Part 1

ELÄMÄN MERI

Kertomuksia

Kirj.

ARVID JÄRNEFELT

1911

SISÄLLYS:

Siv.

Virkku 7 Valon ja onnen lapsi 22 Viimeinen ateria 28 Sokeakuuron kertomus 39 Hän ja minä 44 Elämän meri 60

Arvid Järnefelt

on syntynyt marraskuun 16 p:nä 1861 ja täyttää siis tämän kirjan ilmestyessä 50 vuotta. Tuli ylioppilaaksi 1880, fil. kand. 1885, lakit. kand. 1890. Opiskellut venäjää Moskovassa 1887-88. "Päivälehden" perustajia 1889. Asuu nykyään Lohjalla, missä harjoittaa pienviljelystä ja mehiläishoitoa. Hänen teoksistaan mainittakoon: _Isänmaa_ (1893), _Heräämiseni_ (1894), _Ihmiskohtaloja_ (1895), _Ateisti_ (1895), _Puhtauden ihanne_ (1897), _Maria_ (1897), _Evankeliumin alku_ (1898), _Päiväkirja matkaltani Venäjällä_ (1899), _Samuel Cröell_ (1899), _Veljekset_ (1900), _Orjan oppi_ (1902), myöhemmin uudestimuodosteltu ja näytelty nimellä "Titus", _Helena_ (1902), _Elämän meri_ (1903), _Maaemon lapsia_ (1905), _Veneh'ojalaiset_ (1909). Hän on myöskin suomentanut suuren joukon Leo Tolstoin, Henry Georgen y.m. teoksia.

Virkku.

Virkku oli vanha ja harvinaisen vihainen koira. Sillä oli hullunkurinen tapa eli vika: kutsuttaissa se ensin omituisella tavalla jäykistyi, sen selkäkarvat nousivat, se pyörähti ympärinsä ja murisi jollekin näkymättömälle olennolle, aivan kuin olisi valmistunut tappeluun. Tätä sen tapaa nauroivat kaikki ja ärsyttivät sitä huviksensa.

Monasti oli jo ollut kysymys koiran ampumisesta, sillä se oli päälliseksi ruvennut öisin ulvomaan, eikä sitä mitenkään saatu vaikenemaan. Mutta isännän pyssy riippui niin korkealla, että olisi pitänyt noutaa tuoli siihen ylettyäkseen, ja latausvärkit olivat vinnillä--epätietoista vielä kummalla puolella. Puheen tullessa ampumisesta sanoi isäntä joka kerta: sehän oli ennen niin perin hyväluontoinen, ei usuttamallakaan ihmisten päälle käynyt, mistä ihmeestä se nyt vanhoilla päivillään on noin ärtynyt. Virkku paha! Ja lykkäsi ampumisen taaskin tuonnemmaksi.

Sekä isäntä että koko talonväki kuitenkin tiesivät ihan hyvin miten tämä Virkun pilaantunut elämä oli alkunsa saanut. Tiesivät mitä se ulvoi. Ja tiesivät kuinka se hullu pyörähtämisen tapakin oli syntynyt.

Silloin oli ollut kesäinen sunnuntaipäivä.

Suuri vedenselkä oli tyyni, taivas täynnä liikkumattomia kirkasreunaisia hattaroita. Aurinkoa ei näkynyt, ja vedenpinta oli hienossa varjossa. Kaukaiset sinisaaret olivat nousseet pintaa ylemmäksi, ilmaan, ja etäisimmät maat kadonneet näkyvistä, että järvenselkä oli paikoittain kuin aava meri.

Virkun kotitalo oli ihan rannassa, niin että pihana oli järveen viettävä nurmikko, ja tyynen aikana vesi näkyi tuvan ikkunasta yhtenä tummana kuvastuksena korkean metsäniemen tähden, joka oli vastapäätä taloa.

Virkku--silloin se oli vielä hyvissä voimissa--tulla tupsahti rannalle, mistä lie tullutkin, ja katseli läähättäen järvelle päin.

Ei epäilemistäkään! hän ajatteli. Kirkkovene oli poissa rannasta, väki oli siis kuin olikin lähtenyt kirkolle. Että ne pääsivätkin jättämään, vaikka Virkku jo varhaisesta aamusta oli aavistanut lähtöä ja juuri sitävarten loikonut rannalla odottamassa. Kun he olivat viipyneet niin armottoman kauan, oli Virkku päättänyt vain pikimmältään pistäytyä toisessa talossa. Hänellä oli sinne oma oikotie, niin että koko retki saattoi kestää vain silmänräpäyksen. Toisessa talossa ei ollut näkynyt elävää sielua, ja merkillisintä, ettei Vahtiakaan mistään löytynyt. Vahti oli kasvatettu Virkun talossa, mutta annettu sitten sinne toiseen taloon, ja kielletty tulemasta entiseen kotiin. Sentähden käväisi Virkku puolestaan silloin tällöin Vahtia katsomassa ja antoi sen jonkun aikaa leikitellä kanssaan. Virkku oli nähnyt Vahdin kasvavan pennusta saakka ja tulevan rotevammaksi ja suuremmaksi koiraksi kuin hän itse. Mutta Vahti pysyi aina samassa alamaisuudessa ja pelkästä hienotunteisuudesta ei ruvennut koskaan edes painimaankaan hänen kanssaan; hyppeli vain niinkuin pentu ympärillä ja hipaisi kielellään toisen suuta.

Turhaan haettuaan Vahtia oli Virkku heti tullut takaisin samaa oikotietä myöten, ja sillä välin oli nyt kirkkoväki päässyt lähtemään.

Harmitti kauheasti, että sen Vahdin tähden nyt tämmöinen ikävyys piti sattua!

Istuttuaan hyvän aikaa rantanurmikolla ja katseltuaan järvelle Virkku vihdoin laskeutui makuulle yhteen mykkyrään, huokasi pitkään ja ummisti silmänsä.

Kaukana siitä, että Virkun mieli olisi ollut tästä jättämisestä kovin masennuksissa. Ei tämmöistä ensi kerran tapahtunut. Olisihan tosin ollut hauska kekottaa venheessä, juosta kirkonkylän kujia myöten miesten seurassa; mutta hauskaahan oli edessäkin, kirkkoväen kotiintulo ja niiden vastaanotto rannassa, sitten koko tuo viehättävä loppuosa päivää, jolloin kaikki olivat kotona, ja hän, Virkku, keskellä kaikkia. Illan tullessa oli parasta. Silloin mikä istui kuistin rappusilla, mikä aitan kynnyksellä, mikä keinulaudalla, mikä missäkin ja Virkku sai kävellä toisen luota toisen luo ja kukin silitti omalla lämpimyydellään.

»Virkku seh, tule tänne! Jaa Virkku jaa, Virkkuko se on, jaa, jaa!»

Mutta toinen huusi sieltä aitan luota: »seh, Virkku, se-seh, tule tänne!»

Ja kun Virkku kaulaansa venyttäen ja häntäänsä heilutellen alkoi astua uuden kutsujan luo, niin saattoi jo joku kolmas huutaa kiikkulaudalta:

»Tänne Virkku! Tännehän se Virkku tuleekin! Virkku seh, seh Virkku. Jaa, jaa!»

Tämmöisinä hetkinä uhkui elämänilo yli Virkun sydämen reunojen.

Sentähden, maatessa siinä rantanurmikolla silmät ummessa, tietäen että tuo hetki oli juuri kynnyksellä, kuinka suuri erehdys olisi ollut sanoa: Virkku nukkuu! Ei: Virkku valvoi, valvoi ja nautti elämästä, nautti joka henkäyksellä, nautti niin että kostea, kylmä nenä nytkähteli, nautti silmät ummessa, ajan kulkiessa hiljaa sihisten hänen ohitsensa.

Tunnittain hän näin makasi, silloin tällöin vain nosti päänsä, naksutellakseen hampaitaan turkissansa ja silitelläkseen sitä kielellään missä tarvittiin; sitten taas huokasi, nielaisi nautinnosta, ja painoi silmänsä umpeen.

Vasta kun päivä jo alkoi kallistua iltapuoleen, avasi Virkku yhtäkkiä silmänsä.

Kaukaa--kaukaa ulapalta, kotiniemen takaa kuului hänen korviinsa airojen loiske.

Virkku kavahti ylös; hänessä alkoi elää joka jänne, silmät suurenivat, korvat nousivat pystyä pystympään, ja köykäisempänä kuin lentoon lähtevä lintu se istui selin taloon, katse järvelle päin, koko olennollaan seuraten kuulumattomia ääniä. Ainoastaan etujalkojaan sen piti kärsimättömyydestä joskus liikutella.

Samasta kärsimättömyyden syystä sen piti vihdoin jo vinkaistakin. Luultavasti äänet sen korvissa yhä selvenivät--tarkkakuuloisinkaan ei olisi vielä mitään kuullut--ja hänestä näytti joka hetki että nyt-nyt-nyt ne tulevat. Mutta Virkun kärsimättömyydellä oli pitkä tilaisuus kasvaa. Sillä puolen tunnin aika meni ennenkuin airojen loiske oli niin selvä, että todella sopi ruveta arvoittelemaan, millä hetkellä vene tulee niemen takaa.

Se sujahti sieltä esille vinhassa vauhdissa; koko sarja valkohihaisia soutajia veteli yhtaikaa, niin että airot rytkyi, ja kaartaen ympäri niemen kärjen vene kääntyi suoraan kohti kotorantaa.

Virkun rajaton ilo puhkesi siihen, että se lähti kuin nuoli pitkin rantaa kiitämään ja ajoi lentoon varislauman.

Tarkasti se punnitsi matkansa ja tiesi kyllä ennättävänsä takaisin ennenkuin vene pääsee rantaan. Hän ennättikin täsmälleen. Airot nostettiin ja vene läheni omalla vauhdilla telojansa.

Mutta mitä hän silloin näki?

Ihan kokassa, ylimpänä kaikkea muuta kekottaa toisen talon Vahti, nuorine, tylsänokkaisine naamoineen, ruskeankellertävine suupielineen. Ja sen häntä käy kuin viuhka tuulessa. Tietysti se nyt kuvittelee että toinen oli sitä huvittaakseen kiitänyt pitkin rantaa!

Virkku kangistui ja tuli ainakin tuuman korkeammaksi selästä. Jäykistynein jaloin se astui muutaman lyhyen askeleen rannemmaksi ja katsomatta veneeseen käänteli päätään hitaasti vasemmalle ja oikealle. Sen sisimmästä sydämestä tunki esille huonosti salattu murina.

Pshiuu--pani vene, kun sen kokka samassa jo kävi rannan pohjaan. Miehet ja vaimot nousivat kaikki yhtaikaa tuhdoiltansa ja hyppelivät kolisten, jutellen ja naureskellen maalle.

Vahti tietysti ensimäisenä.

Huomattuaan Virkun mielentilan se kuitenkin heti ymmärsi mitä oli tehtävä--jonka se muuten teki aina ja aikoi aina vastaisuudessakin tehdä tämmöisissä tapauksissa: vaikka se oli suurempi ja rotevampi ja jo täysikäisyyden kynnyksellä, heittäysi se Virkun edessä pennuksi, painautui etusillensa maata vasten, katseli Virkkua, altapäin, nuolaisi sen suupieliä, pyörähti selälleen, kieppui, kieppui, luikerteli, kiemurteli ja työnteli Virkkua takajaloillaan, ja vikkelästi kävi jalkojen välissä häntä.

Kuinka monasti olikaan Virkku unohtanut Vahdin tyhmyydet nähdessään nämät hänen lapsekkaat ja vilpittömät katumisensa. Eikä voinut muuta kuin unohtaa; sillä joka kerta muistui elävästi hänen mieleensä muinoiset Vahdin pentu-ajat, jolloin he leikkivät viheriällä nurmikolla päivän laskiessa, karjan kulkiessa rannalle juomaan ja miesten asetellessa viikatteitaan tikapuille.

Ja niinpä nytkin Virkku oli valmis peittämään ja ehkä unohtamaankin harminsa. Sen selkä laskeutui ja jalat tulivat notkeammiksi.

Miehet kulkivat heidän ohitsensa.

»Katos noita», sanoi silloin toisen talon Kustu, otti kiinni Vahdista ja usutellen Virkun päälle pani: »vau, vau!»

Silloin Alpertti puolestaan otti kiinni Virkusta ja usutellen Vahdin päälle pani samalla tavalla: vau, vau! »Kyllä tämä meidän Virkku Vahdin nutistaa, vaikka pienempikin on. Us-kiin, us-kiin!»

Mutta koirat eivät olleet ymmärtävinään mitä tarkoitettiin, katsoivat vain kumpikin tahallaan eri suunnille.

Vanhemmat miehet, jotka olivat kulkeneet jo ylemmäksi, pysähtyivät nyt hekin, ja joku heistä sanoi:

»Ei ne noin käy päälle! Heittäkää ne vastakkain!»

Pojat tekivät niin, mutta koirat putosivat vierekkäin seisoalleen maahan ja tulivat häntää heilutellen kumpikin heittäjänsä luo.

Nyt tuli se vanhempi mies takaisin.

»Pitele sinä Virkkua», sanoi hän, »ota syliis!» Ja itse hän nosti Vahdin yhtä korkealle. Matkien ja ärsyttäen hän nyt rupesi töytäämään Vahtia äkisti Virkkua vastaan ja kolautti usean kerran niiden kuonot yhteen.

Kunnes Virkun toinen suupieli värähti ylös ja hampaat paljastuivat. Samassa paljastuivat myöskin Vahdin hampaat koko riviltä, ja nyt alkoi murina, joka parissa sekunnissa yltyi hirvittäväksi ärisemiseksi. Molemmat olivat valmiit tuossa tuokiossa hyökkäämään toistensa kimppuun ja repimään toisensa palasiksi.

»Nyt kun luen kolmeen, niin heitetään. Yks, kaks, kolme!»

Muuta ei tarvittukaan.

Koirat takertuivat toisiinsa äriseväksi, kiehuvaksi, pöllyäväksi keräksi. Eikä kukaan voinut vähään aikaan mitään niistä erottaa. Mutta yhtäkkiä ne pysähtyivät.

Virkku oli joutunut alle. Ja ne olivat siinä asennossaan ihan kuin kivettyneet, liikahtamatta paikoiltaan.

Nyt olisi Vahti tahtonut kohta lopettaa tappelun ja nostaa jalkansa Virkun päältä. Mutta tuskin oli hän liikahtanut, kun jo Virkku sai tilaisuuden hyökätä ylös ja käydä kiinni päältä päin.

Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennenkuin Vahti taas pani hänet allensa, ja taas he liikahtamatta asemiltaan, paljastunein hampain, ärisivät. Kun Virkku vaikeni, nosti Vahti koetteeksi jälleen toista etujalkaansa. Mutta huomattuaan, että Virkulla oli nytkin sama hyökkäämisen aikomus, kävi se kiukkuisesti Virkun kaulanahkaan ja puisteli päätään hurjasti sinne tänne. Ja tuli pois Virkun päältä, ja rupesi lähtemään. Virkku, vaikka jo väsyksissä, iski nyt kolmannen kerran Vahdin kimppuun ja semmoisella hurjistuneella vimmalla, että Vahti typertyi ja sai haavoja useaan paikkaan. Mutta pianhan se jälleen kukisti allensa vanhan Virkun, ja tällä kertaa se sitä repi paljon julmemmin kuin olisi tarviskaan ollut, niin että Virkku jäi vihdoin makaamaan liikkumattomaksi nurmikolle, Vahdin kävellessä läähättäen ylös taloon.

Miehet katselivat Virkkua säälien, nostelivat mikä jalasta, mikä päästä ja tutkivat sen haavoja. Mutta he eivät voineet saada oikein selville, missä kovin kipu oli.

Miehet, katseltuaan kaikki paikat, sanoivat: »kyllä se siitä vielä toipuu!» ja läksivät ylös.

Sillä nuo verihaavat jaloissa ja huulissa, ja missä niitä lie ollutkin, olivat vähäpätöiset ja kyllä mahdolliset terveiksi nuolla; mutta suurin haava ei ollutkaan näkyväinen, se oli sisällä rinnassa, ja se oli parantumaton.

Kohta sen jälkeen nousi Virkku, kankeana aivan kuin seiväs olisi ollut sen ruumiissa, ja kulki pää painuksissa, sivuilleen katsahtamatta kuistin alle. Siellä pimeässä se laskeutui hiljaa maahan, silmät auki, eikä näyttäytynyt koko päivänä.

Pihalla oli kaikki niinkuin ennenkin. Miehet istuivat taas mikä rappusilla, mikä aitan kynnyksellä, mikä viruen nurmikolla; karja ajettiin rannalle juomaan ja illan pilvihattarat hiljaa lainehtivat veden tyynessä kuvastuksessa.

Vahti makasi keskellä pihaa, pää etukäpälien päällä, silmät ummessa, aivan kuin olisi ollut kotonaan.

Virkku näki kaikki kuistin alta.

Tästä päivästä pitäen oli nyt hänen elämänsä kääntynyt onnettomaksi ja kaikki entinen rauha kulkenut hänen ohitsensa.

Ei tosin kukaan miehistä ollut muuttanut käytöstään. Samalla tavalla olisivat puhutelleet ja taputelleet. Mutta Virkun sisässä oli se, joka kaikki muutti. Kun joku huusi: Virkku seh, niin ilon ja uteliaisuuden asemesta, että minne nyt taas lähdetään, oli ensimäinen ajatus: Vahti!--Kun taputettiin, niin rauhaisen mielihyvän sijaan hiipi niskassa epäilys: ehkä sinä näet jossain Vahdin ja tahdot sitäkin taputtaa! Se epäilys pani karvat pystyyn, ja kalvava inho tukehutti mielihyvän. Kaikkeen, mikä ennen tuotti nautintoa, sekaantui tuo myrkky-ajatus: sama ihminen, joka kutsuu sinua, olisi voinut kutsua myöskin Vahtia! Ja sentähden kaikki ihmiset, kaikki mikä muka tarkoitti lämmittää hänen sydäntään, oli hänelle kylmää ja vierasta. Sillä olla hänen ystävänsä ja todellakin lämmittää häntä olisi voinut ainoastaan se, joka olisi vihannut Vahtia, vihannut noita ruskeankellertäviä suupieliä, tuota pystykarvaista kaulaa, tylsää kuonoa ja merkityksettömiä silmiä,--joka olisi ymmärtänyt, kuinka läpi-inhottavaa tuo kaikki oli, ja vihannut niin, ettei minäkään hetkenä olisi voinut unohtaa vihaansa. Semmoinen ihminen vain olisi ollut Virkun todellinen ystävä ja jo pelkällä olemisellaan lämmittänyt hänen sydäntään.

Mutta semmoista ei ollut.

Ajan kuluessa ei Virkun mielentila parantunut, vaan päinvastoin pahenemistaan paheni. Ensiksi hän kadotti kaiken unirauhansa. Juuri kun hän heittäysi kyljelleen ja oikaisi jalkansa, hiipi esille ajatus: jospa sentään onnistuisi päästä kiinni sen turpaan ja nykäistä äkisti, että poskinahka heltiäisi. Ja kun ajatus näin oli kerran alkuun päässyt, jatkui se ihan mielettömyyksiin asti: hän veti ja veti sitä nahkaa, siksi että se heltisi kaulasta, sitten ruumiista ja vihdoin viimeiseen hännän nippuun asti. Vahti oli jäävinään veriseksi ja alastomaksi. Toisen kerran hän oli syöpyvinään suoraan Vahdin sisään, repivinään kaikki, kaikki tyyni palasiksi. Kunnes aina heräsi hirveään mielenkuohuun ja täytyi muuttaa asentoa. Mutta pian oli joku samanlainen ajatus jälleen säikeytynyt--ja kun siitä oli hereille vavahdettu, kolmas, ja neljäs--siihen asti kuin aamu jo sarasteli kuistin pimeään alukseen--ja päivän hälinä alkoi.

Vihdoin tämä mielentila muuttui taudiksi. Ulkopuolisesti se näyttäytyi niin, että Virkku alituisesti hytkähteli, ja sitten lisäksi se näkyi tuosta naurettavasta tavasta pyörähtää ja äristä, kun sitä huudettiin.

Mutta eräänä yönä, kun se oli kauan kuutamossa hiljaa ulvonut, se aamun vaietessa laskeutui pitkäkseen ja kerrankin nukahti. Silloin näkyi tämmöinen uni:

Oli löytynyt ihminen, joka ymmärsi Virkkua. Tämä ihminen oli ottavinaan Virkun syliinsä ja puristavinaan sitä hellästi rintaansa vasten. Sitten vei Virkun sylissään Vahdin luo, silitteli sitä Vahdin nähden, laski maahan ja yhä silitteli. Hän tahtoi tällä osottaa, että oikeus hänen mielestään oli Virkun puolella. Vahti tulikin lähemmäksi, painautui maahan ja heilutti häntäänsä, leikkien pentua niinkuin ennen muinoin. Ihminen silitti myöskin Vahtia, eikä Virkku enää tuntenut vihaa. Sillä Vahti oli nähtävästi muuttunut entiselleen ihmisen edessä ja myönsi kaikki tyyni. Ja kun nyt Virkku ei sille murissut, niin se tuli vieläkin lähemmäksi, meni selälleen, kiemurteli ja luikerteli vanhaan tapaansa. Silloin Virkku nuolaisi sitä kuonoon sovinnon merkiksi. Vahti ilostui, rupesi leikkimään, ja he juoksivat molemmat muka jotakin kummaa yhdessä haukkumaan. Kaikki oli unohdettu. Kiitos ja kunnia sille ihmiselle, joka ymmärsi heidän sielunsa ja auttoi! Se oli Virkun onnellisin päivä.

Tämä oli tosin vain unta, mutta ei Virkku enää tämän maan päällä todellisuuteenkaan herännyt, vaan meni tästä elämästä siinä luulossa, että oli Vahdin kanssa todella sovinnon tehnyt.

Se uni päättyi omituisesti: yhtäkkiä kuului niinkuin jokin ääretön pamaus. Jotakin rupesi korvissa ja silmissä vuotamaan, ja vaikka olisi tehnyt mieli avata silmänsä nähdäkseen mitä oli tapahtunut, täytyi hervottomana ruveta vain levähtämään ja vaipua tiedottomuuteen.

Mutta itse asiassa ei ollut tapahtunut muuta kuin että isäntä, jota nuo yölliset ulvomiset vihdoin kyllästyttivät, oli tullut pyssyineen aamuhämärissä ja ampunut nukkuvan Virkun kuoliaaksi.

Valon ja onnen lapsi.

Jo ulvahtelivat kesäpoutain jälkeen syksyn ensimäiset tuulispäät. Metsä ryskyi. Pitkät korven kuuset viuhtoivat oksiansa hurjan sekaisesti, ja mäntyjenkin sakeat latvat taipuivat myrskyn myötä. Mikä oli kuivaa ja lahonnutta, se taittui, se räsähtäen sortui maahan. Ja suuri oli salolla pauhu. Mutta yötä vasten yhä uudet ja yhä pimeämmät pilvet nousivat taivaan rannalle.

Pienet metsähiiret, jotka asuivat karahkaisen vanhan petäjän ympärillä, olivat pesiinsä visusti piiloutuneet. Sen petäjän alla oli sammaltunut kiviraunio--mainio pesimispaikka hiirille--ja vielä alempana, petäjän maanalaisessa juuriverkossa oli heillä tuhansia käytäviä juurihaarojen lomitse, vieritse, alitse, ylitse. Ei sinne tuntunut salon myrskyissä ryske kuin epämääräisenä maaperän tutinana. Syvemmällä ei sitäkään. Sama vikinä siellä aina kävi, niinkuin ei mitään myrskyä olisi ollutkaan. Ja vinkaisten ne ajelivat toisiansa, kun vieraan pesän hiiri tietysti pyrki toisen käytäville. Tämmöisessä hienossa tappelussa vieraita vastaan ja omien sitä hellemmässä rakastelemisessa meni pesähiirien aika hupaisesti.

Pahennusta tuottivat sellaiset uroshiiret, jotka olivat vielä liian nuoria perhe-elämää ajatellakseen ja taas jo liian vanhoja pesässä imetettäviksi. Ne juoksentelivat huvikseen vierailla alueilla, söivät vieraita ruokavarastoja ja aikaansaivat alituisia tappelun temmellyksiä. Pahin semmoisista oli eräs, jonka nimeksi olisi sopinut »Rohkea». Mistä vain vikinätä kuului, saattoi olla varma, että tämä Rohkea oli mukana. Se oli kasvanut enemmän kuin muut, se voitti kaikki ja tunnettiin siitä, että oli tappelussa useampia vastaan menettänyt toisen korvansa. Hiirten valtakunnassa oli Rohkeasta sentään paljon hyötyäkin, sillä se lähetettiin aina ensimäisenä vakoilemaan ja ensimäisenä se kaikki yhteiset vaarat ilmoitti.

Yhdistävänä siteenä eri perheiden välillä oli myös eräs toinen hiiri, vanha, kuolemata tekevä, hampaaton puolirotta. Sillä sen kertoessa nuoruutensa muistelmia kaikki hiiret sulivat yhdeksi ainoaksi kuuntelevaksi korvaksi. Se oli nimittäin aikoinaan nähnyt ihmismaailman.

Arvaahan sen mitä ihmiselämä on hiiren kuulla! Ihmiselämä ja ihmismaailma, se oli jotakin suurta, mahtavaa, käsittämätöntä. Ihminen on hiirelle korkeampi kuin korkein mitä se voi kuvailla, siis, hiiren nähden, jumala;--ja ihmismaailma, jossa kultakupuiset kirkot loistelevat, jossa yö valaistaan päiväksi, jossa miljoonat järkiolennot, ketään pelkäämättä eläen selvässä päivän valossa, kuuluvat yhteen ja samaan pesään--se oli korkeampaa onnea kuin minkä hiiri voi korkeimmaksi kuvitella, siis hiiren nähden itse taivas. Heidän sydämensä värähtelivät kuullessa semmoista, mikä uutuudellaan häikäisi rohkeimmankin mielikuvituksen. Semmoisina hetkinä kaikki tappelun vikinä vaikeni, ja takakäpälillään istuen hiiret kuuntelivat kertomusta, sekaisin viholliset ja ystävät, vieraat ja sukulaiset, nuoret ja vanhat, ja merkillisimmissä paikoissa heidän päänsä kääntyivät ja he katsahtivat, yhteistä ihmettelyä ilmaisten, toistensa silmiin.

Näin meni tämäkin myrsky-yö.

Aika kului niin nopeasti, etteivät he huomanneetkaan ennenkuin ryske oli jo salolla lakannut ja ulkona kaikki hiljentynyt.

Silloin tulee täyttä karkua yksi hiiristä, joka oli ehtinyt pistäytyä pinnalla,--lentää mielipuolena säikähdyksestä alimpiin lokeroihin. Ei siltä saa sanaakaan, sydän lyö niin hurjasti, ettei hiiri pysy edes jaloillaan, vaan lyyhistyy suu auki retkalleen nurkkaan.

»Rohkea» lähetetään ulos ottamaan selvää. Mutta Rohkeakin, korvapuoli, palaa heti takaisin eikä voi salata, että hänenkin vaalahtava rintansa pamppailee. Rohkea ei voi mitään selittää, ei ole koskaan mitään sentapaista nähnyt, ei ymmärrä mitään.

Pelko valtaa seurakunnan. Hiiret alkavat levottomasti liikkua, ja yleinen vaatimus on, että vanhan rottahiiren pitää itsensä mennä tutkimaan mikä vaara uhkaa ulkoa.

Mutta voiko kuvailla heidän hämmästystään, kun se vanha rottahiiri palaa takaisin ilmoittaen, että siellä on--ihminen!

Ihminen!--Ja kauhun valtaamina, salaman nopeudella ovat kaikki hajonneet lokeroihin ja istuvat pesissään, hievahtamatta, tuskin uskaltaen hengähtää.

Hiirten valtakunnassa on kuolon hiljaisuus.

Ulkona puolikuu tulee pilven takaa ja heittää laimean valonsa hiljentyneen salon ylitse. Valaistuu himmeästi myös vanhan petäjän seutu.

Siinä on todellakin ihminen.

Ei se ainakaan paljon liiku. Niinkuin seisoisi raunion ylimmällä kivellä, pää kallellaan, mietteissänsä, hiljaa huojutellen itseänsä.

Aika kuluu.

Hiirten uteliaisuus kasvaa vihdoin kauhun ylitse. Ja niin jo saapuvat toinen toisensa perästä lokeron suulle. Vaalahtava rinta paistaa kuuta vasten. Nostelevat hienoisia etukäpäliään, nuuskivat ilmaa, tirkistelevät hetkisen mustilla silmillään ulos, ja kun pahin uteliaisuus on tyydytetty, antavat jälleen vallan kauhullensa, kääntyvät nopeasti takaisin. Mutta tuskin on yhden häntä pyörähtänyt pimeään, kun jo toinen suipponokka sukeltaa pimeästä esille. Ja missä vaan lokeroita, siellä hiiriäkin ihmistä tirkistelemässä, että mimmoinen se nyt on se valon ja onnen lapsi.

Jo muutamat uskaltavat lähestyä. Yksi ja toinen jättää pimeän lokeron suun, ja silloin tällöin istahdellen, sinne tänne kierrellen sipsuttaa lähemmäksi, nousee takakäpälilleen, kurottautuu koko pituudelleen, yrittäen nuuskia ihmisen jalanpäitä. Ei sinne ylety.

Mutta katsokaa mitä Rohkea tekee!

Alkaa kiivetä petäjän jäkäläistä runkoa myöten ylös. Siitä kääntyy ensimäistä oksaa myöten, ja tulee juuri kohdalle, ihmisen yläpuolelle.

Aikooko se sieltä hypätä alas ihmisen päälaelle? Ei, ei sen tarvinnut hypätä. Varovasti ja taitavasti se laskeutuu jotakin myöten alas. Se on nuora. Ja nyt on Rohkea jo ihmisen päälaella.

Kohta on petäjän runko täynnä ylöskiipeäviä hiiriä. Kaikki tulevat samaa tietä, vaeltavat pitkin oksaa, laskeutuvat nuoraa myöten, päälaelle, siitä olkapäille, siitä käsivarsille, käyvät sormet, jalat, tai nousevat takaisin olkapäille, korville, kasvoille. Sillä jokainen tahtoo tarkkaan, tarkkaan ja ihan läheltä nähdä mimmoinen ihminen on, se valon ja onnen lapsi, josta heillä oli ennen niin hämärä aavistus.

Viimeinen ateria.