Part 1

ELÄMÄN MUUKALAINEN

Sikermä unikuvia

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

Omistus

NÄKYMÄTTÖMÄT.

Näkymättömät Auringonpalvojan aamurukous Uusi Kain. Trubaduurin valitus Joutsenritarin jäähyväiset Maanpakolaisen palaus Kuvankumartaja Marttyyrit

SUMUSAARI.

Hämärän lapsi Syysballaadi Eksyneet. Keväthattarat Säde. Kirjekyyhkynen Unhon rukoilija Sammunut tulivuori Punapilvet Lentohiekka Sfinksi laulaa.

AAVELAIVA.

Lentävä Hollantilainen Kaukovaeltaja Laivan kannella Paha nimi Tähtiteltassa Suruhuone Ijät hyrskyjä päin Muistot Kehruulaulu

HAUTARISTIT JA MENNINKÄISET.

Sypressiportilla Valkea ruusu Menninkäiset Kuningas-sarkofagi Pro amore Pax vobiscum Purppurapuu Turhuuden ylistys Aere perennius

GRAALIN MALJA.

Graalin malja Näky Pääsiäis-auringolle Mestarin jäljet Odotus Suojelushenget

OMISTUS.

Varastaa, surmata, kuin peto voittaa! Tää tunnus on, jot' aika kunnioittaa. Ken vasten virtaa käy, on kadotettu!

Siis eestäs varsin löydät, minkä teet! Et voinut olla susi etkä kettu, sua kulta, kunnia ei kiehtoneet.

Siks leipänäsi oli karvas pettu ja juomanasi kuumat kyyneleet ja nimesi on veteen kirjoitettu

NÄKYMÄTTÖMÄT.

NÄKYMÄTTÖMÄT.

Meri meuruaa valtavin telmein ja ryskyen murtuu jää! Kevätlaakson virtanen kelmein koruvaipan saa vesihelmein. _Meit'_ ykskään ei kuule, ei nää.

Muut nyyhkivät kyynelöiden, kun kaatuvi onnen puu, muut laulavat lempeä öiden tai mainetta sankaritöiden, mut mykkä on meidän suu.

Muut sukua uljasta siittää, muut kotihin armahan vie, muut kyntää, kylvää ja niittää; meille korvessa taivalta riittää ja päättymätön se on tie.

Ei aukene töllin, ei hovin ovi sille, ken kohtalon saa olla Jumalan ruoska kovin. Vain joskus lyhkäsin tovin meille aurinko pilkahtaa.

Me kannamme vait'olon valaa. Keit? oomme, tiedä ei ken. Vain vaieten, syvällä, salaa suur' rakkautemme palaa vuoks veljien ihmisten.

Vähin uuvumme hankihin erin. Jos ken kävis meit' etsimään, vain kukkasen kalpehin terin, jalan jäljen painetun verin hän löytäis reunalta jään.

AURINGONPALVOJAN AAMURUKOUS.

Sun kutsuus havaan. Käs'varret nostan jumaluuttas kohti, suin, silmin ylhää tahtoasi tavaan.

Sun silmästäsi mun sieluni: on kyynel, jota kantaa tää ruumiin hauras malja, jalka, käsi.

Sa voimaa lainaa niin kylvää kyynelees kuin vilvas kaste ylitse kaikkein, joita murhe painaa!

Mun salli, Isä, kuin puhdas helmi kirkkautes käätyyn taas liittää elooni tään päivän lisä!

UUSI KAIN.

Sytytän uhriroihut jälleen, joskaan en kelpaa joukkoon Herran valituiden: viel' ei Hän rukoustain kuullut koskaan.

Ei ole osani kuin veljein muiden, jotk' onnen laiskan hedelmästä syö ja tanssii, nauraa alla taatelpuiden.

Vain työläs taisto, tiukka nälkävyö on peruni, en tiedä nautinnoista, mut niinkuin syyllistä mua tunto lyö.

On niinkuin heimoa ma oisin toista kuin kaikki muut: mua hyvyys hyljeksyy, ei ikänänsä mulle päivä loista.

Mun tarhassani palmu näivettyy, maa kiven suo, kun mull' on nälkä, jano, ja veli pilkan, pistävän kuin kyy.

Ma ensin itkin, nyt en sanaa sano, ma ensin kirosin, nyt painan pään ikeeseen kuorman, helpoitust' en ano.

Jos oisin lapsi aurinkoisen sään, ehk' armastaisin maata matalata, luisuisin orjaks alle aineen tään!

Vaikk' elää täytyis vaivan vuotta sata, en kera niiden pyrkis vaihtamaan, joill' eessään siljä kaartuu elon rata

ja joiden uhrit hyöty mittaa vaan, jotk' alttarilla Herran näkee varmaan autuast' unta lihapadoistaan!

He tuntee Sinuss' Isän auliin, armaan, oi Herra Sebaot, mut mulle suus soi niinkuin jyly yöstä pilven harmaan.

Lyöt maahan uhrini, yön jumaluus, mi ansiotta annat, syyttä kostat. Sua rakastan, suur' lahjomattomuus!

Tuon orjalauman, jonka almuin ostat, hekumaa tylsää hänkö halajais, min kovuudellas korkeemmalle nostat!

Sua lähestyn, vaikk' iskus musertais. On lahjauhrini tää pyhin, herkin... Jos palkkaa pyytäisin, en rakastais!

Jo sulta lahjan sain ma: Kainin merkin.

TRUBADUURIN VALITUS.

Oi, sairas Psykheni, et enää lennä! Yö kerkeää. Ei kotia oo meillä, minne mennä, ei ystävää.

Vain ehtoo kasteen rohdoks poltehaavan tuo tullessaan ja kyyneleen, mi hetkeks tuskan laavan saa sammumaan.

Et kestä, kultaperho, maantien lokaa: se surmaa sun. Kasvattaa joka tunti kuolon okaa syysruusuhun.

Maailma tää ei meidän valtakunta. Kuink' oliskaan! Oot unten siittämä ja siks vain unta, et lapsi maan!

Mun kannoit kauas kirkkain kevätretkin... Miks kävi näin! Nyt siipirikot oomme kumpaisetkin, oi ystäväin!

Kuink' olit silloin silkkisiipi, arka, laps laulelon! Nyt lyijynraskas niinkuin sydänparka sun siipes on.

Kuin kahletta nyt lyyraa kannat mykkää, et kuule, nää; vain joskus rinnassain kun liioin sykkää, se helähtää.

Oi musta Muusani, oi taivaan impi, sa nektar-suu, oot mulle sairaanakin kallihimpi kuin mikään muu!

Vaiensi vilu viima lintusenkin, vei ruususton... Ah, kuollaan mekin hankeen kumpaisenkin! Yö tullut on.

JOUTSENRITARIN JÄÄHYVÄISET.

Pois, pois, syvään yksinäisyyteen mua valkea joutsen vie. Oi, Herra, tää kuink' on pitkä ja raskas kärsimystie! Kuin kuoleva lintu kiirii viel' lauluni maahan päin. Oi, Elsa, Brabantin helmi, miten koettelit sydäntäin!

Valovaahtinen kuutamokukka, pyhä lootus ummussaan, miks keskelle turhuuden turun pyrit, puhtoinen, loistelemaan! Sa vaadit: sun lempesi täytyy pätöpeitsillä valloittaa. Kuin laps halaat turnajaista, kuvakilpeä kuultelevaa!

Ja purppuramantteleita kypärtöyhdöin ja helmilöin! Trubaduureja, jotka laulais urotöitäni päivin, öin, kuninkaallisen suosion kermaa, min kädeltä suudella saa...! Oi, Elsa, vain Jumalalle voin polveni notkistaa!

Mua sankariks sentään sa mainit, mut sankarin salaisuus se säikytti lapsenmieltäs ja itkuhun vääntyi suus: »Mies houkko, joll' on jalo helmi, ja käy kuni halvin hän ois!» Ma vastasin: »Jos se pantais korunauhaan, se himmenis pois!»

Sala-uhrini, sankarityöni, tää suuni jos ilmitois, olis rienattu ritarikilpi, nimi parhaista pyyhitty pois! Saa painaa ei kunniaseppel jalon otsaa, se orjan on ies. Ken maineella onnensa ostaa, ole enää ei kunnian mies!

Oi Elsa, ol' uhreista vaikein sinut jättää, Vellamo veen, ja eessä sun silmies soiman olla tuomittu mykkyyteen! Olit mulle ainoa, kaikki, mitä kalleinta kantoi maa. Punahuules min teki turman, et konsana tietää saa!

Olit lapsi, mi kirmaten murskaa, tuhatvuotta min tuskalla loi, mi kauneensa parhaan rikkoo ja kysyy, miksi se soi. Oi, Elsa, ei tieto riitä, se on porras ja puolitie; yli arvoituksien muurin vain usko ja rakkaus vie.

Mua katsoit kuin outoa miestä, myös itseäs tuntenut et: ken oot, sitä kerro ei knaapit, ei kultaiset kuvastimet! — Se kaunis Brabantin Elsa, jota laajalti mainii maa, näköpää, ritar-rintojen syttö, vain kuorta on raukenevaa.

Sulos vielä sun suruhun hylkää autioon, hiusvalkoiseen ... Tuo raunio Elsa Brabantin yht' outo on itselleen! Se et ole sa! Maan multaa ei auringon siiville jää. Ei kuoloa, kuihtumusta ihanuutesi tahraton nää!

Veen kalvossa lootus-kukka kuin unelma Jumalan ui... Sen silmään uppoan — siinä kuvas oikea kirkastui. Ijäisyyttä sun sielusi kaulaa, tomu kuinka sen kahlita vois! Ero kuinka meit' erottaisi! Jolut myötäni maailmasta pois...

MAANPAKOLAISEN PALAUS.

Lumipyry sakenee. Mieletön mies, jätä vaeltajasauvas! Maa ja taivas pakenee jonnekin kauvas...

Elon turhuus katoaa... Pien' oon ja suur' kuin hiutale hangen, sullekin jo, isänmaa, kai mieluisa sangen!

Kotilieden tulta suonut sa et, soit kahleraudan! Nyt en pyydä sulta kuin hangesta haudan...

Sydän, älä syytä, loppui jo vaivas! Tuoll' on koivut kotimaan! Älköön sulle milloinkaan kostako taivas!

Kallehin kotimaa, kuink' on lumes nuoska! Kuink' on armas uinahtaa helmaas, sulo synnyinmaa, sieluni ruoska!

KUVANKUMARTAJA.

Ma nuorna lähdin matkalle, nyt mull' on harmaa pää, kuin houru kuvaa kumarran, jot' en ma missään nää. Soi ympärilläin pilkkanauru, nalja.

Kuin kauan, Herra, palveljaas uskossa koetellaan? Sua päästä en, ma ennenkuin sun siunaukses saan: tulellas täyttyy köyhä kyynelmalja!

Sun suuruuttas, sun loistoas on täynnä taivas, maa. Sun tykös tahdon taistella ja esiin rakastaa sen liekin, joka kaiken alta hohtaa.

Sa leijaat laulun laineilla, uit aalloiss' säveleen, Ma laulun laulun jälkehen sun kunniakses teen! Juur' aina uupuu se, mi luokses johtaa.

Sa asut kiven kiteissä, suon silmäss' sumenneen! Ma isken taltan savehen, graniitin sydämeen, mut iskuilleni ilkkuu aine raaka.

Sun ihmees ihmisrinnassa on maassa mainitut. Kuin Pietari oon verkkoni sieluihin laskenut: tuo helmeä ei niiden muta laaka.

Sa piilet salass' sanojen, ruusuissa runojen: on tunne runon ruusuja, vain paljaat okaat sen. Prosperon taikasauva multa puuttuu.

Jos kauneutta janoan, ma janoon kuolla saan, jos kohoon lemmen lentimin, ne maahan ammutaan. Päänmenoks' meille miks parhaamme muuttuu?

Tään taakan tahdon vyöryttää harteilta inehmon! Kuin Sisyphoksen työni mun on turha, toivoton: takaisin tuskat niinkuin kivet putoo.

Se kauneuden kaupunki, min unelmani loi, tuolt' yöstä merenpohjan kuin uponnut kello soi; sen yli harmaa arki seitin kutoo.

Koht' elon päivät juossehet on helmaan tyhjyyden. Tää tomumaja murskaksi oi iske, Ijäinen, jos en sun rakkauttas voita muulla!

Ma kaiken tunnen turhaksi, min tein, mi tehty on. Kuin Simson soisin sortua ma alle raunion, jos pylväs pirstottu sois Herran suulla!

Muut mit on sanat, säveleet, sorvailtu savi, puu, ja templit, joiden kupoolit taivaaseen ulottuu, kun niiss' ei kuvaa Jumalani rakkaan!

Ne tuhkaa, tuulta, tomua, ne valhetta on vain. Oi, Näkymätön, kasvosi, suo nähdä kerran vain mun, ennenkuin ma elämästä lakkaan!

MARTTYYRIT.

Me kuljemme halk' aikain, kansojen. Kuin tuska retkemme on ikuinen, ja aina meitä pilkataan ja lyödään ja vainotaan kuin valtaa hyvyyden.

Maan mahtavill' on valta hetken vaan! Mut lapset Kärsimyksen kuninkaan kohoovat ihanuuden istuimille siivillä Kuolon liekkivaunuissaan.

Haudoissaan vaiti valkenevat luumme paremmin haastavat kuin mahtoi suumme. Kuin tulipatsaat tiellä Jumalan maanpiirin yli kohoo ristinpuumme.

SUMUSAARI.

HÄMÄRÄN LAPSI.

Ma synnyin kahden varjon syleilystä, jotk' eivät toisiansa tunteneet, ei itseään, jotk' ammoin hävisivät hämärään. Syyslehdet haudoilleen on varisseet.

Oi kohtaloni synkkää täyttymystä: Kaikk' kaunein, jota haave seppelpää tääll, armastaa, kaikk' katoaa ja varjovaipan saa! Jää syliini vain syksyn hämärää...

SYYSBALLAADI.

Syy paistoi korkehin tähdin, kun taattoni majasta lähdin.

Rypältertut hohtivat puussa, vesi kirmasi virran suussa.

Syysrypäleviinistä juovuin, kun taattoni tanhuilta luovuin.

Elon pettävän polkuja pitkin niin harhasin, nauroin ja itkin.

Meni päivä ja taas tuli ilta... Vei viikkoja elämän kilta.

Vei vuosia maailmanranta, suru summaton kuin merensanta.

Vei ystävän toivottuni... Ikä kullainen lensi kuin uni.

Nyt outohon aamuhun havaan, kuin lapsi sen merkkejä tavaan.

Lume silmässä lie tai taika: mik' on tämä maa, tämä aika?

Ma kunne oon joutunut, kunne? En ihmistä ainoaa tunne.

Syys paistoi korkehin tähdin, kun taattoni majasta lähdin.

Nyt paista ei tähdet, ei kuudan. Ei vastata, kuinka jos huudan.

Lien liikoja viipynyt tiellä. Älä, taatto, sa syliäs kiellä!

Lie kulunut elämän kouluun surupäiviä Pertusta Jouluun...

On juhlan nyt ylhäisen aatto. Miks tules ei tuikuta, taatto?

Soi tiuku yks-öisellä jäällä... Miks salpa on uksesi päällä?

Lumihangess' on risti ja kuusi... Kuka kutsui? — Vain huuhkaja huusi.

Mun itkuni tuulehen hukkuu... Sydän vait'! — Kaikk' ihmiset nukkuu...

Syys paistoi korkehin tähdin, kun taattoni majasta lähdin.

Oi, taatto, jo lapsesi palaa! On myöhä — hän nukkua halaa...

EKSYNEET.

Kuin voittajat me oltiin maailman, silmästä silmään näimme Jumalan. Ei tuskaa tuimempaa kuin kurjuudessa autuutta muistaa ajan armahan!

Nyt elon mierolaiset polot oomme, ei ykskään tähti paista kohtaloomme; vain murhe kylvää orjaruusujaan syksyisen synkkään sydänkammioomme.

Nyt oomme varjoja vain varjostaan, jotk' omaa orpouttaan suremaan yö suuri ijäisyyden rantamalla elämän hiekkaan heittää aukeaan.

Nyt yksin, outoina me harhailemme; lyhdystä sydämen on säkenemme pois tuuliin kirvonnut, ja toistamme me etsimme, mut enää löydä emme.

Jos virsi tää sun jostain tavoittaa, yhdessä rukoilkaamme Jumalaa, kohtalotoverini, että meitä, varjonsa varjoja Hän armahtaa!

KEVÄTHATTARAT.

Keväthattarat lentävät ylitse maan ja laulavat ohitse hulmutessaan:

Ylös ratsaille käy, saa satulaan, sun kannamme pois yli matalan maan!

Runo-orheja oomme ja loimemme tää on purppurahuntua välkähtävää!

Rata meillä on hohtavan hopeinen, me vedämme vaunuja unelmien.

Punapurteemme käy, polo alhaalla sa, sulle rannat on kauniimmat kangastava!

Sumusaarien laps, näät välkkyvän veen. pyhän untesi kaupungin pylvähineen!

Kaikk' unhoon tuskas jäytävät jää; satujoutsenet venhoas kiidättää.

Elon eksynyt laps, tule kahleista jään pois kotihis aurinkokimmeltävään!

Keväthattarat, kuuletko, haastavat noin alas seuloen ruusuja ruskoisen koin.

Joku kimmeltää, joku pisaroi; sateen äänikin rinnassa lauluna soi...

SÄDE.

Tiedänhän, tiedän, mik' on sulla mieli: jumalmykkyyden halki oot haastava kieli.

Arvaanhan, arvaan sun ihanuutes aatteen: punalanka oot päärmeessä maan suruvaatteen!

Ilon pisare itkevän illan ruskoon, uniporras lapsuuden enkeli-uskoon!

KIRJEKYYHKYNEN.

On välillä sulhon ja morsiamen meri suuri, jolla ei rantaa. Vain valkea kirjekyyhkynen yli aaltojen viestiä kantaa.

* * *

— Käy matkani maihin kaukaisiin, kera kihlojen luokses palaan!

— Meri on niin musta, ma pelkään niin, sun silmiäs nähdä halaan!

— Hiussilkkinen siskoni, kukkani mun, joko helskytät morsiuspaitaa?

— Hämy harmaa kuiskii: armaasi sun kera toisen jo tanssia taitaa...

— Olet päiväini paiste ja öitteni kuu, sulle kaihoni kannel laulaa.

— Joka päivä, kun aurinko laskeutuu, mua tuska jo sulhona kaulaa.

— Joka ilta sun kanssasi käyskelen: me yhdessä katsomme kuuta!

— Oi, katsoa tohdi ma kuuhun en: suru antoi jo minulle suuta.

— Suvi kaunis kaikille ennättää. Koht' aukee kukka ja lehti.

— Sitä suvea suurta en koskaan nää, syys syömmehen asti jo ehti.

— Olen luonasi, armas, kun aamun koi punapurppuroi taattosi talon.

— Ei aamua angervo nähdä voi, yö riisti jo järkensä valon.

* * *

On välillä sulhon ja morsion meri — kenkään ei nimeään tiedä — mut kuolemaakin se mustempi on, sen yli ei viestiä viedä.

UNHON RUKOILIJA.

Rukoilin Unhoitusta, ystävääni: »Laskeudu, lohdun enkel, elämääni, yöhimmeähän huntuus peitä pääni!

»Tuo huulilleni Lethen vilvas juoma, pois pyyhi poskiltani kyynel-uoma, lakaise latu elon laineen luoma!

»On mulla surua kuin meren santaa. Luo umpeen muistot hyvät, pahat; kantaa ne yht' on raskaat kohti kuolon rantaa!

»Oi riistä kaikki, mitään älä jätä! Unohtaa tahdon, ett' on sielun hätä mun ylläin, ydin elonpuussa mätä.

»Unohtaa, mikä olin, miksi elin, kaikk' kauniit kahleet, joissa kaikertelin, ja jumal-unten jylhän uhkapelin...»

Niin tuli Unho: koko elämäin kädestäin valuvan kuin hiekan näin... Sun kanssas, sydänhaave, kahden jäin!

Niin lankes kalve, kaste kalmistoin, tyhjyyden utareista unta join... Sun nimeäs vain aavehuulin hoin!

Unhoitin tulevan ja mennehen, ja itseni, ja ilot ihmisten, vain sua yksin, sua yksin en!

Turhuuden turhuudeks sai päivä, yö ja pitkäin vaivan vuotten toivo, työ. Vain sulle yksin vielä sydän lyö!

Eess' silmäin lukinseitti tihenee... En mitään enää tahdo, mitään tee: sun kuvas yksin yössä säteilee...

Oon kadottanut joka onnen murun, myös lyyran lohdun, ilot ihmisturun, vain yhtä en: en syytä sydänsurun.

SAMMUNUT TULIVUORI.

Poljen vanhan tulivuoren mustaa kivipintaa. Turhaan kultaa kuu ja päivä paatunehen rintaa.

Miks et nouse nuori nurmi ylle synkän laavan? Miksi ikihiljaisuus on yllä sydänhaavan?

PUNAPILVET.

Kuin punapilvet ja ruskoiset aamut, peittävät, häipyvät kimmelteet, niin monet menneet on armahat haamut, pois punapilvenä purjehtineet.

Kuin hepo, haltiatonna mi laukkaa, riento on kohtalon tutkimaton. Monta ma muistan ystäväraukkaa, jotka se alleen survonut on.

Ma huudan ja huokaan: miss' ootte, rakkaat? Vaiti on suunne. Käy elo ees. — Kohta jäät itsekin jälkehen, lakkaat, unta ol' onnes ja kyynelees!

LENTOHIEKKA.

Nyt pinnan tuhkaa oon, lien ennen ollut syvä. Ma synnyin pimentoon, miss' ainaisen ma kuulin merten pauhun, maan pohjapätsin vapisevan jylyn, näin kadotuksen kurimoiden kauhun ja elementtein riehumisen tylyn.

Mun silloin oli hyvä... Nyt ikävästä aava somer soi. En heelmää tehdä enkä kuolla voi! Ma turha tomujyvä. elämän erämaan. oon vanhain valtavetten jättömaata, on luomistuli kerran mua nuollut; siks' en voi koskaan riehumasta laata.

Vaikk' oonkin hiekkasiru tyhjä, kuollut, siit' tuli, vesi käyvät taistoaan, nuo periviholliset: jää ja helle. Vaikk' olevaisen tunnen turhuuden päin korkeutta tuuless' suhisen tai hehkun niinkuin laava uomassaan, ain' uupuin mykkänä maan sydämelle...

Tää ajast' aikaan kohtaloni on tää turha taisto, kaipuu rauhaton. Mull' ikuinen on suru suurempaan.

SFINKSI LAULAA.

Tuul' aron ääriä nuoleva vain minun itkuni kuulee, vain ikivalvoja yö, vain salankatsoja kuu. Kuormien kantaja oon tuhatvuosien sammalpäinen: näin, mitä nähdä ei saa kuoleva ainoakaan. Näin sydän-onkalot maan, keräympyrät ihmiskäärmeen. Siksi oon arvoitus, oon salakammio syyn.

Ah, jumaloitanne julmia, maan asujat, rukoelkaa, että ei milloinkaan, sois kivihuuleni nää! Jos kuka lauluni kuulis, kauhusta patsahaks paatuis eess' elon inhuuden, maan peripettäjän tuon. Irstaus hääilovuoteen tai matokukkura kumpu siin' osa onnesi on, valtias välkkyvä-jous! Aina on sarvet pennulla maan epäsaalaan, vuosien myrjaadein kautta hän vaikk' kapinois!

Usko mit' on, mitä uhkehin haaveksinta, pää tulikierteinen, tai univiehkeä syön, joss' ujot ulpukat ui, kuvitelmat kukkeaposket! Lampi se löyhkävä on, yön limaliskojen tie, täys himoperhoja, joita on siittänyt saamaton tahto! Vain _teko_ puhdasta luo, vain teon hyrskivä vuo!

Oi, Teko, Haavehen veljyt, suur' vapauttaja sielun, laulun ja aatoksen sulhanen seppelepää, miks tulet maata sa ryömien, kuin mato martoa pitkin? Miks tihutöitä sa luot, miks ryvet liejussa syyn? Jos olet laps, sun kiire on miehen mittahan tulla: voimattomuuttaan maa valkea sairastaa; Kohta se raukee pois tulikohtujen uusien tieltä, tuomiokellot soi yöhön ja tyhjyyteen.

Oi, Teko, Haavehen veljyt, tuomitun tunnen jo tiesi: turhaan siskosi saa kalveta kahlehissaan. Heikompi, hourumpi oot uniusvia hourailijoiden, voitettu voittaja oot, rammaksi lyöty sa oot! Aikojen aamussa kerran jo katkoit sa kainalovyösi, nostit tähtihin päin aatos-ankean pään. Maan matalaisehen kattoon löit polo ouruvan otsan: siitä sa rammaksi jäit, jäit matalaksi kuin maa... Kohta se sammuva on tulikohtujen uusien tieltä, tahtojen korkeampain, tähtien kirkkahampain.

Mut salatietoni tuon kivihuulin ma salpaan kiinni, kunnes kuormani mun yö sekä kaaos vie.

Tuul' aron ääriä nuoleva vain minun itkuni kuulee...

AAVELAIVA.

LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN.

Hyvin itsenne, ihmiset, siunatkaa! On vaarassa kotien lies! Tuu' ulvoo! Kelle on viimeinen tää ilta, Herra ties! Hän Lentävä Hollantilainen on ja Kuoleman kokkamies!

Maan alatse, kuun ylätse hänt' ärjyvä Horna vie. Merimies nyt reivaa purjeensa, hälle siljä on surman tie. Ei Kristuksen kalliilla verellä hän lunastettu lie!

Ei häll' ole maata, mantua, ei vaimoa, lastakaan, hänt' itke ei ykskään ihminen: kivi hällä on rinnassa vaan. Ken herjasi Pyhää Henkeä, saa ei anteheks milloinkaan!

Paholaiselle onneton sielunsa möi, ruman renkinä hällä on työ. Sit' ihmiskäsi ei auttaa saa, min itse Luoja lyö. Siks purje on veripunainen ja masto kuin musta yö!

KAUKOVAELTAJA.

Laivan kannella.

Mi riemu on alla taivahan kannen ees syöksyä, henkensä vaarahan pannen! Meri viekas on, mut vaarallisempi on ranta ja rannan leikki ja lempi!

Mi riemu on uida unheessa aavan, miss' iskijää yhtään ei salahaavan! Meri pohjaton on, mut metsässä lampi Ja ulpukka lammen on upottavampi!

Ma merkkini piirrän pilvien lakkaan, tähyn tähtihin päin kuin muut kotitakkaan. En syntynyt sankariks elämän sotiin, vain laivan kannelle — matkalla kotiin.

Paha nimi.

Siitä sain ma nimen pahan, kun en jäänyt valkamahan. Mua he mustaa, mua he vihaa: en oo muka verta, lihaa, olen sieluton kuin laine, kun ei mua kahli aine!

Kertovat: mua Horna ajaa, kun ei riennollani rajaa, ett' on mulla aavelaiva, kun on haave, kun on vaiva toisenlainen kuin on heillä, jotka kulkee kukkateillä.

Parjaavat: on tieni väärä, kun on mulla kaukomäärä tuolla puolen merta, maata, jot' en tunne, jot' ei saata nähdä yli heljän lahden, saada kiinni käden kahden!

Niin on valta kiitää vapaan etelästä pohjoisnapaan. Monen tuiskin tuulen mukaan, kuulin, mit' ei kuullut kukaan, askeleet näin Argonauttain, kuormat Kharoninkin lauttain.

On ihmis-onnen lasken: helinätä on se vasken! Tuhmuus on se tuhatpäinen, jota kiehtoo helmiäinen, kivihiilen, naftan riista, kullast', tavarasta kiista.

Joskus tuuli kohti rantaa sydämeni itkun kantaa. Luulevat: ma suren noita katinkultarihkamoita! Vaikk' ois mulla vuoret niitä, ei se riemukseni riitä!

Outo mulle maan on rotu, en ma siihen taivu, totu. Unikulkijaks oon luotu, siitä yksin suru suotu, että täytyy elää, kuolla unten maansa ulkopuolla.

Tuokioina heikon hetken turhaks tunnen elon retken. Pimeyteen läpi öiden tuijottelen kyynelöiden, valitan kuin kurki soilla, hylje meren kaljamoilla.

Silloin tuuli kohti rantaa Sydämeni itkun kantaa.

Tähtiteltassa.

Mun kotini, yömajani vain tähtiteltta on, ja kumppalina kurjalla kuun ratas rauhaton.

Sa loistat yli kylien ja suurten kaupunkein; yks kaupunki on valoton: se on mun sydämein.

Sa loistat aron hiekalle, huokaaviin korpihin; mun rinnassani korpi on, mi huokaa raskaammin.

Mut rakkahimmat suudelmat ne sulta meri saa: yökaudet kuohuparmastaan kaulailet valkeaa.

Myös mull' on veri vellova, kuin meren myrsky syön. Vuoteellein yksinäiselle käy, kuningatar yön!

Veen simpukkaista sulhoa en köyhemp' ole lain. Myös mull' on helmet kruunuhus: ne Surulta ma sain...

Haaveeni hopeerihmaset häähuntuus soveltuu ... Käy tyhjään tähtitelttaähain oi, kuningatar Kuu!

Suruhuone.