Chapter 3

Se suhde on untuvanhieno Ja hellä kuin päivän koi. Niin hieno, särkymist' että Sen peljätä täytyy, voi.

Voi, jos se, voi, jos se särkyy, Jos onneni rikkauntuu, Niin pimene, pimene, päivä, Ja sammua saat myös, kuu!

Ei iloa, ihannetta Täss' elossa mullen ois, Jos onneni hautauskellot Mun korviini kerran sois!

ONNENI AAMUNA.

Kuni kukka, mi kärsivi kuivuuttaan, Ilomielin kastetta juopi, Suvipilvi kun vihmoen viileitä Pisaroitahan sillen suopi, --

Niin lempesi lähteestä riemuiten juon, Oma impeni hempeä, hellä! Mun rintani polttavan täytit sä myös Suvikastehen viileydellä.

Kuni uinuva luontokin tervehtää Kevätai'an koittoa innoin, Ja aaltokin silloin nostaa pään Jään alt' ylös laulavin rinnoin, --

Niin onneni aamua tervehdin, Oma impeni hempeä, hellä! Sinä talviset tunteeni haihdutit pois Syvän lempesi hellyydellä.

Kuni myrskyisen yöhyen jälkehen taas Ihaellaan päiveä uutta, Ihaellaan sykkivin syömmin taas Suvi-ilman tyynt' ihanuutta, --

Niin auvoni aikoa ihailen, Oma impeni, hempeä, hellä! On tyyni mun myrskykäs mieleni nyt, Kun uinut sä mun sydämellä.

Kuni puhtahan vihreenä kukkiva maa Juhannuksena juhlivi, loistaa, Joka kolkasta aurinko loisteellaan Pois talviset tahrat poistaa, --

Niin puhtaat nyt mieleni mietteet on, Oma impeni, hempeä, hellä! Sinä ryönäisen rintani puhdistit Jalon henkesi hempeydellä.

Kuni kukkula vankkana vastustaa Tuhotuulia, yltiöpäitä, Kuni kallio uljaana uhmata voi Syysai'aankin synkkiä säitä, --

Niin voin tuhotuulia torjua nyt, Oma impeni, hempeä, hellä! Niin voin elon säissä mä seisoa nyt Niin tunturin tyyneydellä!

MÄ LEMMIN SINUSS' IHMISTÄ.

Mä lemmin sinuss' ihmistä, Mun impeni, mun armahani. Sun puhtoisata sydäntäs Mä lemmin koko sielustani.

Mä lemmin sua, siksi kun Sisäistä kaune'utt' on sulla. Mä lemmin sitä, mik' ei voi Ikinä vanhaks, halvaks tulla!

Mä lemmin sua, koska on Sun sielus syvä, ikinuori, Ja koska kirkkait' aarteita Se täynnä on kuin kultavuori.

Mä lemmin sua, koska soi Sun sielussasi soinnut jalot, Ja silmäis sinitaivosta Kun loistavi niin lempeet valot.

Mä lemmin sua, impeni, Kosk' olet itse armaus, hyvyys. Mä lemmin, koska hurmajaa Mua silmäis sini, sielus syvyys.

SEKÖ KOHTALON OIKKU OLLA VOI?

Peninkulmien kymmenten päästä Mikä, impeni, meidät yhteen toi? Sekö sattumusta on pelkkää? Sekö kohtalon oikkua olla voi?

Minä kaukana, kaukana tuolla Sinijärvien rannalla aamuni näin. Satavirstojen päässä, armas, Sinun kehtosi keinui pohjassa päin.

Savon laps' olen, Savossa synnyin, Tytär tyyni sä taas olet Pohjolan. Minä lampeja lapsena soudin, Meren näit sinä valkeena vaahtoovan.

Näin, impeni, toisistamme Me kaukana, kaukana kasvettiin, Satavirstojen pitkien päässä Laps'-aikamme vieraina vietettiin.

Satavirstojen päästä sitten Mikä, impeni, meidät yhteen toi? Sekö sattumusta on pelkkää? Sekö kohtalon oikkua olla voi?

Ei, ei ole sattumusta, Ei kohtalon oikku se olla voi. Se on Taaton, sen taivaisen, sormi, Joka meidät yhtehen yhdytti, toi.

Se on Hän, jonka sormi johtaa Elon vaiheita, kaikkea maailmaa. Oi, Hänetkö onnessamme Siis voisimme unhoittaa?

TAAS TERVE, TERVE!

Taas terve, terve, impyeni hellä! Taas luokseniko sinut -- sinut! -- sain? Tää tottako on? Lausu, armahain! Et lausu, -- vastaat riemukyynelellä!

Ah, ymmärrän! Tuon tiedänhän niin hyvin: Kun sydän ompi onnen-autuain, Niin kyynele ja katse lausuu vain Sen tunteen, jok' on sointuisin ja syvin.

Niin itkekin siis, ilost' itke, kulta! Noin sun kun nään, voi, kuink' oon onnekas! Suo suudella mun kyynelees! Näin, kas! Oi, tuhat suudelmaa nyt saatkin multa.

Nyt sylihini tullos! Kauvan onkin, Kun silmäis sinitaivon nähdä sain, Kun viimeks', impen', istuit polvellain, Ja ruususuulles painoin suutelonkin.

Mä, raukka, sitten sua kerrat sadat Niin kaihosin, kun eronhetki löi; Yöt, päivät sydämeni ikävöi, Tuhannet aatos lentää ehti radat.

Tuhansin kerroin aatokseni kulki Ja sua etsi, sun kiersi vain, Kuin laineet kiertää rantaa saarelmain, Tää kunnes syliins, suuteloin nuo sulki.

Noin syleilyyn, noin suuteloihin, kulta, Eromme aika päättyi meiltäkin. Oi, kiitos Luojan! Kaihon muistokin Saa armaan suukkoon hälvetä nyt multa!

VlHKIJUHLAN JÄLKEEN.

Niin, niin. Nyt olen ukkomies, Ja tuota tutkit sä kenties: "Elosi miltä tuntuu nyt? Oletko onnes löytänyt?" --

Niin tuntuvi, kuin kevään jälkehen Ihana kesä, päivänpaisteinen, Kun pilvetönnä taivas heijastaa, Tuhannet kukat maassa tuoksuaa!

Niin tuntuvi, kuin suvipäivänä, Kun korva kuulee tuhat säveltä, Ja rinnat riemuansa uhkuvat, Ja Luojaa kiittää henget hurskahat!

Täys', eheä nyt on mun onneni, -- Mut, voi, kun esteheks' ei lempeni Ois mulle tähdätessä ylöspäin, Luo Luojan, taakse ilmain siintäväin!

Kun Ikuisen et sijaa valtaisi Mun sydämessäni, oi, armaani! Kun ikuisen ja maisen onnen vois Niin soinnuttaa, ett'ei ne riidass' ois!

NIIN OLI, KUIN, PERHONI, PELKÄSIN.

Niin oli, kuin, perhoni, pelkäsin: Sun tähtesi taivahat unhotin. Niin oli, niin oli -- voi, sua, voi, mua! Voi, mieltämme hurjaa, ja hurmattua!

Niin oli, kuin, perhoni, pelkäsin: Sun tähtesi suurimman unhotin. Suo, Jumalan', anteeks se mulle ja hälle, Mun sydämen' armaalle viettelijälle!

NYT, ARMAHIN, YHDESSÄ ASTUMME.

Nyt, armahin, yhdessä astumme Me askelin reippahin tietä myöten. Yli soittenkin soiluvain kiidämme, Kuni keijuset, leikkiä lyöden.

Me kiidämme nuorilla voimilla Ja murramme esteet ja murrokot tieltä. Ja taivas jos pilvihin peittyiskin, Ei riistä se hilpeää mieltä.

Me kiidämme riemuten rinnakkain Päämääräämme korkeaa, ikuista kohti, Ja tähtäämme siihen tähtehen päin, Mi oikeaan johtaa ja johti!

Ja yhdessä vaivat ja vastukset Ja yhdessä herttaiset hetket nyt jaamme. Yöt, päivät, oi, oma kultani, Nyt yhdessä viettää saamme!

Yöt, päivät yhdessä! -- hurma'us Sitä aatellen käy läpi rinnan ja mielen! Moist' autuutta -- tunnen sen -- kuvaamaan Ei riittäis ees suurin sulous kielen!

Sen tunnen mä vain: kun yhdessä Me kuljemme, kaunista katselemme, Niin korkealle ja kauaksi Me toivossa tähtäilemme!

Ja elämä se on kuni sunnuntai Ja ikä kuin ihana juhlahetki; Ja vaellus se käy kuin vaunuissa Ja matka kuin marjaretki...

ELÄMÄN MYRSKYSSÄ.

Myrsky käy Tyynt' ei näy, Aallot huimat pauhaa. Kaipaatko, Armas, jo Lapsuusajan rauhaa?

"Kaipaa en! Taistellen Elää tulee täällä! Kurja, ken Nuristen Itkee myrskysäällä" --

Myrsky käy, Tyynt' ei näy, Aallot hurjat pauhaa. Uuvutko, Armas, jo? Kaipaatko jo rauhaa?

"Uuvu en! Tiedän sen: Laantuu myrsky kerran! Kanssasi Nöyrästi Taivun tahtoon Herran." --

Armahin! Lämpöisin, Hellin kiitos sulle! -- Tämmöisen Aartehen Soit, oi, Luoja, mulle!

Kiitosta Kuinka ma Voisin sulle kantaa! Aartehen Arvoisen Kiitoksen kuink' antaa!

SILMIEN MAHTI.

Jos helläst' armaani Minuhun katsahtaa, Niin silloin taivoni Säteitä heijastaa. Mut kyyneleet jos vaan On hällä poskillaan, Niin sadekuuroa On silloin ilmassa. Ja vihan pilvi jos Hält' otsan verhoais, Ja pilvest' irti jos Salamat leimahtais, Niin silloin taivollain Ois ukkosilmaa vain. Kaikk' ilman vaihteet noin On vallass' aina sun, Mun kultan', aurinkoin! Tok' aina kaunist' ilmaa Suo ihailla vain mun! Ja sadetta jos hankit, Niin olkoon satehena Vain -- suukkosesi sun!

YKS' ON.

Yks' on aurinko. Yksi kuukin vaan. Yksi taivaskin Siintää yli maan. Yksi maa myös on. Ja yks' on lempikin: Se yhden kerran vaan Palavi kirkkainnaan!

SUUTELON IKÄ.

Niin vanha kuin on elämä, Niin vanha lempi on. Kai enkelit siis taivahan Jo keksi suutelon. Se suurin ihme, ett'ei vaan Siin' edistytä milloinkaan!

SUUTELOT.

Muiskujen ain' ylistyksiä laulajat kiistaten laulaa, Kun muka ei parempaa pääll' olis maan mitäkään! Myös hunajaa olen, myös minä huulilta impeni juonut, Mett' imenyt sulosuun, vaan sanon, sen sanon mie: Kuivia suutelot on, hunajastahan ei jano lähde, Kun sitä juot, yhä juot, polte se kiihtyvi vaan!

HYLJÄTYN LAULU.

Minulle onnea uskotit, impi, Mut oli onneni unta, Kylm' oli rintasi, leikkiä lempes, Voi, oli onneni unta!

Miksikä leikit lempeni kanssa? Miksikä uskotit toista? Miksikä ei, kuni ennen, mulle Säihkyvät silmäsi loista?

Miksikä hurmasit nuoren rinnan, Kiihdytit lempeni tulta? Miksi et ynseä ollut jo ennen, Kieltänyt kihloja multa?

Voi, sua julmaa! Voi, mua kurjaa! Voi, minun onneni unta! Kylm' oli rintasi, leikkiä lempes, Voi, minun onneni unta!

Vaikene, laulava lintu, ja lennä Laulamahan ilos muille! Kuihdu jo, kukkakin kaunoinen maassa! Huo'u jo, hallakin, puille!

Musta on mieleni, valkeammaksi Ei se nyt taitane tulla! Ei ole armasta, ei ole enää Elämän riemuja mulla!

JÄRVELLÄ.

Järven pintaa soutaa nuorukainen. Leikin airoja vain liikuttaapi. Venhe tuskin siirtyy sijaltansa. Minne mielii, pursi mennä saapi.

Suven sulous, järven tyyni rauha Noinko lumota voi poi'an mieltä? Ihastuksissaanko, unelmoiden Kuunteleepi luonnon kaunokieltä?

Eipäs! Luontoa ei poika muista. Kannelt' ei sen kuulemahan jouda. Purress' istuu, näät, myös hertas impi: Häntä poika katsoo, eikä souda.

Häntä katsoo silmin säihkyväisin. Immen poskusilla ruusut hohtaa, Ruusut raittiit, poi'an sydän sykkää, Immen hellän katseen kun hän kohtaa.

Siks' ei luontoa nyt poika muista, Kannelt' ei sen kuulemahan jouda. Siksi onnellisna, hymyellen Katselee hän yhä, eikä souda.

1894.

SYKI, SYKI, SYDÄN KULTA!

Syki, syki, sydän kulta! Syki surutonna nyt! Orpousaik' on ohi sulta, Helmen olet löytänyt. Helmyen Herttaisen -- Oi, niin herttaisen!

Laakson lehdon liepehellä Illalla kun käyskelin, Mulle immyt hertas, hellä Kuiski lemmen lausehin: Sydän mun Omas sun Ijät' ompi, -- sun!

Kukkain keskellä sen kuulin. Linnut lauloi livertäin. Soidessa sirkkuin hymy-huulin Kultaseni kuiski näin: Sydän mun Omas sun Ijät' ompi, -- sun!

Kulta kuiski. Tuulen henki Vieno hiljaa huminoi. Perhon kuiske kukkasenki Korvaan hiljaa, hiljaa soi: Lempien, Suudellen Maa on taivainen!

Syki, syki, sydänkulta! Syki surutonna nyt! Orpousaik' on ohi multa, Helmen olen löytänyt. Rinnassani Riemu vain Soi siis -- riemu vain!

1894.

SlRKKUSELLENI.

Katrini, Katrini, Suloinen mun sirkkuni, Sydänkäpyseni hellä, Uinu taas mun sydämellä!

Istahda mun polvillein, Katri kulta, sirkkusein! Vaivutaan taas valkoisihin, Suloisihin unelmihin!

Muistellaan taas, kuinka me Lempehemme sytyimme, Vastaisuutta suunnitellaan, Unelmissa uinaellaan!

Katrini, Katrini, Suloinen mun sirkkuni, Vaivutaan taas valkoisihin, Suloisihin unelmihin!

KIITOS, HERRA!

Kiitos, Herra, kiitos, Herra, Että löytää soit sä mun Kodin onnen kukkivaisen, Onnen kalliin, kaivatun!

Tuhansilt', oi, tuhansilta Näin mä onnen sortuvan -- Miksi, Herra, mulle annoit Aarteen arvaamattoman?

Armolahjas, armolahjas Suuri, verraton se on! Kuinka siitä kiitostasi Laulaa voisin, kelvoton?

Kiitos, Herra, kiitos, Herra, Että löytää soit sä mun Kodin onnen kukkivaisen, Onnen kalliin, kaivatun!

Tule, Herra, ole, Herra, Kotimme nyt kuningas! Kotimme ja sydämemme Valtaherra, valtias!

Tule, Herra, -- iki-aarteet Ihanat tuo tullessas! Majamme tee temppelikses, alttarikses, armias!

Silloin emme mitään kaipaa, Silloin meill' oi, kaikki on, Mik' on korkeint', ihaninta Alla ilman, auringon!

Tule, oi, -- siis iki-aarteet Ihanat tuo tullessas! Majamme tee temppelikses, Alttarikses, armias!

III.

TUNTEITA JA KUVIA.

LASNA JA NYT.

Mä soutelin lasna kehdossa, Ja äitini lauleli silloin. Oli taivoni ainian kirkasna, Ja unt' oli, rauhoa, illoin.

Nyt kehtona venhoni häilyvä on Nyt lauluna tuulten on soitto. Sees harvoin silmä on auringon Ja poiss' uni silmistä illoin on.

Sadat kerrathan viel' olin valveillain, Syvät kaihot ja tuskat rinnassain, Kun taivahan rannalta pilkoitti Jo alkavan aamun koitto.

OKSALLA ISTUI LAULULINTU.

Oksalla istui laululintu. Lauleli, viserteli. Lauleli, lauloi lemmestänsä Ja lauleloissahan eli.

Nuolena luokse laululinnun Lenteli julma haukka. Surmasi, surmas pikkulinnun, -- Voi, sua linturaukka!

Nuolena murhe sydämeeni Iskevi niin kuni haukka; Nuolena surmas sulotoiveet. -- Voi, sua sydän raukka!

Laulelen, laulan toiveistani, Niin kuni kuollehesta, Niin kuni talven taittamasta Kauniista kukkasesta.

Ehkäpä sentään elpyy vielä Särkynyt sydänrukka; Kukkiihan talven jäisen jälkeen Jällehen kummun kukka!

Puhkeehan talven tuulten jälkeen Lauluhun kevätkerttu; Kukkihin, hedelmiinkin kypsyy Tuoksuva tuomen terttu!

LAPSEN LEIKKIESSÄ HIILOSILLA.

Lapsonen leikki uunin eessä, Leikki hiilosilla. Posket ne hehkui, silmät loisti, -- Lysti on lapsosilla!

Lapsonen leikki hiilosilla, Syödäkin hiiltä taisi, Mustaksi muuttui murjaaniksi, -- Tuokopa huolettaisi?

Äiti se pikku murjaaninsa Nauraen puhdistaapi. Hiiloset sentään uudellensa Pienoista houkuttaapi.

* * *

Minäkin, minäkin hiilosilla Leikin eloni tiellä; Mustasin itseni, sieluni, -- muistan Oi, sen murhemiellä!

Hiilosen merkit lapsosesta Helposti äiti voi pestä, Eikä ne lasta, pientä lasta Riemuitsemasta estä.

Mutta mun sieluni tummat tahrat Syvään, niin syvään piirtyi. Rauha ja riemu rinnastani Kauas, oi, kauas siirtyi!

Kenpä nyt, oi, ken tummat tahrat Pesisi, puhdistaisi? Äiti ei puhtaaksi pulmoistansa Tahroista enää saisi!

Tarvitsen toista puhdistajaa, Puhtaaksi tahdon tulla! Oi, tule, Puhdistaja! -- paljon Täällä on tointa jo sulla!

ERÄS TOUKOKUUN TUNNELMA.

(Suomussalmella katovuotena 1900).

Voi, lunta, voi, lunta yhäti, Voi, lunta, vain taivas tuiskuvi; Ja valkea vaippa se verhoo maan, Kesän lintua, kukkaa ei kuulukaan.

Voi, surkeaa Suomussalmea! On pettua leipänä lapsilla. Ja leipää on kastettu kyynelin, Mut sentään sydämin toivovin.

On toivottu kevähän koittoa Ja valon ja lämmön voittoa. Mut kevät se viipyvi, viipyy vaan, Ja kyynelin kansa syö pettuaan.

Jo puoless' on toivottu toukokuu, Vaan kevähän keijut ne sala'uu, Ja taivas se tuiskuvi, täys' on maa Vain lunta kylmää ja valkeaa...

Vain lunta kylmää ja valkeaa... Ja kansa se vai'eten huokajaa. Ja katse sen raukan on raukea Ja kalman on kalpeus kasvoilla.

Oi, Herra, taivahan valtias, Maan, ilmojen korkea kuningas, Jo suhista kevään tuulten suo, Jo kasvosi meihin käännä, luo!

Me olemme syntiset, syylliset, Me olemme vääryyttä tehnehet, Ja kätesi siksi niin raskaasti Voi, meitä nyt, Herra, painavi.

Mut kuin itä lännestä siirrä jo Pois syntimme, torju turmio! Sua tahdomme jällehen palvella, -- Elä rankaise näljällä uudella!

Mut lunta, voi, lunta yhäti, Voi, lunta vain taivas tuiskuvi! Ja valkea vaippa se verhoo maan, Kesän lintua, kukkaa ei kuulukaan.

12/5 1900.

MIKS' ET SÄ, LUOJA --?

Miks' et sä, Luoja, kasvojen Suloa mulle suonut? Miks kaunottareks kaupungin Et mua tehnyt, luonut?

Mä kukkasena perhoset Lumonnut silloin oisin. Mä myöskin lemmen hehkusta Iloita silloin voisin.

Mut nyt ei kukaan viivähdä Mun akkunani alla. Ei mua muista, tervehdä Ne laulull' armahalla,

Mä yksinäni kaihoan Ja itken, impirukka. On impi köyhä, suloton, Kuin huomaamaton kukka.

Voi, kuitenkin, mit' aattelen! On mulla hyvä näinkin. Oi, onhan puhdas sydämein, -- Jos yksin jään tai jäinkin!

En kaunottareks kaupungin, En tahtoiskaan mä tulla, -- Vähemmän vaaran valkeita, Kuin heillä, ompi mulla!

Enk' imarrusta kuulla, en Ma tahdo halpaa, turhaa. En hengittää sit' ilmaa, en, Mi myrkyn lailla murhaa.

Osaani tyydyn, Luojani. Pois mieli kapinoiva! Pimeiltä teiltä varjele Mua, Herra, kaikkivoiva!

MERIMIEHEN VAIMO LAPSELLEEN.

Tuuditan kehdossa pienoistani, Merelle mieheni läksi. Mereltä ehtivän lausui laivan Kotihin kevähäksi.

Uinuos, urpuni! Silmäs sulje! Nukkuos, kukkani kallis! -- Voi, kun ei myrskyhyn hukkua laivan Luojani laupeas sallis!

Aavalla läikkyvät suuret aallot, Kuohuja nostavi tuuli. -- Nukkunut etkö, kultanuppu? Äiti kun niin jo luuli.

Äitipä sydänkävyllensä Laulavi: tuutilulla. -- Aalloilla, myrskyssä mieheni seilaa, Kaihoa siks' on mulla.

Peittänyt laivoa monta, monta Aalto on vaahtoharja. -- No, mitä itket, Helmirukka? Nukkuos, maammon marja!

Ehkäpä, ehkä jo keinutankin Kehdossa orpolasta. Oisi jos niin, ei murhe herkeis Mieltäni murtamasta.

Oisi jos isosi hukkununna Lainehen läikyn alle, Perhoni pieni, äityes kanssa Sortuisit maailmalle.

Maailman tuulissa tummentunut On moni puhdas kukka; On moni kehnoksi keinoteltu Turvaton tyttörukka.

Tuuditan, tuuditan kukkaistani, Tuuditan pikkulasta. Kyllä se sentään Luoja estää Tuhoa tulemasta.

Ja näin se äiti sirkullensa Laulavi: tuutilulla. Kyllä se Luoja laivan suopi Ehjänä maihin tulla.

ON SE MULLAKIN VENONEN.

On se mullakin venonen, Pursi tuulessa tukeva: On rakoja, raukka täynnä, Runko runneltu peräti. Vesi saumoista satavi, Lirisevi liitoksista, Juosten purtehen purona, Luikahdellen lähtehenä. Minkä auskar' ammentavi, Viskin vettä viskoavi, Senp' on verran jo venohon Ahtoi aaltoa ulappa, Tyrsky työnteli ra'oista, Läikytteli liitoksista.

On se mullakin venonen, Pursi tuulessa tukeva: Tuuli kehnon kallistavi, Vinohon vihuri viepi, Kuohu syrjähän sysääpi, Pois sivulle siirtelevi Tavotellulta taholta, Unelmitteni uralta.

On se mullakin venonen, Paras tuulessa tukeva: Purjehet on puhki piessyt, Mureneksi murskaellut Tuuli puuskalla pahalla, Vihaisella viimasella: Palat vain on paltehia, Surut liinan liepehiä, -- Mihin niilläkin menevi, Purjehtivi pursirukka?

On se mullakin venonen, Pursi tuulessa tukeva: Melast' ei mokoma huoli, Taivu ruorin tahdonnasta: Tuulen tuumia kysyvi, Tuulen mieltä tiedustavi, Aatoksia aaltosien, Lainehien lausehia.

LUOJA, SUOJAA PURTTANI MUN.

Luoja, suojaa purttani mun, Halki aaltojen ohjaa! Luodot, kalliot karttaa suo, Ett'ei purttani ruhjois nuo! Luoja suojaa purttani mun, Halki aaltojen ohjaa!

Merta aavaa purteni käy, Aaltoin harjalla keinuu. Tuulet tuimina virttään soi, Laulu laineitten pauhinoi. Merta aavaa purteni käy, Aaltoin harjalla keinuu.

Kuiluin kuohut korviini soi, Niinkuin pauhina Skyllan. Luoja, purttani ohjaa sä, Ohjaa pois salapyörteistä! Kuiluin kuohut korviini soi, Niinkuin pauhina Skyllan.

Mannert' ei näy, -- ääretön vain Allan' aallokko kuohuu. Venho lastuna laineill' ui, Laineill' yöhyt se laskeutui. Mannert' ei näy, -- ääretön vain Allan' aallokko kuohuu.

Luoja, suojaa purttani mun, Halki aaltojen ohjaa! Turman kalliot karttaa suo, Ett'ei purttani ruhjois nuo! Luoja, suojaa purttani mun, Halki aaltojen ohjaa!

1893.

TYYNTYY SE TUULONEN TUIMINKIN.

Tyyntyy se tuulonen tuiminkin. Päättyy se päivä myös pilvisin. Viihtyy se villeinkin aaltoin tyrsky, Raukeepi kerran rajuinkin myrsky.

Kuluu se kurjinkin, kolkoinkin yö. Loppuu se kerran raskainkin työ. Haihtuu se huolikin, raskas jos oiskin, Tuskat jos tuimimmat rintahan toiskin.

Turhaan sä, rintani, rauhatta lyöt, Turhaan sä tuskailet päivät ja yöt. Riemuitse! -- öinen pian väistyvi haamu! Riemuitse! -- koittaa koht' onnesi aamu!

EN ITKE --.

En itke, -- ei itku auta, En huoliain huuda, en. Mä taistella tahdon ja voittaa Tai kaatua taistellen!

Ma taistella tahdon, tahdon Ja onneni luoda näin. Ei askelta syrjään, ei taakse, Vaan suorahan vain eespäin!

Ja tulkohon tuuli ja myrsky Ja tulkohon hornan sää, Niin pystössä sentään heiluu Tään Pohjolan poi'an pää!

En itke, -- ei itku auta, En huoliain huuda, en. Mä taistella tahdon ja voittaa Tai kaatua taistellen!

TUULI LEHTIÄ LENNÄTTÄÄ.

Tuuli lehtiä lennättää. Syksyn tuuli tuima. Aalto kaarnoja viskelee, Myrsky-aalto huima.

Mikä olen minä? Lentävä lehti Tuulen tuiman eessä! Mikä olen minä? Keinuva kaarna Kuohuvassa veessä!

RAIVAAJAN HUOKAUS ERÄMAASSA.

Muut sivistyksen keskustoissa Suloista elää elämää, Lemua tieteen, taiteen kukkain Vapaasti saaden hengittää, Mun henken' ilmanvaihdon puuttehessa Tääll' erämaassa kuihtuu kaukaisessa.

Muut siell' on, missä innoin nuorin Mun maani nuori sydän lyö, Miss' suuret käyvät henkivirrat Ja hedelmöi jo hengen työ, -- Mä erämaass' oon, miss' on kaikki hiljaa, Miss' yksin halla, tuoni niittää viljaa.

Vasarain kaikuu vankat iskut Mun korvihini muualta, -- Hyv' onkin takoa, kun raudat Jo hehkuu tulikuumina! Tääll' erämaass' on kylmää vielä rauta. Jos taot, turhaa on se, -- ei se auta!

Se turhaako? Se eikö auttais? Sen auttaa _täytyy_, täytyvi! Mut tuleen, ahjoon raudat ensin! Ja ahjot valmiiks' ensiksi! Siis: ahjoja! -- ens' ehto on se sulle, Mun kansalleni, paljon vaivatulle!

Voin toivon silmin nähdä ai'an Sen sulle, kuollut erämaa, Jo koittavan mä, jolloin riennot Ihanat, uudet puhkeaa; Sen ai'an, jolloin loistat lailla puiston Ja erämaasta säilytät vain muiston.

Se aik' on tuleva, --- vaan vielä Laps'puolen elät elämää. Viel' ai'an suuret aatevirrat Sua ehtineet ei elvyttää. Sa vielä uinut unta sikeätä, -- Mut ai'an uuden toivoa en jätä!

Oi, Herra, anna ääni mulle, Mi uinuvat vois herättää! Pois ikävöis' en, -- työni kautta Jos elpyis erämaa vain tää! Oi, Herra, siunaa, siunaa heikon työtä Ja voimaa anna poistamahan yötä!

SURUN SYNKKÄ SE PÄIVÄ --

Surunsynkkä se päivä ollut lie, Jona synnyin mä maailmaan. Surun impi se silloin soittanut lie Sora-äänistä kaihokanneltaan.

Surunsynkkä se päivä ollut lie Tahi murheenmusta se yö, Suru koska mun vierellä viipyen käy, Ja rintani riemuja vailla lyö.

Surunsynkkä se päivä ollut lie, Jona äiti mun synnytti, Ja jo kehtoni äärestä kaikkosi kai Pois luotani taivahan enkeli.

LUNTA TUISKUAA.

Lunta tuiskuaa, Valkoisna on maa. Tuisku on myös tunnossani, Mutta valkene ei maailmani.

Lunta tuiskuaa, Lunta valkeaa. Mutta kerran kevät koittaa, Luonto herää, suvilinnut soittaa.

Mutta minulle, Tuiskuin lapselle, Vieläkö, oi, koittaa kevät, Lumen alta ruusun' elpynevät?

Tahdon toivoa! Tahdon taistella! Kalpani taas käteen, esiin, Vaikk' ois matka hornan peikkoin pesiin!

Kohtalo! -- nyt sun Kanssas taistelun Selvän teen, nyt taistoon sinut Haastaa tahdon -- lyö, jos voit sä, minut!

Kohtalo ei saa Miestä musertaa! Kohtalons' on herraks luotu Mies, ja työ on siihen keinoks suotu!

Lunta tuiskuaa. Ruusut raukeaa. Mutta kerran kevät koittaa, Taivas seestyy, valo varjot voittaa!

TERVE, NURMI --!

Terve, nurmi nuori, vihanta! Terve, järven laine loistava! Terve, kukkaset! Terve, lintuin sävelet! Terve, päivyt hellä Suomehen Jälkeen talven tammipakkasten!

Kevät hertas, sua tervehdän. Tuoksuas kuin hurja hengitän. Päivänpaistettas, Lempehiä lehtojas Tuhat kertaa riemuin tervehdän. Terve, terve, keijut kevähän!

Kevät kirkas, armas Pohjolan, Kevään Suomi, valon morsian, Lempeämme sä Leimuuvaksi sytytä! Mielet valaise ja kirkasta! Mielet kylmät hurmaa, tenhoa!

Sulla, kevät, voimaa luoda on. Sull' on soinnut tenhokantelon. Soita rintoihin Tuhansin sä sävelin Uusi into, tahto tarmokas! Hurmaa meitä työhön soitollas!

Soita, kevät, suurta kanneltas! Laula ylistystä Jumalas! Joka sydämeen Kautta laulus säveleen Puhta'utta, harta'utta tuo, Rakka'utta suurta, syvää luo! --

Terve, nurmi nuori, vihanta! Terve. järven laine loistava! Terve, kukkaset! Terve, lintuin sävelet! Terve, päivyt hellä Suomehen Jälkeen talven talvipakkasten!

MÄ NURMELLA UINUN.

Mä uinun nuorella nurmella, Ja taivas siintävä ylläni päilyy. Ja lintuset ilmassa leikkiä lyö, Ja puiden lehdet ne hiljaa häilyy, Ja tuoksua, nuoruutta täys' on maa, -- Oi, Suomeni suvea hurmaavaa!

Mä uinun nuorella nurmella, Ja eessäni Kianta kirkasna hohtaa, Ja laulu rastasten, peippojen Mun korvaini kalvoa hurmaten kohtaa. Ja laulua, tuoksua täys' on maa, -- Oi, Suomeni suvea hurmaavaa!

Mä uinun nuorella nurmella Ja hengitän tuoksua, hengitän syvään, Ja katselen luontohon lumoovaan, Kuin äitihin hellään, lempeään, hyvään. Ja mieleeni tuo tuhat aatosta saa, -- Oi, Suomeni suvea hurmaavaa!

Oi, Suomeni hurmaavaa! Oi, ihanaa maata, mi meille on suotu! Sua _täytyvi_ lempiä, rakastaa, Joka ainoan, jolle vain lie sydän luotu! Sun täytyy, oi, kaunehin, kallein maa, Joka rinnan leimuten rakastaa!

KEVÄTSATEEN VIHMOESSA.

Oi, terve, terve, kevään vihma hieno, Miljoonin pienin helmin pisaroiva! Kas, umpuns' aukaisee jo kukka vieno Ja niityn nukka nousee vihannoiva!

Oi, terve, Luojan lahja! Synkät mielet Ja luonto siunaten sua tervehtiipi! Soi kohta leivot, Pohjan satakielet, Ja ilmass' suihkaa pääsky, sirosiipi!

Viel' äsken luonto uinui lumen alla, Jää-arkussansa järven aalto nukkui; Ja kylmät kuurot kulki taivahalla, Ja käki lapsill' etelän vain kukkui.