa teepöydän kumoon.

"Ettekö sitä ole kuullut?" sanoi hän.

"En suinkaan, mutta minua haluttaisi kuulla", vastasi vieras, täyttäen jälleen lasinsa ja nostaen sen huulilleen.

"Siitä tulisi pitkä kertomus, jos sen säällisesti kertoilisi", vastasi Clemency, poski vasenta kämmentä vasten ja oikea käsi kyynärpään alla, nyökyttäen päätänsä ja antaen ajatuksensa liidellä läpi kuluneen ajan. "Siitä tulisi hyvin pitkä kertomus."

"Mutta jutelkaa se nyt hyvin lyhyesti!" pyysi vieras.

"Jutelkaa hyvin lyhyesti", sanoi Clemency hänen perästänsä sellaisella mietteliäällä tavalla, kuin ei olisi muistanutkaan, että toinen häntä kuunteli; "mutta mitä olisi lyhyesti jutellen mainittava? Että he yhdessä murhehtivat häntä ja yhdessä muistelevat häntä, kuin kuollutta. Että he olivat hellämieliset häntä kohtaan eivätkä mitään lukeneet hänelle viaksi. Että he koettivat muistuttaa toisillensa, millainen hän oli ja aina löysivät syitä hänen puolustukseksensa. Sen tuntevat kaikki, mutta ei kukaan paremmin kuin minä, siitä olen varma", vakuutti Clemency, pyyhkien käsillään silmiänsä.

"No sitten", lisäsi vieras.

"No sitten", sanoi Clemency, jatkaen kertomustansa samaan koneelliseen tapaan ja asentoansa yhtään muuttamatta, "menivät he keskenänsä vihdoin naimisiin. Heidän häänsä olivat Marionin syntymäpäivänä -- se vuosipäivä on taas huomenna. Heidän häänsä olivat hyvin mutkattomat, mutta onnelliset. Herra Alfred sanoi eräänä iltana, kun he kävelivät vanhassa puutarhassa: 'Grace, pidämmekö häämme Marionin syntymäpäivänä?' Ja niin he tekivätkin."

"Ovatko he onnellisesti eläneet yhdessä?" kysäisi vieras.

"Ovat", vastasi Clemency. "Kaksi ihmistä ei voi olla onnellisempaa, kuin he ovat. Heillä ei ole koskaan ollut muuta murhetta kuin se yksi Marionista."

Nyt nosti Clemency päätänsä, ikäänkuin olisi yht'äkkiä huomannut, millaisissa suhteissa hän johdatti mieleensä näitä tapauksia, ja katsahti vieraasen. Mutta kun vieraan silmät olivat ikkunaan päin ja hänen huomionsa kiintyneenä näköalaan, niin alkoi Clemency tehdä pikaisia eleitä miehellensä. Hän osotti kuulutusta ja väänteli suutansa, ikäänkuin tahtoen hyvin innolla tehdä miehensä ymmärrettäväksi jotain sanaa tai lausetta. Mutta kun ei hän päästänyt pienintäkään ääntä ja hänen merkkinsä samoin kuin muutkin eleensä, olivat sangen omituista laatua, niin oli herra Britain vaimonsa käsittämättömän käyttäytymisen johdosta joutua hämille. Hän katsahteli tuikasti pöytään, vieraasen, teelusikkoihin, vaimoonsa -- seurasi silmillään tämän kuvahtelua, jossa näkyi kummastus, hämmästys ja neuvottomuus -- kysyi samallaisilla eleillä, oliko se vieraan omaisuus, joka oli vaarassa, vai oliko hän itse tai hänen vaimonsa vaarassa -- vastasi hänen merkkeihinsä merkeillä, jotka ilmoittivat suurinta levottomuutta ja hämmennystä -- katsoi tarkasti hänen huuliensa liikuntoa ja arvaili puoliääneensä "puita ja heiniä", -- vaan ei likipitäenkään, mitä Clemency tahtoi sanoa.

Clemency huomasi vihdoin tällaisen sananvaihdon turhaksi ja siirrettyään tuoliansa hiljaa likemmälle vierasta, istuutui sille ja oli katsovinaan maahan, vaikka tuon tuostakin loi terävän silmäyksen vieraasen, odottaen tätä puhumaan hänelle. Pitkään ei hänen tarvinnutkaan odottaa, sillä vieras kysyi heti:

"Ja kuinka kävi sen nuoren naisen sitten, kun se lähti kotoansa? Onko siitä mitä tietoa?"

Clemency pudisti päätänsä. "Olen kuullut", vastasi hän, "että tohtori Jeddler tietää siitä enemmän, kuin muille puhuu. Neiti Grace on saanut kirjeitä sisareltansa, joissa se sanoo voivansa hyvin ja olevansa onnellinen, paljoa onnellisempi kuin olisi voinut olla naimisissa Alfredin kanssa. Ja neiti Grace on kirjoittanut hänelle takaisin. Mutta kuinka onkaan, niin kuitenkin ovat hänen elämänsä ja vaiheensa olleet salassa ainakin tähän asti. Niistä ei kukaan ole saanut selvää, mutta yksi ne sentään..."

Clemency pysähtyi puheessansa.

"Mitä yksi ne sentään?" kysäisi vieras.

"Mutta yksi ne sentään mahtanee tuntea", jatkoi Clemency, vetäisten nopeasti henkeänsä.

"Kuka se yksi olisi?" kysäisi vieras taaskin.

"Herra Mikael Warden!" vastasi Clemency melkein kohdalta kulkkuansa -- ja sanoi nyt miehellensä, mitä hän äsken tahtoi ilmoittaa sekä antoi herra Mikael Wardenin ymmärtää, että hänet tunnettiin.

"Te vielä muistatte minut", jatkoi Clemency, vavisten mielenliikutuksesta. "Nyt juuri huomasin sen. Te muistatte minut siitä saakka, kun olimme yöllä puutarhassa ja minä olin hänen kanssansa!"

"Kyllä muistan", myönsi vieras.

"Niin sir", jatkoi Clemency, "sen huomasin selvään. Tämä tässä on minun mieheni. Ben, Ben, mene heti noutamaan tänne neiti Grace ja herra Alfred! Etsi heidät ylös, jos eivät olisi kotona, ja tuo heidät tänne! Tee se nyt paikalla!"

"Malttakaas!" sanoi Mikael Warden, asettuen levollisesti ovelle Britain'in vastaan, "mitä aiotte tehdä?"

"Ilmoittaa heille, että olette täällä, sir", vastasi Clemency, taputtaen innoissaan käsiänsä. "Ilmoittaa heille, että saavat kuulla teidän omalla suullanne puhuvan hänestä; ilmoittaa heille, ett'ei hän ole heiltä ijäksi kadonnut, vaan tahtoo nyt jälleen tulla kotia siunaamaan isäänsä ja rakasta sisartansa -- sekä vanhaa palvelijatartansa minua" (tätä sanoessaan löi hän molemmilla käsillään rintoihinsa) "ja näyttämään kauniita kasvojansa. Mene, Ben, mene!" ja taaskin koetti hän työntää miestänsä ovelle, mutta herra Warden seisoi yhä vastassa kädet hajallaan, ei vihaisena vaan surullisena.

"Ehkä onkin", sanoi Clemency sitten, töydäten miehensä ohitse ja tarttuen herra Wardenin viittaan, "ehkä onkin Marion jo täällä -- ehk'ei hän olekaan kaukana. Huomaan sen silmistänne, että hän on täällä. Sallikaa minun nähdä häntä, sir; olkaa hyvä. Minä hoidin häntä pienenä... minä näin hänen kasvavan koko seudun ylpeydeksi ja kaunistukseksi. Minä toivotin hänelle onnea, kun hän tuli herra Alfredin kihlatuksi morsiameksi... Minä koetin varoittaa häntä, kun te houkuttelitte häntä pois kotoa. Minä tiedän mikä hänen entinen kotinsa oli silloin, kun hän oli sitä elähyttämässä, ja millaiseksi se muuttui hänen lähdettyänsä. Sallikaa minun puhua hänen kanssansa, olkaa hyvä!"

Vieras katsoi häneen myötätuntoisesti ja melkein ihastuneena, mutta ei näyttänyt pienintäkään myöntymystä hänen pyyntöönsä.

"Hän ei luullakseni tiedä", jatkoi Clemency, "kuinka vilpittömästi he ovat antaneet hänelle anteeksi, kuinka sydämmellisesti he häntä rakastavat, ja mikä ilo heille syntyisi, jos saisivat vielä kerran nähdä häntä. Hän ei ehkä tohdi palata kotiinsa. Mutta jos hän saa nähdä minut, niin rohvaistuu hän ehkä. Puhukaa, herra Warden, minulle totta... onko hän mukananne?"

"Ei hän ole", vastasi Warden, pudistaen päätänsä.

Mutta Wardenin tällainen käyttäytyminen, hänen musta pukunsa, hänen palaamisensa takaisin näin salaa ja hänen ilmoituksensa, että hän yhä edelleen aikoi oleksia ulkomaalla selitti kyllä kaikki. Marion oli varmaan kuollut.

Warden ei yhtään kieltänyt hänen arvaukseensa, vaan antoi sen olla niin, että Marion oli kuollut! Clemency istuutui, nyökisti kasvonsa pöytää vasten ja alkoi itkeä.

Samassa töytäsi sisään vanha, harmaapäinen herrasmies melkein hengästyneenä. Häntä puhutti niin kovasti, että oli vaikea äänestä tuntea häntä Snitcheyksi.

"No mitä ihmettä, herra Warden!" virkkoi lakimies ja vei hänet heti syrjään.

"Mistäs nyt tuuli käy?" Häntä puhutti niin kovasti, ett'ei hän voinut jatkaa puhettansa, ennenkuin tuokion kuluttua, jolloin hän hiljaa lisäsi: "koska te olette täällä".

"Huonosta suunnasta, luullakseni", vastasi Warden. "Kunhan olisitte kuullut, mitä äskettäin on tapahtunut, kuinka minua on rukoiltu ja pyydetty tekemään mahdottomuuksia -- mitä hämmennystä ja murhetta minä tuon mukanani!"

"Kyllä saatan arvata kaikki. Mutta minkätähden ensinkään tulitte tähän, hyvä ystävä?" vastasi Snitchey.

"Minkätähden tulin tähän! Mistä minä tiesin, kuka tätä ravintolaa pitää. Lähetettyäni palvelijani teidän tykönne, poikkesin siksi aikaa tähän sisään, koska tämä oli minulle uusi paikka, ja tällä tutulla seudulla minua huvittaa kaikki uusi niinkuin vanhakin. Sitä paitsi oli tämä ulkopuolella kaupunkia, ja minä tahdoin ensin puhua teidän kanssanne, ennenkuin menisin kaupunkiin. Tahdoin tietää, mitä ihmiset minusta juttelevat. Näen käytöksestännekin, että te kyllä tiedätte kaikki. Ja joll'ette te olisi olleet niin surkean varovaiset, niin kaikki olisi jo aikaa sitten tullut minun hallintooni."

"Mekö varovaiset?" vastasi lakimies. "Omasta puolestani sekä Craggs-vainajan" (tätä sanoessaan pudisti herra Snitchey päätänsä ja katsoi hattunsa nauhaan) "kysyn teiltä, herra Warden, onko teillä mitä järjellistä syytä moittia meitä? Teimmehän keskenämme sellaisen sopimuksen, ett'ei siitä asiasta enää puhuttaisi, koska se oli sen laatuinen, ett'ei meidän kaltaisten, vähäisten ja ymmärtäväisten miesten (minä panin muistooni, mitä itse siinä tilaisuudessa sanoitte) sopinut siihen sekautua. Me olimme sitten varovaiset! Kun herra Craggs laskettiin kunnialliseen hautaansa siinä vahvassa vakuutuksessa..."

"Lupasin juhlallisesti olla siitä ääneti palaamiseeni asti, palaisinpa sitten milloin hyväni", keskeytti herra Warden, "ja niin olen tehnytkin."

"Niin kyllä, sir", vastasi Snitchey, "mutta sanon vielä kerran, että me myöskin olimme velvoitetut olemaan siitä vaiti. Meitä pakotti äänettömyyteen se velvollisuus, joka meillä oli itseämme kohtaan ja useita klienttejämme kohtaan, joista te olitte yksi; ja se oli meistä pyhempätä kuin mikään. Meidän ei sopinut tehdä teille kysymyksiä niin arkalaatuisessa asiassa. Tosin oli minulla siitä omat ajatukseni, mutta ei ole vielä kuutta kuukautta kulunut, kun tulin tuntemaan totuuden ja sain varman tiedon siitä, että se tyttö meni teiltä sivutse suun."

"Keltä sen tiedon saitte?" kysäisi klientti.

"Tohtori Jeddleriltä itseltään, joka viimeinkin vapaaehtoisesti uskoi sen minulle. Hän, hän yksinään on tuntenut sen asian todellisen laidan monta vuotta."

"Ja te myöskin tunnette sen nyt", sanoi klientti.

"Tunnen minäkin sen nyt, sir", vastasi Snitchey, "ja tiedän myöskin sen tulevan huomenillalla ilmoitettavaksi hänen sisarelleen. He ovat luvanneet julaista sen hänelle. Mutta nyt ehkä suotte minulle sen kunnian, että tulette kanssani meille, kosk'ei oma kotinne teitä odota. Vaan kuitenkin lienee parasta, että nautimme päivällisen tässä ja menemme meille vasta illalla, sillä, vaikka olettekin niin muuntunut, että minäkin olisin voinut mennä ohitsenne tuntematta teitä, te saatatte kuitenkin tulla tunnetuksi ja joutua jälleen sellaisiin puliin, joissa ennenkin olitte täällä. Tässä on erinomaisen hyvä ruokailla ja sitä paitsi on tämä teidän omalla maallannekin. Minä Craggs vainaan kanssa kävin myöskin toisinaan tässä ruoalla, ja aina oli se sangen hyvästi laitettua. Mutta herra Craggs: (tätä sanoessaan ummisti herra Snitchey silmiänsä) päätti elämänsä juoksun liian aikaiseen."

"Suokaa anteeksi, ett'en suruanne surkutellut", virkkoi herra Warden, silittäen kädellään otsaansa, "mutta minä kävelen nykyjään kuin unessa. Minulla ei ole mieleni oikein ko'ossa. Herra Craggs... niin, ikävää on minustakin, ett'ei meillä ole enää herra Craggsia." Tätä sanoessaan katsoi hän Clemencyyn ja näytti olevansa yhtä mieltä Ben'in kanssa, joka juuri lohdutti vaimoansa.

"Herra Craggs'ille ei elossa pysyminen ollutkaan niin helppoa -- vaikka paha sanoa sitä -- kuin hänen tieteisoppinsa sen käsitti olevan", huomautti Snitchey, "sillä muutenhan olisi hän vielä meidän parissamme. Hänen kuolemansa teki minulle suuren vahingon. Hän oli minun oikea käteni, oikea jalkani, oikea korvani ja oikea silmäni, hän sama herra Craggs. Olen hänettä nyt kuin halvattu. Hän testamenttasi oman osuutensa asiatoimistamme rouva Craggs'ille, tämän asiantoimittajille, uskotuille miehille ja valtuusmiehille, mutta kuitenkin pitää asioimishuoneemme yhä aina hänen nimeänsä. Minä koetan välisti, aivan kuin lapsi, kuvitella mielessäni hänen vielä elävän -- -- -- Ja vielä aina puhun minä omasta puolestani sekä Craggsin, sen vainajan -- -- -- sen kuolleen puolesta, niinkuin itsekin lienette jo huomanneet", selitti hyväsydämminen asianajaja, löyhyttäen nenäliinaansa.

Mikael Warden, joka yhä aina silmäili Clemencyä, kääntyi nyt Snitcheyn puoleen, kun tämän puhe päättyi, ja kuiskasi hänelle jotain korvaan.

"Kuinka se koski hänen mieleensä!" sanoi Snitchey, pudistaen päätänsä. "Niin, hän oli kovin mieltynyt Marioniin", virkkoi Britain, "ja Marion myöskin piti paljon hänestä. Se kaunis Marion! Se Marion raukka! Rauhoitu rouvaseni -- olethan nyt ainakin naimisissa, niinkuin itsekin tiedät!"

Clemency huokaili ainoastaan, pudistellen päätänsä.

"Älkää olko millännekään, vaan odottakaa huomispäivää!" sanoi lakimies lempeästi.

"Ei huomispäivä voi herättää kuolleita eloon", vastasi Clemency nyyhkien.

"Ei suinkaan, sillä muutenhan se toimittaisi minullekin Craggs'ini takaisin", sanoi lakimies. "Mutta se voi tuoda muassansa rauhoittavia tietoja ja lohdutusta. Odottakaa huomenta!"

Clemency tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vastasi tahtovansa niin tehdä, ja Britain, joka kaiken aikaa oli ollut sangen alakuloinen vaimonsa epätoivon tähden (sillä se oli samaa kuin olisivat asiat olleet epätoivoisella kannalla), sanoi sen olevan oikein. Herra Snitchey ja Mikael Warden menivät sitten yläkertaan ja alkoivat siellä keskenänsä jutella, mutta niin varovasti, ett'ei sieltä kuulunut, erittäinkin kun päivällistä valmistettaessa keittiössä lautaset rämisivät, paistipannu tirisi, kastakepannu porisi ja paistivarras piti heikkoa, yhdenäänistä rätinää, joka välisti muuttui kovaksi paukkeeksi, kuin olisi sille mitä pahaa tapahtunut.

Seuraava päivä oli hyvin kirkas ja rauhallinen, eikä syksyn värit esiytyneet missään kauniimpina kuin vanhassa puutarhassa tohtorin asunnolla. Monen talviyön lumi oli ennättänyt sulaa sieltä, monen kesän lakastuneet lehdet olivat kuhisseet siellä, sitten Marionin lähdön. Nurmi oli taas vihantana asuinrakennuksen punaisten rappujen ympärillä, puut loivat siihen synkkiä ja vaihettelevaisia varjojansa, maisema oli hiljainen ja levollinen, samoin kuin ennenkin aina. Mutta missä oli Marion?

Ei täällä... ei täällä! Hän olisi nyt näyttänyt kodissansa vieraammalta, kuin tämä vanha koti oli näyttänyt hänen siitä lähdettyänsä. Hänen mielipaikallansa puutarhassa istui nyt vallasnainen, jonka sydämmestä hän ei hetkeksikään ollut lähtenyt, jonka uskollisessa muistissa hän eli muuttumatonna ja nuorellisena, lupaavana ja toiveita antavana, jonka rakkautta häneen ei kukaan toinen olisi voinut saada osaksensa -- (ja tämä vallasnainen oli nyt äiti... pieni, armas tyttärensä leikitteli hänen vieressänsä) ja jonka suloisessa suussa nytkin juuri oli Marionin nimi.

Tuon kadonneen tytön sielu katseli ulos tämän vallasnaisen silmistä -- Gracen hänen sisarensa silmistä, joka istui miehensä kanssa vanhassa puutarhassa häidensä vuosipäivänä. Tämä päivä oli myöskin hänen miehensä ja Marionin syntymäpäivä.

Gracen miehestä ei ollut tullut mitään suurta. Hän ei ollut rikas; hän ei ollut unhottanut nuoruutensa tapauksia eikä ystäviä; hän ei ollut toteuttanut mitään vanhan tohtorin ennustuksista. Mutta käymällä ahkerasti ja kärsiväisesti, vaikka kenenkään tietämättä, tekemässä köyhille hyvää heidän asunnoissansa, valvomalla heidän tautivuoteidensa ääressä, tutustumalla joka päivä siihen lempeyteen ja hyväntahtoisuuteen, jota on runsaasti maailman syrjäteillä, ei köyhyyden raskaiden jalkojen poljettavana, vaan sen jäljistä kimpoiliaasti nousevana ja sen tien kaunisteena, oli hän vuosi vuodelta oppinut yhä paremmin tuntemaan vanhan luulonsa oikeaksi. Vaikka hänen elämänkäytöksensä oli huomaamatonta ja yksinäistä, oli se kuitenkin osottanut hänelle ihmisten vieläkin usein, samoin kuin muinaisaikaan, seurustelevan tietämättänsä enkelien kanssa ja mitättömimpienkin -- jopa semmoistenkin, jotka ovat epämiellyttävän, vastenluontoisen näköisiä ja ryysyissä -- tulevan huolien, puutteiden ja vaivojen kautta ikäänkuin uudestaan luoduiksi ja muuttuvan sädekehäisiksi enkeleiksi.

Hän lienee elänyt vanhalla taistelukentällä ylevämpää tarkoitusta varten, kuin se olisi ollut, jos hän väsymättä olisi koettanut päästä eteenpäin kunnianhimon kilpakentällä. Ja hän oli onnellinen, kun hänellä oli vaimona rakas Gracensa.

Mutta Marion; oliko hän Marionin unhottanut?

"Vaikka tämä aika siitä lähtein on kyllä joutuin kiiruhtanut", sanoi hän (he puhuivat juuri siitä yöstä, jolloin hän palasi ulkomaalta), "tuntuu se meistä kuitenkin sangen pitkältä. Me emme laske sitä vuosien, vaan sisällisten muutostemme ja tapaustemme jälkeen."

"Ja kuitenkin on meillä vuosia laskettavana siitä pitäen, jolloin Marion oli meidän tykönämme", vastasi Grace. "Kuusi kertaa, tämä kerta on kuudes, olemme Marionin syntymäpäivänä istuneet tässä ja puhuneet keskenämme hänen onnellisesta palauksestansa, jota niin hartaasti olemme ikävöineet ja toivoneet, vaan joka on jäänyt niin pitkän päälle. Ah, milloinhan se tapahtuu! Milloinhan se tapahtuu!"

Hänen miehensä silmäili häntä tarkkaavaisesti, sillä hänen silmiinsä tulivat kyyneleet; ja kohentuen likemmäksi häntä virkkoi:

"Mutta sanoikinhan Marion sinulle, rakkaani, siinä jäähyväiskirjeessään, jonka jätti pöydällesi, ja jota usein aina luet, että vuosia on kuluva, ennenkuin hän takaisin palajaa. Eikö sanonut niin?"

Grace otti kirjeen poveltansa, suuteli sitä ja vastasi: "Sanoi!"

"Että hän tänä väliaikana, olkoonpa se kuinka onnellinen hyvänsä, kuitenkin aina odottaa sitä aikaa, jolloin kohtaatte jälleen toisenne ja silloin ilmoittaa sinulle kaikki; ja että hän pyytää sinua toivossa ja luottamuksessa tekemään samoin. Eikö siinä kirjeessä ollut niin, rakkaani?"

"Niinhän siinä oli", vastasi Grace.

"Ja sitä on hän sanonut kaikissa muissakin kirjeissänsä, jotka sittemmin on sinulle kirjoittanut."

"Paitsi viimeisessä, jonka sain muutama kuukausi takaperin, ja jossa hän puhui sinusta, sanoen sinun tietävän jotain, jonka minä saisin tietää tänä iltana."

Hän katsoi aurinkoon päin, joka alkoi mennä maillensa, ja sanoi, että se oli määrätty tapahtumaan auringon laskun aikaan.

"Alfred", jatkoi Grace, pannen vakaisesti kätensä hänen olkapäälleen. "Tässä kirjeessä... tässä vanhassa kirjeessä, jota olet nähnyt minun usein lukevan, on sellaista, jota en koskaan ole sinulle ilmoittanut. Mutta nyt tänä iltana, kun aurinko kohta laskee, ja meidän elämämme lupaa tulla yhtä tyveneksi ja rauhalliseksi, kuin tämä katoava päivä, en voi pitempään salata sitä sinulta."

"Mitä on se sitten, armaani?"

"Lähteissänsä kotoa kirjoitti Marion minulle tähän, että sinä uskoit hänet minun hoitooni ja suojelukseeni, vaan että hän nyt jättää siihen sinut itsesi. Hän rukoili ja pyysi minua sen rakkauden kautta, joka minussa on häneen ja joka minussa on sinuun, ett'en hyljäisi sinun rakkauttasi, jonka esineeksi sinä hänen luullaksensa (ja hän sanoi olevansa siitä varmakin) tulisit ottamaan minut, niin pian kuin hänen tähtensä haavoittunut sydämmesi paranisi, vaan että päinvastoin mielistyisin siihen ja osottaisin sinulle samallaista rakkautta takaisin."

"Ja tekisit minut jälleen reippaaksi onnelliseksi mieheksi; eikö sanonut myöskin niin?"

"Hänen tarkoituksenansa oli tehdä minut onnelliseksi ja kunnioitetuksi sinun rakkaudessasi!" vastasi Grace, suljettuna miehensä syliin.

"Kuule nyt, armaani", sanoi Alfred. "Ei; ole vaan paikallasi!..." (ja hän painoi vaimonsa päätä rintaansa vasten). "Tiedän kyllä, minkätähden et ole ilmoittanut minulle sitä osaa kirjeestäsi, ennenkuin nyt. Tiedän, minkätähden ei mitään sellaista ole tullut julki sanoissasi eikä silmäyksissäsi koko aikana. Tiedän, minkätähden minun oli vaikea saada Gracea vaimokseni, vaikka hän oli minulle niin uskollinen ystävä. Ja sen tietäessäni tiedän myöskin, kuinka sanomattoman suuressa arvossa pidän hänet, joka juuri on sylissäni, ja kuinka suuresti minun tulee kiittää Jumalata siitä aarteesta, jonka on minulle antanut."

Grace itki, vaan ei surusta, ja Alfred painoi häntä sydäntänsä vasten. Hetkisen kuluttua loi hän silmänsä lapseen, joka istui heidän jalkainsa vieressä ja leikitteli korin kanssa, joka oli täynnä kukkia. Sitten huomautti hän Gracelle, kuinka aurinko oli ruskeankeltainen ja ikäänkuin kullattu.

"Alfred!" sanoi Grace, nostaen yht'äkkiä päätänsä.

"Aurinko tekee juuri laskuansa; ethän liene unhottanut sitä, joka minun piti saada tietää ennen sen laskemista."

"Sinun piti saada tietää Marionin vaiheet, rakkaani", vastasi hän.

"Ja tarkoin", virkkoi Grace. "Mitään ei enää pitänyt jäädä salaan. Sellainenhan oli lupauksesi!"

"Niin oli", vastasi hän.

"Ja kaikki ennen auringon laskua Marionin syntymäpäivänä... Ja nyt se jo alenee alenemistansa!"

Alfred kiersi kätensä ympäri hänen vyötäisiänsä, ja katsoen vakaasti hänen silmiinsä vastasi:

"Ei niitä sentähden ole pidetty sinulta näin kauan salassa, että minä saisin ne nyt vihdoin ilmoittaa sinulle, oma Graceni... sinä saat kuulla ne toisen suusta."

"Toisenko suusta?" virkkoi Grace hiljaan.