Part 4

"Koetinko! Jumala taivaassa tietää, mitä olen koettanut ja mitä olen kärsinyt. Kummallisempaa juomaria kuin miesvainajani ei mahtane maailmassa olla..."

"Hän oli kai raivokas, pahanilkinen ja juonikas niinkuin kaikki juopot ovat", arveli rouva Mönkkönen.

"Ei ensinkään. Me olimme yksitoista vuotta naimisissa, eikä hän yhtään ainoaa kertaa puhunut minulle pahaa sanaa, ei selvänä eikä juovuksissa... Minä koetin häntä tyynnyttää, ja itku silmin kielsin häntä lähtemästä kaupungille ja maistamasta viinaa, mutta siitä huolimatta hän tuli juovuksissa kotia, välisti vasta aamupuoleen yötä... Kun itkin ja rukoilin ja valitin, teki hän lupauksia, mutta jonkun viikon kuluttua hän taas alkoi juoda..."

"Hän oli aivan karaktääritön raukka", päätti rehtorin leski.

"Ja perhe tietysti sai olla nälinkuoliaana", arveli Mönkkösen rouva.

"Ei minulla mitään puutetta ollut. Hän huolehti kaikesta, ja usein hän juovuksissaankin toi lapsille minkä mitäkin. Kerran hän sanoi minulle: 'Älä sinä itke minun surkeuttani, itse itken sitä enemmän.' 'Miksi sitten juot Ja saatat minut tämmöiseen kauheaan kiusaan?' kysyin häneltä. 'Et sinä ymmärrä', vastasi hän, enkä sen enempää saanut häneltä tietää... Luulin rakkaudella ja hyvyydellä voivani hänet pelastaa, mutta pahoin petyin. Ja minun ajatukseni ja vahva uskoni on, että toverit hänet viettelivät."

Oltiin hetki ääneti, sitten alkoi rouva Saarinen puhua:

"Merkillinen juoppo hän tuntuu olleen, miesvainajasi, kyllä kuulen. Mutta minä olen varma, että kun olit kaiken parhaasi yrittänyt ja rakkaudella ja lempeällä suhteella koettanut häneen vaikuttaa eikä parannusta näkynyt, olisi sinun pitänyt ruveta kovaksi ja armottomaksi eikä antaa hänelle vähällä anteeksi rikotuita lupauksiaan. Semmoinen lammas kuin miehesi olisi kyllä ottanut paremmin oppiakseen kurista..."

"Ei, ei, hyvä Cecilia. Rouva Räty, lähin naapuri, neuvoi minua niin. Kerran sen tein, ja tein sen perinpohjaisesti... muistaakseni lennätin hänelle muun muassa vesisangon vasten silmiä..."

"No, kuinka kävi, auttoiko?" kysyttiin monella suulla.

"Hän viipyi viikon poissa, ja kun hän palasi, oli hän taas juovuksissa ja sanoi, että ellen antaisi hänen olla rauhassa silloin kun hän ei häirinnyt minua, saisin minä hänen vuoksensa olla missä tahdoin. Ja ellen tahtoisi siihen suostua, olisi hän valmis muuttamaan muualle, mutta huolehtisi kyllä perheestään silti. Siitä saakka en puhunut hänelle yhtään mitään, en hyvää, en pahaa. Hän sai juoda tai olla juomatta, en välittänyt. Ja pian sen jälkeen hän putosikin junasta..."

Se oli rouva Aallon kokemus juoposta miesvainajastaan. Hän oli siitä kertonut itkussa silmin, ja osanottavina olivat toiset kuunnelleet. Kun hän lopetti, istuivat muut ääneti, mutta rouva Saarinen selitti:

"Onhan olemassa monenlaisia juoppoja, samoinkuin on monenlaisia karaktäärejäkin, mutta kyllä tämä sinun kertomuksesi, rakas Hilda, tuntuu vähän liioitellulta..."

"Kuinka niin?"

"Ei ole mahdollista, että niin uppojuoppo kuin miesvainajasi olisi voinut olla sanomatta vaimolleen pahoja sanoja, eikä ole myöskään mahdollista, että hän huolehti perheestään niin hyvin kuin kerrot. Juopon elämä ei voi olla sellaista. Se on ihan mahdotonta. Sittenhän ei kurjuutta olisi, ei puoltakaan, olemassa. Liian hyväksi juomariksi sinä kuvailet miesvainajasi, joka on murtanut terveytesi ja tehnyt kotinsa itkun ja surun kodiksi..."

Rouva Aalto ei vastannut siihen, mutta kun rouva Saarinen näytti odottavan lisäselvityksiä, virkkoi hän ainoastaan:

"Niin se vain minun elämässäni on ollut. En osaa sitä sen paremmin selittää. Sen ainoastaan tiedän, että paha ei miesvainajani minulle ollut..."

Mutta nyt innostui opettajatar Saksinenkin, joka tähän asti ei ollut muuta kuin kuunnellut. Hän oli elähtänyt vanhapiika, pitkä ja luiseva, kasvot kuin kivestä ja kädet pitkät ja jäntevät.

"Minä uskon hyvin mahdolliseksi kaiken sen, minkä ystävättäremme Hilda Aalto miesvainajastaan kertoi", aloitti hän, mutta vaikka hän koetti saada ääneensä lempeyttä ja sointua, tulivat sanat kuivina ja voimattomina ikäänkuin ulkoa opittua läksyä lukiessa, ja ylähuulessa olevat pitkänlaiset partakarvat liikahtelivat silloin omituisesti. "Miksi ei voisi olla sellaisia juoppoja? Minä tunnen ihan samanlaisen miehen, hänen nimeään en tahdo tässä mainita, miehen, jossa ei kerrassaan ole mitään muuta vikaa. Selvänä ollessaan hän on ahkera ja säännöllinen, mutta kun hän on ruvennut juopottelemaan, eivät häntä pidätä taivaan eivätkä maan voimat. Hän katuu kyllä, mutta lankeaa uudestaan, hän kiroaa viinaa ja soisi sen tuhannen penikulmaa maan alle. Mutta kiusauksia hän ei kykene vastustamaan. Mitä opettaa meille tämä? Se selvästi näyttää, että viinanhimo on voittamattoman voimakas; kun sen orjaksi on joutunut, niin näyttää kuin ei mikään, ei suurin sydämen ja sielun muutoskaan voisi sitä kuolettaa. Juomarin tila on hirvittävä, surkea ja surkuteltava. Viinanhimo on niin väkevä, että juomari kadottaa kaiken tahtonsa jo silloin, kun hän tuntee viinan lemua sieraimissaan. Juomarit ovat sairaita, ja juoppous on tauti, itse tartutettu. Ei ole mitään toivoa, ei edes mahdollisuuttakaan toivoon, että juoppous loppuu, ennenkuin täydellinen kieltolaki on olemassa. Silloin katoaa tauti kuin itsestään, silloin alkaa uusi onnellinen aika koko maailmassa... Mutta äskeiseen palatakseni ja siihen, jota oikeastaan tarkoitin sanoa: sitä en koskaan usko hyväksi keinoksi, että juomaria kovuudella kohdellaan, olettaen, että juomari muuten on normaali. Siksi minä en hyväksy sitä tapaa, jota äsken arvoisa emäntämme esitteli..."

"Mutta, rakas Aurora, luuletko juoppojen sitten hemmottelemalla tapansa parantavan! Kun he näkevät, ettei heitä mistään muistuteta, uskovat he lopulta, etteivät heidän vaimonsa juoppoutta niin suurena vikana pidäkään..."

"En nyt juuri sitä tarkoittanut."

Nyt sekaantuivat kaikki keskusteluun, ja syntyi väittely. Laila yksin pysyi ääneti.

"Lausukaa tekin mielipiteenne!" virkkoi rouva Raappana Lailalle ja kävi hänen viereensä istumaan.

Mikä lieneekään ollut tuossa ihmisessä, kun hänen läsnäolonsa niin vaivasi Lailaa? Näytti niinkuin noiden vinossa olevien huulten takana olisi kokonainen maailma paljasta piruutta ja katkeruutta. Ja kuinka hänen silmänsä kiiluivat!

"Mistä minä tietäisin", vastasi Laila hänelle melkein arasti. "Kuuntelen nyt vain kokeneiden ja vanhempain ihmisten puheita. Tiedän niin vähän juoppoudesta, sillä kotonani en ole koskaan nähnyt viinaa liikuteltavan..."

"Olette kai ollut Helsingissä? Kyllä kai siellä juoppoja näkyi!"

"Nähnyt kyllä olen. Ja paljonhan olen sekä nähnyt että kuullut siitä kurjuudesta, jota juoppous tuottaa..."

"Hyvä olisi, jos ei teidän tarvitsisi sitä itse koskaan kokea..."

Taas olivat hänen huulensa niin pirullisesti vinossa. Mitä tuo ihminen oikein tarkoitti, ja minkä vuoksi hän tähtäsi Lailaa silmiin kuin nielläkseen?

Huu, kuinka vastenmieliseltä tuon ihmisen läsnäolo tuntui Lailasta! Hyi!

Laila yritti ennen illallista lähteä kotiin. Mutta siihen talon emäntä pani jyrkän vastalauseensa. Hän tahtoi vielä noudattaa vanhaa hyvää tapaa tarjoamalla vierailleen illallista.

"Ja varsinkin sinulle, joka olet hiljan tullut seuraamme ja olet muutenkin ventovieras kylässämme. Ja minä luulen, että tuskin sinulle, enempää kuin muillekaan, muissa perheissä tarjotaan", sanoi hän sitten kuiskaamalla Lailalle.

Ja Laila jäi illalliselle.

Kun hän jätti hyvästi, oli rouva Saarinen ihan liikutettu.

"Hyvästi, hyvästi, rakas Laila! Älä nyt unhota meitä!" hyvästeli hän ja suuteli Lailaa poskelle, niin että hänen leuassaan oleva syylä koski Lailan huulta.

Mutta ulostultuaan Laila pyyhkäsi nenäliinallaan huuliaan ja lähti astumaan kotiaan kohti.

3.

Lailan kotiintullessa Jouko valvoi vielä, vaikka kello kävi jo kahtatoista.

"Kylläpä hyvänä pidettiin, kun unhotat Joukosi kokonaan!" sanoi hän ja sulki Lailan syliinsä.

"Siellähän, veikkonen, tarjottiin komea illallinen, enkähän voinut pahoittaa talonväen mieltä lähtemällä pois kesken."

"Ja hauskaa oli?"

"Oli kyllä."

Mutta äänestä, jolla Laila sen sanoi, kuuli Jouko, ettei siellä ollut tainnut olla kovinkaan hauskaa.

"Aivan vaimoväkeäkö siellä oli?"

"Ihan naisia kaikki. Ei muita herroja kuin itse isäntä, insinööri Saarinen. Millä sinä olet aikaasi kuluttanut?"

"Olenpahan tässä lueskellut ja kirjoittanutkin vähän pääkirjoitusta. Mutta kauhean ikävä on olla yksin..."

"Ei minullakaan sentään niin hauskaa ollut... Kuulehan, siellä oli muun muassa eräs opettajanrouva Raappana, joka sanoi tuntevansa sinut..."

"Raappana? Mikä hänen tyttönimensä lienee?"

"Ida Salminen, kotoisin Keski-Suomesta. Tunnetko sinä hänet?"

Laila huomasi, että Joukon kalpeille kasvoille ilmausi hieno puna.

"Kyllä minä hänet tunnen. Vai on hän naimisissa opettaja Raappanan kanssa! No mitä hänestä?"

"Ei mitään erityistä. Mutta kauhean tyly ja ilkeän näköinen hän minusta oli niin nuoreksi rouvaksi..."

"Oli hän tyttönä ollessa tavallinen, hirveän koketti, mutta aika sievä."

Laila oli hetken aikaa hiljaa ja sanoi sitten:

"Hän tiedusteli, kuinka sinä voit ja oletko raitis. Ja katsoi minuun niin pirullisen ilkeästi. Missä sinä häneen olet tutustunut?"

"Olipahan kerran. Ikävää se on sinun kuulla, mutta kyllä minä sen kerron, jos tahdot. Sekin kuuluu kulkurielämääni..."

"Onko se hyvin kauheaa minun kuulla?" tiedusti Laila, tullen uteliaammaksi.

"Ei se niin kauheaa ole. Se on vain juopon elämäntarinaa."

"No, kerro sitten. Parempi on, että kuulen sen sinulta kuin häneltä, tuolta vinohuuliselta irvistelijältä... kun sinä et vain olisi tehnyt mitään kauheaa..."

"Ei siinä niin kauheaa ole. Olin häneen tutustunut ja hän tahtoi alinomaa laulujani ja juoksi jäljessäni, selvään osoittaen, että hän muka oli minuun rakastunut. Kerran sitten, kun satuin kelpo humalaan, kosin häntä. Hän riemastui, ja me olimme muka kihloissa. Mutta sitten hän sai selville juopotteluni ja antoi rukkaset, jotka minä kiitollisesti otin vastaan. Selvillä päin en koskaan olisi sitä tehnyt. Semmoinen on meidän seikkailumme..."

"Eihän se sitten niin kummaa ole. Mutta pistelee se minua sittenkin vihaksi. Eihän teidän kesken vain mitään muuta ole ollut?" kuulusteli Laila innokkaammin.

"Ei niin mitään. Enkä ole hänestä sittemmin kuullut halaistua sanaa ennenkuin nyt."

Laila näytti miettivän jotakin muuta ja kysäisi sitten:

"Oletko sinä vielä muittenkin kanssa ollut kihloissa?"

"En. Ja vaikka olisin kihlannut koko maailman naiset, niin en ole koskaan ketään muuta rakastanut kuin sinua enkä koskaan rakasta", sanoi Jouko lämpimästi ja painokkaasti.

Laila kiepsahti hänen kaulaansa.

"Aina yksin olen siis sinun sydämessäsi", riemuitsi hän.

"Yksin sinä... aina ja iäti... Kun saisin sinut tämmöisenä pitää..."

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, etteivät pahat ihmiset ryöstäisi sinua minulta eivätkä minua sinulta... Voi, jos kuitenkin pääsisimme pois tästä kaupungista... Olisin valmis tekemään vaikka mitä, kunhan pääsisin maalle. Ja vielä minä sen teenkin."

"Älä nyt haaveksi vielä sitä. Isäukko siellä kotona muistaa meitä kyllä."

"Muistaneeko? Taitaa kirota sinutkin, minun vuokseni..."

"En usko. Luotamme tulevaisuuteen."

* * * * *

Jouko oli Lailaa odottaessaan päättänyt ilmaista Lailalle salaisen pelkonsa ja heikkoutensa... Eihän Laila tiennyt suunnillekaan, minkälainen juoppo hän oli ollut, ei osannut nytkään aavistaa, kuinka kovat ja ärsyttävät hänen kiusauksensa olivat. Jos Laila tietäisi, kuinka heikko hän oli, ei hän uskaltaisi jättää häntä, Joukoa, hetkeksikään itsekseen. Tulisi toimistostakin noutamaan ja saattaisi sinne. Kaikki tuo pitäisi hänen voida Lailalle sanoa, silloin saisi hän voimia enemmän, ja vanha himo katoaisi...

Mutta saattaisiko hän sitä niin avomielisesti sanoa, ja olisiko varmaa, että Laila ymmärtäisikään, kuinka heikko hän oli!... Mutta sen hän tunsi, että ellei hän sitä voi tehdä, ellei suoraan voi tunnustaa raukkamaisuuttaan, ei hän koskaan olisi varma voitostaan. Mutta Laila oli jo hänestä päässyt niin hyvään uskoon, luotti häneen aivan varmaan, uskoi, että hänellä oli voimia aivan kylliksi voittaakseen kaikki kiusaukset. Mitä Laila ajattelisi kuullessaan, kuinka ääretön raukka hän on? Kestäisikö hänen rakkautensa? Eiköhän hän kuitenkin syvällä sydämessään tuntisi katumusta siitä, että oli uhrannut nuoren elämänsä ja sitonut itsensä viheliäisen juopon viereen elämänsä ajaksi?

Sitä oli Jouko kaiken iltaa mietiskellyt, pääsemättä selvyyteen, kumman tekisi.

-- Mahdotonta on, että Laila, niin nuori ja kokematon, voisi asettua minun sijalleni, voisi edes kuvitellakaan, kuinka kovissa koettelemuksissa minä elän! -- päätteli hän, eikä hän saanut sanotuksi Lailalle mitään pelostaan.

Kun he jo olivat asettuneet vuoteilleen ja Laila toivottanut hyvää yötä, valvoi Jouko vielä, kynttilän palaessa hänen vuoteensa vieressä. Uni oli karkkoutunut hänestä, ja hän tunsi kuin kuumetta ruumiissaan. Ajatukset rynnistivät entisyyteen, viheliäiseen elämään, lankeemuksiin ja kurjuuteen. Ei hän tiennyt, tuo pyhä, puhdas olento tuossa hänen vierellään, minkälaisessa loassa hän oli rypenyt, kuinka suuriin synteihin oli langennut.

Hän nukkui jo, poven tasaisesti kohoillessa valkoisen yönutun alla. Tumma tukka oli valahtanut ohimoille, puoleksi peittäen vereviä poskia, ja valkoinen kaula pistihe näkyviin ikäänkuin puhtauttaan pohottaen. Laila parka! Hän oli uskonut Jouossaan olevan niin paljon hyvää, oli kuvitellut hänet teräväpäiseksi, lahjakkaaksi mieheksi, joka pystyisi tekemään suuria. Ei suinkaan osannut aavistaakaan, että hänen vieressään makasi tylsistynyt, epätoivoinen mies, jolla ei tuntunut olevan voimia mihinkään...

... Kun saisi hänet noin pitää vierellään aina! Kun eivät pahat ihmiset pääsisi hänen tunteitaan jäähdyttämään! Kun ei mitään tapahtuisi, mikä veisi hänet!...

-- Mutta ne kai tulevat vielä kerran kaikki hänen tietoonsa, kerran ne tulevat päivän valoon hurjisteluni syntiset ajat -- ja minä saan ne maksaa kuolemallani. Koston käsi viittoo pääni päällä ja iskee säpäleiksi ihanan onneni... Enhän ole muuta ansainnutkaan!

Hän käänteleiksen vuoteellaan kuin kuumeessa, oli vuoroon vasemmalla, vuoroon oikealla kyljellään, asettui selälleen, kattoon tähystellen, koetti ummistaa silmänsä ja nukkua...

Mutta silloin vihlaisivat villit tuskat hänen rintaansa, ja semmoinen hirmuinen epätoivo sai vallan, että hän oli kiljahtaa. Jos kuitenkin olisi herättää Laila! Ja kertoa kaikki, mitä muistoon johtui, ei mitään salata!...

Mutta Laila nukkui niin rauhallisesti, ja keltainen paksu sormus kiilteli kauniisti valkoisen käden hienossa sormessa.

Eikä Jouko hennonnut herättää.

Hän oli aavistanut, että Laila joutuu täällä kaupungissa naistuttavien seuraan, joita on niitäkin monenlaisia. He voivat vaikuttaa nuoreen, kokemattomaan naiseen. Ja sitten nuo "aatteet" ja yhdistykset ja seurat, joihin Lailakin pyrki... Kaikkien naistenhan piti nyt tänä onnettomana aikana ajaa aatteita, kaikkien tehdä voitavansa kansan ja isänmaan onneksi! Eikä kukaan ajatellut, että naisen suurin vaikutus oli kotona, että kotona oli se siemen kylvettävä, joka kerran itäisi!...

Voi kuitenkin, kun saisi jättää tämän kaupungin elämän ja muuttaa Lailansa kanssa kauas Karjalan korpiin, missä eivät kiusaukset kävisi, missä saisi pitää Lailan omanaan ja kotonaan!... Kun Laila suostuisi, olisi hän kyllä valmis. Voisivathan he elää niinkuin muutkin köyhät ja syödä sitä, mitä jaksaisivat ansaita...

Mutta Laila oli kunnianhimoinen ja toivoi mieheltään suuria, -- ei hän suostuisi hautaantumaan erämaahan...

Kun Jouko aamulla heräsi, oli Laila jo kotitoimissa, keittiössä hääräten.

"Sinä olet unissasi puhunut koko yön ja kironnutkin väliin", sanoi Laila, nähtyään Joukon heräävän.

"Minä kai olen uneksinut jotakin pahaa", vastasi Jouko.

"Pahaa kai se oli... Puhuit sinä kerran Almastakin... Ehkä on sekin joku vanha ja hyvä tuttu", ja Lailan äänessä oli ikäänkuin kovempi sointu.

"En muista koskaan sen nimellistä tunteneenikaan."

Ja Jouko naurahti Lailalle. Sen pitemmältä ei Lailakaan jatkanut.

"Aiotko tänään lähteä niitä arpajaisvoittoja valmistamaan?" kysyi Jouko, hankkiutuessaan toimistoon ja kootessaan pöydällä olevia paperiliuskoja taskuunsa.

"Kyllä minun täytyy mennä, kun vielä on niin paljon valmistamatta ja olen varmasti luvannut tulla."

Jouko ei sanonut siihen mitään, mutta Laila oli huomaavinaan jonkunlaista kylmyyttä hänen katseessaan, kun hän mennessään hyvästeli Lailaa.

Ei kai minun sovi olla kuin mikäkin nolla, kun kaikki muut hommaavat, -- puolusteli Laila itseään Joukon mentyä.

Laila ei ollut oikein tyytyväisellä tuulella. Pitkin aamua oli kaikenlaisia kysymyksiä risteillyt hänen ajatuksissaan...

Hän oli kirjoittanut isälleen ja pyytänyt vähäistä raha-apua, sillä heidän täytyi elää liian niukasti. Laila tiesi hyvin, ettei ukko voinut olla antamatta, siksi paljon hän piti Lailasta, vaikka hän oli vanhuksen mieltä kovasti pahoittanut menemällä naimisiin Jouon kanssa... Epäilemättä hän lähettääkin... oli jo kerran ennenkin lähettänyt...

Mutta näin joulun lähetessä ja nähdessään miten muista kirjailijoista mainittiin sanomalehdissä, kuinka he julkaisevat uusia teoksia jouluksi, oli Lailan monesti tehnyt mieli kysyä Jouolta, eikö hänkin aikonut julkaista jotakin... Kihlauksensa aikana Jouko oli puhunut jostakin suuremmasta kansanomaisesta romaanista, johon hänellä jo oli runko valmiina ja jota oli aikonut ruveta täyttelemään... Ei ollut Laila nähnyt runkoakaan, eikä hän ollut tavannut Joukoa muuta kirjoittamassa kuin sanomalehtiselostuksia... Eräältä joululehdeltä oli tullut pyyntö saada joku hyvä novelli lehteen, mutta tuskin oli Jouolta tullut sitäkään kirjoitetuksi...

Jouko oli ollut niin kummallinen näinä viime aikoina. Saattoi istua tunnittain keinutuolissa, vihellellä ja miettiä. Eikä hän monta sanaa puhunutkaan. Usein hän näytti olevan synkissä ajatuksissakin. Ja kun Laila kysyi syytä, vastasi hän, ettei se ollut mitään, hänen tapansa oli vain näin mietiskellä...

Kihlauksensa aikana Jouko oli usein ottanut puheeksi, että kun hänellä olisi varoja, muuttaisivat he Helsinkiin ja hän alkaisi jatkaa lukujaan, sillä hän oli siellä ollessaan vähin lueskellutkin... Olisiko Jouko sitä surrut ja miettinyt? Sitä ajatellut, ettei päässyt lukujaan jatkamaan, vaan täytyi niukalla palkalla työskennellä sanomalehtityössä, joka oli aikaa kuluttavaa ja rasittavaakin?

Kuka tiesi?

Mutta _joku_ syy hänellä oli. Ei hän muutoin olisi voinut muuttua noin alakuloiseksi.

Nythän heillä toki oli palvelustyttökin, ettei Lailankaan tarvinnut enää rasittaa itseään... Siitäkin huolesta Jouko oli päässyt...

Mutta mitä hän tarkoitti noilla puheillaan sinne Karjalaan muuttamisesta? Olisihan hullutusta hautautua sinne erämaahan eikä tietää muiden ihmisten riennoista mitään...

Ja miksi hän ei innostu mistään! Ei hän ole huvitettu kenenkään seurasta, ei milloinkaan halua Saarisellekaan, vaikka ovat Saarisen kanssa samasta pitäjästä kotoisin! Raittiusseuran iltamissakin hän enimmäkseen istua jurottaa yksin, tyytymätön ilme kasvoillaan...

Noita Laila mietiskeli, valmistellessaan lähtöään naisten yhteiseen työpaikkaan, kansakoulun työsaliin.

Mennessään hänen tuli kulkea insinööri Saarisen talon ohi, ja sinne hän tavallisesti matkallaan poikkesi, ottamaan rouva Saarisen kumppanikseen. Niin nytkin.

Insinööri, pieni, aran näköinen herra, tuli avaamaan ja toivotti tervetulleeksi.

Cecilia oli viimeistelemässä pukuaan, joutuisi juuri heti...

"Te naiset toimitatte täällä niin paljon, että täytyy oikein ihmetellä", lausui insinööri Lailalle ja käski istumaan. "Te uhraatte niin paljon aikaanne ja vaivaanne, että... Minä vain ihmettelen, miten kaikilla riittääkään aikaa olla niin paljon kotoa poissa..."

"Ei mikään uhraus ole liian suuri niin äärettömän ylevän asian hyväksi", sanoi Laila varmasti.

Insinööri oli erinomaisen kohtelias, kumarteli vähäväliä ja oli aina niinkuin olisi pelännyt jotakin iskua joko edestä tai takaa.

"Niinpä tietenkin, niin vain", myönsi hän heti Lailalle, mutta silmättyään ympärilleen hän virkkoi varmalla äänellä:

"Kyllä minä kuitenkin uskon, että suurimmaksi osaksi se on hukkaan tehtyä työtä..."

Mutta samassa tuli rouvakin, Cecilia, joka oli kuullut insinöörin viimeiset sanat.

"Mitä pappa nyt joutavaa jaarittelee!"

Insinööri tuli kuin tulisille hiilille, kumarteli Lailalle ja mutisi jotakin, että hänellä oli hyvin kiireellisiä töitä, -- ja meni kuin rakkikoira huoneeseensa.

"Hän on semmoinen lammas, ettei hänen puheistaan ole lukua", sanoi Cecilia Lailalle kuin sivumennen. "Sissoo... nyt ollaan valmiit", hän lisäsi ottaen eteisen nurkasta ison nyytillisen ompeluksia.

Kun he ehtivät kadulle, lausui hän:

"Kävelemme tuolta rantakatua, että ehdimme vähän puhella." Ja he kääntyivät rantaan päin.

"Kuinka miehesi jaksaa?" kysyi hän sitten yhteen menoon.

"Kyllä hän hyvin voipi", vastasi Laila.

"Sepä on hauskaa. Rouva Raappana kertoi sinun mentyäsi tuttavuudestaan miehesi kanssa. Hehän ovat olleet kihloissakin, kuulin ma!"

"Kuuluvat olleen", sanoi Laila välinpitämättömällä äänellä.

"Mutta onneksi rouva Raappana antoi rukkaset, -- kuten hän sanoi."

"Saattoipa olla onneksi molemmille. Kyllä mieheni on siitä kertonut."

Laila koetti sanoa sen sillä äänellä, että rouva Saarinen ymmärtäisi hänen kyllä jo tietävän sen eikä haluavan enää kuulla siitä.

Mutta rouva Saarinen jatkoi:

"Niin, sehän on kyllä surkeaa, että lahjakkaimmat ihmiset joutuvat viinan uhriksi... Ja se on niin tavallista vieläkin nuorten miesten kesken siellä suuressa maailmassa... Mutta yhtä asiaa aion sinulta kysyä, Laila. Ja minä puhun sinulle ystävänä enkä opettajana. En mitenkään tahtoisi kajota näin arkaan asiaan, varsinkaan aviopuolisoiden kesken, mutta minä ihmettelen rohkeuttasi... tai voisinko uskoa, että se on lapsellisuutta, nuoren sydämen haavetta, joka ei sinusta vieläkään ole lähtenyt... tarkoitan... Aioin kysyä tiesitkö, että miehesi oli juoppo? Nämähän ovat tietysti meidän kahdenkeskisiä asioita, ja minä pyydän olla hyvä ystäväsi, jolle voit uskoa salaisuutesi niinkuin uskoisit äidillesi..."

"Hän sanoi sen itse", vastasi Laila.

Rouva Saarinen katsoi pitkään ja kysyvästi Lailaan, ikäänkuin epäilisi hänen sanojaan.

"Kihloihin mennessänne jo...?" kysyi hän sitten.

"Silloin... ja ennenkin."

He kävelivät tuokion ääneti. Rouva Saarisella tuntui olevan niin äärettömän paljon sanomista, ettei hän tiennyt mistä ja kuinka alkaisi.

"Niin... Kyllähän minun täytyy myöntää, että on paljon nuoria miehiä, jotka aikansa ovat juoneet ja hurjistelleet, mutta sitten kerrassaan heittäneet pois. Ja heistä onkin tullut parhaita raittiuspuhujia ja muutenkin kelpo miehiä."

"Niin... eiväthän juomarit ole huonoja luonteita, vaikka kyllä heikkoja", tuumi Laila.

"Niin sanotaan. Mutta sittenkin ihmettelen, kuinka sinä, joka olet saanut akateemisen sivistyksen, olet lahjakas ja sitäpaitsi rikas ... kuinka sinä et tullut ajatelleeksi, että kehityksesi keskeytyy, tulevaisuus, joka olisi voinut olla mitä suurin ja ihanin, on kerrassaan mennyttä joutuessasi aviovaimoksi..."

"Ei minulla mitään lahjoja ole... tavallinen ihminen vain", sanoi Laila jotakin vastatakseen.

He olivat jo ehtineet lähelle koulua.

"Nämä ovat tietysti _meidänkeskisiä_ asioita, joita ei kukaan muu saa tietää... ja luota minuun, Laila. Niin, ja vielä yksi asia... Totta kai miehesi tietää, että sinä olet rikas... tiesi jo silloin kun kosi...?"

"Sitä en tiedä, eikä hän koskaan ole minulta sitä kysynyt. Ei ennen eikä nyt."

"Ole varma, että hän on sen tiennyt, ennenkuin on sinua nähnytkään!"

"Mistä Cecilia sen on kuullut?" kysyi Laila tiukasti, ja posket lensivät tulipunaisiksi ja silmät leimusivat.

"Pitääkö minun sanoa!"

"Pitää... ja paikalla!"

Ja Lailan äänessä tuntui suuttumuksen tuima värinä.

He olivat juuri koulun portilla.

"No, kuka on sanonut?" hoputti Laila.

"Rouva Raappana, joka tuntee miehesi hyvin."

Rouva Raappana! Tuo vinohuulinen, ilkeäsilmäinen lehmä!

Ja sanaakaan enää toisilleen virkkamatta he nousivat koulun rappusia ylös huoneisiin.

4.