Part 2

Tullut oli se päivä, jota varten kaikki muut vuoden päivät olivat, jota varten koko maa oli elänyt, jota varten valkoisimmat viljalajit olivat säästetyt ja mehevimmät rypäleet erotetut, jota varten tuhannet vetojuhdat olivat pääkaupunkiin kasanneet maan parhaat vuositulot, jota varten maan vasikat olivat juotetut ja lampaat lihotetut, johon sen suuren kaupungin kaikki teurastajat olivat valmistuneet, jota varten sen katukauppiaat olivat valikoidut varastonsa koonneet, sen naiset hyvänhajuisimmat hiusvoiteensa ja kalleimmat pukunsa säästäneet, jota varten syömärit olivat paastoa pitäneet, pojat olleet humaltumatta ja tanssijattaret kieltäymyksessä eläneet.

Nyt on se vuoden odotettu hetki tullut, ja kaikki on päässyt irrallensa. Ruhtinaat juhlivat, piispat pitävät pitoja, papit suitsuttavat ja uhraavat, lukkarit veisaavat, syömärit syövät, juomarit juovat, tanssijat tanssivat, symbaalit ja huilut soivat.

Kuule mikä ihmeellinen pauhu, mikä loppumaton, syvältä hiipaiseva, yllyttävä pauhu!

Ei ole niinkuin vedenputous--on niinkuin lähestyisi kaukaa tuhat putousta yhteen viskautuneina. Mutta ei se pauhu tiedä vedestä. Se on kivisen kaupungin pauhu kuivalla maalla, jonka päivän pouta on kuumentanut eikä viileä yö vielä jäähdyttänyt. On niinkuin koko ihmiskunta olisi päiväisen elämänsä hikiset mietteet heittänyt ja humalan houreessa viimeistä hetkeänsä viettäisi.

Kuule mikä hukuttava juhlahumu!

Kuule ainoastaan, vaan älä näe!

En ole sytyttänyt sinun mielikuvitustasi, että sinä vielä silmilläsikin näkisit mitä korvasi ovat sinussa herättäneet. Silmäsi minä tahdon nostaa sotaan sen pauhaavan hekuman kanssa, joka vavahuttaa sinun sieluasi.

Soikoon juhlahumu sinun korvissasi ja tanssikoot sinun aivoissasi keijukaiset paljaine jalkoinensa. Minä vien sinut keskelle sitä suurta pääkaupunkia, joka päihtyneenä pääsiäistänsä viettää, jota varten koko maa on elänyt, jossa ei ainoastaan ilma, vaan kaikki muurit ja kivijalat vapajavat juhlan järistyksessä, ja semmoisen kivisen seinän lokeroon minä muuraan sinun pääsi. Terota korvasi ja kuule. Muuri tutisee tanssin tahtiin. Mutta silmäsi minä käännän pimeään kellarihuoneeseen, missä tuikkii puiselta pöydältä yksinäisen yölampun himmeä valo, vaivoin ylettyen ruskean harmaihin kiviseiniin, vaivoin myös matalaan, tihkuvaan holvikattoon. Valo tuikkii, mutta huone on tyhjä.

Mikä hiljaisuus keskellä pauhua!

Näetkö sinä mitään?

Odota. Sinä totut kohta pimeään. Silmäsi mustuainen kohta suurenee. Se herkistyy ja vavahtelee niinkuin hirven, joka putosi rotkoon ja vapisee tietämättä missä on. Nyt sinä jo erotat kattoholvien taitteet, erotat myös matalan oven pimeästä. Näet, että ovi hiljaa aukenee, näet, että kaksi miestä astuu sisälle, hiipien, arasti ympärilleen urkkien, ikäänkuin kaksi pakolaista, jotka kätkeytyvät vainoojalta.

Katso, jonkun aikaa liikkumattomina seistuaan he huomaavat olevansa yksin, he rauhoittuvat, he päästävät kantamuksensa käsistään, ja toinen heistä, mustapäinen nuorukainen, antaa kohta väsymyksellensä vallan. Huoahtaen hän istuu penkille ja kyynäspäät polvia vasten nojautuneina jättää päänsä käsien varaan.

Mutta toinen, vanhempi, harmaapartainen, rupeaa pöydän ympärillä puuhaamaan illallista. Hän kaivaa säkistään jotain kaloja ja asettelee ne esille, etenee sitten huoneen pimeihin nurkkiin, nuuskii sen kaikki lokerot, löytää milloin jonkun vadin, milloin lusikoita, milloin juomaleilin, ja kantaa kaikki järjestänsä pöydälle. Hänen poskipäänsä ovat hymystä pyöristyneet. Nähtävästi hän hymyilee sitä asiaa, että saavatpa hekin, vaikka vainotuita pakolaisia, itsellensä illallisen aikaan.--Se, joka istui penkille, nostaa päänsä käsien varasta. Hänellä on vain vähän jotain sanomista, ja sormet jäävät koukkuisina odottamaan milloin hänen musta kihara päänsä taas jättäytyy heille. Mutta hän huomaa illallislaitokset, nousee ja reipastuen alkaa asetella pöydälle mitä löytää sopivata.

Kesken kaikkea vanhus hätkähtää ja peittää kädellään lampun liekin. Ovi on auennut raolleen. He seisovat molemmat hetken kuin kivettyneinä paikoillaan. Pihan pimeästä joku tai jotkut kurkistelevat sisälle. Epävarmana, silmiä varjostaen sieltä koetetaan erottaa keitä on sisällä. Mutta arvattavasti molemmin puolin samassa tunnetaan toisensa. Sillä vanhus ottaa kätensä valon edestä, nuorukainen jo kiirehtii ovelle, ja se, joka oli tulossa, kääntyy taakseen ja nyykäyttää rohkaisevasti päätään pimeään. Viisi--kuusi, ei--kaikkiaan seitsemän miestä astuu peräkkäin kynnyksen yli huoneeseen. He ovat kaikki noiden kahden ystäviä, mutta hekin ovat niinkuin pakolaisia. Huoneeseen tultuaan he ensin jäävät ovelle ja hyvän aikaa tirkistävät ulos pimeään ennenkuin painavat sen kiinni. Yksi heistä jääpi sinne vahtimaan. Muut tulevat nyt peremmälle, näkevät pöydän, ja kaikkien suu menee nauruun. Joku heistä hykertää käsiään ja tuntuu muka kehuvan illallisvalmistuksia, vaikk' eihän siinä ole paljon muuta kuin kalaa ja leipää jonkun juomaleilin ympärillä. Heitä näyttää kaikkia huvittavan se, että he kellarin hämärässä, keskellä kaupungin pauhua, keskellä vainoojain pesää, aikovat syödä juhla-ateriansa.

Mutta vieläkin he näyttävät odottavan jotakin, sillä eivät he istu syömään, vaikka on jo myöhäinen yö.

Eikä kestäkään kauan ennenkuin ovelle jäänyt vahti antaa merkin. Taas peitetään lampun valo. Kaikki odottavat oveen päin kääntyneinä, liikkumattomiksi lyyhistyneinä.

Tulijat ovat nytkin samaa joukkoa. Neljä miestä taas astuu sisälle. Ja näistä näyttää erittäin yksi olevan se, jota kaikki olivat odottaneet. Hän on vähän lyhempi kuin useat heistä. Hänen kasvonsa ovat kalpeat. Ja kun kaikki rientävät ovelle häntä tervehtimään, ei hän hymyilekään heitä vastaan, niinkuin he olivat odottaneet, vaan heti kynnyksen yli tultuaan pudottaa molemmat kätensä alas semmoisella toivottomuudella kuin olisi menettänyt kaiken mitä oli maan päällä kalleinta.

Epätietoisina he katsovat toisiinsa, selitystä etsien. Paha aavistus hiipii kaikkien mieliin. Ilon ilmeet katoavat heidän kasvoistansa, nauru taukoaa, lakastuen viimeinenkin hymy vaihtuu jäykistyviin, kelmeneviin huuliin.

Ja vaikka hän vaikenee, niin he arvaavat kaikki. He ovat ilmiannetut!

Niinkuin otuksella, joka joutui satimeen, aluksi sydän kuoleutuu ja se on hetken hiljaa, niin nämäkin seisovat liikkumattomina. Sitten, heräten tyrmistyksistä, he antavat vallan kauhullensa ja piirittävät tulijan kysymyksillään.

Mutta hän näyttää yhä vaikenevan.

Eikö hän tiedä enää pelastuksen keinoa, eikö hän käske sammuttamaan lamppua, eikö hän aijo kätkeytyä yön pimeään?

Ei. Sanaakaan sanomatta, hitaasti hän menee heidän ohitsensa perälle. Hän tulee pöydän luo. Nähtyään laitokset hän vähän hymähtää, surullisesti nyykäyttäen päätänsä, ja ikäänkuin tahtoo heitä rupeamaan ruualle, mutta vaipuukin ajatuksiinsa. Hänen katseensa jää tuijottamaan tuikkivaan liekkiin, etusormellaan hän mietteissään naputtelee pöytään. Öljylamppu valaisee altapäin hänen poskipäitään ja silmäin ylälakea. Silmät vähän värähtelevät vertyneiden reunojen sisällä. Nyt hän herää ajatuksistaan, katsoo ympärilleen, näkee heidän vaijenneen hänen ajattelemisensa tähden, ja taas hän tahtoo heitä rupeamaan kanssansa ruualle.

Ihmetellen he katsovat häntä.

Kuinka voi hän ajatella ruokaa tällaisella hetkellä! Kuka voi syödä, epäillen syövänsä viimeistä ateriaa!

Mutta hän on jo istunut pöydän ääreen, hän on ottanut käteensä leivän ja taittelee sitä paloiksi, että kukin saisi osansa. Ja kun he eivät henno tehdä vastoin hänen tahtoansa, istuvat hekin yksi toisensa jälkeen pöydän ääreen ja koettavat panna suuhunsa tarjottua ruokaa.

Mutta heidän syödessänsä hän heidän huomaamattaan herkeämättä katsoo yhteen heistä, joka myös syö niinkuin muut. Katsoo ja katsoo. Nojaten kyynäspäänsä vasten pöytää hän painaa sormiensa päillä kuumia ohimoitaan. Tuskan kyynel ilmestyy hänen silmiinsä ja rikkoo hänen katseensa. Mutta hän vain katsoo ja katsoo.

Nyt hän jo laskee kätensä ohimoilta, nyt hän puristaa molemmat kätensä vasten rintaa. Hän puhuu jotakin. Hän näyttää tahtovan, että he myös joisivat kaikki juomaleilistä. Hän puhuu kaikille. Ei hän puhu sille yhdelle, ei myös enää katso siihen yhteen. Ja kuitenkin on hänen puheensa niinkuin jatkoa siihen katseeseen. On niinkuin hän tahtoisi sanoa sille yhdelle:

--Sinä tiedät, että tämä on minun viimeinen ateriani. Etkö tunne, että syöt minun ruumistani ja juot minun vertani? Etkö ymmärrä, että vereni on vuotava ainoastaan siksi, etten ilmaise sinua--että annan sinulle rikoksesi anteeksi? Koeta muistaa tätä asiaa joka palalla minkä panet suuhusi ja joka kerta kun tätä leiliä kallistat.

Näillä sanoilla ei hän kuitenkaan ole voinut puhua, sillä silloin hän olisi ilmaissut juuri sen mitä tahtoo salata. Ja vaikka kaikille näyttää hänen sanoistaan selvinneen, että pettäjä on täällä heidän omassa joukossaan, niin ei yksikään ole päässyt perille, _kuka_ heistä pettäjä oli.

Sillä katso, _kaikki_ syövät. Eikä yksikään lankea itkien ja rikostansa katuen maahan.

Silloin hän nousee, ottaa vesiastian ja pyyheliinan, ja tahtoo itse valella yöksi vedellä heidän jalkansa, joita ei vielä ole pesty tämänpäiväisten retkien jäljiltä.

Ja vaikka hän on heidän isäntänsä ja johtajansa, sallivat he hänen pestä ja kuivata heidän jalkansa. Sillä he ymmärtävät, että jos hän pesee heidän kaikkien jalkansa, niin tulee hän pesseeksi myös sen yhden jalat, jotka on vaeltanut tänä päivänä pimeyden teillä. Ja he odottavat jännityksellä, milloin se tapahtuu, ja mitä niin suuresta rakkaudenosotuksesta seuraa.

Mutta katso, jo ovat kaikkien jalat pestyt, eikä yksikään ole itkien langennut maahan. Jo panee hän luotansa vesiastian ja pyyheliinan ja tahtoo jälleen istua heidän keskellensä pöydän ääreen. Hän istuu, mutta hänen omat voimansa pettävät ja itkien hän sortuu käsiensä varaan.

Nyt useimmat nousevat paikoiltansa ja näyttävät kiihkeästi vaativan häntä ilmaisemaan kuka pettäjä on, että he sen ottaisivat kiinni ja tekisivät vaarattomaksi, sillä onhan kaikki rakkaus kumminkin osottautunut turhaksi.

Mutta vastaukseksi hän ottaa käteensä jälleen leipäpalan, ja kastamalla särpimeen tekee sen muita paloja maukkaammaksi. Ja kun he ihmeissään katsovat häntä, menee hän kaikkien heidän ohitsensa sen yhden luo ja antaa sen palan sille. Tämä ottaa palan vastaan ja juoksee ulos.

Vasta sitten kun jo on myöhäistä, töytäävät he ovelle pettäjätä tavoittamaan. Mutta ulos tultuaan he huomaavat, että takaa-ajaminen on turhaa vaivaa, sillä on pimeä yö, ja palaavat hiljaa takaisin, alla päin, mietteissänsä.

Siinä he nyt seisovat kaikki masentuneina sen ympärillä, joka on oman pettäjänsä heidän käsistään pelastanut ja on sen tekonsa kuolemallaan maksava.

Seisten heidän keskellänsä ja lähtöä tehden hän taas puhuu heille, ja nyt he eivät voi enää häntä väärin käsittää. Hänen vertyneet silmäluomensa räpäyttelevät taajaan, kun hän siinä puhuu vähän lyhyempänä kuin useat heistä. Keskellä ympäröivää alakuloisuutta on hänen katseensa totinen ja kirkas.

Nyt he alkavat lähteä. Kädet riipuksissa he kulkevat kaksittain ulos. Nyt menevät jo viimeiset, ja huone jää tyhjäksi.

Jo on aamuyö. Öljylampun kituva liekki tuikahdellen tekee sammumista. Jo laimenee, jo vaikenee juhlahumukin. Silloin tällöin enää helähtelee riutuva tamburiini humaltuneen tanssijattaren kädessä, ja jossain kastanjetit vielä näppäsevät väsähtyneen tanssin tahtiin.

Sokeakuuron kertomus.

Meitä oli eräänä iltana koolla paljon iloista väkeä rikkaan Antilan tuvassa, ja sinne tuli eräs vieras äijä, joka oli sekä sokea että kuuro. Kuulonsa hän oli kadottanut neljänkymmenen ikäisenä ja näkönsä kymmenen vuotta myöhemmin jossakin tapaturmassa. Tämä äijä rupesi meidän pyytämättämme kertomaan itsestään. Mutta vaikka hänen kertomuksensa oli pitkä, kuuntelimme me sen jännityksellä loppuun asti.

Näin hän puhui:

Minä en näe mitään. Minun edessäni on aina se, mitä te sanotte pimeydeksi tai tyhjyydeksi. Koettakaa kuvailla minun asemaani. Pankaa silmänne kiinni.

En minä myöskään kuule mitään. Niin että ympärilläni on myöskin aina täydellinen äänettömyys; te sanotte semmoista haudan hiljaisuudeksi. Siis ääretön tyhjyys ja syvä, syvä hiljaisuus.

Ainoa millä voin olla yhteydessä teidän kanssanne on puhetaitoni, jota en ole unohtanut, vaikken kuule omaa ääntäni enkä saa kenenkään vastauksia tietää. Voin ainoastaan pyytää, jonka jälkeen minun tulee kärsivällisesti odottaa, kunnes tunnen käteeni, että minulle annetaan. Tai vähitellen lakata odottamasta, kun ei anneta.

Ihmisille olen suureksi vaivaksi ja rasitukseksi. Minun täytyy nimittäin paljon liikkua paikasta toiseen, talosta taloon. Sokea ja kuuro ihminen--kuinka se liikkuisi! Ei se minnekään pääse omin neuvoin.

Tavallisimpia tunteitani on, että minua joku kiivaasti tempaisee hihasta tai nutun liepeestä. Silloin arvaan, että edellä on käynyt tämmöistä:

--Mene sinä, Aatu, saattamaan tuo vaivainen toiseen taloon!

--Enkä mene, pankaa Pekka viemään. Korento heiskahtaa.

Senjälkeen tuntuu tempaus. Se merkitsee:

--No tule nyt sitte, senkin vietävä!

Ja niin lähdemme kompuroimaan. Kuormaksi olen minä ihmisille tullut. Minä olen vanhan vanha, ikäkulu, poies pantava kapine. Jos vaikka näkisinkin, olisi minulla vaiva kantojen yli jalkojani nostella, erittäin siinä kiireessä, jota vaaditaan.

Monen monet ovat ne kätöset, jotka ovat kärsimättömällä riuhtomisella kuluttaneet hihojani ja nuttuni liepeitä.

Ja monen monet ovat ne konstit, joita minun on täytynyt keksiä estääkseni tuommoisen pikku lurjuksen juoksemasta kesken tiehensä ja jättämästä minua ahteeseen.

Ja tarpeelliset ne konstit ovatkin.

Kaksi on minun parastani.

Minä lupailen kaikellaista palkintoa.

Olen poiminut taskuuni metallikappaleita ja hionut niitä ahkerasti karkeita housujani vasten. Ne kiiltävät ja viettelevät saattajieni sydämmet. »Katsoppa tätä! Tämän saat kun päästään perille! Tule, tule!»--

Mutta jolleivät lupaukset auta, tekeydyn minä äreäksi, uhkailen ja kähisen. Hapuilen jonkun ruoskan käteeni, ja kun tunnen saattajani minusta irtautuvan, alan paukuttaa ruoskaa maata vasten: »Etkö tule takaisin! Panenpas pitkin pakaroita, kun tästä perille päästään!» Silloin se veitikka, peläten minun ruoskaani, ojentaa pitkän leppäriuvun käteeni. Minä tartun siihen ja hän johtaa minua, kulkien kaukaa, etten häneen ylety.

Mutta sattuu semmoisiakin, joihin ei lupaukset eikä uhkaukset mitään vaikuta.

Kävipä tässä äskettäin hihaani käsi vetäen minua talosta taipaleelle. Kohta tunsin, ettei tämä saattaja ollut mikään pahanilkinen poikalurjus. Hän oli sävyisä. Mutta hänen mielensä oli levoton ja palava. Hänen kätensä oli kuuma ja vapiseva. Minä tunnen heidät kaikki kohta ensi kosketuksesta. Kun olimme tiellä, harasin minä sormillani hänen tukkaansa. Hänen päänsä ylettyi olkapäihini. Ah, kuinka pehmeät olivat sen vanuvat, nuoruutta tuoksuvat kutrit. Mutta voi sitä kiirettä mikä sen oli! Ei niin, että hän olisi minua temponut, vaan hän tuntui unohtavan tehtävänsä jonkin muun rinnalla, mikä hänen mieltänsä koko ajan veti. Mitäpä siinä olisi kiiltokapineet auttaneet! Ja kaikki uhkaukset olisivat taas olleet kuin kömpelö polkaisu hienon korren päälle.

Hän oli sileältä maantieltä poikennut arvattavasti jollekin oikopolulle, koska mättäistä, kivistä ja kannoista ei tahtonut loppua tulla. Jätin kaikki sattuman varalle, en ehtinyt kankeita jalkojani sovitella, asettelin umpimähkään. Milloin oli maa arvattua alempana, silloin nuokkasin eteenpäin, milloin astuin mättäälle, silloin kompastuin käsilleni.

Matkamme tuntui pitävän pitkää ylämäkeä. Kun pääsimme taas maantielle eikä maa enää noussut, puhalteli hieno leppeä tuuli kasvoihini ja minä arvasin siitä, että olimme aukealla paikalla. Vielä tunsin, että oli ilta ja että aurinko laski.

Kauhulla ajattelin, milloin hän irtaantuu minusta ja minä jään yksin illan suuhun. Voihan arvata mihin tilaan joutuu sokeakuuro, jonka saattajansa jätti. Kun ei näe milloin ihmisiä on kuuleman päässä, pitää hänen yhtenään huutaa. Hän kiljaisee, kun ei ole ketään, ja on vaiti juuri kun hänen ohitsensa kuljetaan. Tai huutaa läpi yön ja paneutuu levolle, kun ihmiset heräävät.

Minä olisin hidastuttanut kulkuni, sillä olin äskeisestä väsynyt, mutta juuri nyt tuntui entistä vielä kuumempi levottomuus vallanneen saattajani.

Hänen kätensä levottomasta, poishalajavasta pitelemisestä minä arvasin mitä hän näkee ja mitä kuulee, ja minä näin ja kuulin hänen kanssansa selvemmin kuin niinä päivinä, jolloin en vielä ollut sokea enkä kuuro, vaan niinkuin hän vaeltelin nuoruuden kukoistuksessa ihanan maailman vihannissa laaksoissa. Minä tiedän mitä hän näkee. Hän näkee suuren kylän allansa. Laskevan auringon säteissä helakoi rakennuksien seinät ja ikkunat paistaa. Kylätiellä kulkee lauma nuorisoa, harmonikka raikaa tuttua tanssisäveltä. Tuolla he jo menevät! He jättävät, he jättävät--!

Ja tuskin olin näin ajatellut, kun todella tunnen, että saattajani on irroittunut minusta.

--Kuule, kuule--seis!--minne sinä--? Minut valtaa hätä ja kauhistus. Minä haparoin ympärilleni. En tavoita häntä.

--Kerron sinulle mitä et ole koskaan vielä kuullut. Suuria salaisuuksia ilmoitan sinulle.

Näin minä aloin hädissäni puhua hänelle. Minun täytyi pian keksiä millä hänet maanittelin. Minun täytyi panna parastani.

--Kuuleppas vain! Elämän ja kuoleman arvoituksen selitän sinulle! Kaikki taivaan portit aukaisen nähdäksesi!

Selitänkö ja aukaisenko, sen saamme nähdä, ajattelin. Pääasia nyt aluksi, että lakkaamatta puhun ja pidän hänen huomiotaan vireillä. Jos puhun turhaan, on se pieni vaiva, mutta jos hän palaa, olenhan kaikki voittanut. Ja niin minä aloin jutella hänelle, istuen siellä mäen harjanteella, tietämättä kuunteleeko hän minua vai ei.

--Kuule siis tarkkaan,--sanoin minä,--niin kerron sinulle, mitä tulee sinun kuoltuasi. Kuoltuasi, katsos, sinä tulet suureen, suureen saliin. Se on niin suuri, ettei sen seiniä näy eikä sen kattoa eikä sen permantoa missään tunnu. Se on niin avara, ettei tuhannet tähdet eikä miljoonat palavat auringot ylety sitä valaisemaan, eikä maailmain halkeamiset siinä miltään kuulu. Sinä huomaat, ettei taivaassa olekaan mitään nähtävää eikä kuultavaa. Ainoastaan näkymättömät hengen voimat siellä liitelevät kaukaisten tähti pilkkujen välejä, ikuisen Jumalan tahtoa täyttäen. Mutta sinä olet niinkuin lapsi tässä äärettömässä hiljaisuudessa.

Annas ollakaan! On kuin taivaisten sanansaattajain parvi lentäisi sinun ohitsesi ja niinkuin ihanin harpunsoitto humahtaisi sinun korvissasi.--Seis!--huudat sinä,--odottakaas vähäsen te siellä!--Ja aivan oikein, viimeinen enkeli jää jälkeen sinua kuunnellakseen.-- Antakaa minullekin työtä,--sanot sinä,--en minä viitsi tässä yksin ilman olla.--Tee mitä mekin teemme, sanoo hän.--Mitäs te oikeastaan teette täällä?--Me luomme uusia maailmoita, synnytämme uusia elämänmuotoja iankaikkisesta iankaikkiseen.--No sitähän minäkin mielelläni tekisin, sanot sinä.--Hyvä, vastaa hän, tule meidän mukanamme, me osotamme sinulle tehtävän.--Ja huimaavassa vauhdissa sinä lennät heidän ihanassa seurassaan avaruuksien halki, kunnes he näyttävät sinulle pienoisen tähden.--Mene tuonne tähteen, sanovat he, ja opeta sen asukkaat rakastamaan toinen toistansa, että siellä syntyisi Jumalan valtakunta, kaikki tulisivat yhdeksi ja onni kukoistaisi heidän keskellänsä. Se on sinun ensimäinen taivaallinen tehtäväsi Jumalalta itseltään!--Sinä lennät onnellisena ja autuaana että olet sinäkin saanut tehtävätä Jumalalta itseltään ja sinäkin saat toimia Jumalan omassa nimessä. Ja sinä ajattelet: tuon jutun rakkaudesta olen kyllä kuullut ennenkin eikä se ole minulle mitään vaikeata.--Mutta voi sinun kummastustasi, kun perille päästyäsi huomaatkin tulleesi takaisin sille maapallolle, josta olit lähtenyt! Kaikki on tuttua. Siinähän ovat nuo ihmiset, riitaiset ja toraiset, huikentelevaiset, vain itseänsä ajattelevaiset. Mikäs muu neuvoksi kuin alkaa työtä käskettyä. Mutta taaskin: voi onnettomuutta, ajattelet sinä, minähän olen henki. Ei minulla ole mitään millä heitä ohjaisin, ei piiskaa millä heitä hyvään pakottaisin, ei mitään kiiltävää millä heitä houkuttelisin, ei käsiä, millä heitä pahasta estäisin, ei minulla ole edes ääntä millä heitä puhuttelisin ja varoittaisin. Ei auta mikään. Sinun täytyy käyttää sitä keinoa, mikä on sinun vallassasi: sinä voit puhua heidän ajatuksissaan, heidän omassatunnossaan. Jos he sitä kuuntelevat tai eivät, siihen et sinä mitään voi. Sinun täytyy vain käyttää kaikkia mahdollisia tilaisuuksia milloin he pysähtyvät puuhissansa, milloin he hetkeksi hiljenevät, milloin he illalla rauhoittuvat tai aamulla nousevat eivätkä vielä ole ehtineet puuhiinsa ryhtyä ja sinun äänellesi kuuroksi tulla.

Kas semmoinen on henki ja hengen taivaallinen tehtävä.

Turhaan taidan puhua,--ajattelin minä. Ei saattajani enää ole täällä. Mutta koetteeksi kuitenkin lisäsin:

--Nyt sinä varmaan tahdot vielä tietää mistä minä sokea ja kuuro ikäkulu semmoisia taivaan tarinoita osaan. Ymmärrä sentään, että minä olen lähempänä taivasta kuin sinä. Tiedäthän, etten minä kuule mitään enkä näe mitään. Katso, minun ympärilläni jo on se äänetön hiljaisuus, ja minä seison sen loppumattoman salin kynnyksellä, jonka seiniä ei näy, ei kattoa kuulu, ei permantoa tunnu. Sinulla on vielä paljon kadottamista, ennenkuin tulet taivaaseen. Mutta minulla ei ole kadotettavana muuta kuin ääneni, jota vielä kuulet; ja kohta, kohta en minä enää voi sinulle puhua muuten kuin sinun omien ajatuksiesi kautta.

Kun olin tämän sanonut, tunsin kuinka pehmeäsuortuvainen pää painautui rintaani vasten ja hienot kädet kiertyivät ympärilleni. Ja vaikk'en minä kuullut mitä hän minulle sanoi, tunsin minä siinä hyväilyssä hänen ajatuksensa: hän oli niinkuin sokea, joka tahtoo turvautua näkevään.

Ja niin me menimme alas mäeltä, tikitysten, toinen toiseemme nojautuen. Ja pitkät, pitkät matkat vaellettuamme hän saattoi minut tähän lämpimään tupaan.

Kun en näe mitään enkä kuule mitään, en minä tiedä onko täällä tuvassa paljonkin ihmisiä, ja onko kukaan kuunnellut minua. Mutta jos on, niin sen minä sanon teille: pysähtykää kerrankin, olkaa hiljaa, hiljaa, ja ummistaen silmänne ottakaa tarkka vaari siitä sanattomasta hengestä, joka teidän sydämmissänne puhuu. Tehkää kaikki mitä voitte, että hänen käskynsä tämän maan päällä pian täyttyisi. Sillä monta on mennyt taivaaseen, mutta ovat saaneet palata takaisin, henkenä vaikuttamaan mitä eivät ihmisinä saaneet toimeen.

Hän ja minä.

Minä olin talon ainoa poika. Käytyäni maanviljelysopiston rupesivat vanhempani syytingille ja minä otin vastaan hallituksen. Meillä oli komennot vähän vanhaan malliin. Vanhukset olivat pitäneet torppataloutta. Niitä oli meillä toista kymmentä, mutta ne tekivät yhteensä ainoastaan tuhatsataviisikymmentäkahdeksan hevospäivää ja yhdeksänsataakaksitoista jalkamiespäivää. Mökkiläiset lukuun ottaen oli lähes sadalla ja viidelläkymmenellä ihmissielulla kotinsa meidän maalla. Mutta nytpä otin minä ohjakset käsiini. En minä torpparein ja mökkiläisten veroja aikonut korottaa. Minulla oli muita aikomuksia. Panin toimeen uudenaikaisen viljelystavan ja karjatalouden, kotipellot laitoin salaojiin, ulkoniityt perkasin, ha'at harvensin. Ja niinkuin olin aina rakastanut suoraa ja suurta, niin minä ajattelin kuokituttaa pelloksi koko metsäalan kahden viljelysryhmän välillä, samaan linjaan ojittaa kaikki suureksi pelloksi, ettei sen ääreltä silmä toiseen ääreen kantaisi. Tätä tarkoitusta varten aijoin hävittää tieltäni järjestään kaikki metsäsaran torpat ja panna niiden peltotilkut yhteen taloon viljelysten kanssa. Minä olin laskenut, että siten voin kerran ruokkia toista sataa lypsävää ja noin kolmekymmentä hevosta.

Sitä metsäsarkaa, jossa enimmät torpat olivat, olikin jo alettu toiselta kulmalta hakata ja harventaa, niin että molempain peltoryhmäin mahtava yhteys häämötti sen läpitse, ja maailma alkoi arvailla minun aikeitani. Rikkaat ja suurivoimaiset ylistelivät minua, vähäväkiset pelkäsivät.

Semmoiset olivat minun aikeeni; mutta kävi toisin.