Part 4

"Ei, en luule. Hän ei aina ole _amusant_, Sonja sano."

"_Sanoo_. Sinä et edisty paljon ensinkään kielessä, Minka. Minä ajattelin, että voisit pitää puheen minun syntymäpäivänäni".

"Milloin on se?" Minka kirkastui äkkiä niin huomattavasti, kuin olisi hänen mieleensä johtunut jotakin erikoisen iloista.

"Marraskuun kymmenentenä päivänä, siihen ei ole enää pitkältä."

"Ei", huokasi Minka.

Hänellä oli monta rautaa tulessa, tuolla neitosella, yksi kuumimmista oli kadetti Wittin hakkailu. Hän ei jaksanut sulattaa ajatusta, että Barbro saa kutsun Karlbergin sotakoulun tanssiaisiin, eikä hän. Olihan se aika kummallista se, mutta Minka ei ollut yhdellekään toverille niin kateellinen kuin Barbrolle. Häntä kaiveli se, että kandidaatti Urban Freide hakkaili Barbroa, eikä hän saanut rauhaa ennen kuin Freiden huomio oli kiintynyt hänen puolelleen. Barbro olikin vallan tyhmä, kun oli kysymyksessä hakkailu, ajatteli suurellinen Minka. Barbro ei milloinkaan osannut pitää kiinni ketään, vaan jäi seistä töllöttämään saamattomana ja antoi niiden mennä menojaan, vaikka olikin säteillyt riemua, kun ne olivat tulleet.

Minkan kaikista viimeisin ajanviete oli koetella toverien pyhäleninkejä. Hänen omansa olivatkin hyvin pahoin kuluneet. Ainoat, jotka oikein sopivat hänelle, olivat kuitenkin Barbron puvut, ja hän oli monen monissa tilaisuuksissa lainannut milloin puseron, milloin hameen, milloin vyön. Barbro oli aina aulis lainaamaan. Pukimista hän ei paljoa piitannut, mutta jännityksessä odotettuja Karlberg-tanssiaisia varten hän oli tilannut vaaleansinisen _voile_-kankaisen juhlapuvun, jota hän jo koetellessa "rakasti".

Minkan hienot pikku kasvot tummenivat kateudesta, kun hän kuuli tuosta leningistä, ja hänen silmiinsä nousi ilkeä kiilto. Vaaleansinistä hän ei tahtonut. Se oli liian lauhkea ja kelmeä hänelle. Ei, ruusunpunainen oli hänen värinsä. Ja hän katsoi mieleisekseen erään läikkyvän, ruusunkarvaisen kankaan, jota puodissa oli näytetty, kun Barbro oli ollut valikoimassa leninkikangastaan.

Minkan luonne, joka ennen oli ollut niin suruton, katkeroittui piankin, kun hän näki, kuinka kyllälti muilla tytöillä oli kaikkea. Hänen, joka ei osannut vähääkään kieltäytyä mistään, oli nyt pakko alistua, kun toverit eivät halunneet lainata hänelle mitään. Eva-tädiltä hän ei uskaltanut pyytää rahaa enemmän kuin muutakaan. Eva-täti olikin niin ikävän tiukka vaatimaan maksua, ja vaikka Minka olisi miten kiekaillut, arvasi Eva-täti hänen aikeensa.

Kaiken sen, mikä Minkassa oli veikeää ja viehättävää, himmensi ja rumensi hänen kiivautensa. Hän oli nyt joutunut niin pitkälle, että hän tavoitteli ainoastaan omaa etuaan, mutta samalla tungetteli edelleenkin jokaisen suosioon, jonka kanssa joutui tekemisiin.

Se, joka selvästi pysyttelihe hänestä erillään, oli Mary. Tämän mielestä oli "Minkan luonteessa jotakin epähienoa", ja se oli pahin arvostelu, minkä hän saattoi antaa.

Vähää ennen Märtan syntymäpäivää saapui laitokseen Minkan osoitteella eräs paketti, jonka saaja huomaamatta pisti piiloon. Minka oli joutunut epäsopuun pitkämielisen Märtan kanssa, joka kiusasi häntä äidillisillä opastuksillaan, ja Minka päätti tehdä lopun hänen "iankaikkisesta mankumisestaan".

Syntymäpäivän aattona menivät kaikki toverit onnittelemaan Märtaa. He olivat pukeutuneet kodin hyviksi hengettäriksi. Sonja oli komea kodin juhlailo, Astrid kotitonttu, Mary kodin musiikki, ja Maud aika lystikäs "kotiliesi" suuri kannalmus halkoja sylissä. Barbro esitti talouskirjaa, ja Minka oli itse ehdottanut olevansa "päivän rakkain askare". Kahvitarjotin ja huvilan neljä vanhempaa naista etunenässä kulkue astui Märtan huoneeseen.

Jokaisella oli jokin pieni lahja, ja Märta istui onnellisena, punaposkisena ja vaaleatukkaisena valkeassa sängyssään ja iloisena kuin lapsi, mikä hän olikin. Minka oli ryöpsähtänyt huoneeseensa, mutta palasi kohta takaisin kädessä suuri paketti, jonka hän ojensi Märtalle seuraavin sanoin:

"Ma chère, on sulla salarasia ja siinä jotain, muttei makeisasia. Se jokin kelpo sängyn tarvitsee, kun äiti illoin sitä hyväilee. Mä oonhan _päivän rakkain askare_ ja luulen rasian sisällön sinulle parhaan tuovan tuulen."

"Nuken sänky!" huusi Maud, kun Märta avasi käärön. "Oletko rutihullu, Minka?" Ja hän katseli hyvin loukkautuneena keltaista puusänkyä, joka oli ostettu huokeasta käsityökaupasta.

"Mitä sinä ajat takaa?" ihmetteli Astrid. "Tarkoittaako tämä, että Märta leikkii nukilla?"

Eva-tädin katse kääntyi Minkasta Märta-parkaan, joka oli sävähtänyt tulipunaiseksi. Hän oli piilottanut Tupukkansa vuoteineen ja kaikkineen peitteen alle ja hän tunsi yht'äkkiä itsensä oikeaksi rikolliseksi, joka oli alentunut sellaiseen lapsekkuuteen, kuin oli askaroiminen Tupukan kanssa. Kaikki sumeni niin raskaaksi ja surulliseksi. Minka oli hänen selkänsä takana onkinut tietoonsa nuken ja tahtoi nyt saattaa hänet naurunalaiseksi. Miksi piti olla sellaisia ihmisiä kuin Minka ja miksi ei saattanut olla pitämättä heistä?

Märtan herkeät kyyneleet vierivät jo pitkin poskia. Hän nyyhkytti katkerasti, mutta kiihkotta.

"Se oli vain leikkiä", mutisi Minka katuen ja hädissään. Hän oli toivonut sellaista aito jännittävää hetkeä, että kun kaikki olisivat odottaneet ja Märta tunnustanut, että hän tosiaankin puuhailee nukkien kanssa, silloin syntyy valtava naurun myrsky, sellainen remuava ja hillitön ilo, jota hän liian harvoin kuuli täällä. Mutta lukuunottamatta Märtan itkua ei kuulunut mitään.

"Kas niin, lapsi kulta", sanoi Eva-täti vihdoin, "älä itke enää. Jos sinä tosiaankin nuken hahmossa vedät joskus esiin onnellisen lapsuutesi muistoja, niin se ei ole muuta kuin mitä me monet vanhemmatkin ihmiset teemme koko elämämme ajan. Meilläkin on joitakin leikkikaluja mielessä tai ajatuksissa. Sinulle on nukke kodin vertauskuva, ja jos Minka aikoi saattaa sinut naurunalaiseksi, niin näet opettajattaristasi ja tovereistasi, että hän on epäonnistunut".

"Ehdottomasti!" kaikui useista suista, ja Märta hymyili kiitollisena.

Illalla Eva-täti keskusteli pitkän aikaa Minkan kanssa, koettaen voittaa hänen luottamuksensa. Vapaaherratar sanoi itselleen, että nuoren tytön sielu oli kuin kukkakenttä, jonka rikkaruoho oli vapaasti ja kenenkään estämättä saanut vallata. Kuinka voisi saada hävitetyksi sellaisen myrkyllisen kylvön? Hän käsitti, ettei Minkaa käynyt opastaminen niinkuin muita. Minka oli sekä sisäisesti että ulkonaisiin oloihinsa nähden niin eksynyt olento, niin kumma, harhaantunut luonne, että hän oli sekä oman että toisten onnen tiellä.

V

Heleänvärinen leninki.

Jo pari päivää sen jälkeen kuin krapu oli ilmestynyt kirjallisuushistorian luennolla, oli Maud tunnustanut tohtorille olevansa syyllinen siihen, että tuo harmillinen lelu oli "ryöminyt" kouluhuoneeseen. Barbrolla ei ollut "hivenenkään" vertaa tekemistä asiassa. Maud aikoi vielä lisätä jonkunlaisen pienen korulauseen siitä, että koko juttu oli "aivan tarkoitukseton", mutta ei ehtinyt, sillä tohtori sanoi pehmeästi: "Kiitos, neiti Maud, minua ilahduttaa enemmän kuin -- kuin osaan sanaakaan, että te -- että te olette niin rehellinen."

Mutta kun Maud selosti tovereilleen tätä välikohtausta, sanoi hän nauraen: "Sen minä käsitin tietysti heti, ettei 'kravun' hillityn juhlallinen ilo kohdistunut minun rehellisyyteeni, vaan Barbron viattomuuteen. Hän on aivan hullaantunut sinun Psykeesi, sillä mihinkään muuhun en usko hänen rutikuivan sisuspuolensa kykenevän ihastua."

"Se onkin kieltämättä vaarattominta Barbrolle", tarttui puheeseen Sonja, "sillä olisipa tukalaa, jos ukosta alkaisi nousta kuuma käry".

"Ohoo", sanoi Barbro, "en luule, että minä siitä kovin onnettomaksi tulisin. Minä alan tottua siihen, että vain ne, joissa on jotakin kulunutta, pystyvät katsomaan minun vähäpätöisyyteni puoleen."

"Se ei ole ensinkään totta", huudahti Astrid, "onhan niitä kokonaista kaksi, jatka mielivät kutsua sinut Karlberg-tanssiaisiin, olet itse kertonut, ja maan puolustajissa ei kai liene mitään kulunutta".

"Vai ei", sanoi Maud kuivasti, "vallan päättömiä useimmat. Mahdottomia keskustelemaan."

Mary pahastui niin, että hän ihan huohotti saadakseen ilmaa.

Sen sivakampaa väkeä kuin upseerit ei toki liene missään. _Hän_ ei ainakaan ole tavannut ainoatakaan upseeria, joka ei osaisi keskustella. Ja hän tunsi vähintäänkin kaksikymmentä vänrikkiä. Ajatuksensa Maudin "halpamaisesta" hyökkäyksestä hän ilmaisi seuraavin sanoin:

"Kuulehan, Maud, sinulla ei taida olla upseerituttavia, sillä silloin et puhuisi niin. Minä en tunne ainoatakaan, jonka kanssa olisi kevyempi jutella. Ei tarvitse muuta kuin alkaa ja silloin sitä lähtee. Jäljestäpäin tiedän vain, ettemme ole olleet vaiti hetkeäkään."

Mary haritti siniset silmänsä suuriksi, mutta ei käsittänyt, mikä tyttöjä niin kovin huvitti. Hänellä ei ollut aavistustakaan tyhmyydestään, mutta sitä enemmän sievyydestään ja seurustelutaidostaan.

Minka ei voinut kuulla puhuttavan Karlberg tanssiaisista tuntematta kirvelyä sydämessään. Ne ovat jo viikon perästä, ja hänellä ei ollut toiveitakaan päästä niihin. Kaikki muut tytöt olivat usein kutsuissa, mutta hän ei milloinkaan. Kaksi vuotta aikaisemmin hän oli ollut tansseissa illan toisensa jälkeen. Silloin vielä oli isä elossa, ja heitä sanottiin rikkaiksi Rozinskyiksi. Hän ei ollut ymmärtänyt, miten nopeasti kimalteleva onnenkupla saattoi särkyä, mutta nyt, kun ei edes kiiltävää pisaraakaan ollut jäljellä, tulistui hänen mielensä surusta.

Tytötkin kaihtoivat häntä, ajatteli hän, ja Märtakin oli nukkesänky-näytelmän jälkeen muuttunut ynseäksi ja karttavaksi. Ainoa, joka hänestä välitti, oli juuri Barbro, tuo Barbro, jota Minka ei voinut suvaita.

Sillä aikaa kun tytöt keskustelivat sotilaskysymyksestä, seisoi Minka ikkunanpielessä ja katseli ulos lumisohjuiselle, talvisen pimeälle kadulle.

Kumma, että niitä oli kaksi, jotka mielivät pyytää Barbroa! Kaksi kappaletta -- eikä _yksikään_ häntä. Kaikki toverit lähtevät lauantaina tanssiaisiin, hän ainoastaan ei lähde. He saavat pukeutua laulaen ja rallattaen ja juosta innoissaan puoleen ja toiseen. Minka oli monta kertaa nähnyt sitä menoa, ja kun sitten kaikki oli äänetöntä huvilassa, oli hän mennyt sänkyynsä ja potkinut ja vimmatusti peitonnut tyynyjä nyrkeillään. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän ei tahtonut hillitä itseään.

"Harald Witt ei ole ensinkään tyhmä", kuuli hän Barbron sanovan, "eikä Knut Ståhle myöskään, minun toinen kavaljeerini. Olen tosiaankin ylpeä, kun on kaksi valittavaa."

"No, minulla saattoi olla kymmenenkin toisinaan", sanoi Sonja pönäkästi. "Olen ollut viisissä Karlberg-tanssiaisissa, niin että olen saanut niistä kyllikseni. Mutta kylläpä olikin ihanaa heleimmässä nuoruudessani."

"Minusta tuntuu, että minä vien heleimmän nuoruuteni mukanani hautaan", vakuutti Barbro, "ja samaa tietä myös haluni olla mukana kaikessa".

Minka käännähti äkkiä ympäri. Hän oli sellainen, että Barbron leimuava elämänhalu väkisinkin lumosi hänet, ja vaikka hän niin hyvin tiesi, minkä näköinen tuo ruskeakiharainen, takakenossa oleva tytönpää oli, veti häntä kuitenkin puoleensa sen säteilevä ilme kuin taikavoima. Hänen mielensä olisi tehnyt kynsiä ja purra, suudella ja hyväillä, vihata ja palvoa Barbroa. Kuta lievemmin elämä kulki Minkan ympärillä säännöllistä menoaan, sitä kuumemmin veri poltti hänen sisässään. Ja hän ryntäsi yhtäkkiä pois huoneesta heittääkseen omissa oloissaan tiehensä mielenmalttinsa ja antaakseen toivottomuutensa vapaasti riehua.

Kun Barbro meni tornihuoneeseensa, oli hänen kuljettava Minkan oven ohi, jolloin sen takaa kuuluvat omituiset äänet saivat hänet pysähtymään. Rajua, hysteeristä nyyhkytystä kuului kuulumistaan, aivan kuin se ei osaisi lakatakaan.

Miksi Minka itki sillä tavalla?

Barbro avasi varovasti oven ja meni hapuillen pimeässä sähkönappulan luo. Mutta samassa kun hän aikoi kiertää sitä, tunsi hän pienten terävien hampaiden kiivaasti purevan kättään.

"Minka! Puretko sinä?"

"Mene matkoihisi, muuten minä raavinkin sinua!" sähisi Minka.

Barbro seisoi tuokion tyrmistyneenä. Valon hän oli kuitenkin sytyttänyt palamaan, ja nyt hän näki hätääntyneen, aivan kuin omasta itsestään irvikuvaksi muuttuneen Minka-paran käppyrässä sängyssä ja vapisevan koko ruumiiltaan.

Tällaisessa tilassa Barbro ei ollut kertaakaan ennen nähnyt pikku toveriaan, ja vaikka äkäinen purema vielä kirvelikin kättä, rupesi häntä itsestään säälittämään tuo muukalainen, huonosti puettu ja niin mielettömästi kiihtynyt olento.

"No, raavi sitten", sanoi Barbro sävyisästi, "mutta älä vain nenää, kun on mentävä tanssiaisiin".

"En tahdo kuulla niistä tanssiaisista. Kaikki menevät sinne paitsi minua."

Minkan musta pää kaivoi pielukseen kuopan, johon hän kätki kasvonsa. Barbro istuutui sängynlaidalle. Auttaa ja ilahduttaa muita oli hänen erikoinen ominaisuutensa. Eikä hän voisi unohtaa koskaan, kuinka hyljätyksi hän oli usein tuntenut itsensä, ennenkuin isoäiti otti hänet hoivaansa. Nyt hän tarttui leikkisästi Minkan palmikkoihin.

"Nouse ylös, Typykkä! Minusta ei ole mahdotonta, että sinä pääset tanssiaisiin."

"Kuinka se kävisi?" Minka karisti irti Barbron käden.

"En halua puhua sinun nurjalle puolellesi asiasta. Käänny ensin kokonaan ympäri."

Barbron reipasta esiintymistä oli Minkan aina vaikea Vastustaa. Nytkään hän ei voinut olla nostamatta päätään ja sitten siirtämättä pientä olentoaan sängynlaidalle Barbron viereen. Sitten hän sanoi jörösti: "Minä halki sanoista, jotka tulevat ilkeät; ei kukaan minua tahdo kuulla." Barbro tarttui puheeseen rohkaisevasti nyökäten.

"Minä ymmärrän ranskaa. Anna tulla sitä!"

Minka lennähti lattialle ja pyöri siinä ympäri kuin villikissa, minkä jälkeen hänen luottava mielensä alkoi yht'äkkiä purkautua sanoin ja elein. Koko sen raskaan taakan, mikä häntä oli viime aikoina rasittanut, hän heitti pois, löi pirstaleiksi ja musersi palasiksi. Barbro ei ollut konsanaan kuullut niin tulvivaa kaunopuheisuutta. Hänestä tuntui, että koko Minka oli kuin tultasyöksevä vuori, joka sinkosi sisästään kiviä, liekkejä ja kipunoita. Kaikkea hän ei ymmärtänyt, mutta niin paljon sentään, että Minka säälitti häntä todenperästä.

Viimein raukesivat Typykän voimat. Hän lysähti hervottomana tuolille ja sanoi valittaen:

"Olen niin väsynyt."

"Minä myöskin, Minka, jännityksestä. Mutta älä sinä aina haudo vaikeuksiasi. Pienet puutteet voi aina selvittää. Mutta sitä minä en jaksa käsittää, miksi sinä olet niin kateellinen minulle. Urban Freide on jo hylännyt minut. Knut Ståhle on myös noudattamaisillaan hänen esimerkkiään. Sinun _täytyy_ päästä tanssiaisiin."

Barbro säteili ilosta, että hänellä oli sellainen vaikutusvallan noitasauva. Käynneiltä rakkaan Helene-tädin luona olivat hänen ajatuksensa paljon kirkastuneet ja tahto lujittunut. Ja vaikka hän melkein aina teki aloitteensa liian intomielisesti ja harkitsemattomasti, onnistui hänen toisinaan saavuttaa todellista hyötyä älykkäältä, kokeneelta vanhusystävältään. Helene-täti oli sanonut, että nuoruus on elämän päiväpaisteisimpien kukkuloiden valloittaja ja että sillä oli valloittajaherran julma tai jalo luonne. Barbro haaveksi jaloutta ja tietysti sen korkeinta mahdollisuutta. "Sinun täytyy päästä tanssiaisiin", toisti hän, kun nämä sanat taannoin eivät tepsineet.

Minka lennähti ylös. Nyt hän ei purrut, vaan kietoi kätensä Barbron kaulaan.

"_Chérie, mais chérie, est-ce possible_?" -- --

Ei tosiaankaan ollut vaikeaa saada nuori Ståhle pyytämään Minkaa, ja tämä kieppui kokonaisen päivän riemastuneena Barbron kintereillä, mutta kun tuotiin Barbron vaaleansininen _voile_-leninki ja tytöt yhdessä ottivat tuon ilmavan ja hienon puvun rasiasta, synkistyi Minka uudestaan.

"Minulla ei ole leninkiä", sanoi hän, "eikä myöskään rahaa".

"Viimemainittua ei ole minullakaan", mutisi Barbro alakuloisena, "muuten..."

"Luuletko, että saisimme myydyksi koruja?" kysyi Minka. Hän puhui nyt ranskaa, ja se teki hänet avosydämisemmäksi.

"En luule, se on niin vastenmielistä enkä minä tiedä, kuka niitä ostaakaan. Minulla on eräs toinen ajatus."

"Onko se kelvollinen?" kysyi Minka epäilevästi, sillä Kynänvarsi oli tunnettu kaikkialla liitelevistä ajatuksistaan.

"Oo-on", kuului pitkäveteinen vastaus. Jo samana iltana kertoi Barbro ajatuksensa sisarelleen Birgitille, jonka tosin oli usein vaikea seurata Barbron ajatuskiemuroita, mutta joka mielellään auttoi häntä, milloin voi.

Barbro pyysi tällä kertaa aivan ujostelematta, että Birgit lainaisi hänelle sata kruunua.

"Minä hotaisen yks'kaks' neljä tunnelmapalaa maaseutulehtiin", sanoi hän, "ja niistä minä saan rahat. Minähän olenkin jo vähin erin alkanut huolehtia itsestäni, Gita", lisäsi hän. "Olen tänä vuonna todenperästä ansainnut kirjoituksillani kolmekymmentäviisi kruunua."

"Sehän on lupaavaa", nauroi Birgit, "sillä kohta ollaan jo joulukuussa, mutta mihin sinä tarvitset sata kruunua lisäksi? Pappa on jättänyt minulle rahaa sinua varten ja niistä voimme ottaa, jos tarve vaatii."

"Mieluummin minä tahtoisin ne ansaita, mutta oli miten oli, tarve on _ehdottoman_ välttämätön, minun täytyy saada heleänvärinen tanssipuku lauantaiksi."

"Onhan sinulla se vaaleansininen!"

"On, mutta siihen pyntätään Bertingin tyttö ja heleään hän pynttää erään toisen tytön plus kukkurapäisen ilonsa. Suoraan ja selvään sanoen, minä lahjoitan toisen leningin pois."

Birgit pyysi selitystä ja sai sen. Hän jäi kuitenkin kahdenvaiheille, kun Barbron hyväntekeväisyys oli hänen mielestään liian suurenmoista, mutta pontevan suostuttelun jälkeen läksi Babi voittajana ja paluumatkalla kotiin hän hyräili jokseenkin kuuluvasti:

"Laula sä raittiilla mielellä vaan..."

Eräässä kadunkulmassa häntä vastaan tulla tupsahti tohtori Krabbe. Barbro punastui kovasti ajatellessaan, että tohtori on saattanut kuulla hänen laulavan. Ensin tohtori tietystikin aikoi vain nostaa hattuaan ja mennä menojaan, mutta Barbron aurinkoiset kasvot, jotka säteilivät keväistä valoa harmaaseen sumuun, houkuttelivat hänet pysähtymään.

"Te olette sen näköinen, kuin olisi teillä syli täysi riemua", sanoi tohtori.

"Niin onkin. Minä haaveksin ensimmäisiä, ehkä ainoita Karlberg-tanssiaisiani."

"Vai niin, ainoastaan tanssiaisia."

"Onko se ainoastaan?"

"Ei, ei, mutta toisinaan tuntuu, kuin teillä olisi syvempiä harrastuksia."

"Minulla on kaikenlaisia harrastuksia, minusta on onnellista elää."

Tohtori katseli häntä tutkivasti, melkein huolestuneesti. Barbro oli käynyt hänelle kallisarvoiseksi, tuo nuori tyttö tiedonhaluisine, lämpimine silmineen ja liian vilkkaine, valkoisine pikku käsineen. Hän ei ollut lainkaan muiden kaltainen, enimmäkseen vain villilintu-sielu ja punainen, rikas sydän. Tohtori tiesi jo, että hänestä tulee tuntumaan kohtalon iskulta se päivä, jona Barbro otetaan pois hänen ahtaasta maailmastaan, se kumma päivä, jona hänen rakkautensa puhkeaa kukoistavaan kesäiseen vehmauteen. Hän, opettaja, saisi vain ne ajatukset, jotka vielä liikkuvat kouluhuoneessa. Vapaaherratar istui mielellään hänen luennoillaan, sillä hänen käsityksensä mukaan saattoi kirjallisuushistoria olla vaarallinen aine. Hän puolusti klassillista kirjallista sivistystä nuorille, ja se rajoitti luentoja, eristi sen, mikä oli persoonallista. Mutta kun tohtori ensi kerran oli puhunut J.P. Jacobsenista, tosin vain sivumennen, mutta kuitenkin sillä lämmöllä, jota hän tunsi tätä kaikkien aikojen nuoruudenrunoilijaa kohtaan, oli hän huomannut, että Barbron silmiin syttyi uneksivan syvää myötätuntoisuutta. Ja hän oli kysynyt itseltään, näinköhän Barbro tiesi rakkaudesta enemmän kuin hän aavistikaan. Barbron taannoiset sanat "minusta on onnellista elää" kaikuivat hänen sydämessään. Barbro oli kahdeksantoistavuotias, hän enemmän kuin kahta vertaa vanhempi. Siitä oli jo aikoja, kun hänkin oli ollut toivorikas ja väkevä ja rinta avoin ahmimaan elämää. Hitaasti hän sanoi:

"En sounden Dag, en sounden Tid vaagner igen i mit Minde."

Barbro katsoi häneen hieman ihmeissään. Täällä Tukholmassa hän kuuli ani harvoin tuollaista sanojen ja rytmin sointua, enimmäkseen puhuttiin urheilusta ja elävistä kuvista ja one-stepistä, ja hänestä se oli tuntunut mukaansatempaavalta, mutta tohtorin matala ääni vei hänet takaisin siihen ajatusmaailmaan, jonka hän oli omistanut itselleen oleskellessaan isoäidin luona, ja hän sanoikin muistaen:

"J.P. Jacobsen?"

"Niin. Oletteko lukenut hänen teoksiaan?"

"Olen kyllä. Heine ja Jacobsen ja Levertin olivat minun uskollisia ritarejani pitkän aikaa, mutta sitten oli minulla muuan hyvä ystävä, joka vieroitti minut heistä, ettei minusta tulisi kirjallisesti vähäveristä, kuten hän sanoi. Ja niin minä aloin tutkia muistelmakirjailijoita. En ole sentään ehtinyt vielä sen pitemmälle, kuin että kaikki lukeminen huvittaa minua."

Hän hymyili yht'aikaa sekä terhakasti että puolustellen.

"Vai niin, teillä on hyvä ystävä, joka on pätevä ohjaamaan teidän makuaistianne."

Barbro lennähti tulipunaiseksi. Ei ole ensinkään totta, että Krapu on ukon näköinen, niinkuin toverit väittävät. Voi, jospa vain tohtori olisi ollut tuona ohjaajana! Hän tunsi olevansa yhtä hämmentyneen kiitollinen kuin silloinkin, kun kaljupäinen parooni oli puhunut tunteistaan, mutta tohtori oli sentään säälittävämpi, ja sentähden hän sanoi innokkaasti:

"Niin, se on eräs tuttava poika siltä ajalta, kun olin pieni, ja me olemme melkein sisaruksia, minä en voisi milloinkaan pitää häntä sellaisena -- kuin muita, jotka tunnen."

Tohtori hengitti syvään. Miksi Barbro oli niin kärkäs puhumaan tästä? Tohtori ei tosin luullut itsestään mitään erikoista, mutta -- mutta Barbro aivan varmaan _toivoi_ hänen saavan tietää, ettei hän ollut sidottu tuohon "poikaan".

Tohtori kysyi epäröiden:

"Kuinka aiotte järjestää lukunne talvella, neiti Berting? Jos teillä on aikaa itsenäiseen opiskeluun, voisin minä mielelläni avustaa joillakuilla neuvoilla."

"Kiitos, niitä tulen varmasti käyttämään hyväkseni. Joululuvan aikana ei minulla ensinkään tule olemaan niin paljon työtä -- kaikesta."

"Jäättekö Tukholmaan?"

"Jään, sisareni ja lankoni luo. He ovat luvanneet, että saan kutsua Minkan jouluaatoksi heille; hän on ainoa toveri, joka jää laitokseen." Barbro hymähti yht'äkkiä, sillä Minkan kohtalo oli sidottu Karlberg-tanssiaisiin ja heleänväriseen leninkiin. Sekö se tekikin kaikki niin ruusunhohteiseksi? Samassa välähti hänen mieleensä, minkähän näköinen mahtaisi Krapu olla tanssiaisissa, ja tästä ihmettelystä solahtivat ajatukset Päivänpilkkeiden ensimmäiseen vuosijuhlaan ja Lucianpäivään. Taitaisipa olla kova työ saada tohtori avustamaan. Hän osaa laulaa niin kauniisti luutun säestyksellä, oli Barbrolle kerrottu. Mutta tohtori oli hyvin vaikeasti taivutettavissa. Voi tosiaankin, jos hän saisi semmoisen valtin ohjelmaan. Hänen jalkansa liikkuivat melkein tanssin tahdissa, ja hän alkoi tuotapikaa kirkkaalla tulisella äänellään:

"Minulla on eräs pyyntö, jonka tahtoisin niin hirveän mielelläni tehdä tohtorille."

"Kuulen mielelläni, mikä se semmoinen on".

"Niin, meillä on juhla joulukuun kolmantenatoista päivänä. Me nimitämme sitä Päivänpilkkeiden Lucia-juhlaksi ja me aiomme ostaa joululahjoja vanhoille köyhille mummoillemme niillä varoilla, joita saamme. Ohjelmassa on näytelmä ja tanssia ja tombola ja minkä mitäkin, mutta olisi sanomattoman hauskaa, jos tohtori tahtoisi avustaa ja laulaa luutun säestyksellä..."

"Ei, neiti Berting", keskeytti tohtori jyrkästi, "siihen te ette minua saa".

Barbro aivan kalpeni. "Suokaa anteeksi", mutisi hän.

Hänen äkillinen säikähdyksensä tarttui tohtoriin. Tohtorista tuntui kuin hän olisi töykeästi tyrkännyt tieltään pienen, kukkia tarjoavan tytön, ja hän sanoi pehmeällä, sointuvalla äänellään:

"Teidänhän on annettava minulle anteeksi epäkohtelias kieltoni. Mutta kaikki tuollaiset myyjäiset ovat minusta vastenmielisiä, minua inhottaa esiintyä julkisesti. Ja toisekseen on kai teillä ja teidän tovereillanne ainakin puolitusinaa palvelevia kavaljeereja, jotka laulavat luutun säestyksellä. Minun lauluni eivät ilahduttaisi ketään."

"Kyllä, ne saattaisivat minut..."

Barbro vaikeni kainosti kuin koulutyttö.

"Ne saattaisivat teidät..."