Part 4

"Olkoon niin! Ei tarvitsekaan teidän kuunnella minua", vastasi klientti, "mutta en sentään voi olla asiasta puhumatta. Minä en aio pyytää siihen tohtorin suostumusta, sillä tiedän, ettei hän sitä antaisi; mutta ei sentään ole tarkoituksenani tehdä hänelle mielipahaa ja kiusaa, vaan (paitsi sitä, ett'ei sellaisessa joutavassa asiassa, kuten hän sanoo, ole mitään vakaista) tahtoisin ainoastaan vapauttaa hänen tyttärensä, oman Marionini siitä, mitä itse näen ja tiedän, että hän nimittäin pelkää ja pitää suurimpana onnettomuutenaan rakastajansa jälleen näkemistä. Se on totta, jos mikään, että hän pelkää Alfredin tuloa. Niin ollessa en siten tee kellekään vääryyttä. Nykyjään ahdistetaan ja ajetaan minua perästä täällä joka paikassa, että olen melkein kuin lentokala; hiiviskelen ympäri pimeässä, olen ulos-suljettuna omasta asunnostani enkä tohdi omalla maallani kävelläkään. Mutta se asunto, se maa ja monta tynnyrinalaa sen lisäksi tulevat jälleen, kuten itse olette vakuuttaneet, minun omakseni, joten Marion, teidän omien harkintojenne mukaan, jotka eivät koskaan ole liioiteltuja, on kymmenen vuoden kuluttua minun vaimonani pääsevä paljoa rikkaammaksi, kuin Alfred Heathfieldin vaimona. Sitä paitsi kammoo hän tätä miestä (huomatkaa se), enkä minäkään häntä rakasta, jos siten voi sanoa mieheen nähden. Kelle tapahtuu silloin vääryys? Asia on aivan suora ja mutkaton. Minun oikeuteni on yhtä tärkeä kuin Alfredinkin, jos Marion kerran päättää minuun suostua; ja minä taas annan hänen tehdä asiassa aivan mielensä mukaan. Te ette suvaitse kuulla tästä enempää, enkä minäkään tahdo enempää teille puhua, Sanokaa nyt, koska tunnette aikomukseni ja tilani... milloin on minulle parasta lähteä?"

"Viimeistään viikon kuluttua, vain kuinka, herra Craggs?" sanoi herra Snitchey?

"Jo vähää ennemminkin kehottaisin minä teitä lähtemään", virkkoi Craggs.

"No kuukauden kuluttua sitten", vastasi klientti, silmäiltyänsä ensin tarkkaavaisesti yhdysmiehiä. "Tästä päivästä kuukauden kuluttua. Tänään on torstai. Käyköön hyvästi tai huonosti, vaan tästä päivästä kuukauden kuluttua lähden matkaan."

"Se on pitkää viipymystä", virkkoi herra Snitchey, "se on liian pitkää. Mutta olkoon niin. Kah, kun ei ottanut itselleen kolmen kuukauden aikaa", jupisi hän itseksensä. "Vain aiotte nyt lähteä! Hyvää yötä, sir!"

"Hyvää yötä", rastasi klientti, pudistaen yhdysmiehiä kädestä. "Jos elätte, niin saatte vielä nähdä minun käyttävän ymmärtäväisemmin varojani. Tästä lähtein tulee onneni tähtenä olemaan Marion!"

"Menkää varovasti rapuista sir", muistutti Snitchey, "sillä siinä hän ei ole kiilumassa. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"

Yhdysmiehet tulivat nyt, kynttilä kädessä kummallakin, näyttämään hänelle rapuissa valkeaa, ja hänen mentyänsä seisoivat he ja silmäilivät toisiansa.

"Mitä luulette tästä kaikesta, herra Craggs?" kysäisi herra Snitchey.

Herra Craggs pudisti päätänsä.

"Sinä päivänä, jolloin holhutoimi lakkasi, ei tuo rakastunut pari meidän mielestämme, muistaakseni, jättänyt toisillensa jäähyväisiä juuri niinkuin olisi pitänyt, vain kuinka?" sanoi herra Snitchey.

"Ei se jättänyt", vastasi herra Craggs.

"Mutta ehkä hän kuitenkin pettyy", jatkoi herra Snitchey, pannen tulenkestävän arkun lukkoon ja siirtäen sen paikallensa. "Mutta jos taas asiassa on perääkin, niin eihän pikkuinen vaihettelevaisuus ja petollisuus ole mitään ihmeellistä. Kuitenkin olivat hänen kauniit kasvonsa minusta sangen vilpittömän näköiset. Olin myös huomaavinanikin", lisäsi herra Snitchey, ottaen yllensä päällystakin (sillä ulkona oli kylmä), vetäen sormikkaat käteensä ja sammuttaen toisen kynttilän, "että hänen luonteensa oli viime aikoina tullut lujemmaksi ja päätteliäämmäksi, enemmän hänen sisarensa luonteen kaltaiseksi."

"Samaa huomasi myöskin rouva Craggs", sanoi herra Craggs.

"Ennen ottaisin tänä iltana mitä hyvänsä maksaakseni", sanoi herra Snitchey, joka oli hyväsydämminen mies, "kuin uskoakseni herra Wardenin tehneen noita kauppoja isännän tietämättä. Vaikka tosin hän on ajattelematon, oikullinen ja keveä jalaltaan, tuntee hän sentään jokseenkin maailmaa ja sen asujamia (mutta se ei nyt ole mitään ihmeellistä, sillä hän on saanut kalliisti maksaakin siitä, minkä tietää), ett'en ensinkään ole varma asiassa. Kuitenkin on meille parasta, ett'emme sekaannu siihen. Me emme voi tehdä muuta, kuin olla ääneti."

"Emme voi muuta", vastasi Craggs.

"Ystävästämme tohtorista ovat sellaiset asiat helppoja", jatkoi herra Snitchey, nyökyttäen päätänsä, "hän ei niissä tarvitse filosofiaansa minun luullakseni. Ystävämme Alfred puhuu aina elämän taistelusta", tätä sanoessansa nyökytti hän taas päätänsä, "mutta hyvä olisi, ett'ei hän liian aikaiseen sortuisi siihen. Onko teillä jo hattunne, herra Craggs, niin sammutan tämänkin kynttilän."

Saatuansa herra Craggsilta myöntävän vastauksen, antoi herra Snitchey teon seurata sanoja, jonka jälkeen he hapuilivat ulos neuvottelukamarista, joka nyt oli yhtä pimeä kuin puheena oleva asiakin tai kuin laki ylimalkaan.

Kertomuksemme siirtyy nyt pikkuiseen, rauhalliseen lukukamariin, jossa molemmat sisaret ja ripsas, vanha tohtori istuivat samana iltana iloisen takkavalkean ääressä. Grace paraillaan ompeli. Marion luki ääneensä kirjaa, joka oli avoinna hänen edessänsä. Tohtori yönutussa ja tohveleissa istui nojatuolissansa jalat lämpymälle huopapeitteelle ojennettuina, ja silmäillen tyttäriänsä, kuunteli lukemista.

Kauniit olivatkin he nähdä. Koskaan ei miellyttävämpiä kasvoja ole ollut lieden ääressä tekemässä sitä rakkaaksi ja huvittavaksi. Erilaisuus näiden sisarten väliltä oli kolmen vuoden kuluessa vähin haihtunut, sillä nyt näkyi nuoremmankin sisaren otsalla, kuvastui hänen katsannossansa ja tuntui hänen äänessänsä sama lempeä vakaisuus, jonka hänen äiditön nuoruutensa oli jo aikaa sitten jouduttanut kypsyyteen vanhemmassa sisaressa. Mutta hän se vieläkin näytti olevan hennompi ja suloisempi; näkyi yhä aina painavan päätään sisarensa rintaa vasten, panevan luottamuksen sisareensa ja katsovan tämän silmiin neuvon ja tuen tarpeessa -- tämän miellyttäviin silmiin, jotka aina olivat yhtä levolliset, yhtä kirkkaat, yhtä lempeät, kuin ennenkin.

"Ja ollessaan nyt kotonansa", luki Marion kirjasta, "siinä kodissa, joka muistojensa kautta oli tullut hänestä sanomattoman rakkaaksi, alkoi hän kohta huomata sydämmensä suuren koetuksen olevan lähellä, ja ett'ei sitä voinut lykätä tuonnemmalle. Koto, meidän lohduttajamme ja ystävämme, kun kaikki muu pettää; siitä eroaminen on karvasta joka askelella kätkyestä hautaan asti."

"Rakas Marion", sanoi Grace.

"Mikä nyt tyttöseni!" virkkoi tohtori, "mikä sinulle tuli?"

Marion pani kätensä sisarensa käteen, jonka tämä ojensi hänelle ja jatkoi lukemista. Hänen äänensä oli itkunsekainen ja vapiseva, vaikka hän kyllä koetti sitä vakauttaa.

"Siitä eroaminen on joka askelella, kätkyestä hautaan asti, aina karvasta... Oi koti! joka olet meille niin uskollinen, vaikka usein saat ainoastaan ylenkatseen palkaksesi. Ole sääliväinen niitä kohtaan, jotka hylkäävät sinut, äläkä ankarilla soimauksilla aja heitä takaa harhailevilla askeleillansa. Älä näytä helliä silmäyksiä, äläkä tuttuja hymyilyltä siinä kuvassasi, jonka asetat heidän mielikuvituksensa eteen. Älä näytä yhtä lempeyden, vieraanvaraisuuden, helleyden, anteeksiantavaisuuden tai sydämmellisyyden merkkiä heille. Älä anna minkäänlaista rakasmielistä sanaa tai mieltämurtavaa ääntä menneeltä ajalta kaikua tuomitsevaisesti hylkääjäsi korviin -- vaan ole ankaran ja pelottavan näköinen, jos voit, tee siten katuvaista armahtaessasi!"

"Rakas Marion, älä lue enempää tänä iltana", sanoi Grace, sillä Marion itki.

"En voisikaan lukea pitempään", vastasi hän ja pani kirjan kiinni. "Sanat ovat kaikki kuin tulen vallassa."

Tohtoria näytti tämä huvittavan, sillä hän nauroi ja taputti Marionin päätä.

"Mitä antaa historiakirjan tuolla tavalla vallata mieltä!" sanoi tohtori Jeddler. "Painomustetta ja paperia!... Mutta kaikki voi siinä tapauksessa olla yhdenlaista. Vakaisen asian tekeminen painomusteesta ja paperista on yhtä järjellistä kuin sen tekeminen jostain muustakin. Pyyhi nyt kuitenkin silmäsi, enkelini, pyyhi silmäsi. Tohdin vakuuttaa, että sankaritar, josta luit, on jo aikaa sitten palannut kotiinsa ja hyvittänyt sen jo -- joll'ei taas ole, niin suuri luku siitä, sillä olennainen koti ei ole muuta kuin neljä seinää ja olematon ainoastaan musteessa kastellun kynän jälkiä. Mutta mikä nyt on taas?"

"Minähän se olen", vastasi Clemency, pistäen päänsä sisään ovesta.

"No mikä sinulla on?" kysyi tohtori.

"Mikäpä minulla olisi", vastasi Clemency -- eikä hänen sanojansa voinut epäilläkään, kun katsoi hänen pyöreihin kasvoihinsa, joissa, niinkuin tavallisesti, vallitsi suurin tyytyväisyys, tehden hänen oudonlaisesti muodostuneet kasvonsa milt'ei miellyttäviksi. Tosin eivät raamut kyynärpäissä olleet mitään sellaisia, että niitä olisi voinut pitää kauneuden merkkinä; mutta parempi on kuitenkin elämän läpi vaeltaessa satuttaa kyynärpäitä kuin luonnonlaatua, ja Clemency olikin luonteeltansa niin terve ja vilpas, että hän siinä suhteessa veti vertoja kelle maan kaunottarelle hyvänsä.

"Mikähän minulla olisi", sanoi Clemency, "mutta... tulkaa vähän likemmäksi, isäntä!"

Tohtori noudatti, hiukan hämmästyneenä, hänen pyyntöänsä.

"Olette sanonut, ett'en antaisi teille mitään heidän läsnäollessansa, muistatteko sen?" virkkoi Clemency.

Tohtorin perhettä tuntematon olisi luullut Clemencyn, kun hän tätä sanoessansa kummallisesti räpytteli silmiänsä sekä oudonlaisesti vavahutteli ja käänteli kyynärpäitänsä, tahtovan syleillä itseänsä ja tarkoittavan sanalla "mitään" jonkinlaista ulkonaista mieltymyksensä osotusta. Tohtori itsekin näytti yht'äkkiä hämmästyvän, mutta rauhoittui heti, kun Clemency, etsittyään ensin molemmat taskunsa, alkoi etsiä oikeaa taskuansa ja sitten taas vasenta, vaan heti jälleen palasi oikeaan ja otti sieltä kirjeen, joka oli tullut postissa.

"Britain oli poissa asialla", sanoi hän nauraen, ojentaessaan tohtorille kirjeen, "ja sill'aikaa toi postimies sen. Siinä on sinetissä A.H. Herra Alfred on kotimatkalla, siitä tohtisin vaikka vetoa lyödä... ja kohta saamme häät, sillä minulla oli tänä aamuna kaksi lusikkaa teevadissani. Ja kuinka hitaasti hän avaa sitä auki!"

Tämän puhui hän vallan itseksensä, nousten yhä ylemmäksi ja ylemmäksi varpaisillensa sekä kärsimättömänä, kun ei paikalla saanut tietää uutista, kiersi esiliinansa korkkiruuvin kaltaiseksi ja töristi suunsa pullonmuotoiseksi.

Vihdoin, kun hänen odotuksensa tuli kireimmilleen ja hän näki tohtorin aivan levollisena lukevan kirjettä, laskeutui hän jalkapohjillensa ja epätoivosta äänettömänä ja ikäänkuin voimatta pitempään hillitä uteliaisuuttansa, heitti esiliinan kuin silmikon kasvoillensa.

"Kuulkaas tytöt!" virkkoi tohtori. "En voi olla ilmoittamatta. En ole ijässäni voinut kätkeä salaisuutta, jos ei noita juuri olekaan senlaatuisia, joita maksaisi kätkeä tällaisessa... mutta yhdentekevää millaisessa... Niin, Alfred tulee kohta kotia."

"Kuinka kohta?" virkahti Marion.

"Mitä! Joko nyt historiakirja jää unhotuksiin?" sanoi tohtori, nipistäen häntä poskesta. "Arvasin kyllä, että sellainen uutinen kuivaa kyyneleet sinulta. Tosin pyytää hän tässä minua pitämään teiltä salassa hänen tulonsa, mutta en tahdo sitä tapahtumaan teille äkkiluulematta. Pitää varustautua ottamaan häntä vastaan."

"Kuinka kohta tulee hän", kysäisi Marion uudelleen.

"Ehk'ei niin kohta, kuin sinä malttamattomuudessasi tahtoisit, mutta piakkoin tulee hän. Odotas... tänään on torstai, eikö niin? Hän lupaa saapua tänne tästä päivästä kuukauden kuluttua."

"Tästä päivästä kuukauden kuluttua", kertoi Marion hiljaa.

"Se päivä, jolloin hän saapuu, tulee olemaan meille ilo- ja juhlapäivä", sanoi hänen sisarensa Grace lempeällä äänellänsä ja syleili onnitellen Marionia, "Mitä niin kauan olemme toivossa odottaneet, se toteutuu vihdoinkin."

Marion hymyili siihen vastaukseksi, mutta hymyili surullisesti, vaikka kyllä hänen mielensä oli täynnä lempeyttä hänen sisartansa kohtaan. Ja kun hän katsoi sisarensa kasvoihin ja kuuli tämän tasaisella, sointuisella äänellänsä kuvailevan, kuinka onnellisiksi Alfredin tulo tekee heidät, niin alkoi hänenkin kasvoistansa loistaa toivo ja ilo.

Ja muukin kuin toivo ja ilo. Niissä näkyi jotain semmoista, joka pian sanoen hämmensi kaiken muun mielenilmauksen, mutta jolle en kuitenkaan tiedä mitään nimeä. Ei se ollut ihastusta eikä riemua eikä myöskään innostusta, sillä ne tunnonilmaukset eivät koskaan esiydy tyveninä. Eikä se myöskään ollut rakkautta eikä kiitollisuutta yksistään, vaikka tosin siinä osaksi oli rakkautta ja kiitollisuutta. Sitä ei vaikuttanut mikään saastainen ajatus, sillä saastaiset ajatukset eivät voi kirkastaa otsaa, eivät voi viipyä huulilla eikä panna mieltä kynttilän tapaisesti leimuamaan, kunnes kasvot alkavat ikäänkuin väristä iloisesta mielenliikunnosta.

Vaikka tohtori Jeddler oli kovin mieltynyt filosofialliseen järjestelmäänsä, jota hän käytöksellänsä kuitenkin alinomaa vastusti -- mutta samoin ovat suuremmatkin filosofit kuin hän tehneet -- tuli hän sentään niin iloiseksi, saatuansa tietää entisen holhottavansa palaavan, kuin olisi jotain vakaista ollut tapahtumaisillaan. Hän istuutui jälleen mukavaan tuoliinsa, ojensi tohvelijalkansa huopapeitteelle, luki vähän väliä Alfredin kirjettä ja piti hänestä kaiken aikaa puhetta.

"Niitäkin aikoja", sanoi hän ja katsoi tuleen, "kun hän ja Grace aina, hänen joutohetkinään, juoksentelivat ympäri käsikkäin, kuin pari elävää nukkea. Muistatko sitä vielä, Grace?"

"Kyllä muistan", vastasi Grace, suloisesti nauraen; mutta liikuttaen silmäneulaansa tavallista joutuisammin.

"Niin, tästä päivästä kuukauden kuluttua", sanoi tohtori itseksensä. "Minusta tuntuu kuin olisi siitä ajasta, jolloin siten leikittelitte, vasta yksi vuosi kulunut. Ja missä oli pikku Marionini silloin aina?"

"Yhä sisarensa kanssa, kuinka pieni olikin," vastasi Marion iloisesti. "Grace oli minun kaikkeni, vaikka itsekin oli vielä lapsi."

"Totta, tyttäreni, ihan totta," myönsi tohtori. "Graceni oli silloinkin jo pieni ymmärtäväinen nainen ja taitava emännöitsijä; hän oli sellainen ahkera, hiljainen ja miellyttävä olento, aina valmis kärsimään meidän juoniamme ja tekemään miten tiesi meidän tahtovan, pitämättä lukua omista mieliteoistansa. Kertaakaan en muista hyvän Graceni olleen itsepäisen eli omatahtoisen muussa, kuin yhdessä asiassa."

"Luulen siitä pitäen jo paljo pahentuneeni," sanoi Grace nauraen, vaan pysähtymättä työstänsä. "Mutta mikä asia se oli sitten?"

"Se koski tietysti Alfredia", vastasi tohtori. "Sinä et ollut ensinkään hyvilläsi, jos ei sinua sanottu Alfredin vaimoksi; sentähden kutsuimmekin sinua aina Alfredin vaimoksi, ja sinusta oli se luullakseni mieleempään (vaikka kummalliselta kyllä kuuluu), kuin jos olisi sinua nimitetty herttuattareksi ja voitu tehdä sinut siksi."

"Todellakin", sanoi Grace tyynesti.

"Mitä, etkö itse muista sitä?" kysäisi tohtori.

"Kyllä olen muistavinani jotain sellaista", vastasi Grace, "vaikka hyvin hämäräisesti. Siitä on jo niin pitkä aika."

Sitten alkoi hän, jatkaen yhä työtänsä, laulaa hiljaan erästä laulua, jota tohtori rakasti.

"Alfred saa kohta oikean vaimon", sanoi hän, keskeyttäen laulunsa, "ja se tulee varmaan olemaan onnellinen tapahtuma meille kaikille. Silloin lakkaa minun kolmivuotinen holhutoimeni, Marion; hyvin helppoa se on ollutkin. Tahdon sanoa Alfredille, kun annan sinut hänelle jälleen, että olet uskollisesti rakastanut häntä koko ajan, ja ett'ei hän olisi minun apuani tarvinnutkaan. Saanko sanoa hänelle niin, Marion?"

"Sano hänelle, hyvä Grace", vastasi Marion, "ett'ei kukaan ole hoitanut holhutointansa niin jalomielisesti ja uskollisesti, kuin sinä; että minä olen rakastanut sinua koko ajan, yhä hellemmin ja hellemmin päivä päivältä; ja ah! rakastanhan sinua nytkin aivan sydämmestäni!"

"Ei", vastasi Grace iloisesti, "siten en voi sanoa hänelle. Annetaan Alfredin mielikuvituksen määrätä minun ansioni. Hän arvaa sen kyllä suureksi, samoin kuin sinäkin, rakas Marion."

Näin sanottuansa alkoi hän jälleen jatkaa työtänsä, joka hänen sisarensa puhuessa oli hetkiseksi keskeytynyt, ja laulaa tuota äskeistä laulua, joka tohtorista oli niin mieluinen. Tohtori kuunteli sitä nojallaan pehmeässä tuolissansa ja jalat huopapeitteellä, lyöden Alfredin kirjeellä siihen tahtia polveansa vasten ja silmäillen tyttäriänsä. Hän ajatteli, että, vaikka mitättömässä maailmassa kaikki onkin turhanpäiväistä, tällainen turhanpäiväisyys on kuitenkin sangen miellyttävää.

Toimitettuaan asiansa ja viivyttyään kamarissa kunnes sai tietää uutisen, meni Clemency Newcome jälleen kyökkiin, jossa hänen kanssapalvelijansa herra Britain istui illallisensa jälkeen, ympärillään iso paljous kirkkaita pannunkansia, äsken kuuratuita soppakattiloita, kiillotettuja tinavateja, hohtavia kahvipannuja ja muita sellaisia todistuksia hänen ahkeruudestaan ja järjestyksen pidostaan, kaikki riviteltyinä ympäri seinää hyllyille, että Britain oli, ikäänkuin peili-makasiinissa. Mutia useimmissa näissä kiiltävissä esineissä ei hänen kuvansa ollut suinkaan miellyttävän eikä imarteellisen näköinen, eikä myöskään yhtäpitävä hänen muotonsa kanssa. Sillä toisissa oli hän pitkämuotoinen, toisissa jokseenkin leveänaamainen, muutamissa taas hirmuisen ruma, aina sen mukaan, miten ne kukin kuvastivat, joten saman esineen kuvat olivat kaikki erinäköisiä, ikäänkuin eri henkilöstä kukin. Mutta se oli niissä kuitenkin yhteistä, että ne kaikki esittivät mukavassa asennossa istuvaa miestä, jolla oli piippu hampaissa ja muki olutta edessä, ja joka aivan huolimattomaan tapaan nyökäytti päätänsä Clemencylle, kun tämä tuli ja istuutui saman pöydän ääreen.

"No Clemency", sanoi Britain; "mitenkä voit ja mitä uutta kuuluu?"

Clemency jutteli hänelle, mitä tiesi, ja hän kuulteli sitä suurella alentuvaisuudella. Benjamin oli muuttunut kantapäästä kiireesen asti. Hän oli paljoa lihavampi, paljoa punaposkisempi, paljoa tyytyväisempi ja iloisempi kaikin puolin kuin ennen. Näytti siltä, kuin olisivat hänen kasvonsa tähän asti olleet kukkanupulla ja nyt vasta puhjenneet kukkimaan.

"Siitä taas saavat Snitchey ja Craggs, luullakseni, tilapäistä raha-ansiota", virkkoi hän, vetäen pitkiä savuja piipustansa. "Ja ehkä lisäksi papereitakin meidän todistettavaksemme."

"Ah!" vastasi hänen pulska pöytäkumppaninsa, käännellen tavallisuuden mukaan lempijäseniänsä, "jospa minä olisin siinä tilassa!"

"Missä tilassa?"

"Naimisiin joutumaisilla", vastasi Clemency.

Benjamin otti piipun hampaistansa ja alkoi kovasti nauraa.

"Niin, sinä juuri oletkin sen näköinen, kuin joutuisit naimisiin", virkkoi Britain. "Clemency raukka!"

Clemency puolestansa nauroi hänen mukaansa omalle mielijohteellensa. "Minulla sitä onkin juuri näköä", sanoi hän.

"Sinä et koskaan joudu naimisiin, siitä ole varma", vakuutti Benjamin, ottaen jälleen piippunsa.

"Luulet siis, ettei minulla ole toivoakaan?" sanoi Clemency, mieli edelleen yhtä iloisena.

"Ei vähääkään."

"No sinulla sitten", jatkoi Clemency; "aikonet jo hyvinkin pian naida?"

Näin äkkiarvaamaton kysymys niin tärkeästä asiasta vaati miettimisaikaa. Pöllähytettyään suustansa paksun savukokkareen ja silmäiltyään sitä toiselta sekä toiselta olkapäältänsä, ikäänkuin se olisi ollut kysymys, jota oli tutkisteltava kaikilta puolilta, vastasi herra Benjamin, ettei hän vielä ollut tehnyt vakavaa päätöstä siinä asiassa, vaan että hän kuitenkin arveli sen siksi kerran kääntyvän.

"Toivotan sille naiselle onnea, olkoon hän kuka hyvänsä!" virkkoi Clemency.

"Oh, sitä tulee sillä olemaankin, tietysti", vastasi Britain.

"Mutta sen elämä ei olisi tullut likikään niin iloisaksi, kuin se nyt tulee, eikä se olisi saanut likikään niin kelvollista miestä, kuin se nyt saa", sanoi Clemency, ottaen haltuunsa puoli pöytää ja katsoen kynttilään, "jos ei minua olisi ollut; tosin panin asian alulle sattumuksesta, mutta kuitenkin tulee hänen kiittää minua siitä, vai mitä luulet?"

"Niinpä kyllä", vastasi herra Britain, joka juuri halulla veteli savuja piipustansa ja oli niin muodoin sellaisessa tilassa, jolloin hyvin niukalta tahtoo avata suuta ja päästää sanoja tulemaan, eikä myöskään, kun on nojasillaan mukavassa tuolissa, voi kääntää muuta kuin silmää puhuttelijaan päin eikä sitäkään kuin hyvin vitkaan ja vakaisesti. "Ja... minä olen myöskin teille suuressa kiitollisuuden velassa siitä, kuten tiedätte Clem!"

"Ai, kuinka kauniit ajatukset hänellä sentään on!" sanoi Clemency.

Ja sattuen nyt kääntämään sekä ajatuksensa että silmänsä kynttilään päin, johtui hänelle yht'äkkiä mieleen, että tali oli hyvää kipeille, jonka tähden hän heti voiteli vasemman kyynärpäänsä tällä terveellisellä voiteella.

"Niinkuin tiedät, olen minä aikoinani tehnyt monta tutkimusta yhdessä ja toisessa suhteessa", jatkoi Britain syvämielisesti kuin oppinut ainakin, "sillä minun mieleni on aina ollut taipuvainen tutkimuksiin, ja olen lukenut suuren joukon sellaisia kirjoja, joissa esitetään, mikä on oikeata ja mikä väärää myöskin erityisiin suhteihin sovitettuna, sillä minä astuin kirjalliselle alalle pian sanoen heti elämäni alussa."

"Vain sellaista olet harrastanut!" virkahti Clemency hämmästyksellä.

"Olen", vastasi Britain, "sillä minulla oli vuoteeni lähes kaksi vuotta kirjahyllyn takana ja minua aina suututti, kun joku otti siitä kirjan. Sitten tulin juoksupojaksi naisväen räätälille eli kureliivintekijälle, jolloin minun täytyi öljynahkaisissa mytyissä kannella ympäri pelkkiä koiruuksia. Se karvasteli kovin mieltäni ja hämmensi luottamustani, joka minulla oli ihmisluonteesen. Sitten tulin tähän taloon, ja ne alinomaiset keskustelut, joita täällä kuulin, tekivät vielä surkuteltavamman vaikutuksen mieleeni, ja siitä pitäen olen ollut siinä vakuutuksessa, ettei löydy lempeämpää ja parempaa lohduttajaa eikä suloisempaa ja luotettavampaa johdattajaa elämän matkalla kuin muskottirauta."

Clemency aikoi juuri vastata tähän epämyöntävästi, mutta Britain huomasi sen ja lisäsi hyvin juhlallisesti:

"Yhdessä sormistimen kanssa."

"Kohtele muita, niinkuin tahdot j.n.e.!" virkkoi Clemency ja ihastuksissaan tästä tunnustuksesta, pani käsivartensa ristiin ja alkoi läpytellä kyynärpäitänsä. "Onhan se lyhyt ja selvä lause, vain mitä?"

"En ole oikein varma", sanoi herra Britain, "voiko sitä pitää hyvänä filosofiana. Mutta kuinka onkaan, niin on se kuitenkin hyvä. Se vapauttaa meidät monista viisastelemisista, jota oikea filosofia ei aina teekään."

"Tiedäthän, kuinka itse aina käyttäydyit", sanoi Clemency.

"Kyllä", vastasi herra Britain, "ja erinomaisinta kaikesta on se, että minun piti juuri sinun kauttasi tulla käännetyksi. Se on sangen kummallista... Sinun kauttasi, jolla ei luullakseni ole koskaan puolta aatetta päässäsi."

Tuntematta itseään vähääkään loukatuksi, pudisti Clemency päätänsä, ja käsivarret ristissä nauraen, vastasi, ettei hän itsekään uskonut itsellänsä olevan mitään aatetta.

"Minä olen aivan varma siitä", sanoi herra Britain.

"Oikeassa oletkin", myönsi Clemency. "En tahdo uskotella muille minulla olevan aatetta, kun ei sitä kuitenkaan ole; mutta minä en sitä tarvitsekaan."

Benjamin otti piipun hampaistansa ja nauroi, että vedet tulivat silmiin. "Sellainen luonnonlapsi sinä Clemmy olet!" sanoi hän, pudistaen päätänsä, ja hyvin tyytyväisen näköisenä näihin sanoihinsa pyyhki vedet pois silmistänsä. Clemency, jolla ei ollut vähääkään halua lausua häntä vastaan, noudatti hänen esimerkkiänsä ja nauroi hänen mukaansa.

"Mutta kuitenkaan en voi olla pitämättä sinusta", sanoi Britain; "sinä olet kyllä hyvä tavallasi ja aina yhtäläinen. Kättä sen päälle Clem. Käyköön miten hyvänsä, aina tahdon ottaa osaa kohtaloosi ja olla ystäväsi."

"Tahdotko todellakin?" sanoi Clemency, "Se on sangen kauniisti sinulta."

"Tahdon niinkin", sanoi Britain, ojentaen hänelle piippunsa, että hän kopistaisi siitä poron ulos, "tahdon aina olla sinun tukesi. Kuule, mikä siellä ulkona on!"

"Siellä on joku. Tuntui siltä, kuin olisi hypännyt alas muurilta", sanoi Britain. "Ovatko kaikki yläkerrassa jo käyneet levolle?"