Part 18

— Alice parka, kuinka minä sinua surkuttelen! Ole rohkea, sinun täytyy. Sinun täytyy unohtaa hänet. Ajattele lastasi. Tee hänestä uljaampi nainen...

— Minä rakastin häntä, vastasi hän heikosti.

Rouva Guibert tuli sisään ja nähdessään molemmat naiset sylityksin, ymmärsi hän syyn heidän liikutukseensa.

— Äitinne odottaa, virkkoi hän rouva de Marthenay'lle.

Hän halusi sanoa hiukan muutakin ja kuiskasi:

— Kiitän teitä käynnistänne.

Saatuaan siten anteeksi, tarttui Alice hänen käteensä ja kosketti sitä huulillansa. Hän kuivasi silmänsä, katsoi vielä viimeisen kerran Marcel'in kuvaa, ja katosi...

* * * * *

Vaunut vierivät lehdettömälle puistotielle ja ajoivat läpi vanhan porttaalin.

Rouva Dulaurens, joka oli ollut levoton tyttärensä viipymisestä, katseli häntä huolestuneesti, hellästi ja pelokkaasti. Hän oli valittamatta rouva Guibert'in kieltoa ja Paulan käytöstä, ja kun ajettiin ulos tammimetsästä, pani hän kätensä edessään istuvan Alice'n käsivarrelle:

— Näetkös nyt, kuinka äitisi on viisas, sanoi hän hänelle hiljaa, neiti de Songeon'in kääntyessä tarkastelemaan alakuloista maisemaa.

Nuori nainen katsoi häneen kysyvästi.

— Tietenkin. Jos olisin antanut sinun mennä naimisiin majuri Guibert'in kanssa, olisit sinä nyt leski.

— Alice ei vastannut. Kauhistuen keksi hän uusia, ennen tutkimattomia alueita sielustaan ja mietti mielessään, eikö hän leskenä olisi vähemmän onneton!

Kohtalon kovuuden tuottama tuska on syvempää, mutta myös vähemmän lannistavaa kuin se tuska, jonka alkusyy on meissä itsessämme, meidän heikkoudessamme, meidän tarmottomuudessamme elämän vaatimusten edessä. Kun kohtalon isku kohtaa, niin se murtaa sydämen, mutta se sitä myös puhdistaa ja lujentaa. Se tuska sitä vastoin, johon itse olemme syynä, kuluttaa meitä turhaan ja painaa meidät hitaasti maahan, antamatta meidän tuntea surun suurenmoisuutta. Oliko hän valinnut paremman osan?... Suloisemmalta tuntui hänestä surra rakastetun puolison sankarikuolemaa, kuin koko ikänsä itkeä elämänkumppanin rappeutumista...

V.

Jean.

Mitä antaisivatkaan ne perheet, joihin onnettomuus kaukana iskee, saadakseen kuulla rakkaasta vainajastaan joltakin, joka omin silmin oli ollut näkemässä tuota veristä uhria. Kuinka haluavatkaan he seikkaperäisiä tietoja tuosta surullisesta tapauksesta, jonka virallinen kirje heille vain lyhyesti ilmoitti, vaikkapa ne repisivätkin uudelleen auki heidän haavansa, ja saisivat heidän kyyneleensä jälleen vuotamaan! Onnettomuudessaankin pitävät itseään onnellisina ne, jotka tarkalleen saavat tietää totuuden, joille ei heidän rakkaansa kuolema jää hämäräksi, kauheaksi salaisuudeksi, joka päivin kiduttaa heidän mieltään ja öisin ahdistaa heitä painajaisena...

Useita kuukausia on kulunut Timmimun'in taistelusta. Noista kahdesta surevasta naisesta, jotka Maupas'sa elelevät, on toinen mennyt vielä enemmän kumaraan, ja hänen hymynsä, joka jo ennemminkin oli niin harvinaista ja haurasta, on ainiaaksi haihtunut hänen huuliltansa. Toinen on pysynyt pystypäisenä ja suorana, mutta vähäksyen nuoruuttaan antaa hän katkerana ja toivottamana päivän mennä ja toisen tulla, Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa elelevät he eteenpäin, eivät käy enää kaupungissa, eivätkä kulje kotinurkkia auemmaksi.

Mutta kun pihan hiekka narskuu kirjeenkantajan askelten alla, vavahtavat he vieläkin. Tuo kunnon ukko, joka nauttii tärkeydestään, ei annakaan heidän turhaan odottaa, vaan huutaa jo matkan päästä, postimerkkien mukaan: "Pariisista... Tonkin'ista... Algeriasta".

— Hyvä on, Ravet, Mari odottaa teitä, menkää juomaan lasi viiniä.

Tämä kirjevaihto on nykyään heidän ainoa ilonsa. Tavallista taajempaan he nyt kirjeitä saavatkin. Kaukaa koettavat lapset hellyydellään ympäröidä äitinsä vanhuutta. Afrikan kirjeet tulevat Jean Berlier'ltä. Ne puhuvat vain Marcel'ista ja hänen kunniakkaasta kuolemastaan.

Viimeisessä Jean ilmoitti palaavansa Savoijiin loppupuolella toukokuuta. Toukokuu on tullut kera valon ja kukkien. Maupas'sa odotetaan levottomasti, joka päivä tutkivat katseet autiota puistotietä, jonka kastanjat ylpeinä kantavat valkoisia tyrsossauvojaan.

* * * * *

Nuori mies, joka hiljalleen nousee vanhaan taloon vievää metsäistä rinnettä, ei ole enää Isabella Orlandi'n keikaileva ritari. Kumminkin on hänellä yhä vielä jäljellä kaunis, hoikka vartalonsa ja siro ja varma käyntitapansa. Mutta hänen ruskettuneilla kasvoillaan on miehekkäämpi ilme, ja hänen silmänsä katselevat ympärilleen täsmällisemmin katsein, jotka tarkasti erottavat joka esineen. Huolettomasta nuorukaisesta on tullut ajatteleva ja tahtova mies.

Hän oli saapunut edellisenä iltana ja oli aamulla lähtenyt Ruusuhuvilasta. Pitkin matkaa oli hän nauttinut heräävän kotiseutunsa ihanuudesta. Viluinen maa, jolla leijaili sinertäviä ja punertavia usvahuntuja, oli kuin nuori nainen, joka hitaasti avaa luomensa, venytteleikse ja heiluttelee harsojaan, ja sitä kirkasti kevään vastapuhjennut kauneus ja päivän mukana esille pulpahtava elämän ilo. Hän ihaili puiden ja nurmien hentoa vehreyttä, joka on toukokuulle ominaista, ja nautti pensasaidoissa puhkeavien pikkulehtien iloisesta helakkuudesta. Vasemmalla näkyivät nuo kolme tornia, jotka kannattavat maisemaa kuin verhoa: melkein kokonaan vehreyden helmaan vajonnut Belle-Combette, kopea, harmaa, tuskin ollenkaan Pas-de-la-Fosse'n kallioseinistä erottuva Montagnol ja tuo lempeä Saint-Cassin, joka seisoo kastanjametsän turvissa kuin siimestä etsivä vanhus. Läheisten vuorten kalliohuiputkin kadottivat aamun autereisessa hohdossa uhkaavan ulkonäkönsä. Koko luonto hymyili kirkkaan taivaan alla ja tarjoten luottavaisena ihanuuttaan ja hempeyttään, lupasi hedelmiä ja eloviljaa.

Jean kääntyi katsomaan taakseen. Kaukana kimalteli kullan- ja helmiäisenhohteisena lammikkona Bourget'n järvi, jonka uinuvia vesiä aamuaurinko tervehteli. Sen säteiden sitä suudellessa alkoi veden pinta viimein iloisesti värehtiä. Nuori mies jatkoi matkaansa. Chaloux'n rinteen kainalossa otti Chênaie avoimin akkunoin aamunraikkautta vastaan. Hän muisteli mielihyvin aikaa, jolloin hän oli viidenkolmatta vuotias, ja punahuulista Isabellaa, joka oli yhtä kerkeä puhumaan kuin suutelemaankin. Hän palasi taaksepäin vuosien sarjaa ja tuli laskuissaan tulokseen, joka hämmästytti häntä.

— En ole nähnyt häntä enkä Savoijia neljään vuoteen, tai melkein neljään. Minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon pitempi aika. Silloin olin minä elämällä leikkivä nuorukainen.

Mutta tuo hänen entinen kuhertelukumppaninsa ei kauan pysynyt hänen mielessään. Painuessaan tammimetsään pysähtyi hän vielä katselemaan ympärilleen. Puut kaartuivat katoksi tien yli ja tekivät maiseman tarkemmaksi, rajoittaessaan sitä. Hän näki lakeuksien ja vuorten ääriviivoissa ja vivahduksissa tuon karkeuden ja hempeyden yhdynnän, mikä antaa savoijilaiselle maisemalle sen erikoisen luonteen. Paimentytön ääni kuului metsästä. Se lauloi vanhaa lemmenlaulua:

Korkealla kunnahalla Niitty vihertää; Peltopyyt ja viiriäiset Siellä visertää. Jousen heitin olalleni, Rtensin sinne päin. Neljä luulin ampuneeni Kaikki eloon jäi —

Paikoitellen kuuluva epävarmuus ei kuitenkaan riistänyt tuolta hiomattomalta ääneltä sen lähteenlirinän kirkkautta. Tien käänteessä tulivat lampaat näkyviin, ja sitten paimentyttö, kuvastuen kuin kuvajaiset oksien jättämää valo-aukkoa vastaan. Paimentyttö näytti olevan noin viiden-, kuudentoista vuotias tyttönen, maalaisen kaunis terveydessään ja voimassaan.

Ystäväni sydämehen Nuoli sattui tää. Ystävä, mun ystäväisen, Teinkö kipeää?

Tyttö tuli Jean'ia vastaan, joka kuunteli hymyillen laulua.

— Hyvää päivää, Jean herra, virkkoi hän tervehtien.

— Tunnetko sinä minut, kysyi tämä hämmästyneenä.

— Tottakai. Minähän olen Trélaz'n, Maupas'n arentimiehen tytär.

— Jeannette'ko?

— Palvelukseksenne.

— Mutta sinähän olit vain polven korkuinen. Ja nyt sinä olet jo pitempi tuleentunutta viljaa.

Ei mikään niin osoita ajan kulkua, kuin kasvavat lapset, joita harvoin näkee. Hyvillään tyttönen helähti nauramaan, ja vaikka hänen naurunsa paljastikin huonosti hoidetun hammasrivin, oli hänen ilonsa kuitenkin tarttuvaa. Edetessään toisti hän viimeistä värssyä:

Ystäväni sydämehen Nuoli sattui tää. Ystävä, mun ystäväisen, Teinkö kipeää?

Ja tammen juurella yhä liikkumatonna seisovan nuoren miehen kuuluviin kantoi tuuli viimeiset sanat, jotka heikkenemistään heikkenivät:

Pikku hiukan, hiukan teit sä, Vaan se surmaa mun! Suudelma mun parantaa vain Huulilta voi sun.

Hän katseli luontoa, joka levisi hänen silmiensä eteen, puita, joissa kiilsi vastapuhjennut lehti, heleäheinäisiä niittyjä, tyttöä, joka kantoi nuoruuttaan kuin kukkurallista vesiruukkua. Hän veti sisäänsä maan ja aamuraikkaan metsän tuoksua. Ja kotiseudun ilmasta imi hän elämänhalua.

Siitä saakka kuin hän on oppinut tuntemaan sen katoavaisuuden, on hän täysin siemauksin nauttinut elonpäivien ihanuudesta. Nuoret eivät ymmärrä elämän arvoa, kun he ajattelematta rientävät huvista huviin, joutavuuksista joutavuuksiin, kuluttavat päivänsä kaikkeen sellaiseen, mikä jouduttaa ja samalla salaa ajan kulkua. Vaara, intohimo, sydänsuru tai kuoleman tuttavuus, syvät tuskat saavat heidät yht'äkkiä pysähtymään naamarinsa riisuneen elämän kasvojen eteen, kuten puutarhakäytävän pohjukassa pysähdymme kylmän marmorilevyn eteen, joka tulee näkyviin oksien alta. Voisiko se, joka ei tiedä, että yö tulee, yhtä kiihkeästi kuin me nauttia tuosta valojen ja ääriviivojen loistosta, jonka pimeys on peittävä?

Nuoruutensa huipulle päästyään Jean ymmärtää paremmin elämää kuin ennen. Toinen, tummempi taivas, toinen, päivän polttama ja paljas maa on lopullisesti kehittänyt ja muodostanut hänen tunne-elämäänsä. Ja varsinkin toiset vakavammat mielenliikutukset ovat iskeneet hänen sydämeensä iskun toisensa jälkeen, niinkuin kuvanveistäjä kipinöitä singahdutellen taltallaan tasoittaa kivimöhkälettä, josta taideteos muodostuu. Täynnä onnea ja kiitollisuutta liittää hän ne hartaat ja voimakkaat tunteet, joita hänessä tämä kevätaamu herättää, siihen veriseen aamuruskoon, joka näki hänen ystävänsä kaatuvan. Tuo päällikön kuolema voiton jälkeen, tuo lävistetty otsa, jossa ylevät ajatukset asuivat, ja tuo kylmennyt sydän, jossa asui rakkaus, kaikki tuo tarmon ja rohkeuden runsaus, joka katkesi kuin puu kesken kasvuaan, kuinka se kaikki meille muistuttaakaan ihmiselämän haurautta ja vastakohtaisuudellaan verhoo valonhohteeseen elomme päivät. Maassa makaavan Marcel'in kasvojen edessä, jotka olivat niin vakavat ja tyynet liikkumattomuudessaan — niin rauhallisen, niin kirkkaan kauniit, ettei hän ikinä voinut niiden ilmettä unohtaa — tunsi hän halua elää täysin sydämin ja pelkäämättä, tunsi hän, että hänen täytyi kieltää kuoleman työn ikuisuus...

Maupas'n vanha porttaali on auki kuin ennenkin. Jean astuu hevoskastanjatietä taloa kohden. Hän hengittää kastanjien tyrsossauvojen tuoksua. Hän tietää, että hetken perästä kyyneleet taas vuotavat, tuskalliset, mutta hyväätekevät kyyneleet. Vanha nainen istuu portaiden tasanteella raikkaassa aamuilmassa ja neuloo hitain sormin. Kuullessaan sannan narskuvan, nousee hän seisomaan ja etsii silmillään tulijaa. Hän huomaa nuoren miehen ja huudahtaa:

— Tekö siellä tulette, Jean. Kyllä olenkin teitä jo odottanut!

Ensi silmäyksellä Jean jo huomaa, kuinka suru on häntä vanhentanut. Hän on mennyt entistä enemmän kumaraan, hänen hiuksensa ovat valjentuneet. Mutta nuori mies huomaa ihmeekseen, että noilla hiukan kavenneilla kasvoilla yhä asuu sama leppoisa rauha, jonka hän niillä ennenkin on nähnyt.

— Rouva Guibert! Voi, rouva Guibert!

Hän harppaa ylös portaita, ja kumartuen teeskentelemättömästi rouva Guibert'in puoleen suutelee hän häntä. Tämä koettaa turhaan pidättää kyyneleitään ja kuiskaa Marcel'in nimen.

— Tulkaa, sanoo hän vihdoin. Mennään saliin, siellä meidän on mukavampi hänestä puhua.

Ja hän astuu edellä laahustavin askelinsa. Sitten hän avaa toiseen huoneeseen vievän oven ja huutaa:

— Paula! Täällä on Jean Berlier.

— Minä saavuin eilen illalla, selittää nuori mies. Ja tulin heti tänne. Tahdoin niin pian kuin suinkin tavata teitä.

— Te olette niin hyvä meitä kohtaan. Tiesin kyllä, että tulisitte pian, jo useana päivänä olemme pitäneet tietä silmällä.

Paula astuu sisään ja puristaa Jean'in kättä. Hänen kaunista mustaa tukkaansa vastaan näyttää hänen hipiänsä vielä vaaleammalta. Hänen tummista silmistään on hehku sammunut. Hän on suorempi ja pystypäisempi kuin ennen, kantaen ylpeästi syvää sydänsuruaan. Kesken surullista kertomustaankin Jean itsekseen ihmettelee sitä välinpitämättömyyttä elämästä, joka ilmenee noilla nuorilla vakavilla kasvoilla ja jäykässä ruumiin asennossa. Paula myös huomaa hämmästyneenä nuoressa miehessä tapahtuneen muutoksen: vuosien vieriessä hän on saanut päättäväisemmän ja lujemman ilmeen, Marcel'in ilmeen.

Tuossa pienessä maalaissalissa, jonka suljettujen sälekaihtimien raosta pieni auringonsäde pujahtaa sisään, loihtivat toverin sanat henkiin isänmaan edestä kaatuneen sankarin. Hän nousee Afrikan kovalta tanterelta, jossa hän on maannut, ja palaa omaiseensa luo. Hän saapuu nuorena, pitkänä, laihana ja jäntevänä, pää pystyssä, ääni käskevänä, koko olennossaan tuo lujuus ja tyyni varmuus, jotka ovat päällikön tunnusmerkkejä.

Suljetulla piaanolla näkee Jean hänen valokuvansa ruusukimpun koristamana.

Hän puhuu ystävästään, niinkuin tämä olisi halunnutkin, yksinkertaisesti ja arvokkaasti. Hän osaa käyttää — mikä on niin harvinaista — täsmällisiä sanoja, jotka ilmaisevat totuuden ilman hempeyttä ja liioittelua. Hänen äänessään, joka heidän suruunsa osaaottaen kaikuu lempeänä ja hyväilevänä, säilyy kuitenkin lujan persoonallisuuden salainen voima. Se karttaa hentomielisyyttä ja karkoittaa epätoivon. Se rohkaisee, se lohduttaa ja ammentaa kuolemastakin innostusta. Nuo molemmat naiset, jotka itkivät hänen saapuessaan, kuuntelevat häntä nyt tyyntyneinä.

Hän ei nähnyt ystävänsä kaatumista. Aamu alkoi sarastaa, kun hän pyssyn laukausten herättämänä kavahti unestaan ja hypähti pystyyn kokoomaan miehiänsä. Rauhoittavista tiedonannoista huolimatta nukkui tuo Timmimun'in pieni joukko aina täysissä pukimissa. Kun hän riensi tuleen, ahdisti majuri jo linnaan tunkeutuneita Beraber'ia.

— Hänen rinnallaan taisteleva kersantti kertoi minulle hänen kuolemastaan. Minä johdin puolustusta vasemmalla sivustalla. Hän kävi suoraan edestä Beraber'ien kimppuun. Karkoitettuaan heidät järjesti hän takaa-ajon. Päivän ensimmäistä kajastusta vastaan kuvastui hänen musta hahmokuvansa. Kersantti näytti hänelle syvännettä hiekkakentällä: — Tuolla voi vielä joku lymytä. — Astuessaan askeleen eteenpäin, vei hän käden otsaansa, pysyi vielä hetken pystyssä ja kaatui siihen paikkaan.

Rouva Guibert kätki kasvonsa käsiinsä ja kyyneleet himmensivät Paulan silmät, joka koetti vielä hillitä itseänsä.

— Hän ei liikahtanutkaan enää, jatkoi kapteeni. Hänen ei tarvinnut tuntea tuskia. Kuolema iski häntä keskelle otsaa, katkaisten hänen ajatuksensa. Ja hän ajatteli isänmaatansa, ajatteli teitä.

— Ja Jumalaa, eikö niin, kuiskasi äiti parka.

— Niin, Jumalaa. Minun täytyi ottaa päällikkyys hänen sijastansa. Mutta voitto oli jo saavutettu. Kun minä viimein pääsin tulemaan hänen luokseen, oli hänet kannettu palmun juurelle, muutaman askeleen päähän. Kumarruin turhaan hänen puoleensa. Meidän pataljoonanlääkärimme katseli minua surullisesti, hän oli jo tutkinut hänet. Meidän yhteinen elämämme oli tehnyt meistä veljiä. Minä rakastin häntä, niinkuin tekin häntä rakastatte. Siellä minä itkin häntä, niinkuin tekin, teidän nimessänne. Ja minä näin, mitä te ette saaneet nähdä: sen kirkkaan tyyneyden, jonka kuolema painoi hänen kasvoilleen. Niillä kuvastui ikuinen rauha. Kun muistissani näen tuon hänen ilmeensä, herättää se minussa vain yleviä ja rohkeita ajatuksia. Teidän tulee saada se tietää, jotta hänen muistonsa olisi teille vieläkin suloisempi.

Jean vaikeni, sitten hän taas jatkoi:

— Edellisenä iltana saattoi hän minua asuntooni asti, ennenkuin hän meni viimeiselle kierrokselleen. Oli kaunis, tähtikirkas yö. Usein me puhelimme keskenämme Savoijista. Hän puhui minulle teistä ja Paula neidistä; hän oli hiljattain teidät nähnyt. Mikään aavistus ei tehnyt hänen mieltään apeaksi, mutta ei hän pelännytkään kuolemaa. Hänen univormutakkinsa taskusta löysin minä tämän kirjeen, jonka tuon teille takaisin. Se peitti hänen sydämensä viimeisiä sykähtelyjä.

Rouva Guibert tunsi oman käsialansa. Hän kohotti kasvojaan, joilla syvä äidin suru värähteli. Kun hän saattoi puhua, virkkoi hän:

— Nyt, nyt hän lepää Jumalan rauhassa. Sanokaa minulle, Jean, mihin paikkaan hänet haudattiin.

— Timmimun'in edustalle. Kun hän oli korkein virka-arvoltaan, asetettiin hänen hautansa toisten hautojen keskelle. Hänen oikealle puolelleen haudattiin hankintaupseeri ja vasemmalle kersantti, jotka kaatuivat molemmat samassa taistelussa. Hänen jalkojensa juureen haudattiin sotilaat.

Paula liittyi keskusteluun:

— Me olemme tiedustelleet, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä, saadaksemme hänet tuoduksi Chambéry'hin. Siellä hän saisi levätä meidän perhehaudassamme, isän ja pienen Thérèse siskon vieressä.

Jean katsoi nuorta tyttöä. Hän tiesi, että Guibert'it eivät olleet varakkaita. Hyväilevällä, vakuuttavalla, käskevällä äänellään koetti hän saada heitä luopumaan tästä kalliista ja turhasta tuumasta:

— Miksi hänet tänne tuotaisiin? Siellähän hän lepää voittonsa paikalla. Mikä hauta olisi hänelle sopivampi? Mitä ylväämpää muistomerkkiä hän olisi halunnut?

— Ennen pitkää ei kukaan enää siellä tunne hänen hautaansa.

— Te erehdytte, Paula neiti. Kaikilla noilla haudoilla on kivet ja muistokirjoitukset. Niistä pidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin varusväkeä pidetään Timmimun'issa, niitä kunnioitetaan. Hänen hautakivessään on hänen nimensä, hänen arvonsa, kaksi aikamäärää, _25 p. huhtikuuta 1868_ ja _19 p. helmikuuta 1901_ ja nuo kolme kunniakasta sanaa, joihin sisältyy hänen elämänsä ennätys: _Madagaskar, Saharan retki, Timmimun_. Ajatelkaa, että Algeriassa kunnioitetaan vielä niidenkin hautoja, jotka kaatuivat sen valloituksen aikana.

— Niinkö, virkkoi rouva Guibert.

Paula istui hetken mietteissään, jona aikana Jean sai häntä tarkemmin katsella, ja jatkoi sitten uskollisena kuin Antigonee:

— Me tahtoisimme niin halusta saada veljeni lähellemme, tahtoisimme saada polvistua sille kivelle, joka hänet peittää.

— Onhan teillä hänen muistonsa, hänen ajatuksensa. Eihän Marcel'ista ole jäljellä vain hänen kuollut ruumiinsa!

— Niinhän se on, myönsi taas rouva Guibert, joka ajatteli hänen kuolematonta sieluaan.

Paula ei puhunut enempää ehdotuksestaan. Mutta Jean näki kyyneleitä vierivän hänen poskillensa.

— Hän oli meidän ylpeytemme ja minun kaikkeni, huokasi nuori tyttö. Ja hiljempaa hän lisäsi: — Jo kauan oli hän aavistanutkin kuolemaansa.

— Se oli Jumalan tahto, sanoi hänen äitinsä. Me emme tunne Hänen tarkoituksiansa. Ne näyttävät meistä toisinaan niin kovilta, että tekee mielemme nurista. Ja kuitenkin on Hänen hyvyytensä ääretön.

Liikutettuna tarttui Jean ryppyiseen ja vapisevaan käteen, ja painoi, kuten ennen Marcel, kunnioittaen ja hellästi huulensa sitä vastaan. Hän nousi seisomaan ja kääntyen molempiin naisiin, jotka häneen katsoivat, lausui hän vainajasta vielä lopuksi seuraavat ylistävät sanat, joiden hän toivoi vaikuttavan Paulan masentuneempaan ja alistumattomampaan mieleen:

— Niin, hänen elämänsä oli lyhyt, mutta täysisisältöinen. Mielenlujuudellaan, miehuullisuudellaan antoi hän meille esikuvan. Sen sijaan, että häntä surkuttelemme, eikö meidän tule häntä kadehtia? Vainajia tulee kunnioittaa, mutta pitää myös uskoa elämään.

Tummilla silmillään, joihin taas syttyi hehkua, katsoi Paula nuorta miestä, jonka sanoista hän tunsi saavansa uutta tarmoa. Eikö Jean enää ollutkaan tuo kevytmielinen nuori upseeri, joka liehitteli julkeapuheisia neitosia? Paula oli aina ajatellut Jean'ia hiukan ylenkatseellisella suvaitsevaisuudella, jonka takana ehkä piili salainen mielipahan tunne. Itseään hän oman arvon tunnossaan oli aina pitänyt lujana ja urhoollisena, ja nyt hän huomasi, että voidakseen itse kunnioittaa itseänsä ja ansaitakseen Jean'in kunnioituksen, täytyi hänen rohkeasti karkoittaa sydämestään katkeruus ja kapinallisuus, jota sinne oli kasaantunut kuin kuivia lehtiä talviseen metsään.

— Joko te jätätte meidät, kysyi rouva Guibert arasti.

Lohduttaakseen vanhaa rouvaa, muistutti Jean hänelle kaikkia niitä siteitä, jotka häntä vielä kiinnittivät elämään. Hän puheli hänen toisista lapsistansa, hänen tyttärestään Margareetasta, joka oli nunnana Pariisissa ja hoiti sairaita, hänen pojistaan, jotka perustivat kaukaista Ranskaa.

— Kuinka monta lasta on Etienne'lla?

— He odottavat kolmatta. En ole niitä koskaan nähnyt. Ja kumminkin rakastan niitä, hellin ja rakastan viimeisenä ilona, jonka Jumala minulle on suonut. Niiden nimet ovat Maurice ja Françoise. Ettekö sitä tiedä?

— Tiedän kyllä, vastasi Jean hymyillen.

— Ne ovat saaneet mieheni ja minun nimeni. Ne ovat meidän sukumme siunaus. Se joka tulee, saa nimekseen Marcel.

Entä jos se on tyttö?

— Marcelle sittenkin. Tässä ovat molempien vanhempien lasten valokuvat.

Hän puhui jo kuin syntyneestä tuosta lapsesta, jota hänen poikansa vaimo kantoi sydämensä alla.

— Eivätkös ne ole kauniita, kysyi Paula, joka lähestyi, katsoakseen veljensä lapsia.

— Ovat, pikku tyttö on teidän näköisenne. Hänellä on teidän mustat silmänne.

— Hänestä tulee paljon kauniimpi.

— En minä usko, vastasi nuori mies antaen kuvat takaisin rouva Guibert'ille. Ja hän lisäsi, hymyillen tuota kaunista hymyään, joka teki hänet niin nuoren näköiseksi:

— Eikös se riitä? Olettepas te vaativainen.

Vastoin tahtoaan Paula punastui, ja hänen hipiänsä eloisuus muutti hänet kuin auringonsäde sadepisaran. Lohduttomassa murheessaan oli hän kokonaan unohtanut itsensä, kauneutensakin, ja nyt hän tunsi iloitsevansa siitä, että oli kaunis.

Nähdessään, että molemmat naiset olivat hetkeksi vapautuneet surun ajatuksistaan, jatkoi Jean kyselyään:

— Hehän ovat asettuneet Along'in lahden rannalle, lähelle Hanoi'ta?

— Eivät he ole siellä enää, vastasi rouva Guibert. He asuvat nyt eräällä kukoistavalla saarella. Mutta Paula osaa selittää paremmin kuin minä. Minä sekoitan aina nuo muukalaiset nimet.

— Etpäs ollenkaan, äiti, et ollenkaan. Sitten hän teki nopean päätöksen ja alkoi:

— Etienne on ostanut Kebao'n saaren, joka on vastapäätä Along'in lahtea. Se kuului eräälle osakeyhtiölle, jota hoidettiin huonosti ja joka teki vararikon. Siinä on huomattavassa määrässä kivihiilikerroksia ja maa on hedelmällistä. Kaivokset, kalustot, maa myytiin huutokaupalla pilkkahinnasta. Veljeni johtavat kaivostöitä, viljelevät riisiä ja kasvattavat erinomaisella menestyksellä erästä puuta, jota nimitetään Jaapanin syreeniksi ja käytetään rakennusaineeksi. Heidän voimansa eivät riitä niin laajoihin yrityksiin. Mutta turhaan he ovat koettaneet saada apulaista Ranskasta. Ei kukaan tahdo lähteä pois kotimaasta. Ja kumminkin se seutu on terveellistä ja luonnonihanaa, ja he ovat varmat menestyksestä.

Hän kertoi yksinkertaisesti ja selvästi, Jean innostui.

— Ranskassa ei enää ole ihmisellä tulevaisuutta. Minäpä lähden heidän luokseen.

— Entä teidän sotilasuranne, huomautti rouva Guibert, nuoren miehen noustessa hyvästelemään.

— Minä en rakasta sitä niin intohimoisesti kuin Marcel. Niin moni hetki menee sotilaalta hukkaan, niin monet voimat jäävät käyttämättä. Mutta minä laskin vain leikkiä.