Part 8

Mutta mikä oli ollut se voima, joka veti häntä Jouko Varttoon, jolla jo kyllä silloin oli nimet, mutta ei mitään muuta. Sen täytyi olla vain sulaa lapsellista hulluutta ja haavetta... todellista rakkautta se ei voinut olla. Ei ollut Jouossa juuri mitään, joka olisi voinut miellyttää naisen silmää. Mutta ei Lailakaan sitä silloin ajatellut, kuvitteli vain loistavaa tulevaisuutta ja luotti siihen neroon, jota Jouossa kehuttiin olevan...

Kun olisi edes silloin ymmärtänyt kaikelle hullutukselle, rakastumiselle Joukoon ja haaveksimiselle kuuluisan miehen vaimona olemisesta asettaa vastakohdaksi kaikkiturmelevan ja kaikkinielevän viinan, niin ei ikinä olisi Jouon käteenkään kajonnut!

Mutta eihän hän tiennyt, ei osannut kuvitellakaan, että niin lämmintunteinen, hellä ja hyvä mies oli niin langennut juoppo! Eikä ollut Laila koskaan tullut pitäneeksikään juoppoutta niin äärettömänä vikana. Oli ajatellut silloinkin, että se oli Jouollakin vain ohimenevää hurmausta, joka paranisi aivan itsestään.

Mistäpä hän tiesikään juopoista ja juomahimosta. Ei ollut koskaan nähnyt oikeita juoppoja, ja mitä oli kuullut raittiusmiesten puhuvan juoppoudesta, niin ei ollut koskaan saanut vakaumusta, oliko totta vai valetta... Mutta nyt sen tiesi...

"Et ollutkaan orvon ystävä etkä heikon hoivaaja!"

Lailalle muistuivat yhtäkkiä mieleen Jouon kirjoittamat sanat. Hän kävi levottomaksi, ja hänen sisässään poltti. Ja oli kuin joku ääni, joka kyllä tuntui lähtevän hänestä itsestään, mutta kuului aivan kuin muualta, olisi karjaissut:

"Sinä hänet langetit... kevytmielinen letukka!"

Olihan Jouko kyllä puhunut, oli satojakin kertoja, että hän pelkäsi heikkouttaan. Oli sanonut senkin, että kun hänen mielensä meni pahaksi, kadotti hän selvän ymmärryksensä, ja viinanhimo sai silloin semmoisen voiman, ettei häntä mikään estänyt juomasta. Oli aina rukoillut, ettei Laila jättäisi häntä yksinään...

Ja kuta enemmän Laila muisteli, mitä Jouko milloinkin oli sanonut, sitä selvemmin hän alkoi käsittää, ettei hän ollut vähääkään ymmärtänyt miestänsä. Ymmärsikö häntä sitten kukaan muukaan ihminen?

Mahdotonta oli kuljettaa semmoista miestä, jolla ei itsellään ollut minkäänlaista tahtoa! Oliko täyttä selvää ymmärrystäkään!?

Sillä lailla Laila oli silloinkin itseään lohduttanut, kun Hirven kanssa meni kihloihin.

"Hän oli henkisesti ja ruumiillisesti rappiolla; ei hänestä olisi ikinä tullut kelvollista eläjää", oli Hirvi sanonut Lailalle, kun tämä muisteli Joukoa.

Ja kerran, kun Laila oli ratkennut itkemään muistaessaan Jouon hirveää kuolemaa, oli Hirvi lohduttanut:

"Hänen kuolemansa oli ihan tavallinen juopon kuolema. Ei vähääkään huonompi. Semmoisia kuolemantapauksia on aina tapahtunut ja tapahtuu. Eikä käy ketään siitä syyttäminen. Juoppojen se on oma syy..."

Ja kyllä Lailakin myönsi, että niin oli.

Mutta miksi hänen tuntonsa ei sittenkään päässyt rauhaan? Miksi Jouon muisto vaivasi öin päivin ja korvissa aina soi niin kummallinen ääni kuin haudasta tulleena? Varsinkin sen jälkeen kun Hirvi karkasi, oli Jouon muisto alkanut vaivata Lailaa. Kun hän vertasi Hirveä Joukoon, oli erotus hirveän suuri...

Jouko ei olisi tehnyt niinkuin Hirvi teki.

Hän se vasta oli konna ja kelmi!

Voi hirveää!

Mitä hän oikeastaan oli ajatellut mennessään toisiin naimisiin? Sehän tavallaan todisti, ettei hän ollut Joukoa rakastanutkaan, koska saattoi antaa rakkautensa toiselle, jonka ulkonainen kauneus ja sirot muodot miellyttivät.

Pettynyt hän oli kaikessa!

* * * * *

Laila oli alkanut laihtua. Hän tunsi kummallista pahoinvointia eikä saanut öillä unta ensinkään. Kun hän koetti ummistaa silmiään, ilmausi Jouon kalpea haamu heti hänen eteensä, väliin surumielisenä ja itkevänä, väliin juovuksissa, silmät toljottaen päässä ja kasvot kalpeina.

Lopulta hän ei enää jaksanut ollenkaan nousta vuoteelta. Ei tiennyt, mikä oikeastaan vaivasi, mutta semmoinen voimattomuus oli, ettei jaksanut mitään selvää ajatellakaan.

"Yleisen heikkouden" oli lääkäri sanonut olevan.

Palattuaan joulunvietosta maalta riensi neiti Saksinen heti Lailan luo.

Ystävätär ratkesi itkuun, kun näki Lailan.

"Kuinka sinä olet muuttunut parissa viikossa... laihtunut niin hirveästi, ja silmäsi ovat saaneet omituisen kiillon!" sanoi hän Lailalle ja tuli hänen vuoteensa viereen. "Olet kovasti sairas, Laila parka!"

"Sairas olen. Sieluni ja ruumiini ovat yhtenä tönkkinä, etten tiedä toista toisesta eroittaa", puhui Laila, ja hänen ennen kaunissointuinen äänensä soi nyt heikolta ja ikäänkuin vaivaantuneelta.

"Et kyennytkään maalle jouluasi viettämään!" sanoi taas neiti.

"En. Minut on koko maailma hylännyt. Ei kukaan minua rakasta eikä kukaan minua ymmärrä."

Lailan kasvoille ilmausi kova, katkera ilme, ja silmissä leimahti vihan tuli.

"Ei ole Jumala hylännyt, jos ovatkin ihmiset hylänneet. Ei ole Jumalasi lakannut sinua rakastamasta, jos ovatkin ihmiset lakanneet. Kun nyt olet nähnyt, kuinka äärettömän sisällötöntä tämän maailman elämä on, kun olet tullut huomaamaan, ettei koko ihmiselämässä täällä maan päällä ole mitään, mikä tuottaisi rauhaa ja pysyväistä onnea, ja kun olet kokenut, ettei ihmisten rakkauteen ja maailman kunniaan ole luottamista, niin etkö ole tullut ajatelleeksi Häntä, jonka rakkaus on mittaamattoman suuri ja ikuinen? Laila, Laila, kuinka Jumalasi sinua rakastaa! Hän on valinnut sinut lapsekseen, valmistaakseen sinulle iankaikkisen ilon taivaassa. Hän kuljettaa sinua luokseen katkerien koettelemusten ja tuskain läpi, että sinun sydämesi puhdistuisi, sielusi kirkastuisi ja silmäsi aukenisivat näkemään taivaallisen isän kirkkautta..."

Laila peitti silmänsä kädellään.

"Olet etsinyt onnea, kunniaa ja mainetta täältä maailmasta. Elämässäsi on ehkä ollut hetkiä, joina olet luullut olevasi onnellinen. Mutta kuinka pian katoavaa se onkaan ollut ja kuinka kilisevän tyhjäksi on sydämesi ja sielusi jäänyt! Kuinka olet jaksanutkaan elää ilman Jumalasi rakkautta ja iankaikkisen onnellisen elämän toivoa! Luovu pois tästä matoisesta maailmasta, sen pettävistä toiveista ja katoavasta kunniasta... uhraa itsesi Jumalallesi, niin sielusi saa rauhan ja sydämesi tuntee onnen... rupea Jeesuksen Kristuksen morsiameksi..."

"Minun syntini ovat niin suuret... niin suuret...!"

Ja Laila ratkesi katkeraan itkuun.

"Mutta Jumalan rakkaus on miljoonia kertoja suurempi. Ja Jeesus Kristus on sinun syntisi pessyt omalla viattomalla verellään."

Laila tarttui neidin käteen ja itki niin, että kyynelet kostuttivat vuoteen.

"Kumma, kun et sinäkin ole minua hylännyt, rakas, rakas Aurora!" nyyhkytti hän, ja hänen äänensä muuttui lempeäksi.

"Kuinka minä sinut hylkäisin, sillä minä rakastan sinua... rakastan Jumalan töitä sinussa. Näin sinun kärsivän ja pyrkivän... näin, kuinka etsit rauhaa ja onnea elämästä, josta sitä ei koskaan löydä; näin, kuinka harhailit väärällä tiellä... tunsin, että sielusi janosi, sydämesi kaipasi... etkä osannut Hänen luokseen, joka tunsi tuskasi ja kutsui sinua luokseen..."

"Onko taivaassa sijaa tämmöiselle syntiselle?"

"Kaikki, jotka katuvaisina ja syntisinä Herramme tykö huutavat, ottaa Herra omaksensa ja valmistaa niille iankaikkisen ilon. Se ilo ei ole lyhyttä ja pettävää, se on iankaikkista ja onnekasta... ajattele, iankaikkinen ilo ja riemu. Ei mitään jälkiä tästä tomuisesta maailmasta, ei arpia entisestä elämästä..."

Neiti Saksinen istui myöhäiseen yöhön Lailan vuoteen vierellä, lohdutellen ja puhellen itkevälle sairaalle. Hän tuli joka päivä, ja päivä päivältä Laila näytti rauhoittuvan, vaikka ruumiinvoimat kävivät hyvin heikoiksi, niin että hän joinakuina hetkinä pyrki hourailemaan.

Eräänä aamupäivänä, kun neiti Saksinen meni Lailan luo, oli Lailan silmissä kirkas ilme, ja kasvotkin loistivat ilosta.

Kun sairaanhoitajatar oli poistunut, sanoi Laila riemuisasti:

"Minä kuolen niin mielelläni. Olen saanut rauhan. Ei mikään kiinnitä minua enää tähän maailmaan. Olen voittanut senkin..."

"Minkä olet voittanut?"

"Kunnianhimoni. Oli yksi jänne, joka vielä sitoi minua tähän kurjaan elämään... kunnianhimoni. Kuvittelin kykeneväni tekemään jotakin suurta, mutta... niin, minä olen löytänytkin vielä suuremman..."

"Olet löytänyt iankaikkisen elämän!"

"Niin... niin..."

"Ehkä Jumala vielä antaa sinun elää, ehkä vain tahtoi näin sinua omakseen, ennenkuin oli liian myöhästä..."

"En minä tahdo enää elää! Ei mikään kiinnitä minua elämään. Haudan povessa makaavat rakkaimpani: äitini, kantajani, isäni vanha... Siellä on Joukokin... Voi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi..."

Laila heikkoni päivä päivältä. Ruumiinvoimat katosivat melkein yhtä äkkiä kuin sielunvoimat kasvoivat. Näytti niinkuin olisi ollut vain yksi ainoa jänne, jossa elämä vielä pulppusi. Kun se katkeaisi, olisi elämä lopussa. Mutta heikkonemista seurasi houraileminen, josta hän ei enää selvinnyt. Koko kulunut elämä kangasteli hänen mielessään, ja Jouon nimeä hän mainitsi usein.

Eräänä iltana hän näytti nukkuvan.

"Se on kuoleman unta", sanoi neiti Saksinen.

He olivat jo monena yönä, sairaanhoitajatar ja neiti Saksinen, valvoneet Lailan vuoteen vieressä.

"Voipi hän siitä vielä toipua", toivoi sairaanhoitajatar.

"Ei tähän elämään... Oletteko koskaan nähnyt ihmisen kuolevan?"

"En."

Ja sairaanhoitajatar peitti kalvenneet kasvonsa ja riensi peloissaan pois huoneesta...

Neiti Saksinen polvistui Lailan viereen ja rukoili...

Lailan hengitys oli käynyt raskaammaksi, ja kuului kuin kurkkutorvessa korisisi... Huulet liikkuivat vielä hiljaa, mutta kädet tuntuivat jo kylmiltä... Ja samalla kurkun korina taukosi, kuoleman kalpeus levisi kasvoille, ja ummistaneet silmäluomet painuivat syvemmälle... pää lupsahti rinnalle, huulten vähän auetessa...

"Herra on omansa ottanut", sanoi neiti hiljaa ja pyyhkäisi hiukset kuolleen otsalta.