Part 5

"Niin mainion iloiseksi, sillä minä saisin kuulla juuri sitä, mikä on minun mieleeni."

"Siinä tapauksessa lupaan laulaa teille joskus."

"Kiitos, mutta..." Hän ei mahtanut sille mitään, että vallanhimo uhmaillen vaati päästä oikeuksiinsa. Tytöt olivat sanoneet: "Jos saat kravun laulamaan, niin me kannamme sinua kultaisessa tuolissa ja pidämme sinulle makeiskestit sokerileipurilla, sillä se vasta olisi valionumero."

"Mutta", lisäsi Barbro rohkeasti, "minä olen ollut jo pitkän aikaa iloissani, että voisin ehkä saada tohtorin suostumaan laulamaan Lucia-juhlassa. Tytöt ovat sanoneet, että se on mahdotonta, mutta tuntuisi niin -- niin kolkolta, jos he olisivat oikeassa."

"Niitä lapsia! Suuria lapsia -- ja pieni vallanhimoinen Eva", sanoi tohtori surumielisesti hymyillen. "Te ette vielä käsitä, miten vaatelias vaara piilee nuorten ajattelemattomissa sanoissa 'minun tähteni'"...

"Enhän minä ole sanonutkaan..."

"Ei, ei, mutta _jos_ minä laulan, niin se tapahtuu teidän tähtenne, Barbro, siksi että te olette se kevään ihana, heleä hedelmäkukka, joka ei ole vuosikausiin tuoksunut minun ylettyvilläni. 'Olen lempinyt, elänyt ja laulanut lauluani', kuten sanotaan. Siitä on jo aikoja. Jos otan luutun taas käteeni, niin se johtuu siitä, että uusi kevät on kosketellut sen kieliä."

Barbro toivoi äkkiä, että kaljupäinen parooni menisi sinne, missä pippuri kasvaa, sillä hänen hassahtava hentomielisyytensä, Barbron sitä muistellessa, turmeli tohtorin oikeaa, tunteellista vakavuutta. Barbroa veti vastustamattomasti puoleensa tuo tummasilmäinen mies, jolla oli uurteinen otsa ja kumarahko ryhti, mutta takana oli seisovinaan kosijaparooni ja kiemurtelevinaan niin, että molemmat "vanhat herrat" hävettivät häntä.

Jotakin hänen oli kuitenkin vastattava, ja hän sanoi arasti:

"Eikö se kielten kosketteleminen virkistäisi työssä?"

"En tiedä. Mitä te arvelette?"

"Minäkö? -- Kyllä, niin minä ainakin arvelen."

"Minä tahdon päästä tahtoni perille, tarkoitatte." Kun Barbro nyt kulki siinä hänen rinnallaan kukkeana ja veikeänä ujoudestaan huolimatta ja niin hartaana ja luottavana, sai se hänet täydellisesti unohtamaan jyrkän ja ehdottoman kieltonsa. Hän ajatteli sen sijaan, ettei hän voi kieltää Barbro Bertingiltä tätä iloa, monien muiden ilojen lisäksi. Kukapa tietää, kauanko se auringonpaiste enää valaiseekaan hänen rosoista tietään? "Ja minä mukaudun. Minä laulan jonkun pätkän."

"Onko se ihan, ihan varmaa?"

"On, niin kai sen täytyy olla."

"Saammeko panna sen ohjelmaan?"

"Teidän kidutuksenne ei ole kovinkaan hellävaraista."

Tohtori Krabbe nauroi; sitä Barbro ei ollut nähnyt kertaakaan ennen, ja siksi se tuntuikin jonkun verran hirnahtavalta ja kuivettuneelta. Mutta se oli sittenkin naurua, ja kun Barbro yhtyi nauruun, kuulosti siihen tarttuvan heleää sointua. --

Barbro oli aivan liian onnellinen voidakseen saada, kuten tavallisesti, unta heti nukkumaan mentyään. Minkan innostus ja tohtori Krabben nauru, Helene-tädin hellyys pikku Babia kohtaan ja kimaltavat tulevaisuudentoiveet, joilla ei vielä ollut nimeä, olivat niin elävöittäviä, että hänen täytyi nousta istualleen sängyssä, ojentaa kätensä korkealle pään yläpuolelle ja julistaa riemuiten talvisessa pimeässä:

"Kuinka olenkaan onnellinen, onnellinen, onnellinen!"

VI

Lucia-juhla.

Löwesköldin kasvatushoitola oli puettu ylhäältä alas asti juhla-asuun, ja monissa huoneissa vallitsi vilkas ja kirjava myyjäistouhu. Kaikki Päivänpilkkeet olivat auttaneet juhlavalmistuksia ja tulos oli odottamattoman hyvä, mikä ei suinkaan merkinnyt vähää.

Kerran tunnissa näyttäytyi kynttelikruunuinen Lucia, se on: Sonja Thomas, kuuden immen saattueessa, jotka suurenmoisen kahvipöydän ääressä tarjoilivat kahvia ja kotitekoisia "Lucia-torttuja" käteismaksulla, Ihastushuutoja kohdistui pyhään Luciaan, missä hän vain liikkui. Hän ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis. Barbro oli puolestaan niin lumoutunut, että oli unohtaa tehtävänsä, nimittäin pääsylippujen myynnin illatsuun. Siitä oli tuleva illan vetovoima: Astridin oli siellä muovailtava "tuokiokuvia", Minkan esitettävä slaavilaisia tansseja ja Fokinan malliin "Kuoleva joutsen", tohtori Krabben laulettava ja lopuksi Märtan esitettävä yksinpuhelu "Kehdon ääressä".

Mary oli ottanut myydäkseen käsitöitä, Maud hoiteli näppärästi ja innokkaasti tombolaa ja mesdemoiselles Renard olivat tarjoutuneet huolehtimaan kalalammikosta. Eva-täti oli kuten tavallista hurmaava emäntä, jota tällä kertaa avustivat Fräulein Stock ja mrs Faith.

Luonnollisesti oli tyttöjen sukulaisia ja tuttavia saapunut joukoittain ja Lucian sulhanen osti kauniille pyhimykselleen kukkia enemmän kuin tämä jaksoi kantaakaan. Minka oli kukkatyttö, hyvin koketti ja veikeä, ja hänen ympärillään parveili lakkaamatta joukko ihailijoita. Kuta pahemmin hänen pehmeä, livertelevä kielensä solkkasi ruotsia, sitä somempi hän oli nuorista herroista.

Märta oli erääseen nurkkaan järjestänyt pienen Fröbel-näyttelyn; siellä hänen palleroinen vartalonsa näkyi nuorimpien juhlavieraiden seassa, joita Weibchen osasi huvittaa paremmin kuin kukaan muu.

"Märtan nimi pitäisi olla Agneau eikä Agnell", sanoi kandidaatti Urban Freide, "hän on, tuhat tulimmaista, valkovillaisin lammas, mitä milloinkaan olen nähnyt".

Nämä sanat lausuttiin Minkalle, joka räpytteli pitkiä, mustia silmäripsiään ja hyväksyi sukkeluuden. Hän ja Urban katosivat silloin tällöin "sinisen luolan" hämärikköön. Heillä ei tosin ollut paljoa sanottavaa toisilleen, mutta Urban otti Minkan ruskeat pikku kädet omiinsa ja leikki niillä kuin pehmeällä kerällä, ja Minka nauroi kirkasta kevyttä nauruaan.

Silloin aikoi Urban yht'äkkiä vetää häntä luokseen ja suudella hänen punaisia tyttöhuuliaan, mutta samassa Minka raapaisi pitkän viirun hänen oikeaan poskeensa.

"Hyi, hyi", sanoi Minka kimmastuen, "se on moukkamaista".

"Niin on, raapiminen, muttei suuteleminen", vastasi Urban suutahtaen. "Ette kai liene niin pyhä kuin olette olevinanne."

"Minä ei tahdo suudella teidän kanssanne! Ei kenenkään kanssa ennen minun mieheni."

"Entäpä jos minusta tuleekin teidän miehenne", sanoi Urban äkkiarvaamatta. Hän arveli, että tämän yksinäisen, muukalaisen tytön kanssa saa pilailla vähän vapaammin kuin hänen toveriensa kanssa.

"Meneekö sillä tapa naimisiin Ruotsissa", ihmetteli Minka, "minä en silloin halua ruotsalainen mies. Hän on liian raskas -- _lourd, vous comprenez!_ Mutta minä makeasti nauran heidän päälle."

"Kiitoksia paljon, se on suoraa puhetta", sanoi kandidaatti, "mutta jos minä nyt en tahdo tulla nauretuksi 'päälle', ja jos minä otaksun, että te voisitte muuttaa makuanne, niin ette saa paheksua jonkunlaista itsepintaisuutta. Vastustus yllyttää minua aina."

"Minä en oikein ymmärtä niin monia sanoja", hymähti Minka veitikkamaisesti ja antoi käsiensä soittaa laulua "Jos sä vapaa oot, minä en oo vaan". Hoikat sormet, jotka käyttivät polvea näppäimistönä, hyppelivät niin vastustamattoman rivakasti, että Urban olisi katsellut niitä vaikka kuinka kauan. Ja mitenkä olikaan, hän suuteli niitä varsin hanakasti, minkä jälkeen hän painoi toisen pikku kätösen poskessaan olevaa naarmua vasten.

"Sitten kun tämä nolaus on unohtunut, neiti Minka, uskon teidän osaavan niin paljon ruotsia, että ymmärrätte minun monetkin sanani, ja silloin saanemme puhella uudestaan."

"Mistä?"

Urban kohtasi Minkan kimaltelevan, lapsellisen hellän ja luottavan katseen. Hän oli melkoista kehittyneempi kuin pikku ruotsittaret, vaati enemmän, mutta myös antoi enemmän. Juuri nyt uskoi Urban aivan varmasti, että hän ajan tullen voisi sanoa Minkaa omakseen. Mutta siihen eivät kelvanneet puolittaiset lupaukset. Silloin Minka ehkä raapisi uudestaan. Urban nousi ja sanoi nauraen:

"Siitä, mitä te ette nyt ymmärrä."

Hetkistä myöhemmin Minka myyskenteli kukkiaan muille ilakoiden ja laverrellen, mutta Urban Freide seisoi eräässä nurkassa ja katseli saliin haluttomana antautua kenenkään seuraan.

Barbro Bertingistä oli kieltämättä illan suuri ilmestys se hetki, jolloin tohtori Krabbe nousi pienelle näyttämölle soittimineen. Hän oli pukeutunut juhlapukuun ja kuosikas musta puku somisti hänen laihaa vartaloaan, joka myös näytti tavallista ryhdikkäämmältä. Häntä tervehdittiin myrskyisin kättentaputuksin. Muistettiin yht'äkkiä, että hän oli kymmenkunta vuotta aikaisemmin laulanut hyväntekeväisyysjuhlissa. Sitten hän oli kadonnut ja toisia tullut hänen sijaansa; mutta se, että hän taas ilmestyi näkyviin, oli merkkitapaus.

Kun Barbro kuuli näitä kuiskeita tai ihmettelyn huudahduksia, hiveli se tavattomasti hänen korviaan. Jyskivin sydämin hän nautti kättenpaukkeesta ja odotuksesta. Kaikki nämä ihmiset, hyvästikin pari sataa henkeä, saisivat tietää, että tohtori laulaa ainoastaan hänen tähtensä. Häntä eivät vaivanneet enää mitkään arvelut, sillä olihan hän saanut tohtorin iloiseksi. Tänäkin iltana hän oli viekoitellut tohtorin nauramaan kurtistunutta, kuivaa nauruaan. Mutta kun tohtori oli kysynyt häneltä, laulaisiko hän "jonkun hauskan laulun", oli hän vastannut kieltävästi. Se ei sopinut hänelle, arveli Barbro. Siitä hänen kasvonsa vain kurtistuisivat ilvehtijän kaltaisiksi kuten naurustakin, ja Barbro ei tahtonut, että joku saisi sanoa tohtoria hassunkuriseksi.

"Ehdottakaa jotakin", oli tohtori pyytänyt. Ja hän oli ehdottanut J.P. Jacobsenin "Det bödes der for", mutta kohta jäljestäpäin katunut ehdotustaan.

"Se taitaakin olla paras", oli tohtori vastannut. "Vaikka siitä laulusta ei olekaan teille."

Ei tarvinnutkaan, Barbro ei ollut ajatellut itseään, ainoastaan sanojen ja säveleen sointua ja tunnelmaa. Hänellä ei vielä ollut niin paljon kokemusta, että olisi osannut pelätä muistuttavansa elämän raskaimpia huolia, päinvastoin veti kaihomielisyys häntä puoleensa niinkuin puhdesatu keskellä ilon hälinää.

Hän sulki silmänsä istuessaan käppyrässä pienellä jakkaralla kulissien takana ja kuunteli tohtorin äänensointua, joka oli kokonaan toinen kuin ennen:

"Der rinder Sorg, rinder Harm av Roser röde."

Myrskyiset suosionosoitukset eivät saaneet tohtoria toistamaan lauluaan, ja Barbrosta se tuntui melkein helpotukselta. Hän ei tahtonut kuulla enempää. Se oli hänestä aivan liian suurta. Hän ei jaksanut kohota niin korkealle. Ja hän tuli niianneeksi tahtomattaan, kun hän kiitti. "Oletteko tyytyväinen?" kysyi tohtori.

"Kyllä, kiitos, se oli mainion kaunista."

Barbro olisi voinut puraista kielensä poikki, kun kuuli oman moukkamaisen arvostelunsa. Ja hän pyrähti tiehensä, jott'ei olisi "käyttäytynyt vielä tyhmemmin".

Mutta tohtori otti soittimensa ja läksi. Hänestä oli rauhaisampaa olla kirjojensa parissa.

Myyjäiset lopetettiin täsmälleen kello kymmenen, ja jo kahteentoista mennessä vallitsi rauha ja hiljaisuus kuutamoisessa huvilassa, missä Päivänpilkkeet olivat koonneet runsaan rahasumman ja vielä runsaamman ilovaraston.

Heillä ei ollut milloinkaan ollut niin jumalallisen hauskaa. He olisivat hyvin mielellään istuneet ja haastelleet vielä tuntikausia illan elämyksistä, mutta nyt oli kysyttävä neuvoa Lucia-yön salaisilta hengiltä. Sen, miten tämä temppu on tehtävä, opetti Minka tovereilleen. Nyt ei ollut tekeillä sen enempää eikä vähempää kuin nähdä tulevan kultansa kuva. Oli asetuttava kuvastimen eteen palava kynttilä kummassakin kädessä ja tirkistettävä vähääkään kääntymättä suoraan lasiin siihen saakka, kunnes se oikea ilmestyy. Tietysti oli oltava yksin, sillä muutoin ei "näky" uskalla ilmestyä.

Piharakennuksen tytöt eivät kuitenkaan uskoneet enteeseen. Astrid vakuutti, että hän saa nähdä vain savimöhkäleen, jos ennustus käy toteen, sillä hän ei ikipäivinä rakastuisi ihmiseen niinkuin työhönsä, ei ainakaan ennen kuin hän saa saven taipumaan mielensä mukaan.

Mary arveli toisesta syystä olevan tarpeetonta kysyä neuvoa peililtä. "Minä kuitenkin saan vanhimman serkkuni", sanoi hän levollisesti, "meidän tapana on mennä sukulaisnaimisiin, se on niin sopuisaa, sanoo isoisä".

Mutta vaikka Sonjan kohtalo oli ratkaistu, oli hän kuitenkin päättänyt sytyttää ennuskynttilät nähdäkseen vain vielä kerran Unonsa.

Kun Sonja parhaillaan istui tirkistämässä peiliin, nauttien toistaiseksi vain omien kasvojensa näystä, näki hän erään toisen rinnallaan. Se sukelsi näkyviin aivan äkkiä ja nyökkäsi hänelle tuttavallisesti.

Sonja uskalsi tuskin hengittää. Se ei mitenkään ollut Uno. Äkkiä hänet valtasi jäykistävä kauhu. _Se ei ollut näky._ Se oli kammottava todellisuus. Outo mies huoneessa. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan. Kynttilät vapisivat hänen käsissään, mutta kun se hirmuinen mies sammutti ensin toisen ja sitten toisen kynttilän, pääsi Sonjalta kimeä parkaisu, ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle.

Tuokiota myöhemmin olivat Eva-täti, Blenda ja Barbro huoneessa melkein kelteisillään, ja mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Maud, joka oli verhonnut kasvonsa maantierosvon naamarilla ja punaisella leukaparralla ja pukeutunut lerppahattuun ja levättiin, näytti pelästyneen naisia yhtä paljon kuin nämä häntä.

Sonja oli jo tointunut, kun Maud oli kaatanut hänen päälleen karahvillisen vettä, mutta istui vielä lattialla likomärkänä ja vilusta väristen.

"Ulos ja paikalla tai minä kutsun poliisin", huusi Eva-täti "miehelle", joka oli hiipinyt erääseen soppeen.

"Minähän tässä vain olen", sammalsi Maudin hätääntynyt ääni. "Antakaa, kiltti täti, anteeksi."

"Minä, kuka minä?" Vapaaherratar oli niin kiihtynyt, ettei kyennyt tuntemaan Maudin ääntä. "Ulos ja paikalla, sanon minä, olkoon kuka hyvänsä!"

Mutta Barbro riipaisi nopeasti Maudilta sekä hatun että naamarin, ja silloin hälinä asettui. Maud ei ollut elämässään saanut semmoista ripitystä kuin nyt. Hän luikki aivan juurtajaksain litistyneenä huoneeseensa eikä hän enemmän kuin Sonjakaan unohtanut ikinä sitä Lucia-yötä.

Minka oli ainoa tytöistä, joka antautui kaikessa rauhassa odottamaan näkyä ja haaveilemaan. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, kenet saisi nähdä; hänen ajatuksensa liitelivät sinne ja tänne. Mutta lopulta ne pysähtyivät muistelemaan luolassa vietettyä hetkeä. Olisiko se oikeastaan ollut mitään vaarallista, jos Freide olisi saanut suudella häntä? Hän tuijotti yhä kiihkeämmin peiliin ja vihdoinkin -- hän kumartui lähemmäksi hetken salaperäisyydestä jännittyneenä. Se on -- se on -- _hän_! Urban Freide! Minkan huulet hipaisivat äkkiä peililasia siitä kohdasta, mihin kuva ilmestyi, sitten hän vetäytyi pois ja hymyili, mutta näky oli jo haihtunut, ja hän kohtasi vain oman lumoavan, vastustamattoman lumoavan hymynsä.

VII

Odottamaton kohtaus.

Joululoma oli jo ohi, ja Löwesköldin laitos taas täydessä toiminnassa. Sonja oli kuitenkin väsynyt olemaan "koulutyttönä" nyt kun hänen kihlauksensa oli julkaistu, ja hän oli muuttanut appivanhempiensa luo, jotka olivat sanomattoman ihastuneet häneen. Kesällä hän aikoi oleskella äitinsä kanssa Särössä, ja lokakuussa oli määrä viettää häät.

He kuulustelivat anoppinsa kanssa joka päivä sopivaa huoneustoa Östermalmista, ja tytöt olivat erittäin touhuissaan tästä asuntokysymyksestä, sillä he olivat saaneet luvan avustaa minkä missäkin valmistelutöissä.

Kun Birgit miehineen ja lapsineen oli muuttanut Tukholmasta, valtasi Barbron tyhjyydentunne, mutta olihan hänellä jäljellä vielä Helene-täti, ja tämän luona hän kävi pari kertaa viikossa. Hän tarvitsi jonkun henkilön, jolle sai keventää sydäntänsä ja jonka kanssa voi puhella, ja hän tunsi vaistomaisesti, ettei Eva-täti ymmärrä hänen levottomasti väreilevää, etsivää luonnettaan.

Joulun jälkeen hän oli alkanut vakavasti harjoittaa opintoja ja kävi nyt ahkerasti luennoilla. Varsin kuluneena ryömi nyt Kynänvarsi vuoteeseensa illoin ja sen suuren ilon, mikä hänessä oli loistanut niin kimmeltävän kirkkaana, himmensivät usein satunnaiset vastoinkäymiset tai väsymys.

Maud oli myöskin tavannut harrastuksensa, eikä sovi kieltää, että se oli jotakin suurenmoista. Hän opetteli ratsastamaan ja pyrki hevosasioiden tuntijaksi. Hän ahmi kaikki tätä alaa koskettelevat teokset, ja sen hevosen, jonka hän oli vuokrannut, hän kuvaili maailman älykkäimmäksi ja merkillisimmäksi eläimeksi. Joka aamu hän ratsasti Djurgårdenin tai Hagan ympäri ja kotiin palatessaan hän toi mukanaan raikasta ilmaa sekä vaatteissaan että ajatuksissaan, mutta hän oli yhtä itsekäs ja itseensä luottavainen kuin ennenkin. Häntä ei voinut taivuttaa, ainoastaan murtaa.

Astrid kulki suorana ja selvänäköisenä päämääräänsä kohden. Hän ei ollut milloinkaan hapuilevan epävarma. Seuraavan talven hän aikoi viettää Köpenhaminassa ja työskennellä, mutta myös huvitella. Huvihetket hän nautti kuin lasillisen vettä virkistyäkseen savenmuovailun tuottamasta kiihtymyksestä ja jännityksestä.

Minka oli kenties se, joka oli muuttunut enimmin. Hän ei ollut ainoastaan oppinut puhumaan melkein täydellisesti ruotsia, vaan myöskin koko hänen olennostaan oli karissut paljon muukalaisuutta. Koreat valekivi-helyt ja kiiltolanka-käädyt hän oli pannut pois, sillä oli olemassa "eräs", joka piti hänestä enemmän ilman niitä. Työtä ja järjestystä hän vieroi samoin kuin ennenkin, mutta joskus pisti hänen päähänsä yrittää.

Parhaiten hän viihtyi Stadionilla, ja koko Tukholma puhui, minkälainen mestariluistelija hän oli. Kerran toisensa perästä hän sai kandidaatti Freiden kanssa palkintoja. He kilpailivat oikeastaan keskenään, kuten näytti, ja tuntui siltä kuin he eivät olisi nähneetkään muita radalla.

Mary kulki leppoisaa latuaan, soitteli seurapiireissä, oli morsiustyttönä hienoissa häissä ja kävi kerran viikossa sen vanhan aatelisneidin luona, jonka hän Päivänpilkkeenä oli ottanut hoivaansa. Kaikki, mitä hän otti tehdäkseen, hän suoritti tahdikkaasti. Maud sanoi, että hänen sielussaan oli tahtikello älyn sijasta, ja niinpä hän ei vahingossakaan milloinkaan hypännyt tahtivälin yli.

Pikku Weibchen oli yhtä valkea ja lihava ja vaaleatukkainen ja ahertava kuin ennenkin. Tupukkansa hän sentään oli lahjoittanut sänkyineen päivineen eräälle sairaalle pikku tytölle, ja kun hänellä ei nyt enää ollut rakasta lapsuudenystäväänsä, lohdutteli hän itseään sillä, että Tupukka oli saanut hellän leikkitoverin.

Sellaista kanssakäymistä seitsemän toverin kesken, kuin Eva-täti oli toivonut ja he itse alussa luulleet, ei kuitenkaan syntynyt. He olivat hyvin erilaisia luonteiltaan ja sivuuttaneet jo sen kehityskauden, jolloin kouluhuoneessa tehdystä kujeesta riitti ilonaihetta koko päiväksi. Mutta ei ilmennyt mitään suurempia eroavaisuuksiakaan. Ainoastaan Maud ja Barbro ja Minka sähähtelivät joskus keskenään.

Maud ei voinut olla pilkkaamatta Barbroa tohtori Krabben ilmeisen suosiskelun tähden. Jos luennoilla sattui jotakin, joka vivahtikin rakkauteen, ryki hän aina merkitsevästi eikä ollut tietävinäänkään, vaikka Krapu oli "äreän" näköinen; se vain päinvastoin lisäsi vettä myllyyn.

Kerran iltapäivällä hän tuli Barbrolta lainaamaan englannin kielen sanakirjaa. Barbro oli lukemassa näytelmää "Kjærlighedens Komedie".

"Onpa siinä hauskat kannet", sanoi Maud, kun Barbro oli pistänyt kirjan nopeasti pois, minkä Maudin terävä silmä kuitenkin keksi.

"Niin on, sain sen joululahjaksi."

Barbron poskia rupesi kuumentamaan, ja hän joudutti kirjan aika kyytiä hyllylle.

Maud läimäytti leveällä kädellään toveriaan olkapäähän ja nauroi leveää nauruaan, joka jaksoi voittaa tasangon tuulenkin kohinan.

"Onko ukko taas ollut sinua tavoittelemassa, Kynänvarsi?"

"Mikä ukko?"

"Kukas muu kuin Krapu. Kirja on kai hänen lahjansa?"

"Niin, sukulaiseni olivat kutsuneet hänet luokseen jouluksi, ja silloin kai hän halusi osoittaa minulle vähän kohteliaisuutta", virkkoi Barbro suurentelevan välinpitämättömästi.

"Räkätä mitä räkätät, harakanpoikaseni, kyllä se tiedetään, ettei naskali säkissä pysy." Maud sieppasi kirjan takaisin hyllyltä. Hän oli päättänyt työntää tuntosarvensa ihan ytimeen saakka. Tietysti oli lemmenkipeä Krapu kyhännyt jotakin vertauskuvallista "pötyä".

Barbro löi paperiveitsellä kämmenelleen. Hänen ei tarvinnut hävetä, eihän hänellä ollut mitään salattavaa, mutta Maudin häikäilemätön tapa sotkeutua muiden asioihin suututti häntä. Ja kun hän näki kirjansa toverin voimakkaassa kädessä, tuntui hänestä, kuin sydäntä olisi aiheettomasti paloiteltu. Päälle päätteeksi Maud luki, mitä suuri Nils Krabbe oli kirjoittanut ensimmäiselle sivulle:

"Tu ne le connnis pas encore, mais -- tu vas bientôt le connaître, le petit dieu qui crèe les coeurs, le petit dieu qui seul fait naître les idées sur lesquelles on vit et on meurt".

"Johan nyt jotakin", puhkesi Maud sanomaan, "et kai sinä ole niin hupsu, että välität mokomasta _'le petit dieu'_ roskasta?" Hän mätkäytti lahjakirjan pöydälle, istahti tuolille, heilautti toisen jalan ristiin toisen päälle, ojensi käsivartensa ikäänkuin luutuksi, jota oli soittavinaan, ja alkoi laulaa:

"Ah, Niiloni haaleat hapset, mun ystävävanhuksein..."

"Ole vaiti", sanoi Barbro kimmastuen. "Minä en piittaa hänestä enemmän kuin sinäkään, mutta minusta on säädytöntä, että..."

Hän ei päässyt edemmä, sillä hän häpesi omia ajattelemattomia sanojaan. Eikö hän piitannut tohtori Krabbesta? Olihan hän niin lämpimästi pyytänyt Birgitiä kutsumaan tohtorin heille. Hän oli ollut rajattoman levoton, kun tohtori oli vuoden alussa ankarasti sairastunut, ja hän oli lähettänyt tälle joka päivä kukkia. Ja kun tohtori kerran sunnuntai-aamupäivällä oli käynyt hänen kanssaan Helene-tädin luona, oli hän kiittänyt tohtoria sydämensä pohjasta. Miksi hän kieltäisi tohtorin? Barbron rehellisyys ja häveliäisyys joutuivat keskenään ristiriitaan, ja toisen ivalliset kasvojeneleet saivat hänet purppuranpunaiseksi. Sitten hän jälleen heitti päänsä kenoon ja sanoi rohkeasti: "Ei ole totta, mitä äsken sanoin, etten muka välitä tohtori Krabbesta, sillä hänestä pidän paljon. Ja tästä puoleen te saatte kiusata minua niin paljon kuin tahdotte; minä olen päättänyt olla olematta siitä tietävinänikään. Ja mitä ihmettä siinä on, että kiintyy johonkuhun henkilöön, joka -- joka -- niin, sinä tiedät, mitä tarkoitan."

"Eihän toki, siinä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä, mutta sinä panet oireeseen jokaisen, joka vain pilkistääkään sinuun, Barbro. Yksin sinäkin aikana, minkä minä olen sinua tuntenut, sinä olet 'kiintynyt' kolmeen, neljään kappaleeseen, ja Sonja on sanonut, että sinä olet lemmiskellyt samalla lailla jo neljännestätoista ikävuodestasi asti lihavia ja laihoja, pitkiä ja lyhyitä -- paljaasta kiitollisuudesta. Ja se se juuri onkin sinun naisellista arvoasi alentavaa, tipuseni. Ja sitten sinä itkeä tillität jokaiselle, joka pötkii tiehensä. Tietysti minä en usko, että sinun tarvitsee Kravun tähden panna likoon nenäliinaa, sillä sinä itse olet likoeläin, ja hänet sinä kyllä saat pitää viimeisenä hätävarana. Sinä olet oikeastaan sievempi kuin muut tipat, mutta toisaalta sinä et ole tarpeeksi ja toisekseen olet taas liian konstikas. Alussa sinä olet niin makea ja iloinen, kun panet koko roikan päät pyörälle, mutta sitten yks'kaks' sinä muutut metafysiikaksi ja tähtein-tähystäjäksi, joka haluaa hypistellä kaikkea, mitä suinkin maa päällään kantaa. Se ei kelpaa; jos tahdotaan voittaa miehen sydän, niin ei ole puhuttava enemmän järkeä kuin mitä maskuliinin kieli tahtoo sanella ja anniskella. Minulla on seitsemän vanhempaa veljeä, niin että kyllä minä jo vähän tunnen miespuolta."

Barbro oli yrittänyt monta kertaa keskeyttää Maudin ja puolustautua, mutta kun tämä vihdoin lopetti, jäi hän seisomaan aivan sanattomana. Tosin se, mitä Maud oli sanonut, tuntui tärkeältä, mutta niin selvästi ei kukaan ollut häntä tätä ennen eritellyt. Hän muisti kaikki kouluaikaiset tuliset ja onnettomat rakastumisensa, alituisen harhailunsa ja hapuilemisensa. Koko hänen tunneväreilynsä oli ehkä ollut vain heijastusliikettä. Miksi hän aina liikkui omassa minässään niinkuin umpisokkelossa? Muut tytöt löysivät niin helposti tien elämään.

Hän pani "Kærlighedens Komedien" vielä kerran hyllylle, tällä kertaa koneellisesti.

"Oletko vihoissasi?" kysyi Maud.

"En, ihmettelen vain, tokko sinä olet johdonmukainen."

"Sepä oli suurenmoista sinun puolestasi, ja siitä saat olla varma, että minä puhun järkeä. Asiasta toiseen. Emmekö panisi toimeen rekiretkeä?"