Part 3

"Oletko jo pitkästynyt? Kävin Saarisen perheessä ja viivähdin enemmän kuin aioinkaan", hän sanoi kirkkaalla äänellään ja taivutti miehensä päätä taaksepäin, nähdäkseen hänen silmiinsä.

"Tiesinhän sinun tulevan pian, mutta kuitenkin jo ehdin ikävöidä", vastasi Jouko ja veti hänet syliinsä rajusti ja riemukkaasti:

"Voi, voi, Laila, rakkaimpani, kuinka huonon miehen sinä sait", sanoi hän sitten ja ratkesi itkuun kuin lapsi.

Laila katsoi häntä kummastellen ja pitkään. Mikä hänen miestään vaivasi? Hän oli niin kummallinen ja käsittämätön tänään.

"Miksi olet noin? Miksi itket? Teinkö pahoin, kun viivyn?"

"Ei, ei, et... et... Sinä olet aina hyvä, mutta minä olen niin paha... olen paha ja saamaton..."

"Ole nyt taas! Sinun on muuten paha olla, sinua rasittavat taas synkät ajatuksesi. Heitä ne pois... olethan oman Lailasi parissa..."

Ja Laila nousi hänen sylistään, riisui päältään ja jatkoi kuin puoleksi nuhdellen:

"Nyt olet taas niin omituinen, etten sinua ymmärrä. Miksi et ole avomielinen minulle, miksi et kerro kaikkia kiusauksiasi minulle? Lupasithan, että kerran selität sydämesi sisimmän, ja senkin selität, joka mieltäsi painaa ja ilosi viepi... Vastahan elämämme on alussa... ja sinullakin on vielä suuret tuumasi toteuttamatta... Sallitko, että otan tulen? Nyt sinun pitää sanoa, miksi sinä itkuun ratkesit... nyt juuri tänä..."

"Ei, älä ota vielä tulta, istukaamme hämärässä. Lailani, rakkaimpani, onneni, elämäni, tule tänne syliini istumaan..."

"Kuinka sinä kuitenkin olet lapsellinen... iso lapsi, jota minun pitää kasvattaa. Mutta sanohan nyt, mikä sinua vaivaa..."

"En minä voi, etkä sinä sille mitään mahda, vaikka sanoisinkin..."

"Suretko sitä, että meidän täytyy elää näin säästävästi?"

"Semmoisia asioita en juuri koskaan ajattele."

"Kyllä sitäkin ajattelet, tunnusta pois."

"Ehkä sinun vuoksesi, jos sinun on paha elää näin."

"Minä kyllä tyydyn tähän nyt, varromme parempia aikoja. Ehkäpä onni sinuakin potkaisee..."

"Uskotko niin?"

"Uskon minä... luotan, että sinä paranet kokonaan, että sielusi kirkastuu ja ruumiisi vaurastuu... että sinuun kasvaa kauniita ajatuksia... että unhotat entisen elämäsi... unhotat niinkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan... että olet niinkuin silloin vasta olisit alkanut, syntynyt, silloin kun minut näit..."

"Laila parkani... Minusta on vieläkin kummaa ajatella eli oikeastaan uskoa, kuinka sinä minua voit rakastaa...!"

"Sinä olet tänä iltana kummallisempi kuin koskaan ennen. Kuinka voit sellaista kysyäkään?"

"Olen sitä jo monesti ennen aikonut kysyä, kihlauksemme aikana jo. Kyllähän minä tiedän vikani ja virheeni, tunnen heikkouteni ja saamattomuuteni... Tiedän senkin, etten ole ihannemies missään suhteessa. Kuinka voit minua rakastaa, kuinka voit pitää vertaisenasi miestä, jonka henki on niin heikko ja jonka sielu on sairas...?"

Jouolla oli tuo sama kysymys usein huulilla pyörinyt, ensimmäisinä päivinä jo heidän kihlausaikanaan, mutta hän ei ollut saanut sitä koskaan lausutuksi. Pelko siitä, mitä Laila siihen vastaa, oli estänyt. Sillä hän tunsi, että Lailan vastauksesta riippuisi hänen koko elämänsä, siinä olisi kallion kieleke, jolta hän syöksyisi alas pimeään kuiluun tai kohoaisi ylös korkeuksien huipulle. Hän oli tätä hetkeä toivonut ja pelännyt, toivonut ja kuvitellut jo Lailan vastauksenkin. _Jos_ hän niin sanoisi, _jos_ niin selittäisi kuin hän toivoi, silloin hän olisi varma pelastuksestaan, _silloin_ hän nousisi kallion kielekkeeltä ylös korkeuksien huipuille. Ja silloin hän tuntisi sen, jota tahtoi, mitä Laila hänessä rakasti...

Näin hän oli luullut Lailan vastaavan:

"Rakkaimpani! En rakasta sinua semmoisena kuin itseäsi kuvasit, en rakasta sinussa enemmän kasvojasi kuin ruumistasi... Tiedän sydämesi olevan hyvän ja hellän ja sielusi jalon ja älysi kirkkaan, mutten rakasta niitäkään niinkuin jotakin ihmeellistä, suurta ja satumaista, jota sinussa on, joka lyö leimansa koko sinun olentoosi ja välähtää parhaina hetkinäsi silmissäsi. Sitä salaperäistä älyä, sitä satumaista voimaa sinussa rakastan... En osaa sanoa sille nimeä enkä ole koskaan kenenkään kuullut siitä puhuvan... Tunnen sen vain syvällä sydämessäni, ja se tunne on ollut elämäni ihanin. Ymmärrätkö minua, Jouko, rakkaimpani?"

Ymmärsikö hän sitä! Suuri Jumala, näitä sanojahan hän oli odottanutkin, toivonut ne kuulevansa noilta kauniilta punertavilta huulilta... Toivonut niitä pelastuksenaan.

Hän oli nyt kysyessään vetänyt Lailan rinnalleen, pusertanut rajustilyövää sydäntään vasten, ja odotti henkeään pidättäen, mitä Laila sanoisi.

"Kuinka olet kummallinen! En minä sitä osaa niin selittää. Mutta uskothan nyt, kun sanon sinulle... voi, voi, kuinka sydämesi hyppää rajusti", ja Laila ikäänkuin irtautui Jouon sylistä.

Laila näki, että Jouon katse taas harhaili jossakin muualla, niinkuin hän ajattelisi jotakin aivan muuta kuin mitä oli sanonut. "Puhelkaamme nyt jotakin hauskaa. Tahdotko kuulla uutisia?"

"No kerrohan nyt", sai Jouko sanotuksi ikäänkuin heräsi unesta.

Laila nousi Jouon sylistä, viritti tulen lamppuun ja alkoi toimia yhtä ja toista.

"Niin. Oli puhe Saarisella tulevasta raittiusiltamasta, jota me naiset nyt hommaamme, arpajaisista, kuten tiedät. Rouva Saarinen lähetti sinulle lämpöiset terveisensä ja käski minun vieläkin kehoittaa sinua pitämään puhe arpajais-iltana. Sopivasta puhujasta on puute, sillä maisteri Kantele on sairaana, ja rouva Salo tahtoisi, että tällä kertaa puhuisi mieshenkilö..."

"Ei minusta ole puhujaksi, en ole koskaan esiintynyt puhujana", vastasi Jouko aivan kuin ei olisi oikein käsittänyt, mitä Laila sanoi.

"No välipä sillä, jos et ennen ole yleisön edessä puhunutkaan. Voithan kirjoittaa puheesi ja lukea sen. Minä olen varma, että siitä puheesta tulisi hyvä, sellainen, jonka kaikki ymmärtäisivät... Täytyy meidänkin koettaa jotakin, kun kaikki muutkin uhraavat aikaansa kalliin asian vuoksi... Koko Suomen pelastukseksi..."

"No, saanenpa tuota vielä miettiä", lupaili Jouko, mutta ääni, jolla hän sen sanoi, soi epävarmalta.

"Mitä sinä oikeastaan mietit, kun olet niin ajatuksissasi?"

Jouko naurahti.

"Muistelin erästä talvi-iltaa nuoruuteni ajoilta."

"Mitä silloin tapahtui?"

"Ei mitään, mutta se on kuitenkin jäänyt mieleeni. Kun näin tuon tähden tuolla kaukana etelän taivaalla, niin siitä muistin."

Laila oli häärännyt keittiössä, johon ovi oli auki, ja puhui sieltä:

"Arvaas mitä rouva Saarinen myöskin kysyi... se koski sinua?"

"En minä voi arvata..."

"Hän sanoi kaupungilla olevan puheena, että sinä valmistelet laajaa teosta jostakin yhteiskunnallisesta kysymyksestä... Yleensä pidetään sinua etevänä miehenä. Voi, et arvaa, ystäväni, kuinka hauskalta minusta tuntui ja hyvältä... Melkein itkin, olin niin iloinen kotiin tullessani..."

"Ne ovat niitä tavallisia maailman puheita."

"Olkoon niinkin, mutta hauskaa oli minun kuulla..."

"Minä olisin paljon ennemmin halunnut kuulla, että viimeöinen uneni olisi ollut totta..."

Laila riensi keittiöstä Joukon luo, joka oli ottanut sanomalehden käsiinsä ja ottanut siitä palasen. Hän oli solminut valkoisen esiliinan eteensä, ja puuhatessa olivat hänen kauniit tummat kutrinsa valahtaneet ohimoille, poskien hohtaessa punaisilta. Hän oli niin suloisen kaunis ja viehättävän kodikas...

"Kuinka sinä olet kaunis tänä iltana!" riemuitsi Jouko ja katsoi häneen hellästi.

"No, kerroppa nyt, mitä sinä kuluneena yönä uneksit."

"Kerronkohan? Se oli kaunis ja suloinen uni..."

"Voi, voi... sano nyt!"

"Me olimme muuttaneet täältä pois, syntymäpaikoilleni Karjalaan. Meillä oli oma talo korkean mäen päällä. Sinä olit emäntänä. Tulit pellon pientareelle katsomaan, kun minä kynnin..."

"Oliko se sinusta niin hauskaa? Kaipaatko sinne Karjalaasi?"

Laila kysyi sen hellällä äänellä, ikäänkuin olisi aavistanut, että Jouko sinne ikävöitsi.

"Kaipaan kovinkin, muistan sitä aina. En rakastu koskaan tähän Pohjanmaahan enkä jäiseen meren henkeen. Metsä ja kiveliö ovat kotoni, sinne mieleni minun tekevi laulun laajaan kotimaahan. Sinne me vielä kerran, Lailani, muutammekin!"

Jouko puhui ikävöivän äänellä, ja Lailasta näytti siltä kuin hän olisi hengessään nähnyt Karjalansa...

"Ehkä toivomuksesi kerran toteutuukin", toivoi hänkin.

Ja laulellen hän kävi toimiinsa, Jouon istuessa pöytänsä luona jotakin kirjoitellen.

2.

Aamupäivät Jouko viipyi toimistossa, ja Lailan oli silloin yksin ikävä olla.

He olivat jo tällä lyhyellä ajalla, asuessaan heille molemmille oudossa kaupungissa, saaneet kosolta tuttavia. Jouko oli kyllä lausunut toivomuksenaan, etteivät he rupeaisi seurustelemaan kenenkään kanssa, eläisivät vain kahden omaa elämäänsä. Mutta tuttavuuksia oli sittenkin tullu. Ensiksi insinööri Saarisen perheessä, kun Saarinen itse oli karjalainen samoin kuin Joukokin. Saarisen perheen kautta tuli muita tuttavia, niin että niitä pian oli aivan liiaksi, Lailankin mielestä.

Rouva Saarinen oli melkein jokapäiväinen vieras Lailan luona. Aamupäivällä hän usein tuli, silloin kun Jouko oli toimistossa.

"Nuoren rouvan tulee ikävä istua yksin, kun aviomies on poissa... Lähdin sinua tervehtimään. Muistan kuinka pitkät minun päiväni olivat avioliittomme alussa kun Saarinen viipyi matkoillaan viikoittain", tervehti hän tullessaan. Olihan Lailalle hauskaa saada puhekumppani, mutta kuta useammin rouva Saarinen tuli, sitä rohkeammaksi ja puheliaammaksi hän kävi. Ja Laila oli huomaavinaan, että rouva Saarinen piti ikäänkuin pesänkirjokusta heidän huonekaluistaan, jotka olivat huonot ja vanhat, ja että hän aina tarkasteli tunkeilevasti joka nurkkaa. Mutta ei kuitenkaan mitään virkkanut.

Rouva Saarinen oli lihavahko keski-ikäinen ihminen, jonka kasvot olivat pulleat, mutta ilman väriä; leuassa ja vasemmassa poskipäässä oli iso, musta syylä. Hän pukeusi loistavan komeasti ja käyttäytyi kuin ylhäinen nainen. Hänellä oli "aatteita", ja niiden toteuttamiseksi hän elikin, sillä heillä ei ollut yhtään lasta. Hän olikin välttämätön henkilö kaikissa yhdistyksissä, verraton puhuja ja tulinen raittiuden ystävä.

"Kun me muutimme tähän kaupunkiin, ei täällä ollut raittiusseuraakaan, kaikki oli porvarien ja viikinkien vallassa; mutta nyt ovat jo asiat toisin, ja me suomalaiset olemme nyt enemmistönä. Oikeastaan on sekin aivan mieheni ansiota, että 'Pohjanmaan Sanomat', jonka toimituksessa miehesikin nyt on, pääsi elämään..."

"Te olette jo niin paljon ehtineet saada aikaan, teillä on takananne suuri työ... Mitähän minä voisin kansani hyväksi?" sanoi Laila hiljaisella äänellä.

"Voi, vielä on meillä pitkä ja vaikea taival edessämme, vielä on viinan valta suuri, ja kurjuus ja köyhyys. Me tarvitsemme paljon nuoria ja vereksiä voimia suuren, ylevän aatteemme toteuttamiseksi. Sinullakin, Laila, on suuri tehtävä, sinulla on hyviä edellytyksiä asiasi menestymiseksi. Sinulla on koulusivistystä ja lahjoja. Nuoren elämäsi sinä uhraat suuren aatteen palvelukseen... silloin se on kaunista, ihanaa elämää... Sinä, joka olet maalla kasvanut ja syntynyt, et ole nähnyt, et ole kuullutkaan kaikesta siitä kurjuudesta, jonka viina tuottaa ja jonka vallassa vielä on köyhä, rakas Suomemme. Mutta minä, joka olen kaupungissa syntynyt, kasvanut, minä tiedän. Olen itse kokenut, sillä isäni oli juomari, ja me lapset saimme nuoruudessamme paljon kärsiä..."

Puhuessaan lapsuutensa muistoista rouva Saarinen ratkesi itkemään, itkun seasta selitellen Lailalle kurjuutta, jonka läpi hän oli elänyt. Lailallekin nousivat kyyneleet silmiin.

Siitä näytti olevan helpotusta rouva Saarisellekin, sillä hän kuivasi kyyneleensä ja alkoi iloisemmalla äänellä selittää:

"Olen kuitenkin Jumalalleni kiitollinen siitä, ettei minun ole tarvinnut mieheni suhteen mitään kokea. Insinööri on ollut raitis lapsuudesta asti, ja hän onkin innokkaimpia raittiusmiehiä paikkakunnalla. Mutta minä tiedän täälläkin monta virkamiesperhettä, monta kotia, joissa kyyneleet ovat kastikkeena ja suru pöytäliinana. Olen kuitenkin nyt niin iloinen, että olemme päässeet näinkin pitkälle raittiusasiassamme. Ajattele: enemmät puolet kaupungin työväestöstäkin kuuluu raittiusseuraan, samoin herrasperheistäkin."

Laila kuunteli rouva Saarisen puhetta innokkaasti, ja kuta pitemmältä hän puhui, sitä enemmän sai Laila vakaumusta, että hänenkin elämällään on suuri tehtävä.

Taivas, jos rouva Saarinen tietäisi, että Jouko on ollut juoppo!

Lähtiessään rouva Saarinen painoi Lailan kättä lämpöisesti ja virkkoi:

"Sinusta, Laila, minä toivon voimakasta ja innokasta taistelutoveria."

Laila lupasi koettaa parhaansa.

Rouva Saarisen mentyä Laila alkoi mietiskellä. Nyt hän alkoi paremmin käsittää, mikä jalo ihminen rouva Saarinen oli. Koko elämänsä hän oli uhrannut kauniin aatteen hyväksi, ja yhtä taisteluhaluinen, yhtä ponteva ja varma voitostaan hän oli vieläkin.

-- Kun saisi Jouonkin niin innostumaan! Minun pitää koettaa parhaani, sillä olen varma siitä, että kun Jouko vain kerran oikein lämpenee, hän ei heitä asiaansa. Mutta minun täytyy juuri ensi kerralla puhua rouva Saariselle, että hänkin jonkun kerran ottaisi haastellakseen asiasta Jouolle. Todellakin, se on oiva keksintö! Jouko ei varmaankaan voi kieltäytyä rupeamasta arpajaisissa puhujaksi, kun rouva Saarinen pyytää.

Jouko yleensä puhui hyvin vähän raittiusasiasta. Välittikö hän siitä niin vähän, vaikka hän viinan takia oli niin äärettömästi saanut kärsiä? Vai eikö hän tahtonut muistaakaan enää, että tuota kirottua lientä oli olemassa? Kuuluihan Joukokin raittiusseuraan, kävi mielellään iltamissa, mutta ei vielä ollut asian hyväksi mitään yrittänyt. Hän ehkä piti liiaksi outona ympäristöä ja vieraina ihmisiä eikä sen vuoksi ollut toimiin ryhtynyt. Mutta ehtipä vielä.

Laila ihan paloi innosta saada Jouolle selittää, mitä rouva Saarinen oli käydessään sanonut ja mikä ylevä henki hänessä asui.

Kun Jouko puolenpäivän aikana palasi toimistosta, oli hän reippaalla ja iloisella mielellä, jollaisena hän joskus esiintyi. Ja sellaisina hetkinä Jouko oli hupainen ja hauska, saattoi olla sukkela ja ivallinen, ja silloin hänen laihat kasvonsa värähtelivät älyn hienoista väreistä, samalla kun silmissä leimusi kirkkaan järjen säihkyvä valo.

Semmoisena Laila häntä rakasti ja ihmetteli, mikä ääretön voima olikaan tuossa hennossa varressa.

Kun Laila selitteli, mihin kaikkeen rouva Saarinen oli kehoittanut, kuunteli Jouko tyynesti, mutta kun Laila oli lopettanut, virkkoi hän olkapäitään kohottaen:

"No, sillä vanhalla suulaalla akalla nyt ei muuta työtä olekaan."

"Hyi, kuinka saatat olla paha!"

"Totta se on", jatkoi Jouko sitten vakavammin. "Suuri ja ylevä on aate, jota hän palvelee, ja hänen tarkoitusperänsä ovat epäilemättä hyvät. Ja käytännössä sopivat juuri sellaiset henkilöt kuin rouva Saarinen aatettaan toteuttamaan. Hän on käytännöllinen toimiva nainen ja ikäänkuin luotu asiansa palvelukseen. Todenteolla minä kunnioitan sellaisia naisia, joiden henki tähtää ylöspäin ihmiskunnan ja isänmaan hyväksi. Mutta en voi kieltää itseltäni enkä sinulta, Laila, että minun nähdäkseni kaikista sellaisista naisista katoaa naisellisuus, katoaa se lempeys ja pehmeys, jonka pitäisi olla oikean naisen, puolison ja äidin tunnusmerkki. Kuinka kova on sellaisen naisen helma ja kuinka kalsea hänen katseensa! Ei merkkiäkään siitä ihanasta avusta, jonka Jumala on häneen luonut ja jota hänen tulee käyttää puolisona ja äitinä. Minä uskon, että kylmä ja kova on sellaisen naisen helma, niin kylmä, ettei lämpiä siinä se, joka lohtua ja apua tarvitsee... Ymmärrätkö minua, Lailani?"

"Kyllä minä vähän", vastasi Laila melkein arasti.

Oikeastaan hän ei kuullutkaan Jouon sanoja. Hän kuunteli vain muuten miehensä puhetta. Sillä Jouko oli kaunis ja suuri puhuessaan, puhuipa mitä hyvänsä. Hän innostui aina siitä, mistä puhui, ja puhui ainoastaan siitä, minkä piti jalona ja oikeana.

"Sinun tulee ymmärtää minua oikein, Lailani", jatkoi hän kerran alkuun päästyään. "Minä tarkoitan sitä, että naisen oikea maailma, oikea tehtävä on kodissa eikä sen ulkopuolella... tarkoitan, että on miehiä, joille aarteittensa uhriksi joutuneet naiset ovat kauhistus... sanalla sanoen, etteivät nämä ole enää _naisia_, mutta kyllä valoja, jotka ikäänkuin kuolleen katulyhdyn loiste näyttävät tietä kulkijoille. Sellainen valo ei lämmitä, vaikka se valaisee... Kodin permanto voi olla siisti ja moitteettoman puhdas, mutta se on sittenkin kylmän ja kolkon näköinen, ellei siitä joskus lakaise roskia lempeän naisen pehmeä luuta... Maailma kyllä on paha ja syntiä täynnä, ja minä uskon, että juuri naiset tekevät maailman onnellisemmaksi, mutta silloin heidän pitää olla kotona ja alkaa alusta: kasvattaa lapsistaan parempia ihmisiä maailmaan. Kodeissa on ihmisten onnen siemen kylvettävä, ja kodin täytyy olla se ihmelinna, josta rakkaus lähtee ja säteilee aikojen loppuun asti... Minulla on omat käsitykseni asiasta... Ymmärrätkö minua vähääkään?"

"En minä sinua nyt oikein ymmärrä", sanoi Laila kuin pettyneenä. "Etkö sinä siis myönnä, että ainoastaan rakkaudesta ihmisiin ja yhteiskuntaan naiset voimiaan uhraavat? Kuulisitpa rouva Saarisen sanovan..."

"Myönnänhän, että rakkaudesta he sen tekevät... Mutta on siinä vähän muutakin... Onkos sinulla kahvia valmiina?" tokaisi Jouko sitten, naurahti vähän ja tarttui Lailaa keskeltä molemmin käsin kiinni. "Mutta kauniimmat, somemmat ovat naiset sittenkin näin talon toimissa kuin pöytien ja pulpettien takana", ihaili hän ja nosti Lailaa korkealle lattiasta. "Voi, kun saisimme mökinkään sinne Karjalaan... olisipa meillä kolme, neljä lehmää ja minulla hevonen... en kaipaisi enää mitään lisäksi! Ja työlläni minä sinut elättäisin... Olen ollut kova maamies aikoinani..."

"Mutta sitten jäisivät sinun aatteesi toteutumatta... ja kuinka kävisi sen laajan teoksesi Karjalan kansan elämästä!"

"Siellä ne vasta kypsyisivätkin, siellä vasta ajatukseni saisivat vauhtia ja tunteeni tulta..."

"Et pidä tästä kaupungin elämästä?"

"Minusta tämä on hirveätä, enkä sitä kummana pidäkään, sillä kaikkein surkeimman ajan olen viettänyt, suurinta kurjuutta tuntenut juuri kaupungeissa. Pois tahtoisin, enkä koskaan kävisikään kaupungeissa."

"Maalla minäkin tahtoisin elää, mutta Pohjanmaalla", sanoi Laila.

"Niin, ystäväni, kotoisen kuusen kuiskaus on kaikkein ihaninta..."

"Niin... tai koivun..."

"Voi, niin, niin... Sinä muistat suurta valkokylkistä koivuasi siellä kotisi veräjän pielessä..."

"Sitä muistan... Se ilta oli niin ihana..."

* * * * *

Illalla Laila läksi käymään Saarisella, ja Jouko jäi yksin kotiin kirjoittelemaan.

Saarisella oli kutsut; oli rouvan, Cecilian, nimipäivä, jolloin kaikki rouva Saarisen naistuttavat tulivat onnittelemaan.

Laila oli pukeutunut hienosti ja aistikkaasti, liian komeasti ollakseen vain köyhän sanomalehtimiehen vaimo. Siellä oli paljon outojakin naisia, joihin Laila nyt ensi kerran tutustui.

"Rouva Raappana... rouva Vartto", esitteli rouva Saarinen Lailan eräälle nuorelle vaaleaveriselle rouvalle, jonka silmät olivat kummallisen terävät ja joka näytti katsovan ihan läpi ihmisen. Laila tunsi jotakin kylmää karmivan selkärangassaan, pusertaessaan rouva Raappanan kättä.

"Miehenne minä tunnen hyvinkin", sanoi hän Lailalle.

"Vai niin. Oletteko Karjalan puolesta kotoisin tekin?" kysyi Laila.

"En. Minä olen Keski-Suomesta. Siellä tutustuin Jouko Varttoon."

Suuren pyöreän pöydän ympärille kokoontuivat kaikki vieraat, sillä niin oli tapana Saarisella. Siinä oli soma ja hauska keskustella mahtavan kattolampun valossa, keskustella niistä kysymyksistä, joita rouva Saarinen esitti.

Aluksi juteltiin minkä mitäkin kuulumisia kaupungilta. Kaikki, pienimmätkin tapaukset, tuntuivat olevan jokaisen tiedossa.

Rouva Vallin, jonka mies oli kuollut koulunrehtorina ja joka oli joutunut istumaan Lailan viereen, kysyi kuiskaamalla Lailalta:

"No, mitä pidätte tästä meidän kaupungistamme."

"Sievä kaupunki tämä on minun mielestäni."

"Minä kuulin, että rouva Vartto on kotoisin Pohjanmaalta, että olette Koskenkorvan kartanon tyttäriä... Olen kerran autuaasti kuolleen rehtorivainajan kanssa matkustanut siitä ohi..."

"Se on kotini."

"Vanhemmat elävät vielä, vai kuinka?"

"Äiti on kuollut, isä elää."

"Vai niin, vai niin... jaa, jaa. Sanottiin, että isänne on upporikas."

"Kyllä kai hän on, koska ihmiset niin sanovat."

Laila koetti kysyä jotakin rehtorivainajasta, mutta rouva ei ollut kuulevinaankaan, tiedusti vain suorastaan:

"Onko miehennekin hyvin varakas?"

"Ei, ei. Päinvastoin. Me olemme hyvin köyhiä kumpainenkin."

Ja Laila nousi jotakin noutamaan oven suussa olevalta pöydältä.

Mutta juuri kun hän ehti ovensuuhun, kohtasi hän rouva Raappanan, joka ikäänkuin Lailaa kehuakseen sanoi:

"Vai noin komean rouvan Jouko Vartto on saanut. Minä onnittelen häntä, miesparkaa!"

Laila ei oikein ymmärtänyt, laskiko rouva Raappana leikkiä vai puhuiko totta. Hänen silmänsä kiiluivat niin kummasti, ja huulet olivat vähän vinossa, hymyillessä.

"Hauskaa olisi tavata vielä herra Varttoa! Hänestä kai on tullut nyt siisti ja raitis mies, arvaan ma."

Laila ei ehtinyt vastata hänelle mitään, sillä onneksi rouva Saarinen julisti:

"Nuoret rouvat, tulkaapa nyt tänne... keskustelu alkaa."

Rouva Saarinen oli ensimmäiseksi keskusteluaineeksi valinnut kysymyksen:

Mitä olisi aviovaimon tehtävä saadakseen miehensä raittiiksi ja raittiutta harrastavaksi?

Rouva Saarinen, kaupungin suurimpana raittiuden harrastajana ja puhujana, oli aikonut alustaa juuri tällaisen kysymyksen jossakin suuressa raittiuskokouksessa ja tahtoi nyt vierailtaankin kuulla, mitä he asiasta arvelisivat, siten kehittääkseen käsitteitään.

"Ainahan on parempi keskustella ja puhella jotakin asiallista kuin jaaritella joutavia. Ja minun mielestäni juuri tämä tekemäni kysymys on mitä tärkein. Sillä niin kauan kuin kapakan ovet ovat auki ja viinapolttimot höyryävät, niin kauan meidän täytyy koettaa saada aatettamme toteutumaan pienissä piireissä, kukin paikkakunnallaan, perheessään..."

Sen myönsivät kaikki.

"Mitä arvelette, hyvät vieraat?"

Mutta silloin juuri tuotiin komea kahvitarjotin silmiä ja suuta houkuttelevine leivoksineen saliin. Eivätkä ajatukset enää seuranneetkaan äskeistä kysymystä.

"Tehkää hyvin, kunnioitettavat vieraani!" tarjosi hän ja loi kaikkiin vieraisiinsa lempeän katseen vetisillä vuohensilmillään.

Oli totuttu Saarisella saamaan erinomaista kahvia, vielä mainiompia leivoksia, ja kermaa niin sakeaa kuin puuroa, jonkalaista ei missään muualla tarjottu.

"En tiedä, kuinka lie Kaisa onnistunut saamaan kahvin kyllin väkeväksi", puolusteli hän.

"Teillä on _aina_ hyvää ja _kaikki_ aivan erinomaista", kiitteli rehtorin leski ja kävi käsiksi nisuläjään.

"No, Laila... ole hyvä... ota nyt", hoputteli hän Lailaa, joka oli antanut kaikkien muiden ensiksi tyydyttää saaliinhimoaan ja kävi vasta viimeiseksi ottamaan.

"Kyllähän se on niin suuri asia se raittiusasia, että jos ne miehet ymmärtäisivät, niin kyllä ne..." puhui rouva Mönkkönen suu täynnä nisua.

"Joo, joo... niin... niin on, hoho", huokasi rehtorin leski myöntävästi.

"Ja se minun mielestäni täytyy kaikkien myöntää, että kodissa on raittiusasiaa harrastettava, siitä puhuttava aamuin, illoin, siitä lähdettävä, siihen lopetettava..."

"Aivan niin..."

"Ja mitä tulee naiseen, perheenemäntään, täytyy hänen voida vaikuttaa mieheensä, olkoon mies kuinka langennut hyvänsä..."

Kaikki muut myönsivät, että niin on, mutta leskirouva Aalto, jonka mies, konduktööri, nuorella iällä juovuksissa putosi junan alle ja ruhjoutui, oli toista mieltä.

"Minulla on juoppoudesta niin äärettömän katkera kokemus... olen viinan takia kärsinyt niin, että minun on mahdoton sitä kuvata. Sillä koko maailma tiesi, että mieheni oli juoppo ja että..."

"Mutta koetitko sitten, rakas Hilda, vaikuttaa mieheesi?" alkoi rouva Saarinen puhua, keskeyttäen rouva Aallon. "Minä tiedän elämäsi vaiheet ja kuinka miehesi juovuspäissään meni iankaikkisuuteen. En kysy nyt tätä uteliaisuudesta, vaan asianharrastuksesta. Sillä sen verran kuin tiedän, oli avioelämänne muuten melko rauhallista. Kerro nyt meille, tiedätkö syytä, miksi miehesi joi, ja koetitko vaikuttaa häneen?"