Part 6

Barbro hämmentyi melkein niinkuin olisi äkkiä hurahtanut lumikinokseen.

"Äskeinen asia on jo selvitetty", sanoi Maud, "ja nyt on jo kulunut pitkä aika siitä, kun meillä on ollut mitään yhteistä lystinpitoa."

"Jottako saisimme aikaan rekiretken?"

"_Ce que femme veut, Dieu le veut_. Minä olen tuottanut itselleni kavaljeerin kotoa. Taikka oikeastaan hän tulee näinä päivinä. Hän on nuorin veljeni, somin poika, minkä tunnen."

"Kunpa minäkin saisin itselleni kavaljeerin Skoonesta", hymähti Barbro. "Se maa tuottaa epäilemättä reilua väkeä."

"Paljon kiitoksia!" Maud ojensi kätensä. "Niin että sinä et varmaankaan tarkoita, että minä olen niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat sääntöä?"

"En", vastasi Barbro vakuuttavasti, "sinä saatat olla niin hyvä -- ja viisas myös. Mutta sanoppa, Maud, oletko sinä aina varma mielitietyistäsi?"

"Olenko muka? Älä luulekaan, että minä viitsin kuluttaa itseäni hakkailulla. Minä hoidan huvitteluni omalla tavallani. Sitten matkustan kotiin ja saanen aikaa myöten kotikonnun meren rannalta. Täällä olen vain kauttakulkutavaraa. Oikein osataan elää vain Skoonessa."

"Minun mielestäni voi koti olla missä tahansa, missä on myötätuntoisia ihmisiä. Jos minä vain saisin, niin matkustaisin hyvin mielelläni syksyllä ulkomaille. Olen muuten tuuminut päästä työskentelemään sanomalehteen."

"Ja sitten naimisiin."

"Miten se kävisi päinsä, kun sinä väität, että kaikki 'pötkivät tiehensä'?"

"Noo, se oli hieman liioiteltua, mutta kullakin päivällä on suru itsestään. Me olemme joka tapauksessa nuoria, Kynänvarsi. Ei ole vielä hengenpidin-muste ehtinyt syöpyä peukaloosi eikä etusormeesi. Ja jos niikseen tulee, niin voithan käyttää isäsi runsaita varoja ponnistuslautana elämän ulapalle, niin ettei tarvitse ahertaa. Meistä seitsemästä on Minka ainoa, joka ei voi elää rennosti, mutta hassuinta on, että juuri hän on kaikista rennoin. Yhteen otteeseen hän tosin kävi hieman synkäksi, mutta sillä vaaleanpunaisella _voile_-leningillä, jonka hän jollakin merkillisellä tavalla oli hankkinut Karlberg tanssiaisiin, hän saavutti uudestaan itseluottamusta. Saattaahan olla, että hänellä oli _Frejdigt mod_." [Sutkaus tarkoittaa Urban Freideä. "frejdigt mod" on tanskaa ja merkitsee ujostelemattomuutta. Suom.]

"Tuo sanaleikki olisi minun göteporilaisena pitänyt keksiä", nauroi Barbro. "Mutta saat pitää kunnian. Rekiretkestä saanemme keskustella yleisessä kokouksessa. Ja nyt minä lähden pilkistysmatkalle herttaisen mummoni luokse."

"Minun pilkistysmummoni on pudistanut maan tomut jaloistaan. Ja jos on uskomista kaikkiin hänen puheisiinsa, kuinka paljon häntä oli rakastanut ja ihaillut hänen kuollut sukunsa, niin mahtaa nyt tuolla puolen pilttien olla iloinen perhejuhla. No hei sitten!"

Maud otti sanakirjan, nyökkäsi terhakasti ja mennä paapersi käsillään reuhtoen mahtavana ja jykevänä ovea kohden.

Puolta tuntia myöhemmin Barbro oli Katariinan-hississä nousemassa. Se oli kuten ainakin tupaten täynnä väkeä, ja hän oli pusertunut nurkkaan erään voimaperäisesti sillille haisevan torimatamin taakse, jonka puuskaan pannut käsikynkät eivät antaneet kenellekään tietä.

Hissinkuljettajan toisella puolella seisoi seinää vasten eräs jäntterän näköinen, karvalakkinen nuori mies. Barbro näki ainoastaan hänen niskansa, mutta se tuntui hänestä niin tutulta, että se ahdistava turvattomuuden tunne, joka häntä äsken oli vaivannut, katosi yht'äkkiä. Hän oli viime aikoina paljon mietiskellyt ja ainoastaan harvoina hetkinä -- ja silloin liian riehakasti -- ollut iloinen. Se, mitä Maud oli sanonut, oli ikäänkuin antanut iskun hänen harhaileville ajatuksilleen. Oli totta, että hän antautui tunteittensa valtaan eikä milloinkaan antanut sydämensä kyllyydestä, vaan ruokki alituisesti nälkäistä sydäntä.

Kun hän nyt näki tuommoisen, ehkä liiankin pyylevän niskan, niin tuntui kuin hänen aurinkoinen elämänilonsa olisi alkanut kurkistaa harmaiden ajatuspilvien lomasta. Ja niin pian kuin hissi oli ehtinyt ylös, koetti hän ottaa selville, pettikö niska hänet vai ei.

Mutta torimatami ei ollut kiireissään. Ensin hän nosti korinsa, jossa oli kiiltäviä sillejä, ja rupesi sitten itse hommautumaan ulos.

"Näinköhän minä pääsisin menemään?" sanoi Barbro kärsimättömästi.

"Miks'ei, jos passaa odotella, kunnekka minä pääsen ensin", vastasi matami. "Ensin vuoro vanhemmilla, se pitää toki oppia tietämään."

Ja kiusallisen pitkäpiimäisesti otti paksu matami sillikorinsa. Kun Barbro oli tullut sillalle, oli jo niin hämärä, ettei hän enää voinut pitkän matkan päästä erottaa tuota niskaa, ja hän ajattelikin, että se oli vain sattumalta muistuttanut Holger Boyen niskaseutua. Viime kirjeessään Holger oli ilmoittanut Barbrolle saapuvansa Tukholmaan vasta huhtikuun lopussa, jolloin hän pyytäisi Helene tätiä kotiinsa. Hänen äitinsä oli näet ryhtynyt kirjevaihtoon mummon kanssa ja valmistamaan hänen matkaansa Skooneen.

Koko suku tahtoi mielellään ottaa hänet vastaan, mutta se ei ollut tiennyt hänestä paljon mitään. Hän oli vetäytynyt köyhyytensä ja kykenemättömyytensä kuoreen.

Barbro kulki nopeasti tuttuja katuja pitkin yhä vain toivoen saavansa nähdä tutunomaisen hissimatkustajan, mutta hän ei vielä Katariinan hautausmaankaan kohdalle päästyään nähnyt etsimäänsä. Hautausmaalla peitti valkoinen lumivaippa vanhat haudat ja uudet tiet. Oli alkanut sataa suuria, villavia lumihiutaleita, jotka kilvan riensivät peittämään kaikki arkiaherruksen jäljet. Ilma muuttui niin ihmeellisen valkeaksi ja kimaltelevaksi, ja harvat lyhdyt vilkkuivat levottomasti aivan kuin ne olisivat saaneet silmiinsä lunta ja niiden olisi ollut vaikea katsoa eteensä. Barbro osasi kuitenkin kulkea erehtymättä, ja hän nosti kasvonsa päin tuulta, jotta lumihiutaleet lentäisivät kasvoille ja otsalle. Ne olivat hänestä kuin viileitä, hyväileviä suudelmia. Ja silloin hänen mieleensä johtui vanha isoäiti, mutta sitten hän sai aikamoisen sysäyksen, joku oli töksähtänyt sakeassa lumisateessa häntä vasten, ja kun hänen kantapäihinsä oli takertunut kokkareita, kadotti hän tasapainonsa ja lennähti nurin. Puuhka kimposi hyvän matkaa oikealle, tortturasia, jota hän oli varovasti kantanut, teki kuperkeikan vasemmalle, ja siltä, joka oli häntä tyrkännyt, putosi karvalakki hänen syliinsä.

"Pyydän tuhannesti anteeksi", kajahti tuttu, sorahtava ääni, "minun oli aivan mahdoton nähdä mitään ja taisin kulkea liian kovaa vauhtia."

"Niin juuri sinä teit aivan varmaan", vastasi Barbro nauraa hohottaen. "Päivää, Holger! Minun pitänee niiata tästä istualtani, jos et auta minua ylös."

"No, mutta hyväinen aika, Babi, sinäkö siinä rehkit! Olenko loukannut sinua?" Holger kumartui hänen ylitsensä, ja Barbro näki hänen pyöreät, leveät kasvonsa, kun hän innokkaasti ojensi apuun molemmat kätensä.

"Ei ole, jalkojani vain livettää niin pahasti, etten tahdo päästä pystyyn." Hän tarttui Holgerin käsiin ja seisoi kohta suorana ja sorjana hänen edessään.

"Babi, kuinka sinä kehtaat kasvaa minua pitemmäksi!" naurahti Holger.

"Holger, kuinka sinä kehtaat pusertaa minun sormeni mäsäksi!"

"Suo anteeksi, tulin ihan taivaallisen iloiseksi nähdessäni sinut taas ylettyvilläni, sinä pikku kruunu tyttöjen valtakunnassa."

"No-noo, vai kohteliaisuuksia, ovi! Mutta mehän olemme unohtaneet puuhkan ja tortut. Ei auttane muu kuin ruveta ryömimään ja etsimään. Maltas, tässä on rasia!"

"Puuhka on kai tärkeämpi." Holger rupesi tosiaankin ryömimään nelinkontin. "Pitäisihän se minun lakkinikin löytää."

"Tietysti, sinun lakkisi!"

Barbro haeskeli joka puolelta.

"Hyväinen aika, Holger! Sehän on minun kainalossani. Ole hyvä!"

"Babi!" Holger nousi ylös, "Suo anteeksi! Minäkin olen keksinyt jotakin. Sinun puuhkasi on ollut minulla polvenalustana. Suuri kuin sängynpatja. Saanko ojentaa?"

Niin perusteellisesti kuin Holger olikin pudistellut vaaleankeltaista hilleripuuhkaa, kimalteli se kuitenkin yltä ja alta, jopa sisästäkin lumikiteistä, niin että Barbron oli pakko lainata Holgerin sormikkaat, jottei olisi palelluttanut käsiään.

"Mihin sinä olet menossa?" kysyi Barbro.

"Kunpa sen tietäisi. Luulin osuvani Stigberg-kadulle, mutta kaikesta päättäen ei tästä näy pääsevän minnekään, ainakaan ilman johtotähteä."

"Mutta sinullahan, poika-kulta, se on. Minä aion myös Stigberg-kadulle -- Helene-tädin luo -- nyt tästä tuonne. Voi, mikä kinos!"

"Kannanko sinut yli?"

"Eikö mitä, minä hyppään." Hän loikkasi, ja kandidaatti Boye seurasi vikkelästi esimerkkiä. Hänen lyhyt, vanttera vartalonsa liikkui keveästi ja sirosti, ja hänen hieman hidasverisen pintansa alla huomasi olevan hillittyä eloisuutta. "Milloin olet tullut ja miksi et ole kirjoittanut etkä ilmoittanut tulostasi?" jatkoi Barbro.

"Tulin tänä aamuna erään hyvän ystäväni, agronoomi Rydemanin kanssa. Minun onnistui suorittaa pari tenttiä ja senvuoksi tahdoin palkita itseäni. Aika huhtikuuhun saakka tuntui liian pitkältä. En ole nähnyt sinua yhdeksään kuukauteen, Barbro. Ja se on aikamoinen aika, kun odottaa. Sitäpaitsi tuntui sinun viime kirjeestäsi, että tarvitset kielen vaakaasi, sillä taidatpa olla yhtä kypsymätön punnitsemaan tasaisesti kuin ennenkin, vai mitä, Babi?"

"Niin olen, kypsymättömämpi kuin milloinkaan ennen, luulen. Teit mainion kauniisti, kun tulit. Toisinaan sinä olet aivan välttämätön minulle. Et kai pane pahaksesi, jos vertaan sinua turvaisaan soppeen, johon on mukava hiipiä."

"En suinkaan, mitään edellytyksiä olla loistopalatsi ei minulla ole."

Barbro jätti vastaamatta ja virkkoi sen sijaan:

"Aioitko yllättää minut, tulla katsomaan aivan aavistamatta?"

"En, niin rohkea, että uskaltaisin tulla tyttöhoitolaan, en edes minäkään ole. Aioin Helene mummolta kysyä, milloin käyt hänen luonaan, ja yllättää sinut siellä."

"Ja nyt me menemmekin sinne. Kuinka iloiseksi se kiltti täti tuleekaan, Hän asuu tässä talossa. Katso, miten matala portti on, mutta kyllä sinä pääset siitä suorana."

"Kyllä, harvoin minä koukistelenkaan, se olisi liikaponnistusta."

Helene-täti ei olisi voinut saada rakkaampia vieraita. Barbroa hän nimitti omaksi sydämensä päiväpaisteeksi, ja otti hänet avosylin vastaan. Mutta nyt ojentuivat vanhat kädet syleilemään myös Boye-suvun myöhäsyntyisintä edustajaa, ja tämä kotiutuikin heti pieneen huoneeseen niin perinpohjin kuin olisi joka päivä ollut noiden raihnaisten huonekalujen ja pienten vähäpätöisten muistoesineiden seurassa.

Barbron keittäessä kahvia ja kattaessa pöytää Holger jutteli iloisesti ja ystävällisesti neiti Helenen kanssa ja kertoili seikkaperäisesti suvun kolmen miespolven vaiheita. Hän katsahti sentään vähäväliä Barbroon, ja hänen katseensa lämpeni ja syveni. Varmasti Barbro oli "sydämen päiväpaiste", hänen ruskeakiharainen pikku typykkänsä, joka oli ollut hänen ajatuksissaan ja mielessään jo koulupojasta saakka. _Hän_ ei milloinkaan välittäisi kenestäkään muusta, ja Barbro puolestaan ei välittäisi hänestä minään muuna kuin turvallisena hätäsatamana myrskyn uhatessa.

"Kai te tulette kohta uudestaan?" Nämä arastelevat ja liikuttavat sanat seurasivat nuoria alas natiseville rapuille, ja kaksi raikasta ääntä lupasi halukkaasti, ettei kuluisi kauan, kun Helene-tätiä tullaan uudestaan tervehtimään. "Eikö hän ole herttainen, Holger?" kysyi Barbro. Hän pisti toverillisesti kätensä Holgerin kainaloon, kun katukäytävä oli hyvin liukas, mutta heti kun vaaranpaikka sivuutettiin, veti hän kätensä taas pois.

"On, oikein suloinen pikku tyttö. Minä viihdyn parhaiten tuonikäisten kanssa. Silloin he liehittelevät parahiksi minun pyylevyyteni kannalta."

"Eihän Helene-täti liehittele ollenkaan."

"Älä tee tyhjäksi hänen naisellisuutensa hienointa puolta, Babi! Vanhat herttaiset tytöt liehittelevät yhtä tietämättään, kuin resedat tuoksuvat. Saat itse nähdä, kun ehdit niin pitkälle."

Barbro pysähtyi äkkiä.

"Luuletko sinä myös, että minä joudun kyöpelinvuoreen?"

"Minäkö _myös_? Kukas muu on rohjennut lausua jotakin niin halpamaista?"

Barbro läksi taas liikkeelle. Tapa, jolla Holger lausui viimeiset sanat, sai hänet vakuutetuksi siitä, että ei hän pitänyt sitä halpamaisena. Eikä hän itsekään pitänyt, ei ensinkään. Mutta omasta puolestaan hän ajatteli olevan kauheaa joutua vanhanpiian kirjoihin. Hän mutisi hyvin sävyisällä äänellä:

"Maud Rydeman ja Sonja sanovat, etten minä kykene pitämään ketään kiinni, eikä ole ensinkään hauskaa, jos ei saa milloinkaan kokea mitään jännittävää, sellaista, joka -- -- -- Nauratko sinä minulle?"

"Enpä juuri. Hymyilen vain tietäjänhymyä itsekseni. Sinä olet saavuttanut kahdeksan- ja yhdeksäntoista ikävuoden välisen korkean iän, niin että sinun on jo aika oppia pitämään kiinni jotakuta samoin kuin kokemaan jotakin jännittävää. Mutta kissa tietäköön, tokko satut tavoittamaan arvaamattoman onnen päästä naimisiin. Sinä et ole tarpeeksi olevinasi etkä myöskään kaikin puolin muiden tyttöjen kaltainen, jotta sinulla voisi olla toiveita. Ja sitten sinä valitset hyvin kummallisia koekaniineja onnesi tavoittelua varten."

"Valitsenko minä?"

"Valitset. Alkakaamme Urban Freidestä. Hän oli kylläkin mukiinmenevä objekti. Mutta itse asiassa sinä pidit häntä vain mykkänä palvelijana, jonka kaulaan sinä ripustit tyttöturhamaisuutesi ja mielistelyhalusi. Sitten tuli kaljupäinen parooni, jolla oli kuutamoa takaraivossa ja ajatuksissa. Ja sinä olit heti valmis liittymään häneen ja uskomaan onneen. Täällä Tukholmassa lienevät sinun psyche-siipesi liehuneet sen tohtori Krabben ympärillä aavistellen yhteistä lentomahdollisuutta avaruuteen. Jos sinä tahdot välttämättä pitää avioliittorakkautta elämän sisältönä, niin ota Sonja esikuvaksesi: hän on tehnyt valintansa harkiten."

Taas Barbro pysähtyi. Nyt hän oli suutuksissaan ja polkaisi jalkaansa.

"Minä en ole rahtuakaan sellainen kuin sinä luulet. Minä tahdon työskennellä ja tulla joksikin. Sen minä _tahdon._ Mutta minkäs minä tartunnalle mahdan, kun Minka ja Sonja, joiden parissa useimmiten oleskelen, puhuvat herkeämättä vain -- vain rakkaudesta." Tyyntyneemmin ja vilpittömän luottavasti hän lisäsi: "Olethan sinä nyt minulla, ja silloin minä pääsen irti koko roskasta. Me tapaamme toisemme joka päivä, Holger, ja minä kerron sinulle, mitä olen lukenut, ja mehän voimme samalla kävellä katselemassa Tukholmaa. Minä olen vapaa kolmesta viiteen joka päivä. Kai sinä viivyt pitkän aikaa?"

"Jokseenkin. Aion oleskella muutamia viikkoja Upsalassa, mutta sitä ennen taidan viipyä täällä kuukauden valmistelemassa erästä työtä. Tietysti me tapaamme joka päivä, jos se käy päinsä."

"Kyllä", vastasi Barbro täydellisen luottavasti, "sinähän se vain olet, Holger".

VIII

Rekiretki.

Seitsemän rekeä ja verrattain hyvää hevosta odotteli Löwesköldin laitoksen edustalla, jonne Sonja oli mennyt aikaisin aamupäivällä. Kulkuset soittelivat iloisia säveliään, jotka kuuluivat valkean huvilan huoneisiin saakka, ja komeissa rekiverkoissa oli ihmettelemistä niille lukuisille katsojille, joita oli keräytynyt kadun toiselle puolelle.

Jokaisen reen vieressä seisoi odotteleva ajomies. Matka aiottiin suunnata Saltsjöbadeniin, ja Eva-täti oli kutsunut kaikki neljätoista nuorta päivällisille tanssiaisineen.

Nyt tytöt laskeutuivat parvessa rappuja alas, kaikki huolellisissa matkatamineissa ja vallatonta iloa säteilevinä. Sonjan ja hänen Unonsa oli määrä olla ensimmäisenä parina ja ruveta "papaksi ja mammaksi" muille, mitä tointa he eivät näyttäneet ottavan kovinkaan vastuunalaiselta kannalta. Barbro ja Harald Witt olivat toisena parina, molemmat niin riehakan vallattomina, että alkoivat heitellä lumipalloja tervehdyslaukauksina. Sitten tuli Maud veljineen, erittäin komea ja luotettava pari, kumpikin päätään muita pitempi ja selän puolelta kunnioitusta herättävän leveä.

Sitten hyppäsi Minka vikkelästi kuin kissanpoika Urbanin viereen. Hän oli varsin ihastuttavan näköinen valkeassa turkkitakissaan ja lakissaan, ja ihan täynnä vallatonta riemua. Viides pari oli hieno ja siro; siinä oli Mary ja hänen serkkunsa, tuleva diplomaatti. He hymyilivät toisilleen kuten ainakin hyvin kasvatetut ja ehtivät hädintuskin vaihtaa pari sanaa sekunnissa.

Märta ja Kurt Ståhle olivat kilttien ja tottelevaisten lapsien näköisiä, kumpikin yhtä vaalea ja hyväntahtoinen.

Kaikista viimeisimpänä olivat Astrid ja Holger Boye. He olivat tuotapikaa ystävystyneet toisiinsa ja keskustelivat niistä paikoista, joissa kumpikin oli käynyt ulkomailla. Niistä maisemista, joiden halki he nyt kiitivät, he eivät nähneet paljon mitään, ja olipa onni, että Holgeria opastivat edellä kulkevat reet, sillä muuten hän olisi eksynyt oikealta tolalta ollessaan niin viehättynyt matkamuistelmiin.

Retkeläiset olivat ehtineet kappaleen matkaa tullin ulkopuolelle, ja metsä kajahteli äänekkäästä, reippaasta puheensorinasta, kun joku ehdotti kilpa-ajoa. Ehdotusta kannatettiin innokkaasti. Auringonpaiste ja raikas ilma yllytti nuorten toimintahalua. Keli oli maanmainio. Pois tieltä!

Ja eteenpäin lensivät reet, ohi teljettyjen huviloiden ja pienten talojen ystävällisesti suitsuavine savupiippuineen. Uteliaat lapsilaumat ehättivät kirkuen kelkkoineen tiepuoleen.

"Antakaa minun ajaa", pyysi Minka innostuksesta vavisten, "minä saan varmasti vauhdin kiihtymään. Meidän täytyy päästä ensimmäisiksi."

"Ei, kiitos, minä pyydän saada pitää ohjakset", vastusti Urban pönäkästi, "ja minä rohkenen uskoa, että me pääsemme ensimmäisiksi, vaikka mikä olisi."

"Te luulette olevanne väkävämpi, kun olette mies."

"Väkävämpi en ole. Mutta _väkevämpi_ kenties, Teillähän on nukenkädet -- tai kissankäpälät."

"Voi, ettekö ole unohtanut vieläkään sitä tyhmyyttä?" Minka punastui ja vilkaisi salavihkaa Urbanin poskeen, missä ei kuitenkaan näkynyt enää naarmua. "Minä tahdon -- minä _tahdon_ ajaa!"

Hän tempasi itselleen ohjakset niin kiivaasti, että hevonen säikähti ja syöksyi ohi kaikkien rekien, potkien suojuslautaa ja pöllyttäen vimmatusti lunta kavioillaan. Vähän matkaa se pysyi tiellä, mutta kääntyi sitten aukealle kentälle.

"Meidän täytyy hypätä pois", huusi Urban ja repäisi vällyt auki. "Hypätkää pois tulimmaisen nopeasti ennen kuin tullaan tuon jyrkänteen reunalle", karjaisi hän hädissään. Pehmeän kerän tavoin Minka vierähti reestä syvään kinokseen. Samassa musteni maailma hänen silmissään ja sydäntä kouristi niin kauheasti, kun veri pakkautui siihen, että hän meni tainnoksiin.

Hänen pyörtymisensä ei johtunut säikähdyksestä, vaan siitä, että hän suuttui silmittömästi Urbanin epäkohteliaasta kiivaudesta. Hän ei olisi voinut ikipäivinänsä kuvitella, että nuori mies uskaltaisi kiljua hänelle niin kovasti, ja päälle päätteeksi Urban! Mutta amanuenssi -- joksi häntä nyt sanottiin -- Freide ei tiennyt itsekään, että juuri hänen sanansa olivat aiheuttaneet niin surullisen seurauksen. Hänen oli myös onnistunut keinotella pois reestä, joskin venähtänein jaloin. Hän nilkutti Minkan luo ja alkoi hieroa tämän ohimoita lumella, koko ajan kiroillen jalkavammaansa ja ähkien ja puhkien mielenliikutuksesta.

"Hyvä Jumala, ihmislapsi, herätkää toki!" Hän pudisteli Minkaa tarmokkaasti, "Herätkää, muuten minäkin pyörryn."

Minkan mustista silmistä leimahti samassa Urbaniin salama. Heidän kasvonsa olivat yhtä värittömät. Mutta Minkan poskille lennähti tuokiota myöhemmin suuttumuksen tulinen puna.

"Tollo", sanoi hän terävästi.

"No, Jumalan kiitos!" Urban hengitti keveämmin. "Sanokaa minua tolloksi tahi miksi ikinä tahdotte, kunhan vain autatte minut pystyyn. Minä laskeuduin jaloilleni työntääkseni lunta teidän suuhunne, mutta nyt en pääse ylös tältä vietävän jalalta, joka nyrjähti sijoiltaan."

Minka ojensi hänelle kylmästi toisen kätensä, ja Urban nousi kamalasti irvistellen.

"Mikäs nyt neuvoksi?" kysyi Urban jurosti. "Hevosesta ja reestä ei ole tietoakaan ja me olemme joutuneet erämaahan kauaksi sekä maantiestä että ihmisistä."

Minka seisoi jäykkänä ja suorana; hänen teki mieli todenteolla antaa Urbanille korvapuusti ja sitten livistää tiehensä, mutta tyytyi kuitenkin siihen, että pujotti käsivartensa ristiin ja rupesi tähystelemään lumisia maita ja metsää, joka tohisi hiljaa kuin lumisadetta ennustaen. Uhkaava pilvi olikin jo noussut auringon eteen ikäänkuin jykeä lyijymöhkäle. Tänä hetkenä ei elämä Minkasta tuntunut hitusenkaan vertaa hauskalta, ja koko hänen sisäinen olentonsa kuohui niin valtavasti, että hän sanoi itselleen vihaavansa Urbania.

Eilen hän oli ollut varma siitä, että rakastaa Urbania romaanirajattomasti, mutta tokkopa koko maailmassa ainoakaan tyttö saattaa rakastaa sitä, joka nimittelee toista "ihmislapseksi"!

"Minä lähden toisten luo", sanoi hän topakasti.

"Kenen toisten?"

"Matkatoverien."

"Niitä on teidän vaikea löytää. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin päin he ovat menneet. Enkä minä salli että te lähdette minnekään omin päin."

"Te olette häpeetön", huusi Minka itku kurkussa, "minä en milloinkaan ole nähnyt niin häpeetöntä".

"Te tarkoitatte luultavasti hävytön." Urban hieroskeli kolottavaa jalkaansa. "Olen kuullut, että tällaisen vian voi vetämällä saada autetuksi. Tahdotteko koettaa? Olisi vietävän viheliäistä, jos meidän pitäisi yöpyä tänne ja ehkä paleltua kuoliaiksi."

"En välitä teistä ollenkaan. Minä lähden."

Ja Minka läksi marssimaan ylpeästi suoraan eteenpäin. Mutta kuinka olikaan, hän vajosi yhtäkkiä niin syvälle lumeen, että hänen oli työ ja tuska ponnistella ylös. Ensin hän ei katsonut taakseen. Hän oli odottanut, että Urban kutsuisi hänet takaisin, pyytäisi anteeksi ja sanoisi häntä enkeliksi -- _son ange gardien_ -- silloin hän olisi kääntynyt takaisin, mutta nyt näytti siltä, että Urban oli päättänyt jäädä odottamaan kuolemaa, sillä varmaa oli, että hän paleltuisi kuoliaaksi. Hän pysähtyi. Uh, oli melkein kamalampaa rämpiä täällä yksinään kuin olla Urbanin luona! Ja kyllä hän nyt koettaisi vetää jalan paikoilleen! -- -- -- Paljoa nopeammin ja nöyremmin kuin taannoin hän tuli nyt takaisin. Urbania ei enää ollut siellä, mihin Minka hänet oli jättänyt, vai olikohan hän kulkenut väärään suuntaan? Täällä oli suksenlatuja ja minkä mitäkin jälkiä vähän kussakin paikassa. Hän ei löytänyt enää omiaan.

Suunniltaan hädästä hän alkoi kirkua ja huutaa:

"Haloo! -- Haloo! -- Minä täällä! -- Tä-ä-llä! Tulkaa! Tulkaa!"

Ei vastausta. Metsä tohisi raskaammin, ja aurinkoa pimittävä pilvi kasvoi.

Nyt rupesi Minka ulisemaan. Häntä ei ollut milloinkaan pelottanut niin kovasti. Mitähän jos sudet tulevat ja syövät hänet! Hän ei uskaltanut jäädä maahan. Tuokion kuluttua hän kiipesi puuhun; nyt hän näki erään pienen mustan pilkun hitaasti, mutta pontevasti pyrkimässä jotakin kohden, joka taisi olla tie. Se oli -- aivan oikein, se oli Urban! Mutta, _mon Dieu_, kuinka kaukana hän jo olikaan! Oo, näytti siltä, kuin hän olisi vaappunut ylös ja alas. Varmaankin hän aina väliin hyppeli toisella jalallaan.

Viha kuohahti uudestaan. Urban ei välitä hänestä minkään vertaa, jätti hänet oman onnensa nojaan. Mutta kyllä hän vielä näyttää hänelle... Totta kai hänkin osaa tielle. Kuinka Urban oli sinne päässyt? Hän katseli alas jyrkänteen rinnettä. Siitä on päästävä alas. Huu, se oli huimaava! Kävelemällä laskeutuminen oli mahdotonta. Siis joka vierimällä tai -- istuallaan laskien.

Nuolennopeasti Minka teki päätöksensä, kiipesi rivakasti alas, sai vaivoin katkaistuksi kuusesta oksan, jonka aikoi ottaa kelkakseen. Sydän kurkussa hän istuutui sille ja laahusti jyrkänteen reunalle, sitten hän sulki silmänsä tuokioksi, mutta avasi ne uudestaan katsoakseen, ettei puita ollut tiellä. Ei hätää, sitä myöten oli kaikki selvää, mutta korkeus oli huikea. Hän ummisti taas silmänsä, tarttui lujasti kiinni karahkaan ja hurahti alas. Sellaista kyytiä hän ei ollut saanut milloinkaan. Hän lensi pitkän matkan tietä kohden. Ruumis oli aika lailla kolhiintunut, kun hän jätti ajovehkeensä.

Urban oli vielä näkyvissä, ja vaikka jäsenet tuntuivatkin helliltä, läksi Minka juoksemaan koko ajan huutaen ja hoilaten.

Viimein Urban lienee kuullut, koska pysähtyi katsomaan taakseen. Mutta Minkan valkean pienen hahmon keksiminen keskeltä lumikenttää ei ollut niinkään helppoa, joten Urbanin täytyi päätellä äänestä, missä päin huutaja oli.