Part 2

"En ole sinulta kysynyt mitään avioliittosi ajalta. En ole hennonut herättää sinussa muistoja, joista en tiedä, ovatko ne sinulle vastenmielisiä vai eivätkö. Enhän tiedä, kuinka onnellinen olit hänen kanssaan, mutta yhtä asiaa olen tullut ajatelleeksi juuri näinä päivinä. Olen nimittäin ajatellut, että totta kai oli olemassa joku syy, jonka vuoksi miehesi uudestaan ratkesi juomaan. Sillä ei kai hän ainakaan avioliittonne alussa juonut..."

Siihenkin vastasin vain kyynelilläni.

"Älkää, rakas isä, nyt kysykö, minä kerron toiste", sain lopulta sanotuksi.

Eikä hän sen pitemmältä tiedustellut.

III.

En ole moneen viikkoon joutunut kirjoittamaan sanaakaan, ja aikeeni, että alkaisin kyhätä pientä romaania Jouon ja omasta elämästäni, näyttää ainakin toistaiseksi jääneen sikseen.

En ole joutunut, sillä isä makaa sairaana vieläkin, nyt jo neljättä viikkoa. Jonkun kirjeen olen ystävilleni kirjoittanut ja saanut heiltä vastauksen. En ole muistikirjaanikaan näinä viikkoina aukaissut.

Isä on järjestänyt asiansa, sillä hän uskoo varmasti, ettei hän tuolta vuoteelta enää nouse.

Tämä aika on jälleen ollut minulle kovaa aikaa, taistelua ja kyyneleitä, sillä minun on täytynyt taaskin tehdä vastoin isän tahtoa.

Minä olen sitä jo aavistanut, ja isäni puheista olen päässyt käsitykseen, mikä hänen tahtonsa olisi.

Eräänä päivänä -- oliko toissapäivänä vai kolmantena, -- sanoi hän minulle, kun istuin hänen vuoteensa vieressä:

"Laila, sinä jäät niin yksin, kun vanha isäsi menee pois. Etkö tahtoisi noudattaa isäsi viimeistä tahtoa menemällä vaimoksi pastorille... Hän on nyt jo viidettä vuotta vaikuttanut seurakunnassamme, on kunnioitettava, kaikkien ihmisten rakastama mies. Hän on sinua rakastanut siitä asti, kun hän seurakuntaamme tuli. Ja ajattele! Hän rakastaa sinua vieläkin yhtä hellästi, yhtä paljon kuin ennenkin..."

Tätä olin pelännyt ja aina koettanut kääntää puheen toisiin asioihin, kun olin huomannut, että isäni tahtoi aloittaa siitä.

Mutta nyt se tuli, ja aivan esipuheetta.

Pastori oli kulkenut meillä nyt isän sairastuksen aikana joka päivä. Minä poistuin aina huoneesta hänen tullessaan. Usein he kyllä molemminkin pyysivät minua jäämään, mutta en jäänyt. Oikeastaanhan minulla ei ollut mitään pastoria vastaan ihmisenä. Hänkin oli minua kosinut paljoa ennen kuin Jouko. Muistaakseni se oli aivan ensi viikolla, kun palasin Helsingistä ylioppilastutkintoani suorittamasta. Pastori Rinta oli pienoinen, paksu mies; kasvot punottavat ja hyväntahtoiset, ja vedenväriset silmät aina niinkuin talin tahraamat.

Totta kai hän vielä muisteli saamiansa rukkasia, sillä hän ei ollut nyt puhunut minulle mitään. Sen sijaan hän oli kääntynyt isän puoleen, hyvin tietäen, ettei sielläpäin ollut vastusta.

"En enää aio mennä naimisiin", sain isälle sanotuksi.

"Pastorista saisit todellisen ystävän, todellisen elämänkumppanin. Sillä hän on mies, joka elää ja opettaa iankaikkisuutta varten... Minä olen, Laila, päässyt ymmärtämään, että avioliittosi Jouon kanssa ei ollut onnellinen. Te ette sopineet toisillenne. Jommassakummassa teistä on ollut syy. Taikka sitten on Joukosi lopultakin ollut kurja raukka... Minä kuolisin niin iloisella mielellä, kun tietäisin, että Laila-lapseni on hyvän, Jumalaa pelkääväisen miehen turvassa. Sillä Jumalan luona on meillä kaikilla viimeinen turva. Hänen luokseen tulee hätä niillekin, jotka Häntä ovat pilkanneet ja kieltäneetkin Hänet..."

Hän puhui minulle pitkään ja painavasti, vanha isäraukka! En osannut lopulta sanoa mitään, täytyi aivan itkeä. Oli niin kauhean paha sanoa isän viimeistä tahtoa vastaan. Mitä minä onneton ihminen tekisin? Mihin pakenisin näiden muistojeni kanssa?

Näinä päivinä on isä heikkonemistaan heikonnut. Lääkäri ei ole enää luvannut hänen puhua mitään.

"Sydämen tykintä on niin äärettömän heikkoa, että loppu voi tulla milloin hyvänsä", sanoi lääkäri tänä aamuna lähtiessään.

Onneksi on sisareni Kaisa nyt miehineen saapunut luoksemme. Kaisa on ottanut emännyyden huolekseen ja hänen miehensä, Ville, isännyyden.

Isän tahto on nyt, että Kaisa miehineen tulee tämän rakkaan Koskenkorvan kartanon haltiaksi.

Toimeliaita, virkkuja ihmisiä ovat niin Kaisa kuin miehensäkin. Näyttää siltä, että he kumpikin ovat hirveästi kiinni tavarassa; he puhuvat säästäväisyydestä aivan kuin heillä olisi viimeinen penni pivossa.

Olen luovuttanut Kaisalle oman huoneeni ja muuttanut itse ullakkokamariin. Täältä on komea näköala yli laajojen, tasaisten viljavainioiden ja yli koko kylän. Ruispellot hedelmöivät jo parhaillaan ja keinuvat, lainehtivat, tuulen puhaltaessa, kuin meren aallot.

Minulla on täällä ylhäällä oikein rauhallista, tänne ei kuulu liikettä alhaalta, joskus joku kimakampi huuto pihalta. Voin niin rauhassa mietiskellä elämääni, ajatella tulevaisuuttani ja entisyyttäni.

Jäänkö tänne syntymäkotiini lopuksi ikääni surevana leskenä elämään koroillani? Vai muutanko pois jonnekin muualle... sielläkin yksin elääkseni?

Ei tunnu sekään hyvältä. Isän kuoleman jälkeen tuntuu tämä koti jo kolkolta ja vieraalta. Kuinka saisin päiväni kulumaan, ilman työtä ja tointa?

Kesä on jo pitkälti kulunut, on heinänteon aika.

Vähän käsitöitä olen tehnyt, en mitään muuta. Ei ole minussa innostusta mihinkään työhön, taikka sitten en ole vielä osannut oikeaan, en sille alalle, joka minua miellyttäisi. Päiväni ovat hirveän pitkät, ja unettomat ovat yötkin. Isän kuoleman jälkeen olen elänyt kuin ventovieras tässä lapsuuteni kodissa. Se, että johonkin minun pitää ryhtyä, jotakin ruveta minunkin toimimaan, on kyllä selvää. Mutta mihin ryhtyisin, siitä en pääse selville. Joskus olen ajatellut lähteä Helsinkiin jatkamaan lukujani, mutta minulla ei tunnu olevan vähääkään lukuhaluakaan. Olen kuitenkin vielä verrattain nuori vasta viidenkolmatta; pitäisi minun jotakin alkaa hommata.

Pastorista olen onneksi päässyt rauhaan. On hän sentään kirkosta palatessaan joka sunnuntai poikennut taloon, mutta harvoin hän on minua puhutellutkaan. Olen juossut tänne ullakolle, kun olen nähnyt hänen tulevan. Syksyllä olen kuitenkin päättänyt lähteä johonkin talvea viettämään, sillä talvella täällä on tavattoman ikävää, kun ei ole sopivaa seuraa. Iltaisin olen joskus koettanut sepittää runoja. Lähetin tuonnoin jonkun kuvalehteen. Mielellään ne oli julkaistu ja toivottiin lisää.

Olen näinä päivinä todenteolla koettanut mielessäni kuvitella jotakin kaunokirjallista teosta siitä, mitä olen kokenut. Varma olen, että aihetta minulla kyllä on, mutta kuinka voisin sovitella niin, että siitä samalla tulisi mielenkiintoinen!? Ihmiset voisin ottaa todellisuudesta ja keksiä tapauksia heitä kuvatakseni. Kun kerran pääsisin oikein hyvään alkuun, kun saisin rungon valmiiksi, luonteet ja tapaukset selville, pian sitten työ sujuisi! Mutta mitäpä minun oikeastaan tarvitsee keksiä tapauksia ja ihmisiä: kertoisin vain avioliittoni ajan aivan niinkuin olen sen elänytkin. Nimet vain muuttaisin ja itse tapahtumat sijoittaisin johonkin muualle, esimerkiksi Etelä-Suomeen ja vaikkapa Helsinkiinkin. Kyllä minun täytyy ruveta todenteolla nyt kirjoittamaan. Minä voin kuvata; tunnen itsessäni, että voin...

Sillä en usko monen ihmisen niin lyhyen avioliiton aikana, kuin minun avioliittoni oli, saaneen kokea ja tuntea niin paljon kuin minä. Niin paljon toivoja, niin paljon rakkautta ja niin peräti paljon pettymyksiä ja veristä tuskaa! On aivan kummallista uskoa, että niin äärettömän paljon tunteita, niin erilaisia, niin mahtavia ja niin synkän suruisia voi mahtua yhteen ainoaan ihmissydämeen.

* * * * *

Olen ollut ihan suunniltani tänä päivänä.

Vieläkin vapisen vihasta ja suuttumuksesta! Olen jo alkanut kirjoittaa romaaniani, olen päässyt hyvään alkuun. Hyvä siitä tulee, kun oikein parastani koetan...

Olin juuri ihanimmissa unelmissani, romaaniani valmistellen, kun aivan arvaamatta pastori tuli luokseni tänne ullakolle -- ihan yksin ja ilmoittamatta.

Mitä tämä merkitsi? Enkö siis vieläkään ollut päässyt rauhaan tuosta talisilmäisestä miehestä, jota en voinut sietää!

Pastori oli erinomaisen juhlallisella tuulella. Puhui hyvin harvaan, ei juuri hymyillytkään, ja hänen tavallisesti punaiset kasvonsa olivat nyt vaaleammat ja ikäänkuin laihemmat. Oliko tuo ilkeä mies sittenkin niin uppiniskainen, että vieläkin aikoi kosia minua? Vai mitä hänellä oli minulle sanomista?

"Mikä erinomainen asia saattaa herra pastorin minun luokseni?" kysyin häneltä, kun hän puhua jankkasi hyvistä heinäntekoilmoista ja lupaavista ruisvainioista.

"Aion puhua kanssasi asiasta, josta me isävainajasi kanssa sovimme. Hän pyysi minua elämänsä viimeisinä päivinä niin tekemään, ja minä lupasin täyttää hänen tahtonsa. En ole ennen sitä tahtonut tehdä, vaan nyt katsoin tilaisuuden sopivaksi, rakas Laila", sanoi hän imelällä, laulavalla äänellään. Oivalsin hänen asiansa ja vastasin niin kylmästi kuin voin:

"Kyllä arvaan asianne. Mutta minä en usko isävainajan pyytäneen teitä puhumaan siitä minulle hänen kuolemansa jälkeen."

"Ja kuitenkin hän sen teki, sillä hän huolehti lapsensa tulevaisuudesta. Rakas Laila! Kuuntele minua, kallista korvasi sanoilleni ja anna sijaa sydämessäni minulle..."

"Minun sydämessäni ei ole sijaa kenellekään ihmiselle enää. Ja teidän pitäisi muistaa jo entisestään, etten voi teitä rakastaa... en edes kunnioittaakaan niinkuin tahtoisin..."

"Ja saisinko tietää, miksi et?"

Hänen äänensä laulava nuotti muuttui kovemmaksi, ja sanat alkoivat tulla nopeampaan.

"Sen tiedätte itsekin. Enkä minä pidä velvollisuutenani ruveta teille tarkemmin selittämään... Jos oikein tekisitte, jos olisitte gentlemanni ja hieno mies, niin poistuisitte nyt heti, ja minä voisin teitä muistella ystävällisillä tunteilla..."

Mutta hän ei siitä säikähtänyt. Päinvastoin hän tuli rohkeammaksi. Hän kävi lähemmäksi ja istui tuolille melkein minun viereeni, niin että hänen taliset silmänsä näkyivät vielä paremmin punaisten silmäripsien alta.

"Rakas Laila! Oletko koskaan tullut ajatelleeksi minun kovaa kohtaloani! Ensi hetkestä, kun sinut näin, rakastin sinua. Sinä et tiedä, mitä tuskia olen tuntenut, kun näin sinun menevän miehelle, jolla ei ollut minkäänlaista karaktääriä, eipä edes varmaa toimeentuloa. Tiesin varmasti, että sinä et tulisi onnelliseksi hänen kanssaan. Eivätkä sellaiset luonteet yleensä, kuin miesvainajallasi, kirjailija Jouko Vartolla oli, voi tehdä itseään tai muita onnelliseksi..."

"Vai niin", vastasin hänelle jotenkin pisteliäästi. "Mutta tekö olette se ihmeluonne, joka voi tehdä onnelliseksi sekä itsenne että muut!?"

"Olen vakava ja hyväänpyrkivä luonne, ja Jumalan Kaikkivaltiaan avulla olen koettanut elää nuhteettomasti elämääni... Rakas, kallis Laila..." Hän koetti tarttua käteeni ja vetää sitä huulilleen.

Silloin minua iljetti ja pisti niin vihakseni, että lyödä lipsautin häntä kämmenrystysillä poskelle...

Mutta silloin hänenkin juhlallisuutensa loppui. Kasvot lensivät tulipunaisiksi, ja hän nousi istumasta.

"Vai niin. Sinä häpäisetkin vielä minua. Sinä et olisi tuota tehnyt, jos tietäisit, että isäsi on minulle laillisella tavalla testamentannut puolen omaisuudestasi."

"Isänikö...?"

"Juuri hän. Ja voit olla varma, että minä valvon myös etuani. En penniäkään jätä ottamatta..."

Silloin vihani nousi täyteen voimaansa, suutuin niin silmittömästi, etten nytkään vähääkään muista, mitä hänelle sanoin. Mutta hän ei silti vielä poistunut huoneestani.

"Sinä et siis suostu rupeamaan vaimokseni?" kysyi hän vielä kerran.

"Saatanan muori sinun vaimoksesi tulkoon!" muistin herrojen Eevan sanoneen kraatari Aapelille, ja sen minä hänelle linkosin niin suurella voimalla kuin minusta ikinä löytyi.

"Sinä sydämetön julmuri ja rietas nainen!" sanoi pastori vihasta kähisevällä äänellä. "Tiedätkö, että minulla on kaikki tiedossani, kuinka sinä olet elänyt... Eikö sinun pimeää, kivikovaa sydäntäsi ahdista, kun muistat, julmuri, että juuri sinä tapoit miehesi, saatuasi hänet ensin epätoivoisena juomaan. Minä tiedän, sillä olen ottanut selvän avioliittosi ajalta..."

Hän puhui varmasti ja ilkkuillen, ikäänkuin tuntien riemua nähdessään, etten kyennyt mitään vastaamaan.

"Omat, parhaat ystävättäresi ovat minulle sen kertoneet..."

Ja sitten hän, hioen kämmeniään yhteen, lisäsi pirullisella äänellä ja pienten talisten silmäin kiiluessa helvetillisessä tulessa:

"Mutta jos näiden kämmenien väliin olisit tullut... kyllä minä olisin koettanut sinusta puristaa pahat aivoituksesi..."

Silloin keksin juomakarahvin pöydälläni ja lennätin sen hänen niskaansa juuri kun hän kääntyi pois paetakseen.

Tuommoisen raa'an tolvanan höyhennettäväksikö olen joutunut!

Olin aivan suunniltani. Mutta toivottavasti minä nyt olen hänestä päässyt...

Minun täytyy päästä pois tuommoisen hävyttömän miehen likikuuluviltakin! Sillä minä tunnen, että olisin valmis millä hetkellä hyvänsä lähettämään luodin hänen kurjaan raatoonsa...

Kuinka hän oli saanut isäni, joka muuten oli niin varovainen ja samalla ihmistuntija, noin petetyksi! Teeskennellen jumalisuutta ja osaten aina puhua vanhan miehen mieliksi hän oli saanut isäni uskomaan itsestään paljasta hyvää. Kavalasti hän oli osannut huiputella, Jumalansa nimessä valehdella vaikka mitä!

Mikä ääretön raukka! Eiköhän tuo mies ole langennut paljon syvempään kuin koskaan kukaan juomari!

* * * * *

Nyt, kun on joku päivä kulunut pastorin käynnistä, olen sentään vähitellen alkanut tyyntyä. Mutta minulla on nyt selvillä, että jätän ainiaaksi kotipitäjän ja syntymäkotini. Ainiaaksi tahdon täältä lähteä, sillä se, mitä minulla on täällä ihanaa ja kallista muistoa, on ikäänkuin unennäköä, niinkuin en koskaan olisi sitä aikaa elänytkään. Mutta siitä totuudesta, että kerran olen ollut naimisissa ja että nyt olen leski, siitä en koskaan pääse, ja se ei ole unennäköä. Vaikka nyt soisin, että niin olisi, etten koskaan olisi elänyt avioliitossa enkä koskaan nähnytkään Joukoa!

Niin nyt soisin olevan!

Minulla ei olisi näitä muistoja, jotka minua kiusaavat ja ärsyttävät ja panevat sydämeni epätoivoiseen vimmaan.

Voisin nyt nuorena neitinä muuttaa Helsinkiin. Jatkaisin lukujani... ja eläisin siellä isossa maailmassa, taiteen ja soiton keskellä, iloisena, huolettomana leipämurheista...

Mutta mikä estää minua nytkään tahtoani täyttämästä?

Ei mikään. Mutta ensi jouluksi minä valmistan romaanin, esikoiseni...

"Uusi ja lupaava, nuori kirjailijatar on esikoisteoksellaan..."

Niin! Niin! Koettaa tahdon!

IV.

Monta päivää, ehkä viikkokin, on kulunut, ettei ole mitään tapahtunut. On ollut poutaisia päiviä, lämpöisiä ilmoja. Rukiinleikkuu on aloitettu, ja yöt ovat jo hyvin hämäriä, melkeinpä pimeitä.

Eilen tulin katsoneeksi Jouon jälellejääneisiin papereihin, joita on melkoinen laatikollinen omien papereitteni joukossa. Olen löytänyt aloitteita Jouon myöhemmin julkaistuihin teoksiin, runonpätkiä ja sommittelun laajaan murhenäytelmään "Pohjolan kevät". Se on äärettömän intresantti aihe. Siitä voisi mestarin kädessä tulla ihmeen kaunis näytelmä. Mistä hän on keksinyt näin kummallisen, salaperäisen aiheen? Käsialasta ja paperista päättäen hän on tämän sommittelun kirjoittanut naimisissaolomme aikana.

Ylettömän paljon täällä onkin sommitteluja ja liuskoja; on paperiliuskoja, joissa ei ole kuin jokunen lause, ikäänkuin jonkun kertomuksen keskeltä temmattu. Tällä tavalla hän kai kokosi aiheita, kuvasi ihmisiä ja tapauksia tulevia teoksiansa varten...

Mutta hän sammui juuri silloin, kun oli parhaiksi syttymään päässyt, taittui kesken kasvamistaan...

Ajatuksissani pengon ja lueskelen näitä papereita, jotka ovat huiskin haiskin, sikin sokin laatikossa! Erään paperin ylälaidasta vilahtaa silmääni nimi Laila... Vedän sen uteliaana toisten seasta ja luen:

"... Laila seisoi miehensä silvotun ruumiin vieressä ja itki hiljaa. Jouon oikea käsi oli mennyt poikki ja rinta oli litistynyt kuin lauta. Muuta näkyvämpää vammaa ei ollut. Kasvot olivat valkeat kuin palttina, silmät tiukasti ummessa. Hän näytti kuin nukkuneen syvään, iankaikkiseen uneen. Laila oli monen monta kertaa öisin, kun hän tiesi Jouon olevan humalassa, sytyttänyt tulen ja hiipinyt hänen vuoteensa viereen kuuntelemaan, hengittikö Jouko. Silloin oli Jouon kasvoilla ollut tuo sama kuoleman kalpeus ja silmät olivat olleet tiukasti ummessa... niinkuin nytkin...

"Hän laskeusi polvilleen Jouon ruumiin viereen, otti vasemman käden omaansa, silitteli sormusta, joka uudenkirkkaana välkkyi hoikassa sormessa, ja painoi suutelon hänen verettömille huulilleen... Silloin Lailan voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi pyörtyneenä miehensä ruumiin päälle..."

Luin tuon palasen toiseen, kolmanteen, en tiedä kuinka moneen kertaan, ennenkuin käsitin, mitä se sisälsi. Mutta sitten minä sen käsitinkin!

Suuri Jumala, mistä hän oli tiennyt eläessään kuvata kuolemansa, kuvata sen juuri niin kuin se oli tapahtunutkin! Minun suuteloni ja pyörtymisenikin! Ja kasvojensa kuolonkalpeuden.

Milloin hän oli tämän kirjoittanut? Kuinka oli mahdollista, että hän oli hengessään nähnyt loppunsa?

Tämä on ihan selittämätöntä, satumaista taikka unta keskellä päivää! Olenko minä sitten Laila ja oliko hän Jouko? Olenko? Olenko? Mikä mies hän oli, tuo Jouko? Oliko tietäjä, näkijä, aavistelija?

Mitä hän onkaan saanut kärsiä?!

Enkö ole häntä ymmärtänyt?

Minulle tulee aavistus jostakin kauheasta, minkä olen tehnyt...

"Jommassakummassa täytyi olla syy, muutoin ei Jouko olisi juomaan ratkennut", oli isä sanonut.

Mutta minä pengon ja pengon käsikirjoitusten joukossa! Ehkä siellä on alkua ja loppua tälle kummalliselle kuvaukselle? Ehkä on kuvattuna koko avioliittomme aika...

Milloin hän on sen kirjoittanut ja kuinka olen näin kauan antanut sen virua näiden paperien välissä?

Aivan alimpaa, laatikon pohjalta, löydän paksun, rullalle käärityn käsikirjoituksen. Heti ensi sivulta, ensi sanoista näen, että se on kuvaus avioliittomme ajalta. Nimilehti vain puuttuu...

Silmissäni himmenee, kun alan sitä lukea... "Jouon kertomusta".

Mutta sitä ennen lukitsen oven, ettei kukaan pääse häiritsemään.

JOUON KERTOMUS

1.

Pian puoli vuotta olivat he olleet jo naimisissa.

Heillä oli kaksi sievää huonetta laitakaupungilla, lähellä merenrantaa. Heidän huoneistaan oli kaunis näköala sekä merelle että maalle päin, ja muutenkin paikka oli rauhallisempi kuin vilkasliikkeisemmällä keskikaupungilla. Molemmin he olivat näihin huoneisiin ihastuneet ja yksissä tuumin päättäneet ne vuokrata.

Ennen häitänsä he olivat jo sen huoneiston hankkineet, sisustaneet pienen kotinsa sieväksi ja viihtyisäksi. Lailalla olikin erinomainen maku asettaa huonekalut mukavasti ja somasti, niin että ne miellyttivät silmiä ja tekivät huoneet hauskan näköisiksi. Jouko oli ihan haltioissaan nähdessään, kuinka aistikkaasti Laila osasi järjestää. Ja vaikka heidän omaisuutensa oli hyvin vähäinen ja huonekalustakin keskinkertainen, kykeni Laila kukkien ja muiden keinojen avulla sovittelemaan niin taitavasti, ettei niiden vanhuus tullut näkösälle.

Heidän täytyi nyt alussa ainakin ruveta elämään hyvin säästävästi. Jouon palkka ei sallinut suuria menoja, ja vaikka Laila kyllä lupasi käsitöillään ansaita jonkun vähän, täytyi sittenkin koettaa saada menot mahdollisimman pieniksi.

Jouko se oikeastaan oli halunnut, että he muuttaisivat tänne Pohjanmaalle, sillä hän ei tahtonut enää olla likelläkään niitä seutuja, joilla hänen entinen elämänsä oli kulunut. Lailasta oli samantekevää missä asuivat, hän seuraisi Joukoaan vaikka leivättömään Lappiin taikka maan ääriin asti.

Jouko oli juuri palannut sanomalehden toimistosta, jossa hänellä oli aputoimittajan paikka. Laila oli mennyt johonkin asioilleen, sillä heillä ei ollut palvelustyttöäkään. Väsähtäneesti hän istui tuolille ja katsoi ulos ikkunasta merelle, joka jo lumisena jääkenttänä levisi silmänkantamattomiin.

Toimistossa olivat toiset taas häntä kiusoitelleet.

"Sinä onnellinen, joka sait niin rikkaan ja kauniin vaimon! Sinulla varmaankin on kultaiset päivät", virkkoi yksi.

"Ei kuulukaan appivaari hellittävän penniäkään, kun vastoin ukon kieltoa on mennyt naimisiin. Ei se tainnut tämä vävypoika olla oikein Koskenkorvan ukon mieleen", sanoi toinen, ja sitten he nauroivat.

Jo heidän kihloissa ollessaan olivat toverit Joukoa onnitelleet, onnitelleet rikkaaksi mieheksi...

Se oli häntä jo silloin hermostuttanut, mutta nyt vielä enemmän. Niinkö he uskoivat, että hän oli rahojen takia ottanut Lailansa? Eivätkö he nähneet, että Lailassa oli muuta enemmän rakastamista kuin rahat... rahat, joista hän ei ollut koskaan Lailalta kysynytkään... Oli vain muilta kuullut Lailan isällä niitä olevan...

Hän oli uskonut, Jouko, että kun he muuttavat tänne kauas pohjoiseen, outoon paikkaan ja vieraiden ihmisten keskelle, on koko tuo ikävä raha-asia tietämättömissä. Mutta toiset toimittajat näkyivät tietävän, tiesivät paljon enemmän kuin Jouko itse...

Kummallisella, veltolla ja verettömällä tuulella hän tunsi olevansa, ja vanha viinanhimo muistui hänen mieleensä. Hän ei ymmärtänyt itseään, ei vaimoaan, ei koko maailmaa. Ja ne tulivat aina nämä samat ajatukset ja vanhat himot silloin, kun hän vain hetkeksikään joutui olemaan yksin... Hän istahti veltosti keinutuoliin. Tämmöistäkö tämä elämä sitten oli olevakin -- se tulevaisuus, jolta hän oli odottanut niin äärettömän paljon sekä kunniaa että kuuluisuutta... tämmöistä jahkailemista sanomalehtimiehenä, että tuskin eli...

Mitä hän oli ajatellut mennessään naimisiin, köyhä mies, joka ei oikeastaan itsekään elänyt! Kyllä hän sen tiesi... ei hän ollut oikeastaan ajatellut mitään, ei entisyyttään eikä tulevaisuuttaan...

Entisyyttään sentään enemmänkin, varsinkin kulkurielämäänsä ylioppilasvuosinaan. Sillä kulkurin elämää se oli ollut, juopottelemista ja laulamista ja unelmia paremmista päivistä, kullasta ja kunniasta. Hän oli laulanut lemmestä ja pakahtuvista sydämentunteista, parhaimman sydänverensä lauluihinsa vuodattaen. Rakkautta hän oli himonnut, orpouttaan ja yksinäisyyttään itkenyt ja katumalla katunut hurjisteluansa...

Yksinäisinä hetkinään, kun hän tunsi itsensä onnettomimmaksi ja koko maailman hylkäämäksi, hän oli ainoana pelastuksenaan toivonut herttaista ja hellän hyvää kumppania, joka näkisi hänen sieluunsa ja sydämeensä, joka osaisi häntä lohduttaa ja antaa hänelle voimia jalompaan elämään...

Hän oli kohdannut rakastavan naisen hellän sydämen, puhtaan ja jalon aarteen, jota hänen tuli helliä ja hoitaa... Mikä häntä vaivasi? Miksi hän kuitenkin kaipasi? Olivatko nämä synkät, tyytymättömät hetket vielä maininkeja entisestä myrskyisestä elämästä? Vai oliko hänen sielunsa puhtaus jo niin himmennyt, ettei se enää voisi kirkastua, vaiko sydän jo liiaksi tylsistynyt?

Puolihämärässä huoneessa, keinutuolissa istuessaan, näytti Jouko jo vanhentuneelta mieheltä, josta paras nuoruuden mehevyys on kuivunut. Kasvot olivat kalpeat ja luisevan laihat. Ohut tukka peitti kauniinmuotoista päätä, joka oli päälaelta paljas. Mutta suurten sinisten silmien välissä, kaarevan nenän yläpuolella, oli syvät juovat, jotka tekivät hänen kasvonsa tyytymättömän näköisiksi. Ne olivat aina silloin kalpeammat ja otsarypyt syvemmät, kun hän mietiskeli jotakin erityisempää.

Hänelle tuli istuessaan kummallinen levottomuus, ikäänkuin hätä ja pelko jostakin kauheasta. Hänestä tuntui siltä kuin hänen voimansa olisivat loppuneet, luova mielikuvitus kangistunut ja älyn valokin himmennyt. Mutta mistä tuli tämä saamattomuus ja veretön elämä?

Hän oli uskonut, että hän nyt vasta, kun oli saanut rakastetun kumppanin vierelleen, pystyy tosityöhön... jatkaa kirjallisia töitään, luopi teoksen, jonka muisto on pitempi kuin lyhyen ihmiselämän... jatkaa lukujaankin ja tulee kuuluisaksi, hyväksi mieheksi...

Samassa hän kuuli tuttuja askeleita eteisestä. Laila palasi kotia, ja hänen astuntansa oli nopeaa ja niinkuin hätäisen askeleita.

Lailan kasvot olivat kävelystä ja raittiista talvi-ilmasta käyneet terveen punakoiksi. Hänen suuret, ruskeat silmänsä loistivat, ja koko hänen olennostaan kuin irtaantui kokonainen maailma iloa ja onnea. Riisumatta päällysvaatteitaan hän riensi miehensä luo, suuteli otsalle ja laski kätensä Jouon kaulan ympäri.