Part 3

"Britain", sanoi tohtori, "mene portille ja pidä silmällä vaunun tuloa. Aika joutuu, Alfred!"

"Niin tekee", vastasi nuori mies pikaisesti. "Hyvä Grace! sananen!... Muista Marionia, joka on niin nuori ja kaunis, niin miellyttävä ja ihastuttava sekä kalliimpi sydämmelleni kuin mikään muu maailmassa -- hänet uskon minä sinun hoitoosi!"

"Hänen hoitamisensa on aina ollut minusta pyhää. Nyt se tulee vieläkin pyhemmäksi. Tahdon uskollisesti pitää häntä silmällä; luota minuun."

"Minä uskon sinua, Grace. Minä tiedän, että sinä tahdot tehdä sen, ja kukahan voisi katsoa sinun kasvoihisi, kuulla sinun äänesi ja kuitenkin epäillä sanojasi? Ah, hyvä Grace, jos minulla olisi sinun sydämmesi, jolla on niin suuri valta itsensä yli, ja sinun tyven mielesi, kuinka rohkeana lähtisin silloin tästä paikasta!"

"Todellakin!" vastasi Grace lempeästi hymyillen.

"Ja kuitenkin Grace -- ei, sisareksi tulee minun sinua kutsua."

"Kutsu minua siksi!" sanoi Grace pikaisesti. "Minua ilahuttaa suuresti kuullessani sinulta sen nimityksen, älä siis kutsu minua enää muuten."

"Ja kuitenkin, siskoseni", jatkoi Alfred, "on Marionilla ja minulla parempi, kun sinun puhtaat ja vakaat ominaisuutesi ovat meille hyödyksi tässä asiassa; ne tekevät meitä molempia onnellisemmiksi ja paremmiksi. Jos vaikka voisin, niin en tahtoisi viedä niitä pois Marionin tuenta itseäni pitämään pystyssä!"

"Vaunu on jo kunnaan päällä!" huusi Britain.

"Aika joutuu, Alfred", muistutti tohtori.

Marion seisoi vähän matkan päässä heistä, katsoen maahan, mutta hänen nuori lempijänsä vei hänet, kuultuansa tuon sanoman, hänen sisarensa luokse, joka sulki hänet syliinsä.

"Koska lähden matkaan, niin pyysin Gracen minun poissaollessani hoitamaan sinua, rakas Marion, joka olet minun kallein omaisuuteni. Ja kun takaisin palattuani vaadin omakseni sinut, rakkaani, ja tie avio-yhdistykseemme silloin on avoinna, pitää meidän hartaimmaksi huoleksemme tulla se, että koetamme tehdä hänen elämänsä onnelliseksi, koetamme noudattaa kaikkea mitä tiedämme hänen haluavan, osottaaksemme hänelle rakkauttamme ja kiitollisuuttamme ja korvataksemme hänelle sitä ylenpaltista hyvyyttä, jota hän halulla tahtoo meille osottaa."

Marionin toinen käsi oli hänen kädessänsä, toinen Gracen kaulassa. Hän katsoi sisarensa silmiin niin levollisesti, niin kirkkaasti, niin rakasmielisesti, että hänen silmäyksessänsä näytti olevan sekaantuneena mieltymys, ihailu, suru, ihastus ja melkein jumaloitseminen. Sisarensa kasvot olivat hänestä kuin hyvän enkelin kasvot. Tyynesti ja rakasmielisesti silmäili tämä myöskin sekä häntä että hänen lempijäänsä.

"Kun aika tulee ja täytyyhän sen kerran tulla", jatkoi Alfred, "vaikka minua ihmetyttää, ettei se jo ole tullut; mutta Grace tietää parhaiten, sillä hän on aina oikeassa -- kun hän tarvitsee ystävää, jolle voi avata koko sydämmensä ja joka olisi hänelle samallainen, kuin hän on ollut meille -- niin tahdomme me olla hänelle uskolliset ystävät, ja silloin tunnemme riemua siitä varmuudesta, että hän, hyvä ja rakas sisaremme rakastaa meitä ja nauttii meiltä sellaista hellää rakkautta, kuin me hänen osaksensa suommekin."

Yhä vielä olivat nuoremman sisaren silmät kiintyneinä vanhempaan sisareen. Hän ei kääntänyt niitä kertaakaan Alfrediin päin. Ja vielä yhä katsoi Grace levollisesti, iloisesti ja rakasmielisesti välisti häneen välisti hänen lempijäänsä.

"Ja kun kaikki tämä menee ohitse ja tulemme vanhoiksi, jolloin välttämättömästi tahdomme elää yhdessä, voidaksemme jutella kuluneista ajoista", sanoi Alfred, "tulevat nämät ajat olemaan meistä sangen kallisarvoiset ja ennen kaikkea tämä päivä. Silloin juttelemme toisillemme, mitä eronhetkenä ajattelimme ja tunsimme, mitä toivoimme ja pelkäsimme, ja ettei kellään meistä ollut voimaa sanoa jäähyväisiä..."

"Vaunu tulee näkyviin metsästä", huusi Britain.

"Hyvä, minä olen valmis... ja kuinka tapasimme toisemme jälkeen, niin onnellisina mistään huolimatta... tahdomme pitää tätä päivää autuaallisimpana koko vuodessa ja viettää tätä kolmikertaisena syntymäpäivänä. Eikö niin, rakkaani?"

"Aivan niin", vastasi vanhempi sisar vilkkaasti ja säteilevin silmin. "Mutta älä viivyttele nyt, Alfred... aika on käsissä! Sano jäähyväiset Marionille ja Jumala olkoon kanssasi!"

Hän painoi nuorempaa sisarta rintaansa vasten... mutta tuskin oli hän heittänyt hänet sylistänsä, kun tämä jälleen lankesi sisarensa kaulaan, katsoen hänen silmiinsä, jotka olivat yhtä levolliset, kirkkaat ja lempeät kuin ennenkin.

"Hyvästi poikani!" sanoi tohtori. "Todenteolla puhuminen kirjevaihdosta, vakavista tunteista, yhdistyssiteistä ja muusta sellaisesta... ha, ha, ha... tiedäthän, mitä tarkoitan... kuin tässä, olisi todellakin naurettavaa hulluutta. Mainitsenhan ainoastaan sen, että jos sinulla ja Marionilla olisi edelleenkin sama mieletön taipumus, niin saat minun puolestani kyllä tulla vävykseni, kun aika joutuu."

"Nyt kulkee se yli sillasta", huusi Britain.

"Anna sen kulkea", sanoi Alfred, puristaen hartaasti tohtorin kättä. "Ajatelkaa minua jonkun kerran, niin vakaisesti kuin voitte, vanha ystäväni ja holhojani. Hyvästi, herra Snitchey! Hyvästi, herra Craggs!"

"Nyt tulee se tietä myöten ylöspäin!" huusi Britain.

"Yksi suudelma, Clemency Newcome, vanhan tuttavuuden vuoksi... ojenna minulle kätesi, Britain... Marion, sydämmeni lemmitty, hyvästi! Sisar Grace, muista nyt!"

Vaunu oli portilla... Matkakapineet vietiin kiireesti siihen... Alfred lähti vaunussa matkaansa, mutta Marion ei niin liikahtanut.

"Hän viittaa sinulle hatullansa, sisar", sanoi Grace. "Sinun tuleva puolisosi. Katso!"

Marion nosti silmiänsä ja katsoi sinne päin hetkisen. Sitten rupesi hän jälleen entiseen asentoonsa. Ja katsoessaan nyt ensi kerran vakaisesti sisarensa kasvoihin, vaipui hän nyyhkien hänen syliinsä.

"Rakas Grace, Jumala siunatkoon sinua! Mutta minä en voi nähdä tätä! Se murtaa sydämmeni!"

II.

Snitcheyllä ja Craggsilla oli pieni, sievä konttoori vanhalla taistelukentällä. Siinä hoitivat he pieniä, sieviä asioitansa ja taistelivat joukottain pieniä järjestettyjä taisteluita lukuisien juttua käyvien edestä. Tosin ei näissä taisteluissa juoksujalkaa ryntäilty vastatusten, koska niissä oikeastaan jouduttiin vaan etanan nopeudella eteenpäin, mutta kuitenkin ottivat nämät yhdyslakimiehet niihin suurta osaa välisti saaden ampumia kantajina ollessansa, välisti antaen iskuja vastustajina ollessansa, välisti tehden ankaran hyökkäyksen vekseliasiassa ja välisti pitäen pientä kahakkaa epäjärjestyksisen velallisjoukon kanssa, miten tilaisuus milloinkin myönsi ja vihollinen sattui esiytymään. Sanomalehti oli sangen tärkeänä ja hyödyllisenä liittolaisena heidän leirissänsä, samoin kuin merkityksellisemmissäkin leireissä, ja melkein jokaisessa taistelussa, missä he osottivat sotapäällikön kykyä, oli aina vaikeata, kuten taistelijat perästäpäin juttelivat, tulla päätökseen ja varmuudella tietää millä paikalla oltiin, sillä savua oli niin paljo ympärillä.

Herrojen Snitcheyn ja Craggsin konttoori, jonka ovi tavallisesti oli seljällään ja jonne johti pari alaspäin menevää rappua, oli kauppatorin vieressä, että jokainen vihastunut talonpoika, joka halusi tulla löylytetyksi, saattoi ilman enempätä töydätä sinne sisälle. Heidän erikoinen neuvottelu- ja vastaanottohuoneensa oli vanha, pimeä ja matala pönttö, jonka laki oli mustunut ja näytti yrmeästi rypistävän kulmakarvojansa selkkautuneita lakiasioita kuulusteltaessa. Huonekaluina oli siinä muutamia korkeakarmisia nahkatuoleja. Niiden reunoja piiritti rivi isopäisiä vaskitenlikoita, joita siellä täältä oli putoillut pois, joko itsestään tai ehkä siten, että klientit raivoisina niitä peukalollaan ja etusormellaan näplivät. Siellä oli myöskin muotokuva raamissa jostain mainiosta tuomarista, ja niin peljättävän näköinen, että pieninkin suortuva hänen tukassansa oli riittävä pöyristämään hiukset katsojan päässä. Paalittain paperia oli tomuisissa kaapeissa, hyllyillä ja pöydillä; seinävierillä rivissä pieniä arkkuja, tulenkestäviä, ja munalukolla varustetuita, joiden kunkin kannessa oli nimi. Tuskaiset klientit tavailivat ajatuksissaan näitä nimiä aina edestakaisin, ikäänkuin julman tenhovoiman pakottamina, koettaen saada niistä selvää, kun he istuivat ja näyttivät kuultelevan herroja Snitcheytä ja Craggs'ia, vaikk'eivät näiden puheista käsittäneet yhtä ainoata sanaa.

Snitcheyllä ja Craggsilla oli yksityisessä elämässään samoin kuin virassaankin kumppani kummallakin. Snitchey ja Craggs olivat mitä parhaimpia ystäviä ja luottivat täydellisesti toisiinsa; mutta Snitcheyn rouva oli erinomaisen vastahakoisuutensa johdosta, joka ei lienekään juuri harvinaista avioelämässä, ottanut periaatteeksensa epäillä herra Craggsia; ja Craggsin rouva taas epäili samasta syystä herra Snitcheytä. "Sinun Snitcheysi", oli hänellä usein tapana sanoa herra Craggsille, käyttäen ylenkatseellisessa merkityksessä tätä taidokkaasti keksimäänsä monikkoa, ikäänkuin olisi ollut puheena pari housuja tai muita sellaisia esineitä, joiden nimellä ei ole yksikköä. "En todellakaan voi ymmärtää, mitä sinä tahdot noista Snitcheystäsi. Sinä luotat kokonaan liiaksi Snitcheyhisi, sen sanon, ja toivon ainoastaan, ett'et koskaan tulisi huomaamaan minun sanojani todeksi." Samalla tavalla sanoi Snitcheyn rouva herra Snitcheylle aina Craggsista, että tämä juuri puijasi häntä, jos kukaan on sitä milloinkaan tehnyt, ja että Craggs'in silmissä, jos kenenkään koskaan, esiytyi pahanelkisyys. Siitä huolimatta olivat yhdysmiehet kuitenkin sangen hyvät ystävät ylimalkaan, ja Snitcheyn rouva oli tehnyt Craggsin rouvan kanssa liiton "konttooria" vastaan, jota he molemmat inholla silmäilivät, ikäänkuin yhteistä vihollistansa, joka pitää vaarallista salavehkeilyä.

Mutta tästä konttoorista Snitchey ja Craggs kuitenkin imivät hunajata pesiinsä. Sinne jäivät he monta kertaa istumaan neuvottelukamarinsa ikkunan ääreen kauniina iltana, jolloin he silmäilivät vanhaa taistelukenttää (täten tekivät he ylimalkaan käräjäaikoina ainoastaan, sillä riita-asioiden paljous teki heidät silloin tunteellisiksi) ja kummastelivat ihmisten mielettömyyttä, kun eivät nämät voineet elää rauhassa eikä sovinnossa vetää toisiansa oikeuteen. Siellä kului päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, jonka voi huomata ainoastaan siitä, että vaskitenlikot nahkatuoleista vähitellen vähenivät ja paperikasat pöydillä kasvoivat. Lähes kolmen vuoden aika, joka siitä pitäen oli kulunut, kun aamiainen oli puutarhassa, jolloin he illalla pitivät yhdessä keskustelua, oli siellä vähentänyt noita edellisiä ja enentänyt noita jälkimäisiä.

He eivät olleet yksinänsä, vaan heillä oli juuri seurassansa mies, noin kolmikymmen-vuotias tai niillä paikoilla, jonka ulkomuodossa oli huolimattomantapaista ja kasvoissa eräänlaista tuimuutta, mutta muuten oli hän kauniskasvuinen, hyvästi vaatetettu ja hyvännäköinen. Hän istui parhaimmassa nojatuolissa, pitäen toista kättään rintansa päällä ja toista pöyheässä tukassansa. Herrat Snitchey ja Craggs istuivat vastatusten, viereisen pöydän ääressä. Yksi tulenkestävistä arkuista oli auki; osa sen sisällystä jo hajallaan pöydällä ja jäännöksiä otti herra Snitchey edelleen arkusta, kääntyen aina kynttilään päin ja silmäillen jokaista paperia erikseen, jota tehdessänsä hän tuon tuostakin pudisti päätänsä ja antoi jokaisen paperin aina herra Craggsille. Tämä silmäili niitä myöskin päätänsä pudistellen ja pani ne sitten pois kädestänsä. Välistä pysähtyivät he ja pudistellen yhdessä päätänsä katsoivat mietteliääsen klienttiin. Koska arkun kannessa oli nimi Mikael Warden esquire, niin voi siitä päättää, että nimi sekä arkku olivat saman miehen, ja ett'eivät Mikael Wardenin asiat mahtaneet olla hyvällä kannalla.

"Siinä ovat kaikki", sanoi Snitchey, otettuansa arkusta viimeisen paperin.

"Onko kaikki kulutettu, tuhlattu, menetetty, pantattu ja myöty?" kysyi klientti, luoden silmänsä ylös.

"Kaikki", vastasi Snitchey.

"Ja sanotteko, ett'ei mitään voi enää tehdä?"

"Ei mitään."

Klientti puri kynttänsä ja alkoi jälleen miettiä.

"Ja luuletteko, ett'ei minulla ole turvaa koko Englannissa?"

"Ei missään osassa Suurbritannian ja Irlannin yhdistettyjä kuningaskuntia", vastasi Snitchey.

"Olen siis aivan hukassa, eikä ole isääkään, jonka tykö menisin... ei mitään jäljellä, ei itselleni eikä muille!" jatkoi klientti, heittäen toisen jalkansa toisen päälle ja silmäillen lattiaa.

Herra Snitchey ryki päästäkseen laveammalta selittämästä hänen asioidensa tilaa ja herra Craggs ryki myöskin merkiksi, että hänellä oli siinä suhteessa sama ajatus.

"Häviöllä kolmenkymmenen vuoden ijässä!" virkkoi klientti. "Hm!"

"Ei häviöllä", vastasi Snitchey. "Niin pitkälle ette vielä ole ehtinyt, Tosin olette häviölle joutumaisillanne, se täytyy minun tunnustaa mutta kokonaan häviöllä ette vielä ole. Kun viisaasti hoitaa..."

"Sille minä vähättelen!" tiuskasi klientti.

"Herra Craggs", sanoi Snitchey, "olkaa hyvä ja antakaa minulle näpillinen nuuskaa! -- Kiitoksia, sir!"

Kun nyt levollisena pysyvä lakimies, erinomaisen tyytyväisen näköisenä ja koko huomionsa asiaan kiintyneenä pani nuuskaa nenäänsä, rupesi klientti yht'äkkiä nauramaan ja luoden silmänsä ylös, lausui:

"Te mainitsitte hoitoa. Kuinka pitkä hoito olisi tarpeen?"

"Pitkäkö hoito?" virkkoi Snitchey, karistaen nuuskan jäännökset näpistänsä ja miettien tarkasti asiaa. "Teidän selkkautuneet asianne, sir... vaikka hyvissäkin käsissä... esimerkiksi Snitcheyn ja Craggsin... saattavat vaatia kuusi, seitsemän vuotta."

"Minun pitäisi nähdä nälkää kuusi, seitsemän vuotta!" sanoi klientti karvasmielisesti nauraen ja kärsimättömästi kohentaen itseänsä toiseen asentoon.

"Nähdä nälkää kuusi, seitsemän vuotta", vastasi Snitchey, "olisi todellakin hyvin tavatonta. Mutta voisittehan saada itsellenne toisen omaisuuden, kun sen ajan näyttelisitte itseänne rahan edestä... vaikk'en kuitenkaan luule teidän voivan sitä tehdä... sanon tämän omasta puolestani sekä Craggsin... enkä siis kehotakaan teitä siihen."

"Mihin sitten kehotatte minua?"

"Antamaan asianne hoidettavaksi, kuten jo sanoin", vastasi Snitchey. "Kun minä Craggsin kanssa hoidan niitä muutaman vuoden, niin kaikki tulee jälleen hyvälle kannalle. Ja ett'ette voisi häiritä meitä ehtojen tekemisessä ja noudattamisessa, tulee teidän lähteä pois ulkomaalle ja oleksia siellä koko ajan. Ja ett'ei teidän siellä tarvitsisi nälkää nähdä, voimme me toimittaa teille sinne muutaman sadan vuodessa eläkkeeksi, nyt alussakin jo -- se on varmaa."

"Muutaman sadan!" vastasi klientti, "vaikka olen menettänyt tuhansia!"

"Sen kyllä uskon", vastasi Snitchey, pannen papereita hiljakseen takaisin rauta-arkkuun... "Siitä en ensinkään epäile", kertoi hän itseksensä, jatkaen mietteliäänä samaa tekoa.

Hyvin luultavasti tunsi lakimies klienttinsä. Ainakin teki hänen kuiva, ilkipintainen ja eriskummainen tapansa klientin mieleen hyvän vaikutuksen, sillä tämä tuli avosydämmisemmäksi ja suorapuheisemmaksi. Ja myöskin lienee klientti tuntenut lakimiehensä ja tahallaan viehätellyt häneltä ne neuvot, jotka sai, tehdäkseen sen tuuman, jonka aikoi ilmoittaa, viattomamman näköiseksi. Hän istui ja silmäili liikahtamatonta neuvonantajaansa, nostaen hymyillen hiljaa päätänsä, ja alkoi yht'äkkiä nauraa.

"Kuinka onkaan, itsepäinen ystäväni --" sanoi hän.

Herra Snitchey osotti kumppaniansa, lausuen: "Suokaa anteeksi, meitä on kaksi, minä ja Craggs."

"Suokaa anteeksi, herra Craggs", vastasi klientti, käyden kumarruksiinsa ja alentaen hiukan ääntänsä; "kuinka onkaan, itsepäiset ystäväni, niin te ette vielä tunne puoliakaan häviöstäni."

Herra Snitchey hämmästyi ja katsoa tuijotti häneen; samoin teki herra Craggs.

"En ole ainoastaan velkaantunut", jatkoi klientti, "vaan myöskin..."

"Ettehän ainakaan liene rakastunut?" sanoi Snitchey.

"Enköhän vaan", vastasi klientti, heittäytyen jälleen tuolille, jossa hän kädet taskussa katsoi yhdysmiehiin. "Olen kokonaan rakastunut."

"Ettehän liene kehenkään perijättäreen rakastunut, sir?"

"En, en kehenkään perijättäreen."

"Ettekä muutenkaan rikkaasen naiseen?"

"En, en itsetietääkseni ainakaan, vaan suloiseen kaunottareen."

"Mutta ainakin naimattomaan edes?" sanoi herra Snitchey, korottaen ääntänsä.

"Tietysti."

"Eihän se liene kumpikaan tohtori Jeddlerin tyttäristä?" sanoi Snitchey, laskien kyynärpäänsä pikaisesti polvilleen ja tukien käsillään päätänsä, kaula noin kyynärää pitkänä.

"Eiköhän vaan!" vastasi klientti.

"Herra Craggs", sanoi Snitchey hyvin vilkkaasti, "saanko vielä näpillisen nuuskaa? Kiitoksia! Minua ilahuttaa, että voin sanoa tuon aikeenne turhaksi. Hän on jo poisluvattu, hän on kihloissa. Tämä virkaveljeni todistaa myös sen. Me tunnemme asian."

"Kyllä me tunnemme asian", virkkoi Craggs.

"Tunnen sen minäkin", vastasi klientti tyynesti, "mutta mitä siitä? Ettekö te, jotka niin paljon tunnette maailmaa, ole koskaan kuulleet puhuttavan naisista, jotka ovat muuttaneet mielensä?"

"Tosin kyllä on ollut oikeudenkäyntiäkin lupauksen rikon johdosta", vastasi herra Snitchey, "sekä tyttöjä että leskiä vastaan, mutta useimmissa sellaisissa jutuissa..."

"Jutuissa!" virkahti klientti kärsimättömänä. "Älkää minulle puhuko jutuista. Yleisistä esimerkeistä tulisi paljoa isompia nidoksia kuin teidän lakikirjanne. Ja luuletteko sitä paitsi minun oleksineen tohtorin huoneessa turhaan kokonaista kuusi viikkoa?"

"Minä luulen", huomautti herra Snitchey hyvin vakaisesti kääntyen kumppaninsa puoleen, "että kaikista niistä pulista, joihin hevosensa ovat saattaneet herra Wardenin yhdessä ja toisessa tilaisuudessa -- ja ne ovat olleetkin hyvin lukuisat ja kustannuksien alaiset, jota kukaan ei paremmin tiedä kuin hän itse, te ja minä -- pahin pula kuitenkin tulee olemaan seurauksena siitä, jos hän edelleenkin pitää tällaista mieltä, että yksi hänen hevosistansa heitti hänet tohtorin puutarhan muurin viereen, jolloin häneltä taittui kolme kylkiluuta, olkaluu kävi poikki ja kuinka monta mustelmaa lienee tullut hänelle. Kun kuulimme hänen tohtorin hoidossa ja katon alla rupeavan paranemaan, emme ajatelleet sitä asiaa sen pitempään. Mutta nyt näyttää hänen laitansa olevan huono. Huono! Näyttää olevan sangen huono. Sitä paitsi on tohtori Jeddler myös meidän klienttimme."

"Herra Alfred Heathfield on myös tavallansa meidän klienttimme", lisäsi herra Craggs.

"Ja herra Mikael Warden on myös eräänlainen klientti", sanoi välinpitämätön vieras, "eikä olekaan mikään huono klientti. Hän on ollut hulluttelija kymmenen, kaksitoista vuotta; mutta nyt on Mikael Warden lakannut kylvämästä hukkakauraa, josta tullut sato on tuossa arkussa. Hän aikoo parantaa itsensä ja tulla viisaaksi. Ja todistukseksi siitä aikoo herra Mikael Warden naida Marionin, tohtorin rakastettavan tyttären, ja viedä hänet mukaansa, jos voi."

"TodelIakin, herra Craggs", alotti Snitchey.

"Todellakin tulee herrojen yhdysmiesten, Snitcheyn ja Craggs'in", keskeytti klientti, "tietää, miten velvollisuus vaatii heitä klienttejänsä kohtaan käyttäytymään. Se kieltää heitä sekautumasta pahanpäiväisiin rakkauden asioihin, kun joku heidän klienteistänsä näkee tarpeelliseksi uskoa niitä heille. Enhän minä aio viedä sitä nuorta naista vastoin hänen omaa tahtoansa, joten aikeessani ei siis ole mitään laitonta. En ole koskaan ollut herra Heathfieldin ystävä enkä edes tuntenutkaan häntä; en siis loukkaa hänen luottamustansakaan minuun. Rakastan ainoastaan samaa kuin hänkin ja koetan samoin kuin hänkin saada sen, jos voin."

"Hän ei voi", sanoi Snitchey silminnähtävästi levottomana ja hämmästyksissään. "Hän ei voi tehdä sitä, sir. Marion on rakastunut Alfrediin."

"On vain", vastasi klientti.

"Hän on rakastunut Alfrediin", jatkoi Snitchey.

"Minä en turhaan ollut muutama kuukausi takaperin kuutta viikkoa tohtorin huoneessa, ja silloin tulin kyllä tuntemaan tuon rakkauden laadun. Hän olisi rakastanut Alfredia, jos hänen sisarensa olisi saanut vallita, mutta minä tein hänen sisarensa tuumat tyhjiksi. Marion kammoo Alfredin nimeä, kammoo häntä itseänsä ja osottaa aivan nähtävää vastenmielisyyttä, jos vähänkin huomaa viitattavan hänen yhdistykseensä Alfredin kanssa."

"Minkätähden tekisi hän niin, käsitättekö te, herra Craggs, sitä?" sanoi Snitchey.

"Minkätähden hän niin tekee, en voi ymmärtää, vaikka tosin monta luultavaa syytä voisi tuoda esiin", sanoi klientti, nauraen sitä tarkkaavaisuutta ja hämmästystä, joka esiytyi herra Snitcheyn kimaltelevissa silmissä, ja sitä varovaisuutta, jota hän osotti, kun hän johti juttelua ja koetti päästä asian perille. "Mutta niin se kuitenkin on. Hän oli liian nuori ruvetessansa siihen yhdistykseen, jos sitä, pahoin pelkään, yhdistykseksi maksaa sanoakaan, ja on perästä päin ehkä katunut kauppaansa. Mahdollista myöskin -- vaikka tosin se tuntuu kehumiselta, mutta kehua en tahdo, siitä olkaa varma -- että hän on rakastunut minuun, samoin kuin minäkin häneen."

"Hi, hi! Herra Alfred oli hänen leikkikumppaninsakin, muistattehan tekin sen, herra Craggs", sanoi Snitchey, nauraen väkisten, "he ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta alkaen."

"Sitä suurempi syy luulla", jatkoi klientti levollisesti, "että hän on kyllästynyt Alfrediin ja kernaasti tahtoo vaihtaa hänet toiseen rakastajaan, joka itse esittelee itsensä (tai jonka hevosensa on esitellyt) hyvin romantillisissa suhteissa; rakastajaan, jonka yleisesti tiedetään aikoinansa eläneen iloisesti ja hauskasti -- se ei maatytöstä ainakaan ole mitään haitallista -- ketään mitenkään vahingoittamatta ja joka ei myöskään ikänsä eikä näkönsä puolesta j.n.e. -- mutta tämä voi taaskin tuntua kehumiselta, vaikk'ei se sitä vähääkään ole, sen voin vakuuttaa -- ole yhtään huonompi itse Alfredia."

Tätä viimeistä päätelmää ei millään tavalla voinutkaan vastustaa. Sen huomasi herra Snitchey myöskin, kun pikimmältään silmäili klienttiä. Kaikessa, mikä hänessä oli huolimattoman näköistä, oli paljo luonnollista ja miellyttävää, oli sellaista, joka näytti sanovan, että nämät kauniit kasvot, tämän soman ruumiinrakennuksen voisi hän saada paremmankin näköiseksi, jos tahtoisi, ja että hän, kun kerran herää ajattelemaan (jota ei koskaan vielä ollut tapahtunut) voi noudattaa mitä kauneimpia aikomuksia. "On hyvin vaarallinen hulivili", ajatteli älykäs lakimies, "koska näyttää saavan millaisia säkeniä tahtoo nuoren tytön silmistä."

"Näettekös, herra Snitchey", jatkoi klientti, asettuen molempain yhdysmiesten väliin ja ottaen heitä kumpaakin napista kiinni, estääkseen heitä karkuun pääsemästä, "ett'en minä pyydä teiltä mitään neuvoa. Mutta te teette oikein, kun ette ensinkään tartuttele asiaan, joka laadultaankin jo on sellainen, ett'ei teidän kaltaistenne vakavain miesten sovi siihen kummaltakaan puolelta sekautua. Tahdon ainoastaan muutamalla sanalla esittää tilani ja aikeeni ja sitten pyytää teitä tekemään miten parhaiten voitte raha-asioissani. Huomaan, että jos lähden karkuun tohtorin kauniin tyttären kanssa (kuten aion tehdä ja tulla hänen lempeän vaikutuksensa alaisena toisellaiseksi mieheksi), niin on se nykyisissä oloissa moitittavampaa, kuin jos yksin karkaan. Mutta kun elämänkäytökseni nyt muuttuu, niin saan kaikki heti suoralle kannalle jälleen."

"Minun luullakseni on parasta, ett'emme kuultele häntä pitempään, herra Craggs", sanoi herra Snitchey, katsoen klientin yli kumppaniinsa.

"Niin on minunkin luullakseni", virkkoi Craggs, mutta kuitenkin kuultelivat he molemmat klienttiä tarkkaavaisesti.