Part 6

Yhdysmiehillä oli aina tapana tehdä siten ja tarjota toinen toisensa rouvalle käsivartensa päivällis- ja illallispöytään mennessänsä, sillä he olivat mitä parhaimmat ystävät ja mitä tuttavallisimmassa suhteessa toisiinsa.

Nyt näkyi paratiisilinnun-höyhen kulkevan keskelle päin lattiaa, ja pienet kellot alkoivat kovasti kilistä. Tohtorin palavat kasvot pyörähtelivät ympäri vernissalla voidellun, hyvätekoisen hyrrän tavalla, ja hengästynyt herra Craggs alkoi jo arvella, että kohtajaistanssi, samoin kuin kaikki muukin maailmassa, oli tehty "liian helpoksi". Herra Snitchey hyppi ja pyörähteli, kuin olisi hän tanssinut sekä itsensä että herra Craggsin ja vielä monen muunkin puolesta.

Tanssi teki huoneesen kovan ilmanvedon, joten tuli uuninpesässä sai uutta virkistystä ja alkoi leimuta kirkkaampana ja korkeampana. Se oli ikäänkuin huoneen henki-olento ja esiytyi kaikkialla. Se loisti ihmisten silmissä; se säteili jalokivissä, joita oli tyttöjen valkoisessa kaulassa; se valosti heidän korvillansa ja näytti ikäänkuin salaisesti kuiskailevan heille; se leimusi heidän vyötäisillänsä; se valaisi koko lattiaa, tehdäksensä sen heidän jalkojensa alla kauniiksi; se kimalteli laessa, luodakseen heidän kauniille kasvoilleen salaperäisesti säteitänsä; ja se piti oikein juhlatulitusta rouva Craggsin pienessä kellolaitoksessa.

Mutta elvyttävä ilmanhenki, joka leyhki siihen, alkoi yhä virkeämmin liikkua, mikäli soitto vilkastui ja tanssi pääsi parempaan vauhtiin. Sen leyhkä pani lehdet ja marjat seinillä semmoiseen liikkeesen, jota ne ennen olivat pitäneet puissa ollessansa. Se hengähteli huoneessa, ikäänkuin joukko näkymättömiä hengettäriä olisi liehunut näiden näkyväisten kemuilijain kantapäillä. Tässä pyörinnässä ja touhussa ei voinut eroittaa yhtä juonnetta tohtorin kasvoista, mutta sitä vastaan näytti paratiisilintuja siinä lentävän täyttä vauhtia kokonainen joukko ja kuului semmoinen kilinä, kuin lukemattomia pieniä kelloja olisi soinut, vienon myrskyn löyhytellessä lukuisia heilahtelevia helmoja. Vaan sitten lakkasi soitto ja tanssi loppui.

Tohtori, ollen nyt lämpymänä ja hengästyneenä, näytti yhä kärsimättömämmin odottelevan Alfredin tuloa.

"Eikö vielä ole mitään näkynyt, Britain? Eikö mitään ole kuulunut?"

"Ulkona on niin pimeä, ett'ei siellä voi mitään nähdä, eikä taas tässä hälyssä voi mitään kuullakaan."

"Niin on todellakin! Mutta sitä iloisemmat ovat tervetulijaisemme hänestä. Paljoko kello on?"

"Se on kaksitoista. Kyllä hänen nyt jo pitäisi tulla?"

"Kohenna tulta ja pane enemmän kivihiiliä uuninpesään", sanoi tohtori, "että tervetulotuksemme leimuaisi häntä vastaan yönpimeydessä, kun hän tulee niin likelle, että saa nähdä sen."

"Hän näkikin sen jo..." Hänelle loisti valo tohtorin asunnosta, kun hän kääntyi vanhan kirkon kulman ympäri. Hän tiesi kyllä, mistä se loisti. Hän näki vanhat talvipukuiset puut, joita oli hänen ja tulen välillä. Hän tiesi, että yksi niistä kesäilloilla suhisutti oksiansa Marionin ikkunan alla.

Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hänen sydämmensä tykki niin kovasti, että hän tuskin voi kestää onneansa. Kuinka usein hän oli ajatellut tätä hetkeä, kuvaillut sitä sellaiseksi ja sellaiseksi -- pelännyt, ett'ei se tulisikaan -- ikävöinyt ja halunnut sitä, ollessansa kaukana.

Taas loisti kirkas valo. Hän tiesi, että se oli sytytetty tervetulottamaan häntä ja kiirehtämään häntä tiellä. Hän viittasi kädellänsä, pyöritti hattuansa ja huudahti, ikäänkuin olisi jo nähnyt ne, joita ikävöi, ja ikäänkuin he olisivat voineet nähdä ja kuulla häntä, kun hän riemullisena riensi loistavaa tulta kohti pitkin kuraista ja likaista tietä.

Hän tunsi tohtorin ja ymmärsi, miten tämä oli tehnyt. Tohtori ei suinkaan ollut antanut hänen tulonsa tapahtua äkkiarvaamatta... mutta hän voi nyt kuitenkin äkkiarvaamatta saapua sinne, kun kulki viimeisen matkan jalkaisin. Jos puutarhan portti oli auki, niin voi hän siitä päästä sisään, vaan muuten oli hänen kiipeäminen muurin yli, joka ei myöskään ollut vaikeata. Hän voi niinmuodoin hetken kuluessa päästä heidän seuraansa.

Hän laskeutui alas rattailta, käskien kyytimiehen jäädä muutamaksi minuutiksi siihen ja sitten tulla hiljaa perästä. Itse kiiruhti hän edelleen, ja päästyänsä tohtorin asunnolle, ravisti puutarhan porttia, vaan kiipesi sitten muurille, hyppäsi alas toiselle puolelle ja seisoi nyt hengästyneenä vanhassa puutarhassa.

Siellä olivat puut paksussa härmässä, että pienet oksat näyttivät, pilvillä peitetyn kuun himmeässä valossa, olevan ikäänkuin liinaan käärittyinä. Hänen jaloissansa kahisi lakastuneita lehtiä, kun hän hiljaan hiipi asuinhuoneelle. Talviyön täydellinen kolkkous oli levinneenä taivaan sekä maan yli. Mutta ikkunoista loisti häntä vastaan iloinen valo. Niiden ohitse käveli sisässä ihmisiä, ja hänen korviinsa kuului epäselvää ääntä ja melua.

Hän kuunteli, kuullakseen Marionin ääntä. Hiipiessänsä ovelle koetti hän erottaa sitä muiden äänestä ja luuli vähän sitä kuulevansakin. Hän oli juuri aivan lähellä ovea, kun se yht'äkkiä aukeni, ja siitä astui ulos eräs, joka kohtasi hänet, mutta puolitukahtuneella äänellä parahtaen vetäytyi heti takaisin.

"Clemency", sanoi Alfred, "etkö enää tunne minua?"

"Älkää tulko sisään!" vastasi Clemency, työntäen häntä takaisin. "Menkää pois! Älkää kysykö minkätähden... vaan älkää tulko sisään!"

"Mikä nyt on?" huudahti Alfred.

"En tiedä... minua kauhistuttaa ajatellessani sitä... Menkää matkaanne! Kuulkaa!"

Nyt syntyi sisässä yht'äkkiä hälinä. Clemency pani kädet korvillensa. Sieltä kuului epätoivon huuto, jota ei käsillä voinut estää kuulumasta, ja Grace syöksyi, katsanto ja käytös hämmennyksissä, ovesta ulos.

"Grace", sanoi Alfred, ottaen hänet syliinsä. "Mikä nyt on? Onko Marion kuollut?"

Grace irroitti itsensä hänestä, voidakseen paremmin katsoa hänen kasvoihinsa, ja lankesi sitten hänen jalkoihinsa.

Joukko vieraita keräytyi sisästä heidän ympärillensä. Niiden muassa oli myöskin tohtori, paperi kädessä.

"Mikä nyt on!" huudahti Alfred, pannen kätensä päänsä päälle ja silmäillen epätoivoisena ympärillänsä olevia. Sitten lankesi hän polvilleen pyörtyneen Gracen viereen. "Eikö kukaan tahdo nähdä minua? Eikö kukaan tahdo puhutella minua? Eikö ole ketään, joka tuntisi minut? Eikö joukossanne ole ketään, joka voisi sanoa minulle, mitä tämä on?"

Ympärillä olevaiset alkoivat sopista:

"Hän on poissa!"

"Poissako", virkkoi Alfred epätoivoisena.

"Hän on mennyt karkuun, hyvä Alfred", sanoi tohtori murtuneella äänellä ja kädet kasvoilla. "Hän karkasi kodistansa ja meiltä. Tänä yönä. Hän kirjoittaa 'valintansa olevan viatonta, jota ei kukaan voi moittia ja rukoilee meitä antamaan hänelle anteeksi ja pitämään häntä muistossamme... ja on karannut'."

"Kenen kanssa? Mihin?" virkkoi Alfred ja hyppäsi ylös, ikäänkuin aikoen lähteä häntä ajamaan takaa; mutta kun ympärillä olevat tekivät tilaa, että hän pääsisi menemään, hoipersi hän takaperin ja vaipui entiseen asentoonsa, ottaen kiinni Gracen kylmästä kädestä ja pitäen sitä omassansa.

Nyt aljettiin hääriä ja juoksennella edestakaisin. Huoneessa syntyi suuri sekaannus, hälinä ja epäjärjestys, eikä kukaan tietänyt, mitä oli tehtävä. Toiset valmistautuivat ajamaan häntä takaa teillä, toiset hankkimaan hevosia ja lyhtyjä, toiset juttelivat keskenänsä, ett'ei ollut mitään jälkiä eikä merkkiä, joita myöten voisi häntä seurata. Toiset tulivat ystävällisinä Alfredia lohduttamaan, toiset taas huomauttivat hänelle, että Grace oli vietävä sisään ja että hän heittäisi Gracen käden... mutta hän ei ottanut korviinsa heidän puheitansa eikä niin liikahtanut.

Lunta satoi sakeasti ja isoissa höytäleissä. Alfred katsoi hetkisen ilmaan ja ajatteli, että tämä valkoinen aine, jota juuri putosi maahan, oli sopiva hautaamaan hänen toiveensa ja onnettomuutensa. Hän silmäili ympärillänsä lumettunutta maata ja ajatteli, että Marionin jälkien piti samassa peittyä, kun syntyivät ja että hänen muistonsa oli myöskin samalla tavalla haihtuva. Mutta ilmaa ei hän ajatellut eikä myöskään liikahtanut paikastansa.

III.

Alfredin palausyöstä alkaen oli maailma tullut kuusi vuotta vanhemmaksi. Oli lämmin, syksyinen iltapuoli ja kaiken päivää oli kovasti satanut. Yht'äkkiä tuli aurinko pilvien takaa näkyviin ja vanha taistelukenttä kimalteli iloisena ja kirkkaana siinä vihreässä kohdassa, johon auringon säteet ensin sopivat, ja lähetti siitä iloisia tervehdyksiä ympäri tasankoa, ikäänkuin äsken sytytetystä valotornista, jotka levisivät yhä laajemmalle ja joihin tuhansilta haaroilta näytti tulevan vastauksia.

Kuinka kaunis oli maisema säteillessänsä siten auringon paisteessa, jonka valtava vaikutus ikäänkuin ylenluonnollisella tavalla teki itsensä kaikkialla tuntuvaksi ja kirkasti kaiken. Metsässä, joka äsken oli himmeä ryhmäikkö, esiytyi nyt monenlaista väriä, keltaista, vihreää, ruskeaa ja punaista; monenmuotoisia puita ja niiden oksilla kiiltäviä sateenpisaroita, jotka välähtelivät pudotessansa maahan. Vihanta niitty, joka äsken oli ikäänkuin sokeana, näytti nyt jälleen saaneen näkönsä, voidakseen kirkkaana ja värikkäänä silmäillä heijaisevaa taivasta. Vainiot, ojat, aituukset, yksityiset huoneet, kylät, kirkontorni, joki ja vesimylly, kaikki selvenivät hymyilevinä näkyviin pimeästä ilmasta. Linnut laulelivat suloisesti. Kukat kohottivat maahan päin nyökistyneitä nuppujansa. Tuoksuvia höyryjä nousi virkistyneestä maasta. Sininen taivas levisi valtavana niiden päällä. Auringon vinot säteet tuhosivat mustia pilviryhmiä, joita oli niiden edessä, ja vesikaari, tämä kaikkein niiden värien ilmaus, jotka kaunistavat taivasta ja maata, näyttäytyi täysikokoisena taivaankannella.

Tien vieressä oli pieni ravintola. Sitä siimesti iso jalava, jonka jättiläisjuurelle oli tehty penkkejä kävelijöitä varten. Ravintolan hauska etupuoli oli, niinkuin sellaisissa virvoituspaikoissa pitää ollakin, maantiehen päin, joten se houkutteli matkustavaista sisälle, antaen äänettömiä, mutta vakuuttavia lupauksia siitä, että tässä paikassa oli hyvä vastaanotto. Tulipunainen kyltti, joka oli naulattu ylös puuhun, loisti kultaisine kirjaiminensa auringon paisteessa ja kurkisti iloisten kasvojen tavalla alas vihreiden lehtien välitse. Vesiallas, täynnä raikasta kirkasta vettä, ja hyvätuoksuinen ruoho sen ympärillä panivat jokaisen lähestyvän hevosen aina nostamaan korviansa. Karmosiinipunaiset kartiinit alakerran ikkunoissa ja puhtaat valkoiset esiriput yläkerran pienissä makuukamareissa näyttivät joka kerta, kun tuuli niitä leyhytteli, ystävällisesti viittaavan ohitsekulkijaa sisälle. Viheriävärisiin ikkunanluukkuihin oli kirjoitettu kultaisilla kirjaimilla: "Sahtia, olutta, puhtaita viinejä, mukavia vuoteita." Oven päällä oli miellyttävä ruskean ruusin kuva, ja ikkunoilla kukkivia kasveja puhtaissa punaisissa kruukuissa, jotka tuikasti erosivat asunnon valkoisista seinistä; ja pimeässä etehisessä oli valonraitoja, jotka kuvastuivat sinne kirkkaista pulloista ja juomakannuista.

Ovella näyttäytyi myöskin isäntä itse. Hän oli lyhyenläntä, leveänpylläkkä mies. Hän seisoi siinä kädet taskussa ja jalat sen verran hajallaan, että niistä voi selvästi huomata hänessä olevan tyytyväisyyttä kaikkeen, mitä kellarissa oli, ja lujaa luottamusta ylimalkaan siihen, mitä ravintolansa saattoi tarjota. Korskailemiseksi ei sitä luottamusta voinut otaksua, sillä se oli levollista ja teeskentelemätöntä. Runsas märkyys, joka vallitsi kaikkialla äskeisen sateen jälkeen, näytti hänestä olevan hyvin sopivaa. Hänen ympäristöllänsä ei missään ollut janoa. Muutamat raskasnuppuiset dahliat, jotka kurkistelivat hänen pienen hyvästi hoidetun puutarhansa pisteen yli, olivat juoneet niin paljon kuin jaksoivat ja ehkä enemmänkin ja näyttivät nyt sen johdosta voivan huonosti. Mutta ruusut, keltaorvokit ja ikkunakasvit sekä vanhojen puiden lehdet, jotka olivat kohtuuden ystäviä, eivät olleet nauttineet enempää kuin mikä oli terveellistä ja sopivaa kehittämään heidän loistavimpia ominaisuuksiansa. Ne näyttivät viettävän sellaista viatonta huvittelua, että tipahuttelivat lehdiltään maahan raskaita vesipisaroita, jotka, mitään vahingoittamatta, tekivät hyvää siinä, mihin putosivat, sillä ne kostuttivat semmoisia piilokohtia, joihin sade ei päässyt.

Tällä kylänravintolalla oli perustamisestansa alkaen ollut omituinen kyltti. Siinä oli loistavilla kirjaimilla nimi "Muskottirauta", joksi tätä ravintolaa kutsuttiin, ja sen alla samanlaisilla kirjaimilla: "Benjamin Britain".

Likemmin silmäiltyä ja paremmin tarkasteltua ovella seisovaa isäntää, olisi kyllä voinut huomatakin, ett'ei se ollut kukaan muu, kuin Benjamin Britain itse. Aika oli tosin hiukan muuntanut hänen muotoansa, vaan oli muuntanut sitä vielä entistä mukavammaksi, joten hän todellakin oli sangen luonnistunut ravintolanisäntä.

"Rouva Britain viipyy vähän kauan", sanoi herra Britain, katsoen tielle päin. "Nyt on jo teenaika."

Ja kun ei rouva Britain'ia vieläkään kuulunut, niin käveli hän hiljalleen tielle ja kääntyi silmäilemään hyvin tyytyväisen näköisenä ravintolaansa. "Tuollainen juuri pitäisi se ravintola olla, johon minä tahtoisin mennä sisälle, jos en itse olisi ravintolan pitäjä", sanoi Britain.

Sitten meni hän puutarhansa pisteen viereen katsomaan dahlioitansa. Ne katsoivat samoin häneen avuttoman näköisinä ja nuput raskaasti nyökistyneinä, ja niistä poreili ylellistä vettä raskaissa pisaroissa.

"Näitä tulee pitää silmällä", sanoi Benjamin. "Täytyy muistuttaa häntä siitä. Mutta milloin hän sieltä tulee!"

Herra Britain'in parempi puoli näytti kaikessa olevan niin hänen parempi puolensa, että hänen huonompi puolensa oli kokonaan hämmennyksissä ja auttamattomassa tilassa, jos parempi puoli oli poissa.

"Eihän hänellä tietääkseni olisi pitänyt olla mitään erinäistä viivykkiä", jatkoi Benjamin. "Tosin oli hänellä, paitsi torilla käyntiä, muutamia pieniä asioita; vaan eihän niitä ollut monta. Ah, tuolla tuleekin hän vihdoin!"

Rattaat, joissa oli poika ajajana, tulla rämisivät tietä myöten. Huojuvalla istupaikalla niissä istui rotevaruumiinen, matroonannäköinen nainen, takana märkä sateenvarjo levällään kuivamassa ja paljaat käsivarret korin ympäri, joka oli hänen polvillaan, sekä vieressä kahdenpuolen paljo muita koreja ja paketteja. Hänen kasvoissansa esiytyi hyväsävyisyys, mutta käytöksensä oli nurintapaista, kun hän kiikkui sinne tänne rattaillansa, jotka matkan päästä näyttivät hyvin vanhanaikaisilta. Ja samallaisilta näyttivät ne likemmäksikin tultuansa, ja kun ne pysähtyivät Muskottiraudan ovelle, niin pisti niistä ulos pari kenkää, jotka nopeasti sujahtivat herra Britain'in sylitse maahan, eikä se, jonka jalassa ne olivat, voinut olla kukaan muu kuin Clemency Newcome.

Ja hän se olikin sekä hänen jalassansa nuo kengät. Hän oli sangen kukoistavan ja hyvinvoivan näköinen, kasvot yhtä kiiltävät ja pyöreät kuin ennenkin, mutta kyynärpäät ihan eheinä ja melkein tuntumattomina, sillä Clemency oli parantuneissa oloissa lihonut.

"Kauanhan viivyitkin!" sanoi herra Britain.

"Näethän, kuinka paljo minulla oli toimittamista!" vastasi Clemency, katsoen, tulivatko kaikki paketit ja korit eheinä kotiin. "Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen... missäs yhdestoista on... Ai, kori olikin yhdestoista!... Kaikki on oikein! Riisu nyt Harry hevonen pois valjaista, ja jos se taas alkaa köhiä, niin pane sille eteen lämmintä silppua yöksi. Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen... kah, missäs yhdestoista on? Ai, oikeinhan ne olivat kaikki, vaikk'en taas muistanut! Miten lapset voivat?"

"Hyvin kaikki!" vastasi Britain.

"Jumala siunatkoon heidän pieniä kauniita kasvojansa!" sanoi rouva Britain, ottaen hatun pois isosta päästänsä (sillä hän ja hänen miehensä kuuluivat nyt vallassäätyläisten lukuun) ja silittäen kämmenillään hiuksiansa. "Kas niin; nyt suuta ukkoseni!"

Herra Britain täytti heti hänen halauksensa.

"Kaikki on nyt luullakseni oikein toimitettu", sanoi rouva Britain, pistäen kätensä taskuun ja vetäen sieltä ulos kokonaisen pakan pieniä kirjoja ja rypistyneitä papereita. "Velkakirjat hyvällä kannalla... nauriit myöty... juomatehtaan lasku tarkastettu ja maksettu... tupakkapiippuja tilattu... seitsemäntoista puntaa neljä shillingiä pantu pankkiin... tohtori Heathfieldille pienen Clemin lääkäröimisestä, voitko arvata kuinka paljon?... Tohtori Heathfield ei ottanut mitään."

"Sen arvasin jo edeltäkäsin", vastasi Britain.

"Tulkoonpa sinulle perhettä kuinka paljo hyvänsä, sanoi hän, niin hänen palkaksensa ei sinun tarvitse puolta penniä maksaa. Ei koskaan, vaikka saisit kaksikymmentä."

Herra Britain tuli totisen näköiseksi ja katsoi tiukasti seinään.

"Eikö hän ole hyvätahtoinen?" sanoi Clemency.

"Kyllä hän on", vastasi herra Britain, "enkä tahdo häntä sellaisesta hyvätahtoisuudesta moittiakaan."

"Ei pidäkään", virkkoi Clemency. "Ja kiplistä sain kahdeksan puntaa kaksi shillingiä. Se ei minusta ole mikään huono hinta."

"Se on sangen hyvä", vastasi Britain.

"Oikein minua ilahuttaa", virkkoi Clemency, "että olet niin tyytyväinen, mutta tiesinhän sen edeltäkäsin, että niin olisit. Nyt luulen jo puhuneeni kaikki, eikä C. Britain'illasi ole siis mitään enempää sinulle juteltavana. Ha ha ha! Siinä ovat nyt kaikki paperit, lue ne. Ah, odotas hiukan... Täällä on painettu lappu, joka on pantava seinälle... se on vielä yhtä märkä, kuin painosta tullessaan. Kuinka se lemuaa hyvältä!"

"Mikä se on?" sanoi Britain, katsoen paperiin.

"En tiedä", vastasi hänen vaimonsa, "en ole vielä sitä lukenut."

"Myötävänä huutokaupalla", luki Muskottiraudan isäntä, "jos ei niitä ole jo ennen myöty erityisen sopimuksen kautta."

"Sitä ne aina panevat niihin", virkkoi Clemency.

"Niin, mutta eivät ne aina sitä pane näihin", vastasi Britain. "Katsohan: huoneita y.m. ... korkoja y.m. ... metsiä y.m. ... aituuksia y.m. ... herrat Snitchey, Craggs y. m. ... jotka kaikki kuuluvat Mikael Wardenin, esquiren, vapaatilaan, joka myödään, koska hän aikoo edelleen oleksia ulkomaalla!"

"Aikoo edelleen oleksia ulkomaalla!" huudahti Clemency.

"Niinhän tässä on", vastasi Britain, "katso!"

"Ja kuitenkin kuulin minä tänään tohtorilla kuiskailtavan, että hän oli luvannut kohta antaa likempiä tietoja itsestänsä!" sanoi Clemency, nyökyttäen murheellisesti päätänsä ja hieroen kyynärpäitänsä, ikäänkuin olisi entisien aikojen muisto elvyttänyt hänen vanhoja tapojansa. "Jumala lohduttakoon heitä! Kyllä se tulee olemaan heille kova kolahdus siellä kaukana."

Herra Britain huokasi, ja pudistaen päätänsä vastasi, ett'ei hän voinut ymmärtää eikä ollut pitkään aikaan koettanutkaan sitä ymmärtää. Näin sanottuansa kiinnitti hän lapun ikkunankarmin sisäpuoleen. Ja Clemency, seisottuansa hetkisen äänettömiin mietteihin vaipuneena, selvitti otsansa ja riensi katsomaan lapsia.

Vaikka Muskottiraudan isäntä oli sangen mielistynyt hyvään vaimoonsa, oli hän kuitenkin aina vanhaan tapaansa ikäänkuin holhunalainen, ja vaimonsa huvitti häntä suuresti. Mutta se olisi kovin kummastuttanut häntä, jos kuka olisi sanonut hänen vaimonsa oikeastaan hoitavan hänen taloansa ja hänen vaimonsa oikeastaan tehneen hänet varakkaaksi mieheksi järkevällä toiminnallaan, hyvällä luonteellaan, tarkkuudellaan ja uutteruudellaan.

Siten käy helposti kaikissa elämän suhteissa (niinkuin jokapäiväinen kokemus osottaa), ett'ei osata pitää arvossa sellaisia herttaisia luonteita, jotka eivät omista itselleen suurempata ansiota, kuin minkä oma ujo käsityksensä myöntää, ja että ulkonaisten eriskummaisuuksien ja vikojen johdosta aljetaan pitää vääriä luuloja ihmisistä, joiden sisällinen arvo, jos tarkemmin heitä tutkimme, punastuttaa meitä, kun vertailemme itseämme heihin.

Ajatellessansa tunsi herra Britain aina iloa siitä, että oli alentanut itsensä ottamaan Clemencyn vaimoksensa. Clemency oli hänelle alinomaisena todistuksena hänen sydämmensä hyvyydestä ja luonteensa taipuvaisuudesta. Ja hän oli miettiessänsä tullut siihen päätökseen, että Clemency oli kunnollisena vaimona ainoastaan uusi todistus siitä vanhasta totuudesta, että hyve palkitsee itse itsensä.

Herra Britain oli kiinnittänyt huutokaupan kuulutuksen ikkunankarmiin ja pannut kaappiin lukon taakse todistukset vaimonsa senpäiväisestä vaikutuksesta, pitäen koko ajan itseksensä puhetta, kuinka hänen vaimonsa oli taitava asioissa -- kun tämä palasi takaisin sen iloisen sanoman kanssa, että molemmat herrat Britain leikkivät paraillaan vaunuvajassa Betsyn hoidossa ja että pikku Clem makasi vuoteellansa "aivan kuin kuva". Sitten istuutui hän pieneen pöytään kaatamaan kuppeihin teetä, joka siinä odotti häntä. Vieraskamarissa, jossa he istuivat, oli pieni kaunis ruokakaappi, sisällä sellaisia tavallisia kaluja kuin pulloja ja laseja. Seinäkello, joka kävi minutilleen, oli juuri puoli kuusi. Kaikki oli oikealla paikallansa ja suurimmalla tarkkuudella kirkastettu ja puhdistettu.

"Ensi kertaa saan tänään aikaa istuutua", sanoi rouva Britain, raskaasti huoahtaen, ikäänkuin aikoen siinä istua yöhön asti. Mutta heti nousi hän jälleen jaloilleen ojentamaan miehellensä teetä ja tekemään hänelle voileipää. "Kuinka tuo kuulutus vie ajatukseni takaisin entisiin aikoihin!" sanoi hän.

"Ah!" vastasi herra Britain, menetellen teekuppinsa kanssa, kuin olisi se ollut osteri ja tyhjentäen sen myöskin samalla tavalla.

"Herra Mikael Warden juuri", jatkoi Clemency pudistaen huutokaupan tähden päätään, "saattoi minut pois palveluksestani".

"Mutta hankki sinulle siihen sijaan miehen", sanoi herra Britain.

"No niinhän tuo teki", vastasi Clemency, "ja suuret kiitokset annankin hänelle siitä."

"Ihminen on tottumuksen orja", virkkoi herra Britain, silmäillen häntä teekuppinsa yli. "Minä olin jo niin tottunut sinuun, ett'en olisi voinut tulla sinutta toimeen. Siten yhdyimme me mieheksi ja vaimoksi, Ha ha! Me kumpikin! Kuka olisi sitä uskonut!"

"Niinhän se on!" vastasi Clemency. "Mutta kyllä sinä, Ben, teit siinä hyvin."

"Eihän se mitään ollut", vastasi herra Britain, vähänvaateliaan näköisenä. "Eihän se mitään ollut, josta maksaisi puhua."

"Oli se sentään jotain", vastasi hänen vaimonsa hyvin avomielisesti. "Minusta ainakin on se jotain ja tulen siitä olemaan sinulle aina sangen kiitollinen. Ah! (nyt loi hän taas silmänsä kuulutukseen) kun hänen poislähtönsä tuli tietyksi eikä sitä hyvää tyttöä voinut enää mitenkään saada takaisin, silloin en voinut olla puhumatta, mitä siitä tiesin, ja tein sen yhtä paljon hänen kuin heidänkin tähtensä."

"Sinä juttelit siitä jokaiselle", sanoi hänen miehensä.

"Ja tohtori Jeddler", jatkoi Clemency, pannen teekupin pois kädestänsä ja silmäillen yhä edelleen mietteliäänä huutokaupankuulutusta, "ajoi murheissaan ja vihastuneena minut heti pois talostansa! Ei mikään ole minua niin ilahuttanut koko ijässäni, kuin se, ett'en silloinkaan edes sanonut hänelle yhtä pahaa sanaa enkä pienintäkään vihamielisyyttä tuntenut itsessäni häntä kohtaan, sillä hän katui sitä tekoansa vilpittömästi jäljestä päin. Kuinka usein hän on istunut juuri tässä kamarissa ja jutellut minulle, että hän silloin oli sangen pahoillansa siitä! Viimeksi puhui hän siitä eilen sinun poissa ollessasi. Kuinka usein hän on tässä kamarissa puhunut minulle tuntikausia yhtä mittaa, milloin yhtä milloin toista, minkä on luullut minua huvittavan!... ja kaiken sen on hän tehnyt menneiden aikojen johdosta ja sentähden, että hän piti minusta."

"Mutta kuinka saatoit huomata sen?" kysäsi Britain hämmästyneenä siitä, että Clemency tajusi selvään sellaisen totuuden, joka ei hänenkään tutkistelevan järkensä eteen ollut kuin puolimiten paljastunut.

"Sitä en tiedä", vastasi Clem, puhuen teetänsä, saadakseen sitä jäähtymään. "En saattaisi sanoa sitä sinulle, vaikka antaisit minulle sata puntaa palkinnoksi."

Ehkä olisi Britain vielä tarkemmin perustellut tätä asiaa, joll'ei yht'äkkiä olisi huomannut, että paraatiovella seisoi herrasmies huolivaatteissa, viitta hartioilla ja ratsassaappaat jalassa. Hän näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan heidän jutteluaan eikä ensinkään olevan kiireissänsä keskeyttämään sitä.

Clemency nousi pikaisesti ylös istualtaan huomattuansa hänet. Samoin teki herra Britain ja tervehti vierasta.

"Suvaitsetteko nousta yläkertaan, sir, siellä on meillä puhtaita kamareita?"