Part 5

Rouva Saarinen ei enää ruvennut puhumaan Lailalle Jouosta, vaikka he joka kerta menivät yhdessä ja usein toistensa seurassa palasivatkin kansakoululta.

Laila oli näinä viime viikkoina ja päivinä tullut hyvin vakavaksi ja näytti hautovan jotakin mielessään. Niinä päivinä, jolloin rouva Raappana ei pahoinvoinniltaan kyennyt tulemaan koululle, oli Lailakin iloisempi ja puheli vilkkaasti toisten kanssa.

Neiti Saksinen, joka oli opettajana samassa koulussa, oli usein joutunut keskustelemaan Lailan kanssa. Lailasta tuntui ensi näkemällä tuo pitkä, laiha vanhapiika hirveältä ihmiseltä. Niin kovalta näyttivät hänen kasvonsa ja niin tylyltä hänen olemuksensa. Mutta sen jälkeen kun Laila kuuli Saksisen Saarisella puhuvan, oli hän alkanut aavistaa, että neiti Saksisessa saattoi olla muutakin kuin tuo kivikova naama ja nuo rumentavat partakarvat. Puhellessaan neiti Saksisen kanssa hän tuli kerta toisensa perästä näkemään ja tuntemaan, että neiti Saksisella oli kultainen sydän, sydän niin puhdas, niin jalo ja niin hyvä, ettei maailmassa parempaa. Ylevät ja puhtaat olivat hänen aatteensakin, ja Laila näki, että hänen pienistä, harmaista silmistään loisti hyvyys ja hellyys.

Kuinka hän oli voinut niin suuresti erehtyä neiti Saksisen suhteen! Ja Lailan mieleen oli jäänyt, että kun rouva Saarisen nimipäivillä oli tullut puhe juopoista, oli neiti Saksinen hänen mielestään puhunut kaikkein lämpimimmin, ainoana, joka uskalsi vastustaa rouva Saaristakin.

Kuka tietää, mitä hän oli elämässään kokenut ja tuntenut!

Rouva Raappanaa ei ollut näkynyt moneen päivään liikkeellä. Lailankin oli oikein helppo olla. Ja enimmäkseen hän keskusteli neiti Saksisen kanssa.

"Heidän avioelämänsä kuuluu olevan hyvin onnetonta", sanoi kerran neiti Saksinen, kun tuli puhe, ettei rouva Raappana enää, siinä tilassa, jossa oli, voinut tullakaan.

He istuivat Lailan kanssa vierekkäin ja lopettivat erään komean pöytäliinan kirjailua.

"Niinkö?" kysyi Laila. "Mutta hehän ovat olleet vasta vuoden verran naimisissa!"

"Niin kuitenkin kuuluu olevan. Riita ja tora joka päivä. Palvelustytöt, joita he vaihtavat melkein joka viikko, ovat siitä kertoneet. Ja olen minä sen itsekin huomannut, kun olen heidän kotonaan käynyt."

"Kummassa sitten on syy, vai onko molemmissa?" tiedusteli Laila uteliaampana.

"Kaikki syy viskataan miehen silmille, niin olen kuullut. Mutta kyllä minä ainakin tässä tapauksessa olen eri mieltä."

"Minä en olekaan kuin kerran nähnyt opettaja Raappanaa."

"Minä tunnen hänet hyvin, olen tuntenut lapsuudesta asti. Kerrassaan kelpo mies kaikin puolin. Mutta tietysti hänenkin kärsivällisyytensä loppuu viimein. Ida pitää tapanaan lakkaamatta mauruta ja urista miehelleen milloin mistäkin jonninjoutavasta asiasta. Milloin hän on huonostivoipa, milloin on puuro palanut pohjaan, milloin palvelustyttö särkenyt astioita... ja kaikista hän mauruaa miehelleen. Mutta pääasia kai lienee siinä, että hän on mustasukkainen melkein kaikille. Ja kyllä siinä miesparka on parkissa, kun Ida aloittaa saarnansa. Minä en ensinkään ihmettelisi, jos Raappana ratkeaisi juomaan. Vähemmästäkin saattaa miehen hermosto äärimmäisyyteen ärtyä... Kas noin... no, nyt tämä vihdoinkin alkaa valmistua."

Lailalla pyöri kysymys huulilla, mutta hän päätti sitten toki olla kysymättä, arveli vain:

"Eipä sitten ole kadehdittava heidänkään elämänsä..."

"Ei suinkaan. Ja harvat lienevätkin ne avioliitot, jotka ovat todella onnellisia..."

"Saattaa niin olla. Sehän tietysti riippuu luonteista..."

"Niin kai. Mutta niinkuin ei ole mitään täydellistä tässä maailmassa, niin ei myöskään voi avioliitto olla... Ja syy on tietysti niin miehessä kuin naisessakin."

Laila palasi yksin kotia, sillä rouva Saarisella oli asiaa jonkun ompelijan luo aivan kaupungin laitaan. Häntä oli alkanut näinä viime päivinä mietityttää. Voisiko olla mahdollista, että Joukokin oli ajatellut hänen rahojaan? Taivas tiesi! Sitten hän on pettänyt -- kaikessa! Hänellä ei ole sydäntä ensinkään, ja kaikki, mitä hän puhuu runollista ja kaunista, on pelkkää valhetta ja suurinta teeskentelyä...

Laila johtui miettimään kaikkia pikkuseikkoja, jotka hän sovitteli kiihkeässä ja ärtyisessä mielessään Jouon tappioksi... Kavaluutta oli Jouossa ollut alusta asti, niin oli Laila ymmärtävinään. Kavalasti ja hyvin suunniteltu oli hänen kosimisensakin. Hän iski siihen paikkaan, jonka tiesi arimmaksi Lailalle. Hän osasi kauniisti ja lämpimästi kuvata yksinäisyyttään, orpouttaan ja runollisia tunteitaan. Hän keksi kaikenlaisia valheita saastaisen mielikuvituksensa maailmasta ja kertoi ne täytenä totena Lailalle... Ihmistuntija hän varmaan kuitenkin oli, kun oli osannut Lailan arimpaan kohtaan, oli osannut pukea sanoihin sen sisäisen sydämenmaailman, joka vain utuna Lailassa pyöri... Saattoiko hän niin teeskennellä, saattoivatko olla valheita kaikki ne kauniit tarinat, joita hän oli ammentanut tuhansittain... Mutta ehkä se kaikki oli ennen mietittyä, viisaasti sommiteltu juoni... kaikki tapaukset... Ensin hänen tulonsa sinne kotikylään, tutustuminen, kihlaus... kaikki...

Ehkä hän ei muuta ajatellut kuin kiireimmän kautta toivoi pääsevänsä Lailan rahoihin käsiksi, elämään herroiksi...

Ja eivätköhän olleet valheita hänen kuvauksensa nuoruutensa päiviltä, keinoja vain, joilla tiesi saavansa Lailan heltymään... Ja minkälaista oli ollut hänen entinen elämänsä? Hänen kalpeat kasvonsa osoittavat sen... ja mitä merkitsevät nuo tummat juovat silmäin alla?

Ja missä on hänen suuri kykynsä ja voimansa nyt? Eihän hän yritä juuri mitään... istuu ja miettii... mitä miettinee...

Kuta pitemmälle Laila muistoissaan kulki, sitä kiivaammiksi ajatukset tulivat ja sitä nopeammin hän alkoi astua. Hänestä tuntui, että lumi hänen jalkainsa alla rupesi polttamaan ja että sydäntä ahdisti hirveä, kauhea paino, jonka alla ei jaksaisi elää...

Talvinen tuuli puhalsi mereltä päin Lailan kasvoille, mutta hän tunsi niiden palavan kuumina kuin liekissä ja päätti kävellä pitkin katuja tyyntyäkseen ja kootakseen ajatuksiaan. Mutta mitä enemmän hän sovitteli Joukoa ja hänen elämäänsä siihen, mitä oli kuullut, sitä varmemmalta hänestä tuntui, että niin oli... niin oli, että Jouko oli hänet pettänyt. Hirveä, saastainen, petollinen ihminen!

Ja äkkiä hän muisti rouva Raappanan kertoneen, että silloin, kun hän oli antanut Jouolle rukkaset, oli Jouko vain naureskellut ja virkkanut, että kyllä hänellä on sellainen kultalintu tiedossa, ettei ole muilla...

-- Ehkä hän oli silloin minusta kuullut, ehkä nähnytkin minut!

Ja kaikkihan viittasi siihen. Jouon välinpitämättömyys kaikista harrastuksista ja varsinkin se, että hän ikäänkuin vasiten vältti ihmisten seuraa...

Kauheinta oli se, mitä rouva Saarinen oli kertonut ja jota Laila ei ollut tullut ajatelleeksi. Nuoren miehen, kuten Jouon, päälaki ei voinut olla paljas, ellei miehessä ollut jotakin salaista, hirveää tautia muistona huonon elämän huippuhetkiltä. Eikä ollut muuten selitettävissä kasvojenkaan kalpea, sairaloinen väri eivätkä mustat renkaat silmäin alla... Ja se tauti ei koskaan parane, vaan lahottaa elävältä ja saastuttaa ja tartuttaa koko ympäristönsä...

-- Hyvä Jumala, etteivät minun silmäni ennen ole auenneet.

Laila joutui semmoiseen tuskaan, ettei hän enää tiennyt, mihin päin kävelikään, mutta astua piti, yhdessä kohden ei voinut olla, vaikka olisi tappaja takana ollut...

Jos olisi joku, jolle sanoisi, jolle kertoisi salaisen pelkonsa! Tämmöisessä epätiedossa, tämmöisessä tuskassa ei voinut elää... Mitä hän tekee?

Hän jättää Jouon ja menee kotiaan, rukoilee isäänsä ottamaan tuhlaajatyttärensä takaisin... Hänen on mahdoton enää elää yhtään ainoaa hetkeä semmoisen miehen kanssa! Kotia hän lähtee...

Se ajatus tuntui helpottavan. Olihan kuitenkin reikä, josta pääsee pois!

Mutta sitten hän yhtäkkiä selvisi kuin jostakin lumosta ja alkoi ajatella asiaa tyynemmin. Hän muisti nyt, että heillä oli Jouon kanssa ollut puhetta tuollaisista salaisista, tarttuvista taudeista, oli ollut puhe siitäkin, että Jouolla oli päälaki ennen aikaa paljastunut...

Ja silloin oli Jouko vakuuttanut, että siitä hänellä on hyvä omatunto, että hän siinä suhteessa on puhdas poika...

Eikä Laila ollut sitä epäillytkään.

Mutta nyt?

Niin, eihän hänellä todenteolla ollut nytkään todellista aihetta syyttää Joukoa saastaiseksi petturiksi...

Tyynempänä hän läksi kävelemään kotia päin. Mutta mielessään hän oli päättänyt, että hän koettelee Joukoa, panee hänet vähän miettimään ja sanoo sen verran, että hän kyllä tietää Jouon entisyydestä minkä mitäkin. Saisi nähdä, kuinka hän selviytyy...

Ja sen saatuaan selväksi hän astui rivakasti pihaan ja nousi heille vieviä rappusia ylös eteisen ovelle.

Keittiössä paloi lamppu pienenä, levitellen huoneeseen katkeraa tihuria...

Jouko ei ollut sytyttänyt tulta, vaan istui pimeässä, keinutuolissa. Kun hän riensi Lailaa vastaan keittiöön, näki Laila, että hänen kasvonsa olivat tavattoman kalpeat ja silmät itkusta turvonneet.

Hän yritti auttaa Lailalta päällysvaatetta pois ja ripusti sitä naulaan niinkuin oli ennenkin tehnyt, mutta Laila joutui ennemmin ja sanoi:

"Kyllä minä itsekin... Anna nyt olla!"

Lailan ääni helähti kalsealta kuin rautojen helinä... Jouko ei virkkanut mitään, eikä ollut Lailallakaan erityisempää sanomista.

Mutta seuraavan yön Jouko istui pöytänsä luona, väliin kirjoittaen, väliin mietiskellen, käsi poskea vasten...

5.

Arpajaisvoittoja valmistamassa kävi Laila joka päivä, ja sitäpaitsi he harjoittelivat iltaisin näytelmäkappaletta, niin että hän melkein alinomaa oli kotoa poissa. Palvelustyttö, jonka he olivat ottaneet, oli semmoinen lentäjä, että kun Laila meni kaupungille, juoksi hän milloin minnekin, töistään ja toimistaan huolimatta.

Yksin istui Jouko kotonaan. Hän oli tehnyt sen huomion, että kuta useammin ja kuta pitemmän aikaa Laila viipyi poissa kotoa, sitä kummemmaksi hän tuli. Näytti niin vakavalta ja katseli usein Joukoa hyvin pitkään silmiin ja silmäin alle, johon oli tullut tumma juova.

"Tänä iltana meille tulee nyt joitakuita vieraita", sanoi hän eräänä päivänä Jouolle.

"Vai niin. No, sepä on hauskaa. Voisithan kutsua useamminkin, niin sinulla olisi seuraa kotonakin."

"Olenko mielestäsi ollut liian paljon poissa?"

Laila kysyi sen puoleksi leikillä.

"Siitähän olen jo ajatukseni lausunut, muistaakseni", vastasi Jouko, mutta kääntääkseen puheen toisaalle hän samalla kysyi:

"No, keitä tulee?"

"Saat sitten nähdä."

Ja Laila kävi iloisesti järjestelemään huoneissaan. Heidän suhteensa oli ollut kylmän kankea monta päivää. Jouko oli jonkun kerran koettanut lähestyä Lailaa, mutta Lailan käytöksessä oli jotakin kylmää, joka karkoitti miehen hänen viereltään.

Sillä vaikka Laila koetti salata tunteitaan ja sitä inhoa, joka hänessä oli kasvamassa Joukoa kohtaan, huomasi Jouko hänessä tapahtuneen suuren muutoksen.

He eivät olleet näinä viime päivinä juuri monta sanaa vaihtaneetkaan, ja silloinkin kun puhelivat, he puhuivat jostakin jokapäiväisestä asiasta. Laila vältti Jouon katsetta, ja Jouosta näytti siltä kuin Lailan kauniiden ruskeiden silmäin lempeä kiilto olisi himmennyt ja kuin ne olisivat painuneet syvemmälle kuoppiinsa.

Kuinka Laila oli voinut noin muuttua ja kuinka hän saattaa olla noin! Eikö hän osannut aavistaa, että hän yhdellä ainoalla katseella voi hajoittaa kaiken sen, minkä Jouko oli suurella taistelulla koonnut. Eikö hän sitten vieläkään tuntenut Joukoa, eikö hän tiennyt, että yksi ainoa sana saattoi myrkyttää koko hänen elämänsä, syöstä hänet epätoivoon juuri nyt, kun hän oli kohoamassa kukkulalle...

Nämä viimeksi kuluneet päivät olivat olleet hirveitä Jouolle, Hän oli kuin aavistanut, että Laila muuttuisi, oli pelännyt, ja se pelko oli tehnyt hänet niin voimattomaksi, ettei hän oikeastaan pystynyt mitään tekemään.

Hänen unelmansa onnenelämästä oli loppunut, eikä hän tuntenut itsellään olevan voimaa sitä koskaan enää saavuttaa. Oli tullut se, jota oli pelännyt... tullut aivan niinkuin olisi sen jo edeltäpäin varmaan tiennyt tulevan...

Ei Laila ollut koskaan häntä rakastanutkaan -- ei ainakaan niinkuin hän!

Ja sitä hän oli epäillyt jo alussa.

* * * * *

Vieraista eivät muut saapuneetkaan kuin neiti Saksinen. Toisilla oli ollut esteitä, ja rouva Saarinen oli sairastunut.

Neiti Saksinen ei ollut koskaan ennen käynyt Joukolassa, eikä Jouko ollut häntä ennen nähnyt. He tervehtivät toisiaan kuitenkin hyvin tuttavallisesti, kun Laila heidät esitteli.

Neiti Saksinen oli oppinut nainen, oppinut kirjoista ja elämästä ja pirteä puhumaan ja hyvin puhumaan. Eivät olleet montakaan minuuttia Jouon kanssa haastelleet, ennenkuin jo olivat vilkkaassa keskustelussa. Neiti Saksinen tunsi tarkoin suomalaisen kirjallisuuden, sen alusta nykyhetkeen asti; hän puhui mielellään siitä, niinkuin puhutaan asiasta, joka on rakas.

"Suomalainen kansallishenki on aivan omaperäistä, niin ettei sille ole vertaa Euroopassa. Suomalainen huumorikin on erilaista kuin muilla kansoilla, samoin laulut, sekä surulliset että iloiset. Euroopan kulttuuri on kyllä vaikuttanut meidänkin maassamme, mutta pohjasävel on kirjailijoillamme sama: ikävöiminen ja laulamisen halu. Uskon, että kerran tulee aika, jolloin kirjallisuutemme... olkoonkin että se nyt vielä on vähäinen... on maailman parhaimpia. Ei sen vuoksi, että meidän olisi suurempi tai nerokkaampi, mutta juuri sen vuoksi, että se on vereksempää, likempänä alkuperäistä maailmankatsomusta kuin suurten sivistysmaiden."

Hän istuutui keinutuoliin, jonka Jouko hänelle tarjosi. Oli jotakin läpitunkevaa hänen pienissä harmaissa silmissään, kun hän katsoi Joukoon.

"Minä niin kovin mielelläni puhun kirjallisuudestamme, sillä se on mielestäni kaikkein kallein omaisuutemme, jota meidän tulee hellävaroen ja rakkaudella hoitaa. Minä uskon, että juuri kirjallisuutemme on se valtti, että kun se kerran... ja varsinkin on tästä asiasta hauska puhua henkilölle, jonka tietää pitävän asiaa kallisarvoisena..."

Jouko oli istuutunut häntä vastapäätä, sytyttänyt sikaarin, ja hänen kasvonsa näyttivät neiti Saksisen puhuessa kirkastuvan. Ajatuksissaan hän puhalteli savuja kattoon, hyvillään jostakin isosta asiasta. Mutta sitten hän äkkiä säpsähti ja kysyi, sietikö neiti tupakansavua.

"Tupakoitsijoille ovat naiset yleensä hyvin äkäisiä, mutta minusta näyttää hauskalta, kun miehet tupakoivat, eikä minusta tupakanhaju ole ensinkään vastenmielistä. Polttakaa vain!"

"Sepä on hyvä, että on yksikään minunkin puoltani pitämässä", kiitti Jouko ja naurahti.

He alkoivat taas puhella kirjallisuudesta, siirtyivät siitä kirjailijoihin, lausuivat kumpainenkin ajatuksensa Suomen kaunokirjallisuuden parhaista tuotteista. Heillä oli monesta seikasta samanlainen käsitys.

Laila ensin vain kuunteli, mutta sitten hänkin otti osaa keskusteluun. Jouostakin oli synkkämielisyys kadonnut ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Omia aikojaan hän alkoi selitellä Kalevalasta aihetta, jota oli jo kauan ajatellut.

"Minä uskon", sanoi hän, "että sellaisesta aiheesta voisi syntyä mestarillinen teos. Lisäämällä rohkeita mielikuvia ja sovittamalla henkeä nykyisyyteen, voisi se olla suurena osviittana meille kaikille, koko Suomen kansalle, joka on hajoamaisillaan pirstaleiksi... ja ehkä hajoaakin."

"Todellakin! Se on rohkea ajatus! Siitä voisi syntyä, kuten sanotte, herra Vartto, mestariteos", lausui neiti Saksinen, luoden pitkän, tutkivan silmäyksen Joukoon, ja hänen silmänsä näyttivät mielihyvin katselevan varsinkin Jouon korkeaa otsaa.

"Niin on minun uskoni", sanoi vielä Joukokin.

Hetken perästä neiti kysyi:

"Mutta oletteko koskaan tullut ajatelleeksi syytä, minkävuoksi Suomen kansa nyt on näin hajaannustilassa...?"

"Olen sitä paljonkin ajatellut. Minulla on omat ajatukseni siitä, en niitä kenellekään tahdo tyrkyttää, en muista koskaan siitä puhuneenikaan. Voihan olla, että olen väärässä, mutta vakaumukseni on semmoinen. Muut saavat myös minun puolestani ajatella mitä hyvänsä, en sano toisten vakaumusta huonommaksi kuin omaanikaan. Mutta se on uskoni, että kehitys meidän maassamme on mennyt liian nopeasti eteenpäin. Niin kaikilla aloilla. Meidän hidas veremme ei ole ehtinyt perässä, suomalainen ei ole ehtinyt ajatuksissaan valmistua sulattamaan nopeasti toisiaan seuraavia kehitysasteita. Kun monen vuosisadan uni loppui ja kansamme heräsi, jaksoiko se sulattaa muutamana vuosikymmenenä koko sivistyneen maailman aatevirtaukset? Ei jaksanut. Ja siitä on syntynyt tämä sekasorto, sillä luonnotonta on ajatellakaan sopusointua ja keskinäistä rakkautta maassa, jossa on niin erilaisia intressejä ja niin erilaisia ihanteita ja jonka paras voima, ydin ja lämpö nyt vasta alkaa heräillä..."

He innostuivat puhumaan siitä, Suomen asioista yleensä ja sen tulevaisuudesta. Neiti Saksinen ihan lämpeni puhuessansa. Ja kuta enemmän hän lämpeni ja aatteistaan puhui, sitä enemmän Jouko häneen kiintyi. Sillä vaikka neiti olikin vanhapiika ja naisasian voimakas edustaja, ei hän silti ryöstänyt oikeuksia miehiltäkään. Eikä hän yleensä uskonut, että naisilla Suomessa koskaan oli ollutkaan orjan asema. Suuri runoilija ja kansansa lemmikki oli Väinämöinen, mutta paljon piti hänenkin, ihmemiehen, tehdä, ennenkuin naisen sydämen valloitti.

"Ja yleensä miehet ovat kohdelleet meitä hyvin. Paljon olemme saaneet ja toista vaadimme. Kaikki annetaan. Olisimmeko me naiset, ollessamme miesten asemassa, antaneet miehille mitä he tahtovat? Minä epäilen... Eivätkä kaikki naisetkaan ole Herran enkeleitä, se nyt on varmaa."

Laila väitti vastaan.

"Kyllä sinä, rakas Aurora, asian kuulisit, jos rouva Saarinen olisi täällä. Se ihminen ei liioin säästä miehiä."

"Hän tuomitsee miehiä liian ankarasti. Esimerkiksi..."

"Esimerkiksi missä...?" kysyi Laila, joka tuntui pitävän rouva Saarisen puolta.

"Esimerkiksi väittäessään, että kaikki langenneet naiset ovat eläviä todistuksia miesten raa'asta kevytmielisyydestä ja huonoudesta..."

"Onhan selvää, että niin onkin", sanoi Laila varmasti.

"Minun mielestäni se ei ole niinkään selvää", väitti neiti Saksinen. "Vai mitä arvelee, herra Vartto?"

"En ole sitä juuri tullut ajatelleeksi", vastasi Jouko välttäen.

"No niin. Mutta minä kuitenkin uskon, että ellei olisi kevytmielisiä, liehakoivia ja huonoja naisia, niin ei olisi huonoja miehiäkään..."

"Mitä sinä nyt oikein tarkoitat, rakas Aurora? Tarkoitatko, että naiset siis viettelevät miehiä, eikä päinvastoin?" kysyi Laila ihmeissään.

"En juuri sitä tarkoita. Mutta olen varma siitä, ettei yksikään mies voi vietellä oikeaa naista. Vaikka nainen onkin heikko, on hänellä synnynnäinen voima, jos sitä vain tahtoo käyttää, karkoittaa miehet luotaan niin kauas kuin tahtoo."

"Kylläpä nyt olet miesten puolesta! Mitähän Cecilia sanoisi...?"

"Cecilian kanssa olemme monesti tästä asiasta väitelleet. Kumpikaan meistä ei luovu mielipiteistään. Hän nyt muuten onkin semmoinen yksinvaltias, jonka pillin mukaan kaikkien muiden pitäisi tanssia. Ja sen hän kyllä on minulta kuullut."

Siitä asiasta riitti keskustelua pitkän aikaa. Jouduttiin lopulta puhumaan raittiusasiastakin, naisten vaikutuksesta yleensä siihen. Ja viimeiseksi kääntyi puhe kohta pidettäviin suuriin, naisten puuhaamiin arpajaisiin, joiden tulot käytettäisiin raittiusseuran oman talon rakennusrahaston kartuttamiseksi.

Oli jo melko myöhäinen, kun neiti Saksinen läksi.

Laila tuli saattamaan kappaleen matkaa.

"Äärettömän miellyttävä mies tuo sinun miehesi on, Laila. Vaikkei hän ole kaunis, on hänen silmissään jotakin niin sanomattoman lempeää ja suurta, että hän vaikuttaa ehdottomasti vieraaseen", sanoi neiti Saksinen. "Ihanaa on varmaan tuollaisen ystävän kanssa keskustella, vaihtaa ajatuksia pahoina päivinäkin", virkkoi hän sitten, kun Laila ei puhunut mitään.

"On niinkin, mutta on toisinkin. Miehistä ei tiedä, mitä ne ovat", virkkoi Laila siihen. "Tietysti sellaiset miehet, joilla on aatteita ja tunteita, ovat erilaisia kuin tavalliset jokapäiväiset ihmiset. Niin minä ainakin uskon. Ja varsinkin runolliset luonteet."

"Vikansa on runollisillakin luonteilla..."

Lailan teki mieli kysyä vähän muutakin neiti Saksiselta. Ei kuitenkaan kysynyt, vaan sanoi hyvästi ja palasi kotia.

Jouko oli vaipunut mietteisiinsä, selaillen jotakin vanhaa käsikirjoitusta.

"Mitä pidit neiti Saksisesta?" kysyi Laila.

"Ainoa tuntemani nainen, jolla on avara, jalo ja puolueeton maailmankatsomus", vastasi Jouko. "Sellaisia naisia Suomi tarvitsisi, varsinkin nousevan nuorison opettajina."

Laila ei kiittänyt, ei moittinut.

6.

Rouva Saarinen ei ollut kertaakaan käynyt Joukolassa Jouon ollessa kotona. Kun Laila tiedusteli häneltä syytä siihen, selitti hän:

"Hänellä on, miehelläsi, niin omituinen ja kummallinen tapa tähdätä ja katsoa ihmisiä vasten silmiä, että on oikein vaikea olla hänen seurassaan."

Mutta sitä useammin Laila kävi Saarisella. Eräänä aamupäivänä sinne mennessään hän oli tavattomasti liikutettu, ikäänkuin suuressa hädässä. Rouva Saarinen ei ollut kotona. Insinöörillä oli vieras, vanha tuttu, kotikyläläinen, joka oli matkalla pohjoiseen.

Insinööri tuli päästämään Lailan sisälle. Oli erinomaisen hyvällä ja reippaalla tuulella.

"Täällä on vieraskin, vanha tuttu, joka tuntee miehennekin. Ovat koulutovereita Jouon kanssa. Muuten me olemme samasta pitäjästä kotoisinkin."

Insinööri istui vieraansa kanssa salissa.

"Rouva Vartto ja asemapäällikkö Hirvi", esitteli insinööri.

Asemapäällikkö oli pitkä, komea herra, mustatukkainen ja mustapartainen. Laila näki kaikesta hänen käytöksestään, että se mies oli paljon elänyt suuressa maailmassa. Niin keveää, kohteliasta ja mallikelpoista oli hänen kumarruksensakin, että Laila melkein meni hämilleen, kun ei ollut tottunut niin sulaviin liikkeisiin.

"Me olemme hyvinkin hyvät toverit miehenne kanssa", selitti herra Hirvi, kun he ensin olivat muusta puhelleet. "Olemme luokkatoverit. Emme ole tavanneet toisiamme ylioppilaiksi tultuamme, emme ainakaan kahdeksaan vuoteen. Olen kuullut, että hän työskentelee sanomalehtimiehenä ja että hän nyttemmin on onnellisessa avioliitossa. On hauska kuulla vanhoista tovereista hyviä uutisia. Ja hauska on häntä tavata. Asioitteni vuoksi tuskin olisinkaan poikennut kaupunkiinne, ellei minulla täällä olisi ollut kahta vanhaa tuttavaa: kirjailija Jouko Varttoa ja insinööri Saarista..."

"Mutta meitä muistit, ha, ha", nauroi insinööri, joka oli kovasti mielissään vieraan tulosta. "Meitä muistit! Monta hauskaa on pidetty siellä kotipitäjässä, mutta vielä hauskempaa Helsingissä, ha, ha, ha."

Insinööri näytti olevan kuin irti maasta. Hän oli kuin isäntä ainakin talossaan, liikkui rohkeasti, heitteli tupakan tuhkaa mihin sattui ja istahti puhellessaankin mihin sattui. Eikä hänessä nyt näkynyt sitä arkaa, pelkäävää ilmettä niinkuin ennen. Ei hän nyt näyttänyt pelkäävän, että joku iskisi häntä edestä tai takaa päin.

"Hauskat ne sentään ovat muistella, ne entiset poikavuosien rohkeat hommat, ja vielä hauskempaa on tavata tovereita onnelliselta, olleelta ajalta", puheli hän, hyvin liikutettuna.

"Niin on. Eivät ne ajat enää koskaan palaja", virkkoi herra Hirvi surumielisesti.

Sitten hän kääntyi Lailan puoleen ja alkoi kysellä yhtä ja toista Jouon voinnista. Aikoi käydä tapaamassa.

"Hauska mies hän oli jo kouluajalla", muisteli hän, ja hänen valkoiset hampaansa hohtivat kauniisti tummien viiksien alta. "Hän sepitti pilarunoja opettajista, lauloi kaupungin neideistä ja koulupoikien ahtaasta elämästä. Hän oli koko toveripiirin hauskuus, ja me ennustimme hänelle suurta tulevaisuutta... Mutta vaikka hän muuten oli niin hyvä ja toveriensa rakastama, oli hän heikko viettelyksille ja seurusteli yhtä kernaasti huonojenkin kanssa... Niin... puhun vain tämän oikeastaan kiittääkseni häntä... Olen sydämessäni iloinnut, kun kuulin, että hän on löytänyt elämänkumppanin, sillä yksin hän ei pystynyt elämään, niin huojuva oli hänen luonteensa, niin rikas hänen kuvitusvoimansa. Hyvä, mutta heikko mies..."

"Niin vain, niin vain", myönsi insinöörikin. "Mutta hänellä onkin rouva kuin puhtain kulta, joka kuljettaa eksynyttä lammasta. Hyvä se on, hyvä se on, että heikoilla miehillä on lujat vaimot, eikös olekin?"