Chapter 4

Ja kolkolta, oi, kaikki, kaikki näytti, Maa kulonurmin, kurjan alastonna, Ja aavistukset synkät mielen täytti, Ja rinta huokas syvään, rauhatonna.

Ja värjyvin jo huulin kansa huusi: "Oi Luoja! Touvot tokko ehtinevät, Ja hallavuos kai ovell' on jo uusi, Kun lunt' on maassa, eikä koita kevät."

Näin värjyvin se huulin huusi -- mutta Nyt riemurinnoin toimii pellollansa, Ja Herran hyvyyttä ja viisa'utta Se ylistää ja tekee toukojansa.

Ja luonto, äsken kuollut, kuni innoin Nyt kutoo, neuloo kukkahamoistansa, Ja sinijärvi siintää peilipinnoin, Ja pilvet vuotaa kultasadettansa.

Oi, terve, terve, kevään vihma hieno! Oi, terve, kalliit, pienet pisaraiset! Teill' avaa silmänsä, kas, kukka vieno Ja teitä siunaa oraat hentokaiset!

Oi, hienosti noin vain nyt vihmoellen Te kastelkaa maan multaa päivä, kaksi! Ja silloin kasvaa vilja karskahdellen Ja mieli synkinkin käy valoisaksi!

KESÄ-YÖNÄ.

Tyyntyypi jo tuulenhenki. Luonto levähtää. Siiven suojaan lintuisenki Painuupi jo pää. Tau'onnut nyt taisto, pauhu on, Uinahtanut kaikki lepohon.

Pieni kultasiipi perho, Sekin uinuu nyt. Luonnon lapset unten verho Kaikk' on peittänyt. Aallotarkin sinisilmäinen Tyyntyi vihdoin, uupui unehen.

Hiljene myös, ihmisrinta! Tyynny, levoton! Uni huoltas katkerinta Lievittävä on. Tyynest' uinu, rauhaisesti kuin Luonto kesä-öinä nukahtuin!

Viihdy, viihdy, lapsi kuni Äidin rinnoillen! Ihanainen poistaa uni Kaihon, murehen. Uinu, sydän aaltoileva, jo! Ota vastaan unten suutelo!

Pian särkyy unten kuvat, Haihtuu rauhaisuus. Taistelosi uudistuvat, Päivyt koittaa uus. Nuku! Aamuhetki kohta lyö! Silloin alkaa uusi taisto, työ!

1893.

NOIN JOS!

"Kiitos Luojan! Helmirukka Pääsi täältä. Suojaan pääs kuin kevään kukka Myrskysäältä". Äiti hiljaa kuiskaeli näin, Siskostani autuutt' ylistäin.

Lähell' istuin. Sanat kuulin Äityeni. Nukkuvan näin hymyhuulin Siskoseni. Mutta murhe kalvoi sydäntäin, Rintaraukkain huoahteli näin:

Noin jos nukahtaa, noin saisi Äidin helmaan! Noin jos murheist' uinahtaisi, Kuin unelmaan, Tyynnä, puhtoisena, rauhaisna, -- Suloinenpa oisi kuolema!

TÄHTÖISTEN TUIKKIESSA.

Kas, laivas täys' on tähtiä, Niin kirkkait', ihanoita. Ne vilkkuvat, ne välkkyvät, -- Mä silmin seuraan noita.

Ja soutaessain järvellä Sen tyyntä peilipintaa Nään yllä tähtitaivahat Ja alla yhtä rintaa.

Ja mieli käy kuin hurmoksiin, Ja aatos kauvas entää, Ja on, kuin sielu siipysin Tuonn' ylös tahtois lentää. --

Oi, tähtyet, yön kynttilät Ikuisell' ikkunalla, Te vilkkukaa, te välkkykää, Kun kuljen maailmalla!

Oi, tähtyet, yön kynttilät, Te loistoanne luokaa, Ja kodin hellät terveiset Te viipyvälle tuokaa!

OLET POLTTIAINEN.

"Olet polttiainen!" -- "Sinä, sinäpä!" Sätti impi poikaa, Poika immyttä, Mutta lemmen kielin, Lemmen kielin, mielin.

"Olet polttiainen!" -- "Sinä, sinäpä!" Vaimoaan mies sätti, Vaimo miestänsä, Mutta ärtymielin, Kiihko-äänin -- mielin.

TERVEHDYS VIHKIJUHLAAN.

(Sähkösanoma E. B:LLE JA S. A:lle)

Kun Päijänteen te partahilla Nyt vihkijuhlaa vietätte, Niin Kiannan me rantamilla Teit' aattelemme, muistamme, Ja onnentoivehilla hartahilla Nyt tervehdimme teitä tuhansilla.

Niin kirkas olkoon taivahanne Kuin kesätaivas kirkas on, Ja lempi tehköön kodistanne Pysyvän onnen asunnon! Ja suokoon Herra, armossansa hellä, Teill' onnen kauniist' aina hymyellä!

Ja terve! jälkeen vihintänne Te tänne meidän parvehen, Tuhannen kertaa: terve! tänne Kiannan kaukorannoillen. Teill' olkoon täällä hauska ollaksenne, Saloilla Suomen, kera toisienne!

MURTUNEEN LAULU.

Kenelle huokaan huoliani Ja laulan vienot virteni? Jo hautaan vaipui vanhempani Ja alle nurmen armaani.

Ne rinnat ovat riutunehet. Minua jotka rakasti; Ne sydämet on sortunehet, Minulle jotka sykkäili.

Vain tuulosille, tähtösille Voin huoata mä huoliain, Vain laulaa rannan lainehille Mun sortuneesta onnestain.

Ei, ei! Viel' rakka'us on _yksi_, Jok' auttaa voi ja lohduttaa. Jos sydän kuinka särjetyksi Lie tullut -- _se_ voi parantaa.

Se rakka'us on, Herra, sinun Sun puolees huo'ata ma voin. Sa lohtua, oi, anna, -- minun Sa armaan' ollos, aurinkoin!

MUUT NE UINUU.

Muut ne uinuu, -- minä valvon, Valvon luona sairasten. Yksin valvon syksy-yönä Lapsosia vaalien.

Tulirokko, tuima tauti, Pienoisia ahdistaa. Neljä pientä, kultapientä Sairaana -- oi, katkeraa!

Valvonut jo äitikulta Aamuun ast' on monet yöt. Äitirukka! -- raskaat äidin, Puolison on huolet, työt!

Vaiti, hiljaa valvoskelen, Rinta rauhatonna lyö. -- Oi, kun tointuis pienokaiset! Oi, kun valkeneisi yö!

Vaivojansa vaimennella, Koito, tässä ko'etan; Vuoteen luota vuoteen luokse Syksy-yössä va'ellan.

Raskast' on se, raskast' on se, Valitukset voi, ne soi! Auttaa tahtoisin, mut seison Voimatonna -- ah, en voi!

Auttaa, tahtoisin, -- mut turha Tahto, toivomus on tuo. Korke'uteen huokaella Hiljaa vain voin Herran luo:

Herra, Herra, armon Herra! Auta Sinä -- Sinä voit! Armait' auta pienoisia, Jotka hoitohomme soit!

Auta, Herra, armon Herra! Lievitä ja paranna! Tai jos toisin tahdot, -- voimaa Anna tahtoos taipua!

15/11 1901.

KEVÄIMET.

Ihana, armas ompi kevätaika. Ihanat kevään aamut, illat on. Maa kukkii, tuoksuu, kaikuu sävelistä, Ja armahat on säteet auringon.

Maa uhkuu silloin luomisintoansa, Ja voimat silloin työss' on valtavat, Ja halki ilmain elämän soi laulu, Ja yötkin on niin hellät, valoisat!

Ihana, armas myös on nuoruusaika: Kaikk' ihaninna silmiin heijastaa. Ja toiveet suuret on, ja suur' on usko, Ja nuorta voimaa rinnat uhkuaa.

Ja aatokset ne kiitävät kuin kotkat, Halk' ilmojen käy niiden kirkas tie; Ja korkealle tähtää nuori silmä, Ja suuriin töihin nuoren halu vie.

Nuor' uhkuu näet luomisintoansa Ja voimat tuoreet tuntee rinnassaan, Ja elämän soi laulu houkutellen, Ja vastuksetkin -- leikkiä on vaan.

Ja maailma se suurna ava'uupi, Ja ruusuja ja seppeleitä sen Nuor' uskoo tarjoavan tarmokkaalle, -- Ja uskon moisen riistää tahtois ken?

Ihana aika! Mutta, valeen taakse Kuin kadotettu Eedeni se jää. Jää taakse? Ei! Jos hapset harmeneekin, Voi _sielu_ viettää nuoruuselämää!

Jos henkeäsi hellästi sä vaalit Kuin kukkaa, -- ravintoa sille suot Ja valoa ja iki-ihanteita, Niin _koko_ elos kevääksi sä luot!

Oi, ällös siis sä konsaan, nuorukainen, Valoa väsy vastaanottamaan, Valoa Herran sekä aikakauden, -- Valosta kevät sulonsa saa vaan!

LAPSOISEKSI PIENEKSI --.

Lapsoiseksi pieneksi Tahtoisin taas päästä, Lapsuuskotiin lauhahan Päästä myrskysäästä.

Lapsensilmin maailmaa Katsovani soisin! Oi, jos, oi, jos uudestaan Lapseks tulla voisin!

Lapsen pieni maailma Puhta'utta loistaa... Hellyys, lempi ... enkelit Vaarat tieltä poistaa.

Raitis lasten miel' on myös, Kuni lintusilla. Pienet surut haihtuu pois Äidin parmahilla.

Mutta tuolla ulkona Suuret aallot pauhaa; Ristiriidat, murenet Rikkoo rinnan rauhaa.

Ihmisestä ihminen Kuoliaaks siell' lyödään, Usko sekä ihanteet Vaihdetaan ja myödään.

Vilppi, sorto, itsekkyys, Väkivalta, saasta, -- Siinä kuva kurja on Kuolonvarjon maasta. --

Lapsoiseksi pieneksi Tahtoisin taas päästä, Lapsuuskotiin lauhahan Päästä myrskysäästä.

Lapsoiseksi! Haaveet pois! Taisto työt' on miehen! Kurja se, ken uupuvi, Kaatuu keskitiehen!

Valoa on, valoa Tarvis luoda yöhön! Jumala, oi, Jumala, Vahvista mua työhön!

KANTELOLLENI.

Kun sua ensin hiljaa soittelin, Niin virittää sua osannut en kai. Mun sormen' oli tuhmat, kankeat Ja sinust' ilmi kehnot äänet sai.

Sun virhees ollut ei se, kantele. Se virhe soittajan ol' yksin vaan. Se soittaja niin nuor' ol', aatteeton, Ja kanteloll' ei tuttu ollenkaan.

Se itkenyt ei ollut, taistellut, Ei nähnyt elämää, ei maailmaa. Ei suruja se Suomen tuntenut, Ei lemmen tulta suurta, hehkuvaa.

Ja siksi kai, vaikk' usein tenhosit Ja hurmasitkin nuorta soittajaa, Sä eheää et ääntä antanut, Et soinut sävelt' ilmi sointuvaa.

Nyt äärehes taas, kallis kantelo, Ma illoin istun -- hiljaa soittelen. Vain _vähän_ nähdä sain ja tuntea. Min näin, min tunsin -- sulle uskon sen.

Kaikk' ilmi soi'os se nyt, kanteloin! Soi äänin raikkain, raikkain sävelin! Soi ilmi iloni, soi suruni, Soi surut Suomen äänin pontevin!

Soi vapa'uden valtatunnetta! Soi innostusta, lujaa toivoa! Soi valon valtaa suurta, ikuista! Soi ihanteita ikijaloja!

SUN UNHOITTAAKO, ÄITIKULTA, VOISIN!

Sun unhoittaako, äitikulta, voisin, _Sun_, -- Luojaa lähinnä jot' enin mun On kiittäminen kaikesta, mi mulla On hyvää varalt' elon taistelun?

Sa köyhyydessä kanssa lapsijoukon Sait taistella, -- ja varmaan silmähän Sun kierinyt on monta kyynelettä, Kun kokea sait kovuutt' elämän.

Mut hiljaa, nöyränä Sä kaikki kannoit, Lapsparvelle kaikk', kaikki uhraten: Sun päiviesi vaivat, unet öittes, Jop' usein viime leipämurusen.

Ken aavistaa vois kaikki uhra'ukses? Ken mitata Sun lempes syvyyden? Syvyydet mitata voi valtamerten, Vaan syvyyttä ei äidin-rakkauden!

Oi, kiitos, äiti, kaikesta min annoit! Oi, kiitos hellimmästä hoidostas! Oi, kiitos, kylväjä Sä hellänhellä, Sun ohjeistas, Sun opetuksistas!

Oi, kiitos vielä, valost' ikuisesta, Joll' avata Sa koetit sydämet, Ja neuvosta, ett' iki-ilmapiiriin On tähdättävä aina katsehet!

Nyt elon ilta on jo Sulla -- ilta Tuo tyyni olkoon, kirkas, murheeton! Ja kaikkivoipa kauvan, kauvan vielä Sun, äitikulta, elää suokohon!

AILIN UNET.

Miks pikku Ailill' unta tuossa nähden Niin suloisess' on hymyilyssä suu? Mik' ihana niin näky lie, mintähden Se hymyilee? Mi silmiin heijastuu?

Kai enkelit on vierahina sillä, Tai taivahass' on unissansa hän! Kai henki pienen liikkuu ylhäisillä Noill' asunnoilla iki-elämän!

Hän enkel' itse, hymyilevä, soma Kanss' enkelien leikkii, leijailee, Ja siellä, missä hengen iki-oma On alkukoti, taas nyt vierailee.

Siit' unelmat niin valkoiset on hällä: Häll' enkelit, hän heille hymyilee, -- Oi, Aili, Aili, taivaass' ylähällä Kautt' elos maisen vierailuja tee!

KAARLO ALBERT HEIKEL.

k. 31/10 1895.

Ah, veljyt, poissa, poissa, ijäks poissa Sa parvest' olet veljein, ystäväin. Vain hetken viivyit elon taisteloissa, Kun polkus kääntyi kalmistoon jo päin.

Ylevä, sydän, jalo, puhdas henki, Mi totuutt' etsi, hehkui taistohon, Niin varhain sammui, veikkois toivehenki, Mi liittyi Sinuun, tuoni vienyt on.

Lupashan kevät viljakesän tuoda. Ens'va'oistas jo nähtiin kyntömies. Ne siemenet, jotk' ehdit maahan luoda, Sadoista runsaist' ennustaa jo ties.

Syvälle pyrjit tieteen totuuksihin, Syvälle luonnon ongelmoiden taa, Ja syväin rivein poviin, sydämihin Valoa tahdoit, tulta tartuttaa.

Voi, kuinka monta oksaa tuorehinta, Vihryttä kuolo leikannut on pois Sukumme puusta, joilta runsahinta Hedelmää toivoella saatu ois!

Mon' elää köyryseljäks, harmaapääksi, Min elo ontto on kuin ontto puu, Ja minkä miel' on kohmettunut jääksi Ja turhaa jaaritusta soi vain suu.

Noit' et sa ollut, kuulunut et noihin: Sa korkealle katsoit ylöspäin; Ihanteen lipun liityit vartijoihin, Ain' innokas, muit' intoon sytyttäin.

Työ, aatteet sinut lempijäkseen luki, Pyrinnöt piirihinsä pyhimmät; Ja kansaas lempes, tules, intos tuki, Sa sille huo'uit tuntees syvimmät.

Lujaksi renkaaksi Sa tahdoit tulla Sukumme miesten suureen ketjuhun. Mut voi, näin kesken kevättänsä sulla. Jo päättyi ties ja sammui sydän sun!

Niin nukkuos nyt huomassa sa Herran Kepeiden multain alla isänmaan! Jää hyvästi! Ja kiitos! viime kerran. Meilt' unhoitu ei muistos konsanaan!

MERIKÖ AAVA VAIKO METSÄLAMPI?

Merikö aava vaiko metsälampi On sinust', armas, sulomp', ihanampi? Ma meren lainehia, myrskysäitä, Vapaita seljän suuren tuulispäitä Rakastan.

Tahdotko kuulla kosken hyrskintätä Vai lähtehenkö vienon läikkynätä? Minusta sulompi on kosken soitto: Sen soitossa soi vapa'us ja voitto Sorretun.

Armaampi onko kukkain kuiske hellä Vai metsän humu säällä myrskyisellä? Ma ihailen, kun soivat tuulten torvet, Kun virteen suureen yhtyy kaikki, korvet Kuorossa.

Miks' ihailenkaan myrskyä, -- en tiedä. Se ehtinythän on niin paljon viedä. Siks' ehkä, kun tutuimmalta soiden Eloni tarinaa se pauhinoiden Kertovi!

Ei kauvan viihdy maissa merimiesi: Mer' aava, suur' on hälle kotiliesi. Hän sitä kaihoo, vaikka meren rinta Monesti hälle mieltä raivoisinta Uhkusi.

Noin minäi kaihoan ja lemmin merta ja tuulta, joka raitistuttaa verta, Noin lemmin työtä, ponnistusta, vaivaa. Ja tyrskyä, mi syvään merta kaivaa Elämän!

Hei, aallot elon, korviin kohiskaatte! Hei, tuulet tutut, nouskaa, tohiskaatte! Sep' eloa, kun miesi tuulten kanssa Avulla Herran koettaa kuntoansa -- Toivossa.

IV.

AATTEIDEN PIIRIÄ.

SYDÄN JA JÄRKI.

Sydän ja järki ne taistelee Ei taistelunsa lopu. Ylivaltahan nousis kumpikin, Vaan niin ei synny sopu.

Järk' itsekäs polkea tahtois vaan Sydäntuntehet kaikki alleen. Mielt' aattehen tunne ei kuuliskaan, Kun kiihtyvi kuumimmilleen.

Näin kaksoisveljet ne yhtenään Vain polkea mielivi toisia, Näin taukoamalta ne taistelee, -- Ken suosisi sortoa moista?

Väkivallanhan kohduss' ei koskonkaan Voi kypsyä onnen lasta. Se lapsonen lempeän lemmen on, Sopusoinnusta syntyy se vasta!

Sydän järkeä, järki sydäntä Kun kuulisi herkin korvin, Niin silloin se onnenlaulua Sois maailma ehein torvin!

Epäsoinnut ne silloin taukoais Ja sointua puhdast' oisi, Ja suurehen soinnun juhlahan Koko maailma yhtyä voisi.

1894.

JOS TAISTELLA ET SAIS.

Jos taistella et sais, Niin henkesi hervahtais, Ja tahtosi jänne se laukeis. Jos taistella et sais, Niin intosi uinahtais, Velttoutehen mielesi raukeis! Miel' olkohon sun Siis taisteluhun Ja työhön ja toimehen suureen!

Jos taistella ei sais, Ihanteetkin ne kaikkoais, Tyhjyytehen kaikk' ihan hukkuis. Jos taistella ei sais, Kaikk' elämä haudattais Ja maailma niin kuni nukkuis. Siis taistoa vaan! Se se maailmaan Elon voimia, muotoja luopi!

ROHKEASTI AALLOILLEN!

Rohkeasti aalloillen Purtesi sä työnnä! Ällös säiky, tuulonen Vaikk'ei tyyntä myönnä! Souda, souda, souda vaan Suoraa suuntaa urheaan Onnes saarta kohden!

Avosilmin johdata Venhees merta pitkin, Puhkoin purtes kokalla Aallot, vihuritkin! Vaikka vastatuulet soi, Vaikket määrääs päästä voi Vallan väleen, -- souda!

Souda syvät seljät, veet, Laineet lakkaharjat! Souda ohi niemekkeet, Rannan saarisarjat! Kauvaksi ja etäällen Anna lentää aattehen! Maali korkealle!

Miksi, miksi lepoa, Unten lasta, sallis? Joutilaaksi jouda ei Hengen pursi kallis! Souda, souda, souda vaan! Ken vain soutaa urheaan, Häntä Herra auttaa!

Korkealle katseesi! Henkes ääntä nouda! Vaikk' on vastatuultaki, Sortumatta souda! Souda, souda, souda vaan! Näin sä löydät onnenmaan, Rauhan kukkarannan!

1894.

MURHEELLE.

Vaikk' onkin, murhe, muotos synkkä, musta, Ja kaipausta, tuskaa monta tuot, Ja monta poltetta ja huo'ahdusta Mun rintaraukkahani loit ja luot, Niin kiitos sentään! Opetusta monta Ma sainhan sulta, unhoittumatonta.

Monesti, pilvihin kun taivon peitit, ja kyynelin kun huuhdoit poskiain, Ja maljasi kun juodakseni heitit, Sen pohjattuutta kokea kun sain, Niin elämääpä kaihoomahan rinta Ain' oppi silloin korkeint', ihaninta.

Monesti syöntäin kivisteli kyllä, Kun kukkatarhaani sun käyvän näin. Monesti sydämellä särjetyllä Mä rauenneiden ruusuin ääreen jäin. Enk' ymmärtänyt arvoitusta, miksi Ne jäädytitkään noin jääpuikkosiksi.

Enk' ymmärtänyt, miksi multa yksin Niin paljon tahdoit viedä, riistältää, Kun onnen tarjoamin viihdytyksin Muut riemun maljain ääreen yhä jää. Nyt tiedän sen: sa juuri onnen parhaan Sill' airut oot, ken eksyi täällä harhaan.

Nyt tiedän: onni, ilo, riemu mainen On lamppu, joka öljyns' oman syö: Se olkoon kuinka kirkas, hehkuvainen, Sen sammumisen hetki kerran lyö! Nyt tiedän: tosi onni silloin täällä Lähinnä on, kun murheen pilv' on päällä!

Keskeltä kukkien jos polkun' oisi, Jos sua, suru, tuntisi ma en, Sydämen' ehkä ihastua voisi Liiaksi muotoihin ja kuorehen. Ja taivahani unhoon multa jäisi, Maan tomu ihanteitain himmentäisi.

Vaikk' onkin, murhe, muotos synkkä, musta. Ja kaipausta, tuskaa monta tuot, Ja monta poltetta ja huo'ahdusta Mun rintaraukkahani loit ja luot, Niin kiitos sentään! Opetusta monta Ma sainhan sulta unhoittumatonta.

TIEDÄTKÖ?

Tiedätkö, kuin käy purosen, Jos vain sulkevi lähtehen? Tiedätkö, kuin käy oksasen, Puusta jos irralle tempaa sen?

Tiedätkö, kuin käy kukkasen, Jollei saa säteitä päivyen? Tiedätkö, kuinka paulassa, Kuolema läsnä on lintua?

Tiedätkö sitten sa, ihmisen Kuinka käy, kieltäen taivaisen? Tiedätkö, paheiden paulassa Läsnä kuink' ompi kuolema?

SA NÄITKÖ TUOLL' ULKONA LUONNOSSA?

Sa näitkö tuoll' ulkona luonnossa: Kukin kukka on omaa luontoa, Kukin puukin luontonsa säilyttää, Eri sävelin linnutkin livertää?

Voit kukkasen temmata kummulta, Voit puutkin sä lastuiksi pirstoa, Voit linnunkin vangita häkkihin, -- Sama luonto niill' on kuni ennenkin!

Viel' itseään kukka on kuolossai, Viel' itseään puukin lastunai, Viel' itseään lintukin häkissään, -- _Omaa_ laulaa se vain voi säveltään!

Ei luontoa niiden muuttaa voi, Ei luontoa, minkä Luoja loi. Väkivalloinkin niitä jos kohtelee, Perusluontoa niiden ei toiseks tee!

Sa näitkö tuoll' ulkona luonnossa: Kukin kukka on omaa luontoa, Kukin puukin luontonsa säilyttää, Eri sävelin linnutkin livertää?

NUO TUOLLA, NÄMÄ TÄÄLLÄ

Nuo tuolla, nämä täällä Noin huutaa neuvoen: Jos totta ehdotonta Sa etsit, sulle neuvon sen.

"Näin lausuu Plato suuri". -- "Ja Kant, tuo kuulu, näin". -- "Ja Hegel, Strauz, Baur, Darvin, Ne lausuu niin ja näin". --

Niin, niin ja niin ne lausuu, Mutt' erilailla vaan. Ma kenen järjestelmään Käyn sitten uskomaan?

En usko järjestelmiin, En usko, luota en. Ne syntyy, loistaa, haihtuu, Yhäti vaihdellen.

Ne syntyy, loistaa, haihtuu, Ja suunta suunnan lyö. Ja niin ne aatteet kiistaa Ja jatkuu ihmistyö.

Ja nidoksia syntyy, Ja totta pohditaan. Mut totuus, tytär taivaan, Käy huntu kasvoillaan.

Oi, totuus, tytär taivaan, Jo huuda yli maan: "Se totuuden vain löytää, Ken uskoo Jumalaan".

Oi, huuda: "hunnun multa Jos pois te tahdotte, Niin käykää Golgatalle Ja Hermon-vuorelle!"

HILJAA.

Hiljaa kasvavi kukkanen, Hiljaa nousevi maasta puu. Hiljaa päiväkin talvinen Keväisin jatkuu, kirkastuu.

Hiljaa hengenkin kukkanen Juurtuu rintahan ihmisen; Hiljaa kasvavi tiedon puu, Hiljan, yö henkinen kirkastuu.

MIHIN ONNENI RAKENNAN?

Päivän noustessa, laskiessa, Ai'an hetkien vaihdellessa. Mihin toivon ja uskallan? Elon kirkkaassa kevähässä Tai sen syksyssä synkeässä Mihin onneni rakennan?

Rakennanko sen lempeen naisen, Hellän, lempivän, uhraavaisen, Viisaan, viehkeän puolison? Ei, ei! Vaikkakin lemmin naista, Lemmin kaunista katoavaista, -- Ylemmäksi mun kaihon' on!

Rakennanko ma onnen' sitten Kiiltoon kirkasten aartehitten? Mihin onneni rakennan? En mä onnean' aartehille Usko kirkkaille, kiiltäville: Aarteet ruostuvat maailman!

Ai'an kunnia-asteikoille Rakennanko sen sitten, -- noille, Joista kilvaten kiistataan? Ei mun mieleni ole sinne. Muuas kaihoan -- mutta minne? Minne, minne mä kaihoonkaan?

Toimi jalo ja riento vakaa Ihmiskunnalle kenties takaa Mulle onneni kestävän? Kiitän kyllä mä työtä moista. Sille laulankin, -- sentään toista Etsin onnea elämän.

Etsin onnea kestävätä, Pysyväistä ja eheätä, Jota rintani kaihoaa, Johon myrskynkin pauhinassa, Elämässä ja kuolemassa Voipi luottaa ja uskaltaa!

Oi, ken onnen tuon kaihoomani Antaa voipi mun rintahani? Mihin toivon ja uskallan? Sinä, Herra, vain voit sen, Sinä, Sinuun toivoni kiinnän minä, -- Sinä olet, jota kaihoan!

Päivän noustessa, laskiessa, Ai'an hetkien vaihdellessa Sua rintani kaihoaa; Sinuun eloni kevähässä Ja sen syksyssä synkeässä Vain voin onneni rakentaa!

Sinust' eloni syntyi, lähti, Sä oot eloni johtotähti, Sä sen alku ja määränpää! Suo siis, Herra, ett' aina oisin Sinun lapsesi, Sulle voisin Työni, toimeni pyhittää!

1901.

KUOLO JA KUKAT.

Tuli tuoni kukan luokse, Kalma luokse kaunokaisen, Kuiskas _kevähän_ kukalle, Nurmen ensi nuppuselle: "Kuole pois jo, kukkaseni, Nuku, nurmen hento lapsi! -- Kaunis elost' on erota, Kalman tulla kaatamaksi Piennä, nuorna, puhtoisena, Saastatonna, tahratonna".

Ei kevähän nuori nuppu, Taimi pieni taivahainen, Tuonen tuumia pahonut, Kalman ääntä kammoellut: Nuorna, puhtoisna nukahti. Hymy huulilla erosi Onnellisna, autuasna.

Tuli tuoni kukan luokse, Kalma luokse kaunokaisen, Kuiski _kesän_ kukkaselle Suven armahan ajalla, Keskikesän vallitessa: "Kuole pois, ihana kukka, Uuvu jo unehen, rukka! -- Teen, oi, seppelen sinusta, Ikiloistavan, ihanan, Taivon Taaton kunniaksi, Taaton ikuisen iloksi".

Suostunut ei suosiolla Tuohon oisi tuore kukka: Kesä hurmaten hymysi, Ihanana ilma loisti, -- Onhan suloja suvella, Elo keveä kesällä -- Mutta surmahan surulla, Kaihomiellä katkeralla Täytyi suistua suloisen, Kaatua pois kaunokaisen!

Tuon' ei kuule kukan mieltä, Sirpp' ei ruohon rukousta!

Tuli tuoni kukan luokse, Kalma luokse kaunokaisen, Kuiski _syksyn_ kukkaselle, Huoliansa huokaavalle, Vanhalle, vapisevalle: "Vaivu pois jo vanha kukka, Muutu mullaksi, murene! -- Ei elossa enää sulla Lie ees virkoa vähäistä: Teit jo heelmäsi, teräsi, Vanhuuttaskin jo vapiset".

"Vaan jos suostut suosiolla, Taivut tahtooni halulla, Vien sun ilmojen ylitse, Tähtein välkkyväin välitse Maassa uudessa asua, Ihanammassa iloita!"

Vanhuskukka kuiskauksen Kuuli vallan vasten mieltä: Viel' ei elosta erota, Manan maille matkaella Tahtonut ois ollenkana. Maan viel' uskoi mainioksi, Tuonen tuumat joutaviksi Tuonta uudesta olosta, Ihanammasta ilosta, -- Nurkumiellä pois nukahti, Kaihomielellä katosi --!

KUILUN PARTAALLA.

(Erästä kuvaa katsellessa).

On kuilun partaalla lapsi, -- Vaan enkeli varjelee. Yks' askel, ja hän jo vaipuis, -- Vaan enkeli varjelee!

On kuilun partaalla nuori, -- Vaan kuka varjelee? Yks' askel, ja hän jo sortuis, -- Vaan kuka varjelee?

On kuilun partaalla miesi, -- Vaan itsekö varjelee? Yks' askel, ja hän ois poissa, -- Vaan itsekö varjelee?

On kuilun partaalla vanhus Ja enkeltä huutelee... Yks' askel, ja hän jo vaipuu, -- -- Vaan enkeli saattelee...

14/l2 1901.

TOINILLE.

Suvi-ilmanko vain ihanuutta, Päivää ikikirkast' unelmoit? Riemuako janoat ain' uutta? Ruusuillako viihtyä vain voit? Ja sä pilvein nousennanko estää Taivollesi, Toini, tahtoisit? Mutta paistett' ainaist' onnen kestää Voisko henkes taimet kaunihit?

Katso kesän kukkaa kuivunutta! Paisteet pitkät poudistutti sen! Paisteesen se hiljaa kuoli, -- mutta Elpynyt ois taivaan tummeten, Taivaan tummeten ja sateen tullen. -- Noinpa henkes hento kukkanen Kuihtuu päivän paistaiss' yhä sullen, -- Elpyy alla kyynelsatehen --!

1896.

AALTONEN, OI, AALTONEN --.

Aaltonen, oi, aaltonen, Kohden rantaa vyöryen Riennät, konsa vaahtopäisnä, Konsa hiljaa vieriväisnä.

Aaltonen, oi, aaltonen, Laisesi on ihminen: Kohden rantaa hän -- myös hän Rientää virrass' elämän, Konsa innoin hyrskyellen, Konsa hiljaa, huo'ahdellen... Aaltonen, oi, aaltonen, Laisesi on ihminen!

KYSYIN KUKALTA --

Kysyin kukalta: kukkanen, Miks olet kaunis noin -- miksi? Kysyin immeltä: ken oi, ken Noin loi sinut kaunihiksi?

Katsoi kukkanen kaunoinen. Katsoi kainosti taivaasen... Immyt se peilistä kauneuttaan Keimaillen riensi katsomaan...

KUKAN OIKEUS.

Ei oikeutt' ole kukalla Valita poimijoita. Eik' ihmisellä oikeutta Oo muuttaa kohtaloita. Tuo oikeus sentään suotu on Kukalle: -- luoda kukinnon, ja ihmishengelläkin on Tuo kukkimisen oike'us!

V.

MAA YLHÄINEN.

Maa ylhäinen! Sun puolehesi käännyn. Maa ikuinen! Sua ilman sorrun, näännyn. Sua tervehdin siis, toivon kaukomaa, Sua, ikuisata, suurta, ihanaa --!

JÄÄ HYVÄSTI, LAULU --!

Jää hyvästi, laulu sa maallinen, nyt! Jo henkeni säveliis kyltyä ehti. Jää hyvästi! Eloni kirjassa jo Nyt au'eta kerkesi toinen lehti. Jää hyvästi lemmen ja leikkien maa! Ikihenkeni kaihovi korkeampaa!

Päämääräni ei ole lempi ja maa, Tääll' ehkä mä lemmin ja viivähdän hetken. Tää ei ole oikea mun kotimaa, Läpi vaikka mä tään teen eloni retken. Mun maani, se oikea onneni maa, Se ei ole varjoin ja kyynelten maa --!

Se riemujen, soinnun on ijäinen maa, Maa ikuisen vapauden, valon ja voiton. Se puhtaiden pyhä ja puhdas on maa, Maa ijäisen laulun ja ijäisen soiton, Se maa se on onneni oikea maa, Ja oi, sitä, ken sinne siirtyä saa!