Part 6
Hän kääntyi Lailan puoleen kysyvän näköisenä, pienten silmäin vilkkuessa vikkelään. Mutta samassa soi eteisen kello.
Laila nousi katsoakseen, rouvako sieltä tuli. Insinööri poistui sillä välin vieraansa kanssa omaan huoneeseensa.
"Rakas Laila, suo nyt anteeksi, että olet saanut odottaa. Kävin opettaja Raappanalla ja viivähdin siellä hetkisen. Mitä sinulle nyt muuta kuuluu?" puheli rouva Saarinen ottaessaan päällysvaatteitaan, ja samalla hän katsoi Lailaan hyvin merkitsevästi ja ikäänkuin säälien.
"Insinööri on varmaan vieraansa kanssa mennyt... vai olivatko he...?" kysäisi hän samalla.
"Tapasin heidät. Tulin esitellyksi herra Hirvelle", vastasi Laila.
"Sepä oli hauskaa. Hän on minun mieheni ja sinun miehesi vanhoja tuttavia. Erittäin hieno ja sivistynyt mies... Harvoin näkeekään hänen laistaan. Hän tuli jo eilen, on ollut meillä yötäkin... Tule nyt, Laila... menemme tänne minun huoneeseeni."
Kun he ehtivät rouvan huoneeseen ja ovi oli pantu kiinni, ratkesi Laila itkemään.
"Kuinka on siis? Onko kuitenkin perää siinä, josta olen miestäsi epäillyt?"
Laila yhä itki.
"Voihan olla... ja toivotaan, ettei tauti sentään ole sinuun tarttunut..."
"Enhän tiedä mitään varmasti, luulen vain niin. En ole hänessä mitään näkyväistä vikaa huomannut, mutta kaikkihan viittaa siihen... Juuri tämä epätietoisuus se tekee minut aivan mielipuoleksi... Kun en uskalla häneltä sitä suoraan kysyä..."
"Pelkäätkö sinä sitten häntä?"
"En pelkääkään, mutta kun hän nyt on nähnyt, että olen erilainen, on hän tullut niin synkäksi, ettei puhu minulle monta sanaa..."
"Niin, niin... siinähän se juuri nyt on... semmoisiksi umpimielisiksihän ne tulevat kaikki, joilla sellainen tauti on... Ainakin kertoi herra Hirvi, hänen ylioppilastoverinsa, että hurjasti se mies oli Helsingissä elänyt, niin etten minä ensinkään ihmettelisi, jos pelkoni olisikin oikeutettu."
"En voi elää hänen kanssansa yhdessä ennenkuin saan varmuuden!" sanoi Laila hetken kuluttua, kasvoillaan päättäväinen ilme.
"Mitä olet päättänyt tehdä?" Ja rouva Saarisen äänessä oli osanottoa ja myötätuntoisuutta.
"On minulla omat aikeeni, joista kyllä kerron sinulle, parhaalle ystävättärelleni. Sillä lailla pääsen varmuuteen."
"Ethän ole kertonut epäilyksistäsi ja aikeistasi muille kuin minulle...?" tiedusteli rouva Saarinen.
"En missään nimessä... Kuinka niin?"
"Ilman vain. Muistui mieleeni, mitä neiti Saksinen sanoi Joukolassa käyntinsä johdosta..."
"Mitä hän kertoi?"
"Hän sanoi, ettet sinä ollut ensinkään sopiva vaimo Jouolle. Jouko on rakkautta janoava, suurihenkinen runoilija, joka pian palaa loppuun -- tai jotain sellaista hän puhui."
"Vai niin hän sanoi! Hän näyttikin olevan miesväkeen erittäin ihastunut, ja senhän kuuli hänen puheistaankin..."
"Niin. Ja sitten niin olevinaan kun on. Luulee ymmärtävänsä kaikki asiat paremmin kuin kaikki muut yhteensä. Kuinkahan mallikelpoinen aviovaimo hänestä olisi tullut!"
He nauroivat molemmin sille.
Kahvia juotaessa rouva Saarinen selitti:
"Omasta kokemuksestani tiedän paljon. Ensi aikoina, kun olimme naimisissa, piti insinööri tapanaan palata silloin tällöin aika hiprakassa kotia. Menipä niinkin pitkälle, että kuljetti kotiin väkijuomia. Ensin pyysin häntä siivolla, rukouksilla ja kyynelillä, mutta eihän siitä ollut apua... Mutta kun minä sitten kerran... oli pimeä syysyö... pehmitin hänet oikein täydellä todella ja lupasin antaa vielä enemmän, jos vielä kerrankaan sattuu, että hän humalassa tulee kotia, ja jos kuulen, että hän matkoillaankaan on ryypännyt... Silloin emme vielä asuneet tässä kaupungissa. Siitä asti hän on ollut aivan raitis... ja nythän hän kuuluukin raittiusseuraan... Kerron tämän vain, jotta kuulisit, että kyllä niitä on minullakin ollut suruja ja kokemuksia..."
Vai sillä lailla oli Cecilia kuranssannut miestään!
"Ja minä uskon, että kun vaimossa vain on pontta, niin kyllä täytyy miehen totella", sanoi hän vielä lisäksi, kun Laila ei vastannut mitään.
Lailan tuli melkein sääli insinööriparkaa, joka näytti niin peräti siivolta mieheltä.
"Minä olen kuullut monen vaimon sanovan, ettei siitä ole apua, kun kovuudella juoppoja kohtelee, -- että parempi on passata niitä ja koettaa tehdä niille mieliksi; mutta sitä minä en usko..."
"Niitähän on niin monenlaisia miehiäkin... eikä taida olla monta niin rohkeaa naista kuin sinä olet, Cecilia", arveli Laila.
Rouva Saarinen innostui selittämään:
"Kaikki juopot ovat arkoja, sillä heillä on paha omatunto. Minä muistan, kun asuimme naapurikaupungissa ja meillä oli naapurina eräs työmies vaimoineen. He olivat lapsettomia, ja miehen oli tapana kuljettaa juomaveikkojaan kotia mellastamaan. Hänen vaimonsa oli peräti siivo ja hiljainen ihminen, ja hän kärsi tuosta juoppojen loilotuksesta aivan että oli nääntyä. Kerran hän puhui minulle huolistaan. Lupasin auttaa. Kun juopot seuraavalla kerralla kokoontuivat juomaan ja korttia pieksämään ja olivat päässeet parhaaseen vauhtiin, niin silloin minä sisälle... Joka ainoa pullo ensiksi uunin kylkeen säpäleiksi ja joka ainoa mies ulos ovesta, isäntäkin... He hämmästyivät kaikki niin, etteivät sanaa vastaan sanoneet..."
"On sinulla ollut rohkeutta, rakas Cecilia", ihmetteli Laila. "Ei suinkaan kukaan muu nainen olisi uskaltanut mennä juopuneitten miesten kimppuun."
"Senvuoksi minä tiedänkin, että kovasta on kuria juopoille... olkoot niin miehiä kuin ovat..."
"Saattaa niin olla. En ole koskaan juomarin parissa ollut."
"Oletko aivan varma miehesi suhteen?"
"Olen. En usko hänen enää koskaan lankeavan."
Laila sanoi sen varmasti.
Näytti kuin rouva Saarisella olisi siihen jotakin sanomista, mutta hän ei kuitenkaan virkkanut mitään.
Hetken kuluttua Laila sanoi:
"Niin minä olen päättänyt!"
"Sehän sopii vallan hyvin. Sanot vain miehellesi, että lähdet käymään kotona, vilistät Helsinkiin ja annat jonkun spesialistin tutkia, oletko ihan terve, niin pääset varmuuteen..."
"En voi kuitenkaan näinkään elää. Minä inhoan häntä, en tahtoisi olla lähelläkään, niin minua kauhistaa... Ja sitten se ainainen pelko ja omantunnon ääni, että jos tuomitsen häntä väärin, jos hän onkin viaton..."
"Viaton! Kaikkea muuta! Ei ole yhtään ainoaa miestä, joka olisi viaton. Vielä mitä! Vai viaton!"
"Mutta sehän on kauheaa!"
"Niinhän se on. Siksihän meillä naisilla on äärettömästi tehtävää..."
He innostuivat puhumaan naisen tehtävistä ja unhottuivat siihen, etteivät laisinkaan ajatelleet muita töitään.
Kun Laila vasta iltapäivällä palasi kotia, ei Jouko ollutkaan saapunut toimistosta.
Laila säpsähti vähän, mutta toivoi Jouon tulevan myöhemmällä. Toimistossa saattoi olla näin joulun lähetessä ylimääräisiä töitä...
Mutta oli kuin joku olisi hänen tuntoonsa pistänyt ja kuin olisi hänen syynsä, että Jouko viipyi... Vaikka he eivät olleet näinä aikoina paljon toisiaan puhutelleet, tuntui Lailasta kuitenkin kauhean tyhjältä nyt, kun Jouko oli poissa...
Tuossa olivat pöydällä hänen kirjoitusvehkeensä, sikaarilaatikko ja avonainen kirja: "Hamlet". Laila selaili sitä, ja vähäväliä hän silmäili kadulle, josta oli usein nähnyt Jouon kävelevän. Aavistikohan Jouko, mitä Laila hänestä ajatteli ja mitä oli puhellut hänestä rouva Saarisen kanssa?
Mahdotonta!
Sillä Lailasta tuntui, että semmoisista asioista, joista he puhuivat, eivät muut puhuneet, eikä Jouko voinut mitenkään arvata, mistä Laila häntä epäili. Tietysti hän uskoi, että Lailan aika meni arpajaispuuhissa. Muustahan ei nyt enää puhuttukaan.
Ja jos Jouko tiesi, niin sitä parempi!
Kyllä hän, Laila, jo oli muutenkin katunut kauppojaan, miehelään menemistänsä. Ensiksikin häntä harmitti se, että heidän täytyi elää näin ahtaalla, niukasti, tämmöisten vanhojen huonekalujen ympäröiminä! Taivas tiesi, mistä ne olivat lähtöisin ja kuinka hirveiden ihmisten omia ne ennen olivat olleet! Hänen tyytymättömyytensä kotiinsa kasvoi joka kerta kun hän näki, miten muilla oli. Uudet kiiltävät huonekalut, taidemaalauksia seinillä, ja pöydillä kipsisiä kuvia... ja monta suurta valoisaa huonetta niinkuin Saarisellakin...
Nyt oli häntä alkanut sekin kaduttaa, että ollenkaan meni Jouolle! Ei ollut tullut silloin ajatelleeksi sen pitemmälle, ei juuri oikeastaan mitään. Ei mitään muuta kuin päästä vaimoksi semmoiselle miehelle, jolla oli hyvä nimi ja josta toivottiin paljon. Ja josta ihmiset sanoivat, että hän oli suurilahjainen ja etevä...
Mutta eipä nyt enää kukaan puhunut hänen etevyydestään eikä hänen lahjoistaan! Ei puolta sanaa yksikään ihminen! Ei kukaan enää puhunut edes hänen entisistä teoksistaankaan.
Toista olisi ollut mennä Helsinkiin lukujaan jatkamaan, tulla maisteriksi ja oppineeksi naiseksi! Varsinkin kun oli varoja niinkuin hänellä oli...
Ja jos nyt vielä olisivat totta kaikki luulot ja epäilykset... niin... niin... ei yhtään päivää hän rupeaisi elämään semmoisen miehen kanssa...
Onpa kaunista mennä miehelään ja jättää suuri perintönsä ottamatta...
-- Mutta lain kautta sen kuitenkin otan! -- mietti hän lopulta.
Ilta alkoi tuntua Lailasta pitkältä, mutta Joukoa ei kuulunut tulevaksi...
Hän koetti ottaa ompeluksensa esille, saadakseen ajan nopeammin kulumaan, mutta ei ottanut työ käydäkseen...
Kaipasiko hän sitten Joukoa, vai minkä vuoksi tuntui olo näin hirveän ikävältä? Vastahan hän oli päättänyt lähteä Helsinkiin joksikin viikoksi ja jättää Jouon yksinään! Ja Jouotta silloinkin pitäisi olla...
"Niin... sehän oli selvää! Tottapa tulee, kun ehtii!"
Mutta ei hän sittenkään saanut rauhaa. Hänessä oli jotakin, mikä vaivasi tai oikeastaan kuin nuhteli, eikä se päästänyt häntä oikein rauhaan...
Mitähän Jouko oli ajatellut, kun oli yksin kotona istunut, hänen hulmutessaan kaupungilla! tuli hän yhtäkkiä miettineeksi, muistaaksensa ensi kerran. Ei ollut koskaan tullut Jouolta kysytyksikään -- nyt näinä viime aikoina.
Hän päätti tiedustaa palvelustytöltä, mutta samassa Jouko tulikin.
Eikä hän saanut kysytyksi Jouoltakaan, missä hän oli viipynyt. Jouko sitä odotti, mutta kun ei Laila puhunut mitään, sanoi hän:
-- Söinkin päivällisen muualla.
Jouon ääni vähän värähti, ja kun Laila katsoi häntä, huomasi hän, että hänen kasvonsa olivat hirveän kalpeat ja että silmäluomet punoittivat ikäänkuin kylmän tuulen puremina. Huolettomasti hän heitti yltään palttoon ja retkahti istumaan keinutuoliinsa.
Laila ei kysynyt mitään, eikä Joukokaan puhunut yhtään sanaa koko iltana.
Mutta kun Laila seuraavana aamuna heräsi, istui Jouko jo puettuna kirjoituspöytänsä luona ja näytti kirjoittavan jotakin tavattoman kiireisesti.
7.
Seuraavina päivinä Laila ja Jouko tapasivat toisiaan vain milloin sattui. Jouko oli usein öisin poissa, eikä Laila tiedustellut, missä hän viipyi. Väsyneen ja kärsineen näköinen hän oli, ja hänen suuret siniset silmänsä olivat ikäänkuin yhä isonneet ja tummat juovat niiden alla käyneet vielä tummemmiksi.
Laila oli päättänyt lähteä vasta sitten kun suuret arpajaiset olisivat ohi, sillä hän tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana.
Eräänä aamuna, kun Jouko lähti toimistoon ja Laila vielä virui vuoteellaan, sillä hän oli vasta jälkeen puolen yön palannut näytelmäharjoituksista, sanoi Jouko:
"Eikö sinulla enää ole mitään minulle sanomista?"
Laila ei vastannut.
"Minä tiesin, että näin käypi..."
"Olisi minulla paljonkin sanomista, mutta sitten kun arpajaiset on ohi, sanon kaikki... Meidän täytyy erota, olemme kumpikin erehtyneet, ainakin minä... sinähän juot..."
Jouko painoi lakin päähänsä, mutta kun hän sanoi hyvästi, soi hänen äänensä kuin maan alta, niin että Laila oikein säpsähti...
Ja siinä maatessaan hän teki päätöksensä, että hän lähtee nyt heti... Hän menee suoraan ensiksi isänsä luo rakkaaseen lapsuutensa kotiin... Isä kyllä antaa anteeksi hänen uppiniskaisuutensa, kun kuulee, että hän nyt itsekin vasta on huomannut erehtyneensä... Lapsellisuudessaan ja ajattelemattomuudessaan hän oli sen tehnyt...
Hän nousi vuoteeltaan, pukeusi ja aikoi panna päätöksensä heti toimeen. Hänen ei tarvitsisi nyt ensiksi kuitenkaan ilmoittaa Jouolle muuta kuin että hän oli mennyt käymään Koskenkorvassa kotonaan, -- että hän palaa heti joulun jälkeen. Isä kyllä osaisi opastaa, miten hänen sitten tulisi menetellä...
Mutta ensin hän tahtoi puhua päätöksestään Cecilialle. Oli jotakin hermostuneen hätää hänessä, kun hän puki ylleen. Tuntui niinkin, että oli tekemässä jotakin äärettömän suurta vääryyttä, että oli jo tehnyt; mutta ei käynyt nyt enää peräytyminen, tuli mitä hyvänsä. Hän ei ollut moneen aikaan ollut oikein selvillä siitä, mitä hän tahtoi ja ajatteli; oli ollut semmoista kummallista elämää, niinkuin pahaa unta. Paha oli ollut tunto, mutta ei sallinut ylpeys alistua... Olikohan hän ollut koskaan oikein selvillä siitä mitä tahtoi ja mihin pyrki?
Ei hän saanut siitä selvää. Eikä hän nytkään tiennyt kumman tekee, lähteekö vai ei. Kun ei hänellä itsellään pitänyt olla kykyä päättää tehdä niin tai näin!
Mitä lienee ollutkaan tämä voimattomuus ja veltto saamattomuus!
Ei, ei! Nyt piti tehdä päätös. Tehdä se yksinään, ilman kenenkään syrjävaikutusta...
Hän päätti kuitenkin vielä käydä Saarisella hyvästillä. He voisivat sitten vaihtaa Cecilian kanssa vain jonkun sanan hänen matkastaan.
Laila oli mielenliikutuksesta lämmennyt ennenkuin ehti uloskaan, ja kun hän kylmänä aamupäivänä käveli vihaista vauhtia Saariselle päin, kohosivat veret hänen poskilleen...
-- Hän juokin nyt... voi minua poloista tyttöä! sanoi hän itselleen kävellessään.
Juuri kun hän kääntyi valtakadulta ristikadulle, tuli häntä vastaan herra Hirvi, komea turkki yllään. Hän kohotti lakkiaan suuressa kaaressa Lailalle ja näytti vähän vetävän suutaan hymyyn.
Kadulla hän näytti vielä komeammalta herralta kuin sisällä. Tuo siisti, pulska turkki soveltui mainiosti hänen uljaaseen, pitkään vartaloonsa... aivan verrattomasti...
Tuon näköinen se on oikea gentlemanni... tuommoinen pitäisi miehen olla... aviomiehen nimittäin. Hänen käyntinsäkin oli korskaa, ylpeää ja varmaa kuin ruhtinaalla... Ja kuinka äärettömän kaunis musta tukka hänellä oli...
Lailan teki mieli kerran silmätä taakseen, mutta malttoi kuitenkin mielensä ja käveli Saariselle päin, kummallisen ristiriitaisten ajatusten mellastaessa hänen sydämessään.
Kun hän tuli Saariselle, oli eteisen ovi auki. Joku vieras varmaankin oli talossa. Eteiseen tultuaan hän näki avonaisesta salinovesta, että neiti Saksinen ja rouva Saarinen puhelivat keskenään hyvin vilkkaasti.
Huomatessaan Lailan tulevan he riensivät molemmin häntä vastaan säteilevin katsein.
"Me onnittelemme! Me onnittelemme!" huusivat he yhteen ääneen Lailalle, ja rouva Saarinen kävi syleilemään.
Laila seisoi kuin puusta pudonneena.
Mitä tämä onnentoivotus nyt merkitsi? Mikä nyt oli?
"Kas, kun on olevinaan", sanoi rouva Saarinen, kun Laila ei ymmärtänyt kiittääkään.
"No, mutta mitä ihmettä tämä on? En vähääkään ymmärrä teitä!" sai Laila vihdoin sanotuksi.
"Etkö siis tiedäkään...? Eikö miehesi ole sanonut?"
"En ymmärrä vähääkään!"
"Minähän sanoin, että hän on tehnyt työtään salaa, saadakseen vaimolleen suuren joululahjan!" huomautti Saksinen.
"Mutta sanokaa, selittäkää, hyvät ihmiset! Mitä te puhutte? En ymmärrä vähääkään! Onko Jouko jotakin tehnyt?"
Ja nyt alkoi rouva Saarinen selittää, että he juuri vasta, tänä aamuna, olivat lukeneet pääkaupungin lehdestä, että Jouko Vartto julkaisee nyt aivan heti, näinä päivinä, laajan yhteiskunnallisen romaanin, jossa muun muassa käsitellään kysymystä kieltolaista ja naisen vaikutuksesta raittiusasiassa. Jännittävä, ajan merkkiteos...
"Katso, täällä... tule tänne..."
Ja rouva Saarinen veti hölmistynyttä Lailaa kädestä saliin, neiti Saksisen lykätessä häntä selästä.
"Etkö siis ole tiennytkään, että Jouko...? Muistaakseni sinä kerran puhuit, ettei hän jouda sanomalehtityöltään mitään uutta luomaan... Olemme olleet oikein haltioissamme Auroran kanssa... On kai ensimmäinen kaunokirjailija, joka käsittelee kieltolakikysymystä..."
"Epäilemättä ensimmäinen", sanoi neiti Saksinen.
"Lue nyt itse!"
Ja rouva Saarinen työnsi sanomalehden Lailan kouraan.
"... on epäilemättä merkillisimpiä ilmiöitä kaunokirjallisuudessamme..." luki Laila.
"Minä juuri puhuin sisar Cecilialle, että minä en usko Lailan tietävän miehensä toimista mitään", sanoi neiti Saksinen.
Rouva Saarisella oli ikäänkuin paha olla. Hän sanoi:
"Hän on tahtonut antaa uuden kirjansa joululahjaksi vaimolleen... ja samalla hämmästyttää meitäkin..."
"Voi niinkin olla. Sillä eilen hän antoi minulle puheen, jonka hän on valmistanut arpajaisia varten. Hän pyysi minua sen esittämään, sillä itse hän ei sanonut jaksavansa sitä tehdä", ilmoitti neiti Saksinen ja lisäsi sitten:
"Onkin hyvin luonnollista ja käsitettävissä, ettei hän tahdo puhujana esiintyä. Sellaiset mietiskelevät, haaveksivat ja herkät luonteet kuin kirjailija Vartolla on, eivät ole luodut pauhaamaan aatteitaan pöydän takaa, vaan hiljaisuudessa ne paperille panemaan... Tämä hänen puheensa... se on muuten minulla nytkin mukanani... on aivan verraton. En minä ainakaan usko sellaista ennen pidetyn..."
Laila oli toisten puhuessa ja Joukoa kiitellessä herännyt kuin unesta, syvästä ilkeästä unesta, herännyt päiväpaisteiseen aamuun, jolloin linnut laulavat, autuas onni täyttää sydämen ja elämä tuntuu suurelta ja suloiselta...
"Taivas! Enkä minä tiennyt mitään! En ole kaukaisimmassakaan ajatuksessani aavistanut, että hän niin..."
"Mutta siitähän on tietenkin johtunut, että hän on ollut aina mietiskelevä ja alakuloinen", huudahti hän sitten ja hypähti kuin sähkön iskulla seisomaan. "Ja minä en ole tiennyt... en ole tiennyt..." hän lisäsi kuin pettyneenä.
"Sitä suurempihan on ilosi nyt!" virkkoi rouva Saarinen.
Laila näytti miettivän.
"Tämä on liian suuri, aivan odottamaton, etten minä... Minä olen aivan väärin, eli me olemme aivan väärin..."
Laila keskeytti lauseensa, sillä rouva Saarisen silmät tähystivät häntä kuin tuliset hiilet.
"Kummallista minusta on, ettei hän omalle vaimolleenkaan..." virkkoi neiti Saksinen omituisella äänellä, ja hänen kovat kasvonsa kuin värähtelivät.
Laila nousi ylös lähteäkseen.
"Nytkö jo?" sanoi rouva Saarinen.
"Minun täytyy lähteä... Minun on niin kumman hyvä ja samalla niin paha olla."
Mutta kun hän rouva Saarisen saattamana ehti eteiseen, kuiskasi rouva Saarinen hänen korvaansa:
"Anna anteeksi minulle... Olemme ehkä väärin tuominneet miestäsi! Mutta kaikki on tietysti Ida Raappanan matkaanpanemaa... Tulkaa nyt yhdessä meille, että saamme teitä molempia onnitella..."
Laila ei oikeastaan kuullutkaan, mitä rouva Saarinen sanoi. Vasta ulos kadulle päästyä hänelle alkoi selvitä se, mitä oli kuullut. Hänelle tuli äkkiä hirmuinen hätä ja pelko. Mitä hän oikeastaan oli ajatellut näinä viime aikoina? Mistä kaikesta oli hän Joukoa syyttänyt? Ja millä perusteella?
Syyttänyt saamattomuudesta, epäillyt hänen lahjojensa laajuutta ja... ja... hän ei nyt uskaltanut itselleenkään sitä tunnustaa!
Ja Jouko oli nyt ollut monen monta kertaa juovuksissa!
Oliko hän siihenkin syynä?
Oli, oli. Hänen tuntonsa sanoi, että niin oli. Hän oli ollut niin kylmä ja kankea Jouolle.
Mitä hän oli tehnyt?! Epätoivoon saattanut helläsydämisen miehen, joka rakasti häntä ja oli häneen turvautunut kuin äitiinsä, auttajaansa, pelastajaansa...!
Mutta hän rientää nyt Joukon luo, kertoo kaikki, puhdistaa pahan sydämensä ja on koko elinaikansa hellän miehensä paras ja rakkain ystävä...
Jouko antaa kyllä hänelle anteeksi! Tuo ylevä, kallis, rakas Jouko!
Hän riensi puolijuoksussa kotia kohden ikäänkuin yhdellä ainoalla syleilyllä ottaakseen takaisin kaiken sen, minkä luuli menettäneensä...
Mutta kun hän saapui kotia, ei Jouko ollutkaan tullut. Tyhjä keinutuoli, jossa Jouko aamulla oli istunut, seisoi laihoin, ojennetuin käsivarsin pöydän luona ikäänkuin vartomassa, milloin siihen istuja tulisi...
Laila istahti siihen, riisumatta päällysvaatteitaan. Siinä olivat pöydällä Jouon kirjoitusneuvot... tuo tuttu kynänvarsi, jonka ponnessa melkein sormen jäljet näkyivät, ja kirjoitusmatto, Lailan antama joululahja... siinä olivat sievässä järjestyksessä kaikki...
Hän nousi ylös, päätti lähteä toimistoon. Jouko ihan hämmästyy, kun näkee Lailansa tulevan...
Hän riensi toimituspaikkaan. Vanhempi ja nuorempi herra istuivat toinen toisella puolen pöytää. Laila tunsi heidät ja he Lailan, vaikkeivät he olleet koskaan esitellyiksi tulleet.
"Ei hän ole vielä tänään käynytkään", vastasi vanhempi herra Lailan kysymykseen. "Ja tuskin tänään tuleekaan. Hän on jättänyt lehteen tulevan pääkirjoituksen jo eilen illalla..."
Laila ei enempää viipynyt. Hän riensi kadulle ja lähti kävelemään kotia kohden. Taas hän istui keinutuoliin, osaamatta ajatella tai tehdä mitään. Hermostuneesti hän hypisteli kirjoitusmattoa, käännellen sen nurkkia rullalle; silloin hän havaitsi kirjeenkuoren nurkkaa vilahtavan maton alta... hän tempasi sen esille, uskoen varmasti sen olevan hänelle. Mutta kun hän näki osoitteen olevan "Toimittaja Timoselle", heitti hän sen luotaan.
Äskeinen kummallinen pelko tuli nyt kaksinkertaisella voimalla. Jouko oli aamulla ollut niin omituinen, ja hänen äänensä oli kuulunut kuin haudasta, kun hän sanoi hyvästi.
Mitä varten hän oli niin oudosti sanonut hyvästi, ikäänkuin olisi aikonut jonnekin pitemmälle?
Pitkin päivää Laila oli liikkeellä, mutta vältti keltään kysymästä Joukoa. Kun hän illalla palasi kaupungilta ja silloin oli hän käynyt kaupungin kapakassakin, -- istui neiti Saksinen häntä odottamassa.
Laila oli hyvin väsyneen ja kiihkoisan näköinen.
"Kuten muistat, puhuin minä tänä aamuna, että miehesi jätti minulle arpajaisiltamaan kirjoittamansa puheen", sanoi hän Lailalle aluksi.
"Muistan minä... muistan minä", ja Laila istahti keinutuoliin.
"Häneltä oli kai erehdyksestä jäänyt paperien väliin tämmöinen pienoinen lappu. Ajattelin, että teen oikeammin, kun tuon sen tänne, josta se on lähtenytkin, sillä tämä näkyy olevan miehesi käsialaa", sanoi hän sitten ja veti taskustaan paperilapun, johon oli kirjoitettu molemmin puolin, nähtävästi hyvin kiihtyneessä mielentilassa ja ikäänkuin jonkunlaiseksi konseptiksi...
"Mitä siinä sitten on?" sai Laila kysytyksi, vaikka hänestä tuntui, että se koski häntä...
Toiselta puolen Laila luki ääneti:
Olen sinut menettänyt, samoin kuin nyt olen menettänyt kaiken sen voiman, jonka sinun kauttasi olen saavuttanut...
Minulla on joku kohta mennyt rikki, enkä koskaan enää kykene nousemaan...
Toisella puolen oli:
Miksi minut hylkäsit? Miksi et pelastanut minua, vaikka olisit voinut? Miksi et ollutkaan orvon ystävä etkä heikon hoivaaja? Sinä, pelastajani, olit yhtä heikko kuin...
Laila kalpeni, mutta luki vielä pari riviä, jotka olivat kirjoitetut poikkipäin:
Epäilit minua syypääksi synteihin, joita en koskaan ole tehnyt...
"Hyvä Jumala, mitä tämä on? Mitä merkitsevät nämä sanat? Ovatko nämä minulle tarkoitetut?"
"Kyllä minä tiedän, mitä ne merkitsevät", sanoi neiti Saksinen melkein kylmästi. "Minä olen nuo sanat myös lukenut."
"Mitä luulet niiden merkitsevän?" kysyi Laila ikäänkuin pökertyneenä.
"Ne merkitsevät sitä, että miehesi on mennyttä kalua, sillä hän on juoppo... ja sinä olet hänet nyt langettanut..."
Neiti Saksisen ääni oli ollut kova, mutta kun Laila rääkäisemällä kiljahti ja valahti hänen syliinsä, täyttyivät hänenkin silmänsä kyynelillä, ja lempeämmin hän sanoi:
"Miehesi on matkustanut... turmiotansa kohti..."
Hetken kuluttua kysyi Laila heikolla äänellä:
"Enkö voi häntä mitenkään pelastaa? Hän tahtoi maalle, pois kaupungista! Minun täytyy hänet pelastaa... Minä olen syössyt hänet turmioon..."
"Niin oletkin! Sillä sinä et tiennyt, eikä sitä tiedä moni muukaan, mikä on juomahimo! Kun kuulin, että miehesi oli ollut juoppo, ja kun näin, kuinka kylmästi kohtelit häntä, heikkoa raukkaa, olin varma, että hän lankeaa. Olen nähnyt samanlaisen miehen, jolle ei auttanut mikään. Hän joi kunnes ampui itsensä. Ei ole juomarin kanssa leikkiminen. Lujatkin luonteet sortuvat, jopa sitten heikot ja haaveksijat..."
"Voinko hänet vielä pelastaa?"
Laila itki ääneensä valittaen.
"Ehkä voit... ehkä et!" sanoi neiti Saksinen ja lisäsi sitten:
"Nopeasti ja päättävästi on sinun toimittava!"