Part 3

Barbro istui sanattomana päivällispöydässä ja kehräsi punaista unelmalankaansa. Oli tosiaankin tyhmää, ettei hän ollut pariin kuukauteen antanut itsestään mitään tietoja Holgerille. Tämän viime kirje, lyhyt ja toverillinen, kuten aina, oli saapunut juuri hänen lähtiessään papan ja sisarien kanssa Köpenhaminaan. Siellä hänellä oli ollut jumalallisen hauska ja hän oli unohtanut kaikki ahmiessaan nähtävyyksiä ja huvituksia. Sitten hän oli matkustanut Flodaan pikku isoäidin luo, missä häntä kohtasi uusi yllätys. Hän, Babi puitukka, oli siellä saanut oikean kosiskelijan, erään vanhahkon, perin köyhän ja ylettömän hienon paroonin, joka päivittäin tuhlasi hänelle kohteliaisuuksia enemmän kuin mitä hän sitä ennen oli kuullut eläissään. Hän oli sulasta kiitollisuudesta melkein jo antamaisillaan myöntävän vastauksen hänen jalosyntyiselle kaljupäisyydelleen, mutta isoäiti sai hyvissä ajoin tietää asian ja teki jyrkän tenän. Hän oli sydämettömästi nimitellyt paroonia kuokkavieraaksi, ja kyllähän tämä olikin nälkäisen ja kurjan näköinen, mutta sittenkin kuulosti ruoka varsin arkipäiväiseltä kaikkeen siihen runolliseen verraten, millä hän oli kestinnyt Barbroa. Nyt hän käsitti, että parooni Louis von Trotte myös oli _pauvre honteux_, joka oli yrittänyt hänen avullaan pysyä pystyssä, eikä hän, Babi, unohda kuuna päivänä, miten jäisen kylmältä paroonin otsa näytti ja miten kuivettuneilta hänen kätensä tuntuivat sinä aamuna, jolloin hän jätti jäähyväiset Barbrolle matkustaakseen veljensä luo metsästämään.

Eva-täti ei tahtonut, että Barbro lähtee pimeässä ja tietä tuntematta niin pitkän matkan päähän Söderiin lauantai-iltana, mutta sunnuntaiaamuna läksi neljä Päivänpilkettä, nimittäin Kunniankukko, Weibchen, Kynänvarsi ja Sievä sävy, kaikki varustettuina Eva-tädin tervehdyksillä ja pulskalla korilla, johon taloudenhoitajatar oli pannut yhtä ja toista. Omasta puolestaan olivat tytöt hankkineet kukkia ja torttuja.

Sonjan oli mentävä koko päiväksi tulevien appivanhempiensa luo, missä hän tapaa sulhasensa. Minka valitti päänsärkyä, ja Maudilla oli taasen sellainen päivä, jolloin hän ei "viitsinyt" toimittaa muuta kuin näyttää happamelta ja purkaa sisuaan.

Mutta kun Päivänpilkkeet olivat palanneet takaisin, katui hän, että oli antanut huonolle luonteelleen vallan. Kaikki neljä olivat varsin ihastuksissaan tehtävästään. Heidät oli otettu vastaan kuin mitkäkin prinsessat. Vanhat mummot eivät olleet voineet kyllin ilmaista ja osoittaa kiitollisuuttaan, ja pari mummoa oli ollut ihan hassahtavia, kuten esim. Barbron mummo.

Hän oli kertonut ketterästi ja rattoisasti entisajan ihmisistä ja elämästä. Oli ollut monta vuotta ulkomailla ja tavannut paljon kuuluisia henkilöitä, mutta se sentään oli jotakin, että hän oli tasanko-skoonelainen ja kuului suureen Boye-sukuun, joka oli haarautunut moneen suuntaan kahdestatoista voimakkaasta veljeksestä: hänen isoisästään ja tämän veljistä.

Holger Boye taitaa olla hänen serkunpoikansa. Hän ei ollut kuullut tästä milloinkaan puhuttavan, mutta nyt sai Barbro viedä sydämelliset terveiset tuolle nuorelle miehelle.

"Minä pidän kaikista sukulaisistani", sanoi Helene-neiti, "sekä tunnetuista että tuntemattomista, ja minulla onkin harvinaisen hyvä suku, joka muistaa minua, vanhaa sokeaa".

Neiti Boye näki vain hämärästi ympärilleen, mutta hänen sielunsa silmät näkivät selkeästi, ja jokaisen pienenkin murun, minkä hän sai ulkoapäin suuresta, kauniista maailmasta, hän otti hyvin mielellään vastaan.

Barbro oli riehahtanut tuleen ja leimuun suojattinsa puolesta ja samana iltana, jolloin hän oli käynyt mummon luona, hän kirjoitti seuraavan kirjeen kandidaatti Holger Boyelle.

"Rakas Holger!

Suo anteeksi, ettet ole kuullut minusta mitään, minä olen kuitenkin ajatellut sinua hyvin usein, ja juuri nyt olet sinä ihmeellisen elävänä edessäni. Sinä et voi aavistaa, kuinka iloiseksi tulisin, jos äkkiä ilmestyisit ja läksisit minun kanssani minun kaikista viimeisimmän ihastukseni, sanomattoman herttaisen ja suloisen mummon luo, jolla on mitä kaunein valkoinen tukka ja syvä, lämmin katse sairaissa silmä-poloisissa. Hänen nimensä on Helene Boye; sinä taidat olla hänen serkkunsa poika, ja hän sulkisi sinut syliinsä, jos lähtisit hänen pieneen ullakkokamariinsa Söderiin. Siellä se on se pienen pieni mummo siinä pienen pienessä tuvassa. Ajattelehan, kuinka kaihoisasti hän kaipaa takaisin lapsuudenseutujensa tasangoille! Mutta köyhyys, joka on äänetön ja arka eikä turvaudu kerjuuseen, on kätkenyt lujatahtoisen ja ajatusrikkaan elämän jäännökset puutteenalaiseen majaan. Etkö tule joskus Tukholmaan? Minun täytyy sanoa sinulle, että kuvittelen sinun toivottavan vanhan sukulaisesi tervetulleeksi siihen valkeaan taloon, josta olet niin usein puhunut. Kun tulee kevät, saisi hän taas nähdä rakkaan Skoonensa ja olla siellä villihanhien lähtöön saakka. Tapahtuukohan tämä ainoastaan minun mielikuvituksessani? Eihän toki, sinä kyllä autat minua luomaan valoa täti Helenen elämään, joksi minä häntä jo sanon. Aivan varmaan näen hänestä unta ensi yönä. Hän on suloinen. Kun vain saan aikaa, käyn hänen luonaan useamman kerran viikossa. Tuntuu melkein kuin olisin saanut yhden isoäidin lisää. Birgitiltä, hänen mieheltään ja lapsiltaan voin kertoa sulle terveisiä. He aikovat muuttaa Tukholmasta uutenavuotena, sillä Bengt on nimitetty lehtoriksi Mariestadiin. Molemmat ovat ylen onnellisia päästessään niin lähelle Göteborgia. Mihin minä joudun, kun tämä vuosi loppuu, siitä ei ole tietoa, mutta hän (pappa), tuo (Ulla-täti), se (minä itse) tuumiskelevat hartaasti, kunne saisi sopimaan sellaisen siivekkään kuin Babi on. Et taida tuntea ketään sellaista maailmanympäri-purjehtijaa, joka ottaisi minut kiertoretkelleen?

Täällä Löwesköldin laitoksessa me kaikki viihdymme oikein hyvin. Kahteen meistä sinä ihan varmaan rakastuisit. Toinen on sellainen hienonhieno tytön näytenumero, jolla on aito siloisuutta sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Hän on ainoa laatuaan, ymmärrätkö, ja hänen nimensä on Astrid Tolling. Toinen on maailman sievin pikku lumoojatar, jolla on sametinruskeat kasvot ja sellaiset silmät, ettei kukaan voi niitä vastustaa. Minka Rozinsky on hänen nimensä.

Sitten täällä on vielä pari, joista sinä sanoisit 'pää, pää, valkeat lampaat', ja eräs, pahin meistä, mutta kieltämättä älykkäin, sinun kotipuolesi tuotteita. Ja Sonja, prinsessa Sonja, joka on lahjoittanut pois puolet kuningaskuntaansa, sydämensä ja tulevaisuutensa, mutta puolen valtakuntansa vastalahjaksi hän saa kokonaisen onnellisen keisarikunnan. Muuten olen jo hyvin iloinen, kun pääsen morsiustytöksi ja saan kulkea saattueessa pitkää käytävää myöten Jakobin kirkkoon, jonne neljä Freidien miespolvea on vienyt morsiamensa alttarin eteen.

Nyt olen varmaankin kirjoittanut enemmän kuin sinä jaksat lukea, ja sittenkin minun täytyy mainita, että meillä on eräs opettaja, jota olen päättänyt olla milloinkaan suututtamatta. Hän on näköjään kuin kulunut sanakirja ja puhuu kuin vanha runoelma. Hän taitaa vaikka mitä, mutta totta kai tiedät, ettei se semmoinen kovin paljoa tehoa tyttöihin. Sonjan mielestä hän on hassunkurinen hontelokoipineen ja sormineen. Hänen nimensä on Krabbe, mutta häntä nimitetään 'kravuksi'. Olen ottanut tehtäväkseni saattaa hänet tavalla tai toisella iloiseksi. Hän suree jotakin. Se saisi hyvinkin olla hänen oma kuollut nuoruutensa. Entä minun nuoruuteni, joka on niin turkasen elävä -- ja jota minä en saa mitenkään kulkemaan samassa tahdissa muiden kanssa! Minun nuoruuteni ei varmaankaan osaa kuolla milloinkaan. Se seisoo kuin korkealla vuorella minussa ja huutaa huhuilee kaikkiin ilmanääriin.

Olipa miten oli, Holger, älä unohda Helene-tätiä. Hän on niinkuin Fröding sanoo: 'tähti, satu, laulu'. Ei mikään _nova Stella_, puhuakseni sinun kieltäsi, vaan pieni, kalpea ja hiljainen, kohta poroksi palanut maailma, eikä meidän päiviemme soinnuissa kulkeva laulu, vaan entisten aikojen harras, hellä ja lämmin virrensävel.

Huh, tälle sinä naurat ja ehkä nimität minua 'kynänvarreksi' kuten tytöt täällä laitoksessa. Voi, jos minä kelpaisin edes tukevaksi kynänvarreksi, silloin se saisi olla vaikka miten paksussa musteessa ja kulunut tahansa. Sillä minä tahdon, minä tahdon oman maatilkun jalkojeni alle, toiminta-alan, jolta minua ei sysitä pois alituisesti hokemalla: 'Mutta Babi, mitä sinä köntystelet'.

Olen iloinen ja äkäinen ja äkäinen ja iloinen sata kertaa päivässä, ja myötäänsä minun sisässäni palaa. Näinköhän minä milloinkaan jäähdyn, mitä luulet?

Ystäväsi Barbro."

IV

Eräs käynti ja sen seuraukset.

Säntillinen pikku Märta ei mennyt milloinkaan nukkumaan katsomatta, että kaikki oli paikoillaan, ja kun hän tänä iltana huomasi, että hillopurkista oli jäänyt valkealle sohvapöydälle tahmea rengas, kauhistui hän sanomattomasti huolimattomuuttaan. Hän oli tosiaankin ottanut vähän hilloa viemisiksi päivänpilke-matkalle, mutta hän ei voinut käsittää, miten hilloa oli saattanut joutua pöydälle. Häntä ihan vihlaisi ajatellessaan, että purkki oli jäänyt puhdistamatta.

Hänen täytyi mennä heti katsomaan. Aivan oikein! Hän otti purkin esille. Otsaa ja poskia ihan poltti kuvitellessa, mitä "Mütterchen" tästä olisi sanonut. Mutta -- mutta -- mihin ihmeeseen hillo oli joutunut? Märta kuumeni kuumenemistaan. Purkki ei ollut rikkinäinen. Siitä ei ollut vuotanut mitään. Hänestä oli vastenmielistä epäillä ketään näpistyksestä ja häntä hävetti, että tuli ajatelleeksi Blendaa. Voisiko olla mahdollista, että -- -- -- Ei, Eva-täti oli sanonut, että hänen palvelijansa olivat ehdottoman rehellisiä.

Märtan palleroiset pikku kädet vapisivat, kun hän pani purkin takaisin kuivattuaan sen ensin huolellisesti. Sitten hän jäi hetkiseksi epäröiden seisomaan. Näin hän teki joka ilta, mutta loppujen lopuksi hän riensi kiireesti lipaston luo ja avasi nopeasti sen alimman laatikon. Sen perimmäisessä nurkassa oli pitkä, tasainen, huolellisesti sidottu puurasia. Otettuaan sen käsivarrelleen Märta hymyili kauneinta, äidillisintä hymyään ja lepersi: "Nyt saa pikku Tupukkani nukkua tänä yönä mamman rinnalla, kun on ollut niin kiltti koko päivän!" Varovasti hän aukaisi rasian kannen, ja siellä lojui ruusuisen silkkipeiton alla nukke, jolla oli kultakutrit ja pitkät, pyöreille poskille ulottuvat silmäripset. Hellitellen Märta silitteli nuken kirjailtua yöpukua ja pani rasian tuolille sängyn viereen. Oli päätetty, ettei Tupukka pääse Tukholmaan. Märta oli myöntänyt, vaikka haikeasti itkien, että hän on liian suuri "leikkimään nukkien kanssa", mutta jopa oli tuntunut ilo ilolle silloin, kun hän oli huomannut, että mamma oli sittenkin salaa pistänyt Tupukan matka-arkkuun. Ja sitten hän kertoili Tupukalleen lastenseimen pienokaisista ja lastentarha-kurssista, missä Märta-mamman harjoittelun esineinä olivat elävät pikku nuket. Märta ei osannut oikein sulautua tovereihinsa; näillä ei ollut ensinkään hänen harrastuksiaan, mutta Tupukka oli kymmenen vuotta uskollisesti ja vastustelematta katsellut häntä sinisillä silmillään, kun vain Märta pani sen pystyyn.

Märtaa pelotti aika lailla, että tytöt saattaisivat keksiä hänen salaisuutensa ja nauraa sekä hänelle että Tupukalle silmät korvat täyteen. Surkein oli kuitenkin Tupukan kohtalo, kun se ei kyennyt puolustamaan itseään. Märta ei unohtanut kertaakaan kätkeä nukkea piiloon aamulla ennen lähtöään huoneesta.

Silitellessään siinä Tupukan hiuksia hän oli kuitenkin hieman hajamielinen. Jonkun on täytynyt käydä täällä huoneessa maistelemassa hilloa. Mitähän jos tuo joku eräänä päivänä ottaa ja tutkii lipastonlaatikon ja löytää Tupukan! Eiköhän sittenkin ole selvintä lukita laatikko, mutta se on taas epäluuloa tovereja kohtaan.

Aivan onnettomana Märta harjasi tuuheaa, välkkyvää tukkaansa. Silloin hän kuuli omituista rapsetta oven takaa. Se ei ollut koputusta, vaan paremmin varovaista kopeloimista.

"Laske minu sisä, Märta", kuului Minkan pyytävä ääni. "Nukuin paljo tänään."

Märta ei ehtinyt peittää Tupukkaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen livahti Minka, joka ei milloinkaan tahtonut mennä nukkumaan määräaikana. Päänkivistys oli nähtävästi lakannut. Hän näytti hyvin pirteältä ja kirkassilmäiseltä.

"Olin juuri menossa nukkumaan", sanoi Märta sulkien nopeasti Tupukan rasian kannen. "Kello on kohta kymmenen. Onko sinulla jotakin asiaa?"

"Eipä oikeastaan." Minka katseli uteliaana, kun Märta solmi rasian kiinni ja pani sen laatikkoon, näinköhän siinä oli suklaata tai karamellejä? Hän tuli yhä lähemmäksi: "Mitä sinä on siinä, _chérie?_"

"Eräs -- eräs muistoesine kotoa." Ajatuksissaan Märta heti pyysi Tupukalta anteeksi, että sanoi häntä "esineeksi".

"Saako minä katsoa?"

"Et, Minka hyvä, se on kokonaan minua itseäni varten. Mutta jos sinulla on jotakin asiaa, niin sano pois heti. Kello on neljännestä vaille kymmenen."

"Eikö sinu, Marthe kulta, on vähä konfekti?"

"Ei yhtään murua", nauroi Märta, "mehän söimme viimeiset yhdessä eilen".

"Eikö mitä muuta hyvä?" Minka näytti perin alakuloiselta.

"E-ei -- niin, kyllä -- mutta nyt on liian myöhä ja tuota"... Märta mietti tuokion palleroinen sormi punaisella alahuulella. "Minka, oletko kuullut kenenkään käyvän täällä tänään?"

Minka sävähti tulipunaiseksi.

"Ei, ei", vakuutti hän innokkaasti, "ei kukaan ollut täällä".

"Katsos, minä toin vaapukkahilloa tänne kotoa. Mütterchen sanoi, että minä 'nauttisin sitä koti-ikävän lievennykseksi', ja minä luulen, että se olisi auttanut. Voi, minä saatan ikävöidä kotiin hirveästi, vaikka tiedän, että siellä on raskasta ja levotonta, kun rakas pikku Mütterchen on alituisesti kenttäsairaalassa haavoittuneita hoitamassa. Voitko aavistaa, miten sitä voi nähdä koko hyvän, hauskan kodin silmiensä edessä, kun istuu nauttimassa hilloa, joka on keitetty siellä? Ja nyt -- sitä on jäljellä vain pieni hitunen purkinpohjassa, tuskin kolmeksi kerraksi koti-ikävän surmaksi. Mutta se ei ole pahinta. Pahin on se, etten käsitä, mihin hillo on joutunut. On niin hirveää epäillä ketään."

Märta purskahti itkuun, ja kohta täyttyi Minkan hätääntynyt, herkkätunteinen sydän säälistä.

"Ragas ystävä", sanoi hän lepytellen, "minä otti pieni, pieni vähän. _Je te demande pardon -- mille fois, chérie!_ minulla ei mitään syödä, kun luen. Minu on tapa olla namusia. Ah, _mais_ ei pahastu -- ei _triste, petite Marthe_."

Ja hän hiipi kuin kissanpoika hyväilevästi Märtaa kohden. Tuskinpa hänen mieleensä johtui, että hän oli menetellyt väärin. Kaikki Rozinskyn lapset olivat näpistelleet makupaloja säilytyshuoneesta, kun talousneiti ei antanut, mitä he pyysivät. Minkan hataraan moraaliin ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota. Vanhemmat olivat eläneet humussa ja sumussa, ja äiti oli yhä edelleen hurmaava maailmannainen, joka keimaili kauniiden tyttöjensä kanssa ja itsekseen. Minkasta hän välitti kaikista vähimmän, sillä tämä ei ollut niin lahjakas kuin muut.

Märta seisoi hämillään ja tuijotti toveriinsa. Hänen kyyneleensä olivat jähmettyneet pyöreille poskille. "Tarkoitatko sinä, että sinä olet käynyt minun huoneessani ja -- ja -- _ottanut_ minun hilloni?"

"Minä maisto sitä, _mon ange_, vaan maisto muutama pieni lusikka."

Märta kääntyi ynseästi ja harmissaan poispäin. Eva-täti oli pyytänyt häntä hoivaamaan Minkaa, ja sen hän oli tehnyt, ollut hänelle ystävällisempi kuin muut toverit, käyttänyt elävissäkuvissa ja opettanut hänelle ruotsia ja sinä viikkona, minkä he olivat olleet laitoksessa, hän oli jo lainannut Minkalle namusrahaa. Minka parka, hän ei saanut kotoaan mitään. Nyt Märta hylkää Minkan kokonaan oman onnensa nojaan. Hän meni ikkunan eteen ja kääntyi selin huoneeseen. Merkillistä oli, ettei hän voinut yks'kaks' riehahtaa salamoivan vihaiseksi, kuten muut tytöt. Viha suli kohta suuriksi, kuumiksi kyyneliksi. Nytkin hän itki ääneti ja sydämensä pohjasta.

Minka tuli hänen luokseen ja suuteli hänen märkiä poskiaan.

"Oh, ei olla niin _triste_ siitä purkista, minä ei milloinka enää teke niin. Minä osta sinu torttu ja konfekti. _Voyons!_ minä tanssi tarantella sinua, _non_, sinusta, sinulla".

"_Sinulle_", oikaisi Märta tahtomattaan. "Ei, me menemme kumpikin nukkumaan." Hän kuivasi poskensa ja sievän pystynenänsä; joka muuttui tulipunaiseksi, kun hän itki.

"No niin, huomiseen, nyt saanut anteeksi", sanoi Minka keventynein mielin ja kietoi hoikat käsivartensa Märtan kaulaan, "sinä et kuule milloinkaan, että minä teke enää niin".

"_Teen_ niin", oikaisi Märta uskollisesti. Hän silitti äidillisen arvokkaasti Minkan hiuksia ja lisäsi: "Tietysti annan sinulle anteeksi, mutta silloin sinun täytyy näyttää, että koetat rehellisesti parantua. Kahteen viikkoon et saa ostaa etkä -- myöskään näpistellä makeisia." -- Märta alensi äänensä ja häntä värisytti viimeisiä sanoja sanoessaan, "Sinun on pakko voittaa nautinnonhimosi, Minka. Minä koetan auttaa sinua, minun on sinua sääli, pikku Minka."

"Ei nyt, kun sinä on hyvä. Kiitos, _chérie!_ Minä ei katso namusen päälle kaksi viikko ja yksi päivä, _tu verras!_ Hyvä yötä, _petite-chérie_."

Ja aivan kuin kuunsäde lipui Minka kevyesti ja vienosti huoneesta. Kun hän oli tullut omaan huoneeseensa, oli hän unohtanut melkein kaiken muun paitsi sen salaperäisen puurasian, jonka sisällöstä hänen täytyi saada selvä.

Seuraavana iltapäivänä hän jo uskoi salaisuutensa Maudille viekkaalla tavallaan. Olisi aika hauska tehdä joku viaton kepponen "Weibchenille". Ja olisipa mainion jännittävää päästä salaisuuden perille. Löwesköldin laitoksessa elettiin oikeastaan aivan liian juhlallisen jäykästi. Tytöt eivät olleet kertaakaan ryhtyneet kujeilemaan.

Maud myönsi mielellään, että jokapäiväisestä toverielämästä puuttui ilvehtiminen, eikä hänellä tietystikään ollut mitään virkistävää vaihtelua vastaan, mutta mennä nuuskimaan toverin piilopaikkaa -- sitä hän ei saanut päähänsä.

Muihin metkuihin hän oli kyllä valmis. Eräänä iltana hänen mieleensä johtui lähettää "Sievälle sävylle" kutsu hovitanssiaisiin. Hän oli saanut Sonjalta kutsukortin, josta hän taitavasti raaputti pois kutsutun nimen. Mutta Maryn vaaleansiniset silmät katsoa tuijottivat niin arveluttavan epäilevästi kutsukorttia, että topakka Maud tunsi itsensä vallan vähäiseksi.

"Katsokaas, tytöt", virkkoi Mary, "kukahan lie kyhännyt näin tyhmän sukkeluuden! Lähetetään minulle kutsukortti hoviin eikä tiedetä, että ensin on tultava esitellyksi hänen majesteetilleen kuningattarelle! Mahdottoman typerää."

Erään toisen kerran Maud oli ostanut lelukravun, jonka hän aikoi kiinnittää nuppineulalla tohtori Krabben selkään.

Hän seisoi ovenpielessä odottamassa. Muut tytöt istuivat valtavan jännittyneinä. Maud oli aika vekkulin ja tyytyväisen näköinen, ja "kravun" luennot kaipasivatkin jotakin kirpaisevaa höystettä. Barbroa vaivasi kuitenkin tunne, ettei hänen olisi puututtava tähän leikkiin, mutta samassa hänen mieleensä nousi kihelmöitsevä halu nähdä, miten kuje päättyisi. Märta ei kuunnellut tohtorin luentoja. Hän oli silloin lastentarha-kurssilla, ja Astrid tuli viime hetkessä. Hän saapui muovailutunnilta.

Mutta niin pian kuin hän oli huomannut Maudin vehkeet, sanoi hän tyynesti:

"Jos sinä, Maud, kehtaat alentua moiseen katupojan ilveeseen, ja jos teitä, tytöt, ei hävetä ottaa osaa siihen, niin hävettää minua olla teidän toverinne. Tuommoinen ei ole ensinkään hauskaa, vaan..."

Samassa kuului tohtorin hermostuneen nopeita askelia hallista, ja Barbro, joka äkkiä oli asettunut Astridin viereen, tempasi kravun Maudilta piilottaakseen sen. Kova onni vaikutti kuitenkin, että yksi sen jaloista takertui hänen rannekelloonsa eikä hän ehtinyt irroittaa sitä, kun tohtori astui huoneeseen.

Tohtorin katse osui ensimmäiseksi Barbroon. Tämä nousi korvia myöten punehtuneena. Toverit olivat jo huomanneet vanhan filosofin lämpimän kiintymyksen Barbroon ja kiusoittelivat häntä lakkaamatta "ukolla". Tohtorin kulkiessa hänen ohitsensa solahti onneton krapu hänen jalkojensa eteen.

Maudilta ja Minkalta pääsi nauruntirskahdus. Toiset näyttivät ankaran vakavilta. Astrid rypisti tiheitä kulmakarvojaan.

Tohtori otti ylös räpistelevän elukan ja piti sitä kädessään.

"Krapu Krabbelle, sekö oli tarkoitus, neiti Berting?" kysyi hän matalalla, kuin tukahdetulla äänellä. "Voiko näin tyhjänpäiväinen poikakuje vielä huvittaa täysikasvuista naista?"

Tytöt odottivat, että Barbro puolustautuisi, mutta hän seisoi pää painuksissa ja nyt aivan kalpeana.

Astrid otaksui, että Maud itse ominaisella ripeällä kekseliäisyydellään selvittäisi tilanteen, sillä hän ei ollut niitä, jotka jättävät toverin pulaan. Mutta Maud ei saanut sanotuksi mitään. Hän näet oli tukehtumaisillaan nauruun, sillä "Krapu" krapuineen oli hänestä niin hassunkurisen onnettoman näköinen.

Eva-täti ilmestyi oveen juuri sinä hetkenä, jolloin Astrid aikoi selvittää koko jutun, ja silloin katosi krapu odottamattoman nopeasti tohtorin taskuun. Hiljaisempana kuin milloinkaan ennen tohtori piti luennon, ja hänen syvät, raukeat silmänsä katsoivat tutkivasti Barbroa, joka oli tavattoman hajamielinen.

Vajaan kuukauden oli seitsemikkö ehtinyt olla laitoksessa, mutta Eva-täti oli jo havainnut, että useimpien ajatukset ja harrastukset etsivät kuin harhaillen rientävät vuoripurot pääsyä uusiin suuntiin. Suljetut päiväkirjat olivat itsestään aukaisseet lehtensä. Hän saattoi lukea niiltä paljon, mitä hän mieluummin olisi halunnut olla tietämättä, mutta samalla myös paljon hyvää, rohkeaa ja valoisaa.

Astrid oli hänen silmäteränsä, valiotyttö ruumiiltaan ja sielultaan. Häneen hän saattoi luottaa tinkimättä, ja muut kuusi tyttöä pesiytyivät vilpittömän hartaina "Kunniankukon" ympärille, samoin kuin he yhä yltyvin ihailuntuntein keräytyivät niin sanoaksemme Sonjan jalkojen juureen.

Minka liittyi liehitellen kaikkiin. Hän oli koko tyttö kuin pehmeintä silkkiä, mutta hän ei milloinkaan pysynyt lupauksessaan, olipa kysymyksessä tärkeä tai vähäpätöinen asia. Märta osoitti sentään jonkun verran huolestuneen mamman kärsivällisyyttä surunlapselleen ja antoi hänelle anteeksi kerran toisensa perästä, mutta rahaa hän ei enää lainannut Minkalle, jolta toverit olivat lopettaneet luoton ainaiseksi. Hänen oli pakko tyytyä siihen, ettei hänen ahkera kerjuunsa auttanut häntä yhtään.

Eräänä koleana iltapäivänä Minka istui odottamassa Märtan huoneessa sillä aikaa, kun ystävä viipyi puhelimessa. Ensi kerran pitkään aikaan oli avain unohtunut lipastoon ja päälle päätteeksi alimman laatikon suulle. Minkan mieleen johtui salaperäinen puurasia ja hän kavahti äkkiä ylös iloisen toivehikkaana. Hän oli monena iltana mennyt äkkiarvaamatta Märtan luo nähdäkseen tämän panevan sen sänkynsä viereen. Siinä mahtoi olla jotakin erikoista herkkua, koska Märta oli siitä niin peloissaan. Tuokion kuluttua lennähti laatikko auki. Siellä oli puurasia. Nyöri auki. Samoin kansi. Nu-nukke! Kansi hervahti Minkan kädestä, ja hän purskahti kaikuvaan, mutta epämiellyttävään nauruun. Totta tosiaan, Märta leikkii nukilla! Sepä hullunkurista!

Kun Märta tuli takaisin, istui Minka sohvannurkassa koruompelusta ommellen.

"Sain odottaa niin kauan", virkkoi Märta, "mutta hauskaa oli kuulla Gertrud-siskon ääntä. Hän on käymässä Malmössä. Voi, miten minä ikävöin omaisiani!"

"Kun sinun tarvis vadelmahilloa", naurahti Minka veitikkamaisesti, "mutta se on nyt loppu".

"Niin, se on loppunut", huokasi Märta. "Viimeisen sai minun päivänpilke-mummoni. Sinä et ole tehnyt vielä ainoatakaan päivänpilke-matkaa, Minka!"

"En, ei ole minulla mitä antaa."

"Sinä olisit ilmankin tervetullut. Mutta et sinä eikä Sonjakaan ole käynyt, ja Mary on ilmeisesti vähentänyt käyntejään."

"Meillä on muuta paljon ajatella. Menetkö eläviin tämä ilta?"

"En, olimmehan vasta eilen."

"Se aina on _amusant, chérie_. Menen Sonjan ja hänen sulhasensa kanssa ja sitten eräs kadetti Witt. Me syömme illallinen sen jälkeen."

"_Illallista_. Vai niin, eikö Barbro lähdekään?"