Part 2

Barbro punastui ankarasti. Edellisenä talvena, jolloin hän oli ollut Lundissa isoäitinsä luona, hän oli usein tavannut Urban Freiden, ja toisinaan hän oli luullut pitävänsä Urbanista kuten Sonja Uno-veljestä. Mutta yhtä usein hänestä oli tuntunut, että Urban oli aivan samanlainen kuin muutkin eikä yhtään sellainen, johon voi luottaa. Mutta toisekseen -- olihan hauskaa hakkailla ja kujeilla, mutta jos hänen olisi määrättävä kantansa, niin hän tuntisi olevansa hirveän onneton. Häntä oli huvittanut ajatella, että hänen ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ottaakseen Urbanin tai Holger Boyen, mutta ettei hän tee sitä vielä kohtakaan, ei ennen kuin pääsee täyteen varmuuteen siitä, ettei koko maailmassa ole mitään muuta, mitä hän mieluummin tahtoisi.

"En luule, että Eva-täti laskee minua ulos tänään", virkkoi hän epäröiden. "Jos pistäydyt huoneeseeni, niin huomaat syyn."

"Ainainen hutilus", nauroi Sonja. "Harmillista, ettet ole saanut neitsytkammiota kuntoon. Olisin tahtonut sinut mukaani Silkkikauppaan ja Pohjoismaiseen Kauppakomppaniaan. Minun on tehtävä kauhean paljon tilauksia. Evelyn-täti tulee tietysti vähäksi aikaa mukaan, ja sitäpaitsi minun on saatava neuvoja tulevalta anopiltani. Hän tuntee tarkoin, miten Tukholmassa on oltava ja elettävä. Heidän huvilaansa Djursholmissa on kuvattu sekä 'Svenska Hemissä' että 'Saisonenissa'. Ajattelepas, kun mekin Unon kanssa joudumme niihin."

"Onko se sinusta niin tähdellistä?"

"_Onko_ muka! Uno sanoo, että minusta tulee pääkaupungin enimmin _chic_ ja nuorin rouva. Minun pukuni tulevat antamaan leiman, sanoo hän. Voi, minä olen niin rajattoman onnellinen! _Au revoir_ vähäksi aikaa. Hassua, että meistä tuli uudestaan koulutoverit."

Hän nyökkäsi ja riensi tiehensä, Barbro katsoi ihmeissään hänen jälkeensä. Ei sentään ollut ketään muuta maailmassa, jota hän olisi ihaillut niin kuin Sonjaa. Ja näin hän oli ihaillut siitä pitäen, kun he olivat olleet ensimmäisellä valmistavalla luokalla. Monet kerrat Sonja tosin oli vieroittanut hänet luotaan hetkellisellä välinpitämättömyydellään, mutta hänen oli tarvinnut virkkaa vain ystävällinen sana vetääkseen Barbron taas luokseen.

Hyväilevästä hellyydestä avautui Barbron sielu kuin kukka auringon säteistä, ja hän saattoi muuttua araksi kaihtavassa pelossaan kylmyyden tai kovien sanojen tähden. Hänen tunteensa värisivät alinomaa kuin paljastetut hermot, ja kun joku hellävaroen kosketti niitä lämpimin ottein, joutui hän useimmiten niin suuren ihastuksen ja pelon valtaan luullessaan kadottavansa tuon elämänlämmön, että hän heti oli valmis vastaamaan siihen ryöppyävän kiihkein tuntein.

Mutta kasvuvuosinaan häntä oli pidetty kummallisena ja karttelevana. Hän ei pyrkinyt koskaan esille, ei milloinkaan astunut ensimmäistä lähentymisaskelta, ei myöskään salannut varovasti omaa mielipidettään, vaan laski ajatuksensa ja sanansa pursumaan vuolaana virtana, kun jokin loukkasi tahi kiihoitti häntä.

Kohta päivällisen jälkeen Eva-täti lähti kiertotarkastukselle tyttöjen huoneisiin. Hän sanoi näille, että hän tahtoo kerran viikossa käydä katsomassa, miltä kukin "linnunpesä" näyttää. Lähtiessään tänä iltapäivänä tarkastusmatkalleen hän otti mukaansa puutarhasta kukkia ja hedelmiä, jotka hän jakoi ihmeteltävän tasapuolisesti.

Minkan luona hän viipyi kauimmin. Siellä vallitsi edelleenkin epäjärjestys ja siivottomuus. Näkyi selvästi, että nuori neitonen oli väsynyt kaikkeen ja laittanut itselleen leposijan keskelle lattiaa. Hän oli kiskonut sängystä pielukset ja peitteet alas. Savukekotelo, tuhkakuppi, pieni malja, jossa oli suklaamakeisia, ja kirja ilmaisivat, että nautinto oli ollut monipuolista. Mutta juuri silloin, kun Eva-täti ilmestyi kynnykselle, viskasi Minka harsoleningin kaiken verhoksi ja riensi sirosti vapaaherratarta vastaan.

"Tervetuloa, täti kulta", sanoi hän sointuvalla ranskan kielellä, "anteeksi, etten ole vielä saanut aikaan järjestystä, mutta minä sain -- odottamattoman vieraan".

"Vai niin", sanoi Eva-neiti lyhyesti. "Kuka se oli?"

"Eräs vanha, kiltti neiti, joka..."

"Joka polttaa savukkeita ja viruu lattialla."

Minkan kapeat, mustat silmät välähtivät.

"Niin, hänellä on pienet pahat tapansa."

"Sinä kyllä tiedät, Minka, että meillä on portinvartija. Ei kukaan pääse sisään eikä ulos hänen laskemattaan. Ja kun minä olen ollut ulkona, saan minä aina tiedon, kuka on käynyt pyrkimässä tänne minun poissaollessani. Jos olen kotona, ilmoitetaan minulle myös heti, keitä pyrkijät ovat, tuttuja vaiko tuntemattomia. Sinä ymmärrät hyvin, ettei seitsemää tyttöä oteta taloon ilman valvontaa. Sinusta, pikku Minka, minä tiesin vain, että sinä kaipasit hyvää kotia. Äitisi sanoi minulle myös, että sinua on ajoittain kasvatettu luostarissa. Olet varmaankin saanut olla paljon oman onnesi nojassa, lapsikulta, ja oma minä on sekä sokea että kehno kasvattaja. Sinun satusi vanhasta neidistä osoittaa, ettet sinä paljoa välitä totuudesta."

"En tahtonut pahoittaa hyvän tädin mieltä tunnustamalla, että -- että eräs tyttö meistä ehdotti... että polttaisimme."

"Kuka se oli?"

"Voi, minun on niin vaikea oppia lausumaan heidän nimiään."

Minka hymyili lumoavan suloisesti, ja hänen pienten, tummien käsiensä liikkeissä oli jotakin niin alistuvaa, kuin ne olisivat madelleet rakkaan tädin edessä.

Vapaaherratar epäröi hetkisen, sitten hän veti tytön luokseen ja suuteli hänen matalaa otsaansa.

"Pikku Minka, jos minusta tulee se, joka saa kylvää hyvää sinun nuoreen mieleesi, niin minä tuntisin itseni onnelliseksi, että olen ottanut sinut kotiini. Sen, että sinä et pysy totuudessa etkä siis ole luotettava, olen minä nyt nähnyt, mutta hyvällä tahdolla voi nekin virheet saada lähtemään. En kiellä sinua tupakoimasta, jos sinun on vaikea luopua savukkeista. En myöskään kiellä sinua käymästä pitkällesi lattialle. Sinä saat sitä varten lainata jääkarhuntaljan, niin ettei sinun tarvitse pitää nautintoasi salahuvina, mutta hyvin mielelläni toivon, että vapaaehtoisesti hylkäät nikotiinin. Se turmelee sinun elimistösi."

"Minä heitän kohta tupakoimisen", lupasi Minka. "En tahdo tehdä mitään, mitä täti ei hyväksy."

Vapaaherrattaren muoto kävi vakavaksi, melkein surulliseksi. Valheellinen ja vilpillinen, siinä on paljon raivaamista ja -- luultavasti se jää häneltä onnistumatta.

Minka ojensi aito tanssijattaren tapaan niiaten savukekotelon ja sanoi kohteliaasti: "_Voulez-vous bien prendre la boite, ma chère tante_?"

"Niin, sinä saat tämän takaisin, milloin tahdot."

"_Ah, mais jamais, chère tante, à quoi pensez-vous_!"

Vapaaherratar jätti Minkan ja meni Märtan luo, joka iloisena kuin mikäkin pikku emäntä näytteli hänelle kaikkia "kotoisia" aarteitaan. Hän tarjosi karhunvadelma-hilloa, jonka hän itse oli keittänyt. Ja hän otti säteilevän tyytyväisenä vastaan kiittelyt. Hänellä oli myös saksalaisia piparkakkuja, joita Eva-tädin piti maistaa. Punainen huone vaaleakoivuisine kalustoineen, joka oli päällystetty kotikutoisella puna- ja valkearaitaisella kankaalla, sointui mainiosti tuohon vaaleaveriseen tyttöön, jonka vaaleat Gretchen-palmikot riippuivat valkeassa, lapsenpehmeässä niskassa.

"Kuulehan, pikku Märta", sanoi Eva-täti, "etkö sinä tahtoisi ottaa vähän hoivataksesi Minkaa? Hän on kyllä villilintu, mutta sinä olet tyyni ja ymmärtäväinen, pikku ystävä. Sen olen saanut tietää isoäidiltäsi, ja minä olisin iloinen, jos sinä voisit vaikuttaa häneen hyvää."

"Aion koettaa hyvin mielelläni", vastasi Märta äidillisesti. "Voin opettaa hänelle myös ruotsia. Pappa ja mamma puhuvat aina ruotsia meidän, lasten, kanssa."

Kuinka siniset silmät sillä tytöllä oli! Niihin katsoi kuin kirkkaimmalle kevättaivaalle. Hän ei milloinkaan pettäisi ketään eikä milloinkaan salaisi tekoaan.

Luottavin ja lämpimin sydämin Eva-täti jatkoi kiertoaan ja tuli Maudin luo, joka itsepintaisesti piti yhä vain tavaroitaan purkamatta. Purkakoon se, jota haluttaa. Hän ei aio vaivautua. Mutta Eva-täti teki asiasta lyhyen lopun. Hän tunsi Rydemanien luonteen, kun oli ollut Dresdenissä samassa kasvatushoitolassa, jossa Maudin kolme tätiäkin oli ollut. Heilläkin oli ollut Maudin oikukkaasti jurottavat kasvat, kun jokin ei heille "sopinut", mutta toisin vuoroin heidän leveä huumorinsa saattoi panna koko tyttöparven ilosta läikkymään. Ja Eva piti heistä kuitenkin kaikkien niiden hauskojen hetkien tähden, jotka oli heidän parissaan viettänyt. Vilkaistuaan pikipäin ympärilleen hän sanoi: "nyt me puramme tavarat, Maud. Ja meidän täytyy joutua. Anna sinä minulle ne, mitä pannaan lipastoon!"

Maud katsoa siritti vapaaherrattareen, pyöräytti päätään ja jyhkeää ruumistaan, meni vastahakoisesti matka-arkun luo ja jäi siihen seisomaan avain kädessä.

"Rakas Maud, _festina lente_ on kehno ohje tässä tapauksessa. Meidän on parasta käydä heti käsiksi toimeen, minä muistan, kuinka sinun tätisi purkivat matkalaukkujaan -- se tapahtui eräässä tyttöjen hoitolassa Dresdenissä. Ulla ja Beata kiistelivät eräästä silkkihameesta, jonka kumpikin väitti saaneen omakseen. He kiskoivat sitä kaikin voiminsa, niin että se yhtäkkiä repesi kahtia, mutta silloin he eivät voineet pidättää nauruaan, vaan nauroivat niin makeasti, että tupsahtivat istualleen lattialle kummallakin hameenpuolikas sylissä."

Maud näki kinailun niin ilmi elävänä edessään, että hänkin herahti nauruun, joka helmeili niin raikkaana ja kirkkaana hänen punaisilta huuliltaan, että koko tyttö muuttui.

"Sepä oli mainiota rehkinää", sanoi hän Eva-tädin kauhistukseksi, mutta tätä leveäsuista huomautusta ei nyt juuri voinut moittia. Aikaa oli vähän. Matkalaukku lennähti kuitenkin auki, ja Maud sai ihmeteltävän ripeästi tavaransa paikoilleen.

"Niin se kävi, että hurahti", sanoi hän pirteän vallattomalla tavallaan. "Paljon kiitoksia avusta."

Hän nyökkäsi kömpelösti, mutta näytti niin herttaiselta, ettei Eva-täti voinut olla taputtamatta hänen pulleaa poskeaan. Maud ei tosiaankaan kelvannut salonkinaiseksi, mutta jos hän koettaisi, voisi hänestä olla hyötyä ja iloa maailmassa. Eva-tädin mieleen välähti eräs ajatus, ja kun hän käsi Maudin kainalossa saapui ruokasaliin, oli hän jo alkanut sitä kehittää.

Jatko seurasi illalla, kun oli kokoonnuttu salonkiin syksyn ensimmäisen takkavalkean ääreen, joka oikeastaan oli vain komeilua. Piirin keskellä oli pieni pöytä ja sillä kaksi maljaa täynnä omenia ja pähkinöitä.

Minka oli laulanut Maryn säestäessä ja kumpikin palkittiin vilkkailla kättentaputuksilla. Maud oli kertonut murrejuttuja ja mademoiselle Desirée Renard lausunut runon Rostandin L'Aiglonista.

Tämän numeron jälkeen oli lyhyt väliaika. Kun vapaaherratar sen keskeytti, nyökkäsi Maud heti, osoittaakseen tietävänsä, mitä Eva-täti aikoi sanoa.

"Niin, tyttö-kullat, minun mielestäni on meidän ensimmäinen yhteinen päivänviettomme kulunut paremmin kuin voi odottaakaan", alkoi hän, "ja sentähden minä luulen voivani tehdä erään ehdotuksen, jonka heti selitän. Ei kukaan teistä, jotka olette niin nuoria, tunne paljoa sen luokan ihmisiä, jolla on nimenä _pauvres honteux_. Heidät syöstään syrjään tai he itse vetäytyvät pois näkyvistä tuntiessaan voimattomuutensa elämän taistelussa. Kerran hekin ovat olleet paremmilla päivillä. Useimmat muistavat omistaneensa kauniin, varakkaan kodin, jonka säälimätön kohtalo on murskannut palasiksi, monet yksinäiset vanhukset istuvat puutteellisissa vuokrahuoneissa, jonne he ovat siirtäneet kallisarvoisten ja ennen kaikkea rakkaiden huonekalujensa jäännökset, maailma ei jouda heistä huolehtimaan. Päivät päästään he istuvat tuolilla ikkunan ääressä ja tuntevat, miten vanhuuden yksinäisyys jäytää heitä. Olen ajatellut, että ehkä joku tai jotkut teistä haluaisivat uhrata muutamia hetkiä ajastaan noille elämän hyljeksimille olennoille. Teidän ei ole tehtävä sitä minun tähteni eikä siksi, ettei teidän mielestänne sovellu kieltäytyä. Silloin teidän käyntinne eivät tuota iloa. Teidän on käytävä kuin päivänpilkkeiden, omasta vapaasta tahdosta, ja luotava valoa puutteenmajaan, minulla on paljon osoitteita, mutta niitä en teille tyrkytä."

"Minä lähden", vakuutti Mary, "ja kun minulle lähetetään hedelmiä kotoa, niin otan kokonaisen kantamuksen mukaani."

"Minä myös lähden mielelläni", puuttui puheeseen Märta, "kenties voin auttaa heitä paikkauksessa ja taloushommissa".

"Minä voisin ehkä lukea ääneen, jos joku välittää sellaisesta", sanoi Barbro.

"Tiedättekö mitä, tytöt", virkkoi Astrid innostuneesti, "me yhdymme kaikki tuumaan. Emmeköhän perustaisi kerhoa, jos Eva-täti antaa luvan!"

"Kyllä", hymyili Eva-täti, "eihän seitsemää nykyaikaista tyttöä voi ajatellakaan ilman kerhoa. Niin että minun ei kannata ruveta vastustamaan sitä ajatusta. Mutta kun minä nyt olen pannut asian alulle, saatte te oman harkintanne mukaan laatia säännöt ja muun. Omin päin se käy teiltä paljoa vapaammin. Minä vaadin vain, että kokous lopetetaan kello kymmenen, minkä jälkeen minun tyttöjeni huoneissa vallitkoon hiljaisuus ja sammutettakoon tulet, niin että tänä iltana lienee myöhänläntä virittää päivänpilkkeitä."

Ennen kuin tytöt erosivat, ehti Sonja ilmoittaa Barbrolle, että hän oli tavannut myös Harald Wittin tänään. Hän oli viimeistä vuotta Karlbergissa ja sanoi aikovansa pyytää Barbroa sotakoulun juhlaan, kun Sonjaa ei ollut haluttanut.

Harald Witt oli myös kummankin tytön lapsuudentuttavia. He olivat käyneet samaa tanssikoulua ja heillä oli monia iloisia, yhteisiä muistoja.

"Muistaako hän minua?" kysyi Barbro onnellisena, joskin hänen iloaan hieman katkeroitti joutua hätävaraksi. Olihan sentään aivan luonnollista, että Sonjalla oli etusija.

"Tietysti. Hän sanoi: 'Minkäs näköinen se nykyään on se pörröpää, joka mieli sinisukaksi?' Voit arvata, että kuvailin sinua edullisesti, koska hän aikoo pyytää sinua juhlaan."

"Paljon kiitoksia, mutta hän kai muuttaa mielensä nähtyään alkukuvan."

Barbroa hävetti, kun hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Eihän hänellä ollut pienintäkään syytä tillittää, mutta Sonjalla oli niin kummallinen tapa antaa iloa ja ottaa se taas takaisin. Barbrolla oli kuitenkin kiire sanoa hyvää yötä. Samassa kun hän oli juoksemaisillaan ylös torninrappuja, tupsahti häntä vastaan Minka, joka äänettömästi liukui kahareisin alas kaidepuuta myöten, ja tämä kohtaus haihdutti heti synkät ajatukset.

"Oletko käynyt huoneessani?" kysyi hän ihmetellen.

"Ei, ei, laskin vaan mäki. Älä puhu täti, chérie!"

Barbro remahti nauramaan. Minka näytti aika hassunkuriselta katuessaan mäenlaskuaan, mutta oli samalla vallattoman halukas laskemaan uudestaan. Barbro kurkisti rappujen yläpäähän. Kaksi kaidepuuta ja niin ihanan jyrkät! Sepä oli mainion houkuttelevaa.

Ei näkynyt ketään. Sähköliekki valaisi himmeästi ylähallia. Barbro kuiskasi hämillään: "Eikös lasketa kilpaa? Se, joka pääsee kolme kertaa ensimmäiseksi, saa kokonaisen hehdon karamelleja."

Minka nyökkäsi veikeästi, ja mustat silmät välähtivät. Hän oli valmis tekemään vaikka mitä makeisista, oli hänen tapansa tunnustaa, eikä hän epäillyt hitustakaan voittavansa kilpailussa.

Kohta nuoret neitoset lennähtivät kaidepuun harjalle, molemmat yhtä innoissaan.

"Nyt", komensi Barbro, ja ennen kuin se oli sanottukaan, lensi Minka nuolennopeasti pitkin käsipuuta. Hän ehti kaikki kolme jaksoa ennen Barbroa, mutta tämä tunsi olevansa niin kiihtynyt urheilusta, että uudeksi urheiluksi ehdotti kapuamista käsien varassa pitkin kaidepuuta.

Siinäkin oli Minka voittamaton. Hän kapusi keveästi ja ketterästi kuin pieni apina.

"Nyt minä on kaksi hehtaari karamelli", sanoi hän keikkumisen päätyttyä.

"Eipäs, sellaista sopimusta ei tehty", intti Barbro.

"Minä niin ajatteli."

"Ei kiitos, tämä viimeinen oli vain huvin vuoksi."

"Minä aina ajattele voitto", sanoi Minka hyvin pahoillaan.

Barbro silmäili hämmästyneenä pientä olentoa tulipunaisessa silkkipuserossa. Kaiveliko hänen mieltään tosiaankin se, että oli menettänyt muutamia namuspaloja? Barbro puolestaan ei ollut paha herkuttelija, vaikkakin hän piti makeisista, kun niitä tarjottiin, mutta hän ei nauttinut ahmimalla. Sensijaan näytti Minkan koko olento palavan himosta saada luvattu hehto.

"Minun puolestani sen kyllä saat", sanoi Barbro. Ja kun kello samassa löi kymmenen, keskeytti hän Minkan tuotapikaa alkaman villin riemuhypyn sanomalla leikillisesti: "Hyvää yötä, pikku sokerirotta!"

III

Päivänpilkkeet.

Eräänä lauantaina kello neljän seudussa iltapäivällä olivat tytöt kokoontuneet piharakennuksen salonkiin. Heidän murkinoidessaan oli näet ankara sade alkanut rapista huvilan korkeita, paljaita ikkunoita vasten, ja kun se sitten yltyi rankaksi, peruutettiin kävelymatka, ja seitsemikkö päätti perustaa kerhon, joka jo oli ristitty "Päivänpilkkeiksi".

Sen tarkoitus oli myös määritelty ja oli vain vahvistamista vailla, mikä tapahtui siten, että oli luettava ja hyväksyttävä Astridin laatima pöytäkirja.

Syvällä, kauniilla alttoäänellään hän luki:

"Päivänpilkkeiden" kerho on seitsemän jäsenen perustama, ja kerhon tarkoituksena on auttaa ja ilahduttaa niitä vanhoja ja yksinäisiä, jotka ovat olleet paremmilla päivillä, mutta joilla nyt ei ole ainoatakaan rakasta omaista, joiden puoleen kääntyä. Kerhon säännöt ovat seuraavat:

1) Jäsen sitoutuu suorittamaan vuosimaksuna kymmenen kruunua ja antamaan vapaaehtoisia lahjoituksia edellämainittuun tarkoitukseen.

2) Jäsen on velvollinen ainakin kerran viikossa uhraamaan iltapäivänsä sille tai niille vanhoille, joista hän on ottanut huolehtiakseen, ja hänen on sinä aikana viihdytettävä ja autettava suojattejaan ja työskenneltävä heidän kanssaan.

3) Jäsen on oikeutettu ehdottamaan kerhoon uusia jäseniä, kuitenkin ainoastaan naispuolisia, minkä ohella on toivottava, että sopivia jäseniä otetaan kerhoon yleisellä äänestyksellä.

4) Johtokunta valitaan joka syksy perustamispäivänä, ja sen jäseninä ovat puheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja. Kun jäsenluku on kasvanut kaksinkertaiseksi, valitaan myös kolme varajäsentä johtokuntaan, jonka vaali tapahtuu suljetuilla lipuilla.

5) Yhteisestä päätöksestä kerho pitää kokouksia kerran viikossa. Jäsen, joka on poissa kokouksesta, maksaa sakkoa yhden kruunun, näissä kokouksissa työskennellään Päivänpilkkeiden toiminnan edellyttämällä tavalla.

6) Lucianpäivänä, joulukuun 13:na, vietetään vuosijuhla joululahjavarojen kokoamista varten.

7) Suotavaa on, että tehdään ehdotuksia jäsenten kerhomerkeistä ja kerhonimistä.

Viimeinen pykälä oli tyttöjen käsityksen mukaan oikeastaan jännittävin. Muista pykälistä olikin keskusteltu niin usein ja paljon, että ne voitiin pitää selvinä, mutta seitsemäs oli lisätty viime tingassa, kun Minka oli maininnut, että heillä oli ollut tapana antaa _noms de charité_ siinä luostarissa, missä hän oli ollut. Tytöt halusivat kuitenkin mieluummin saada sellaisen toveruuskantaa edustavan erikoisnimen, jota voitaisiin käyttää varsinaisen nimen sijasta.

Kerhomerkistä pääsi seitsemikkö vähällä yksimielisyyteen. Se oli pieni hopea-aurinko sateineen ja sitä oli aina kannettava leningin alla.

Sattuvien nimien keksiminen oli mutkikkaampi juttu, mutta Sonjan ehdotukset saivat suurimman kannatuksen. Hän oli sekä näppärin että rohkein keksimään. Sitäpaitsi oli hänestä tullut kaikkien mielikki. Pidettiin suurena kunniana saada käydä hänen kanssaan puodeissa tai auttaa häntä pukeutumaan upeaan seurustelupukuun, kun hän oli menossa kutsuihin. Häntä ympäröi hakkaillun ja liehitellyn tanssiaiskuningattaren ja jumaloidun nuoren morsiamen sädekehä, mikä teki hänet vastustamattomaksi. Ja kun hän selitti, ettei hänellä ollut mitään nimeä itseään varten, oli kaikilla tovereilla valmiina mairittelevia lisäkkeitä. Minkan ehdottama "Bien-aimée" hyväksyttiin kuitenkin avonaisella äänestyksellä. Minka itse sai pitää hyvänään koko lailla mairittelemattoman "Typykkä", Astrid sai olla "Kunniankukko", Mary "Sievä sävy", eräs sanaleikki, josta Sonja oli hyvin ylpeä; Maud nimitettiin Tegnérin jättiläistytön mukaan "Gerda finnintyttäreksi", Märta sai nimityksen "Weibchen" ja Barbro vastusteluistaan huolimatta "Kynänvarsi", sillä tiesihän sen koko maailma, selitti Sonja suorasukaisesti, vaikka hän oli antanut Barbrolle vaitiolo-lupauksen, kun tämä oli kaikessa luottamuksessa kertonut hänelle, että Svenska Dagbladetissa oli ensi kerran ilmestynyt eräs hänen "tunnelmakuvansa", ja runoja oli häneltä tullut kuin "turkinhihasta" ihan kaksitoistavuotiaasta saakka.

"Silloinpa saat kirjoittaa jotakin oikein sievää minun runoalbumiini", sanoi Märta ihastuksissaan.

"Ja minun myös", lupasi Maud auliisti, "mutta se ei saa olla mitään imelää ruikutusta lempineen ja hempineen ja kuineen ja muineen, semmoista minä en suvaitse".

"Nyt valitaan johtokunta", keskeytti Astrid, "muuten ei tästä lorusta tule loppua. Tässä on paperilippuja ja nämä maljat ovat vaaliuurnia. Niihin on merkitty, mitä lippuja mihinkin pannaan, siis seitsemän kuhunkin. Me pyydämme Blendan" -- hän oli sisäkkö -- "tänne lukemaan ne, niin saamme laskea äänet."

Sonja valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi, mutta rahastonhoitajan toimesta olivat mielipiteet jonkun verran eriäviä. Siksi tuli kuitenkin Märta, joka sai toimen yhden äänen enemmistöllä, ja Astrid valittiin sihteeriksi.

"Minä tahtoisin mielelläni esittää sisareni Birgitin kerhoon", sanoi Barbro. "Hän on tosin naimisissa oleva rouva eikä ole enää kovin nuorikaan, kohta kaksikymmentäneljävuotias, mutta hän on niin hyvä, ja kaikki ihmiset, varsinkin vanhat, pitävät hänestä."

"Minä arvelen, ettemme näin äkkipäätä ottaisi uusia jäseniä", vastusti Maud. "Meidän on väljempi olla, niin kauan kuin saamme olla omissa oloissamme, mutta sitten vasta kun väsytään, poimitaan sijaisia, minä ainakin luulen, etten viitsi koko talvea uurastaa hellänä hyväntekijänä."

"On niin vähän aikaa", säesti puheenjohtaja, "mutta tiedättekö, Lucia-juhla jännittää minua kovasti. Se juhla se häikäisee loistollaan Löwesköldin vielä aamu-usvaista puhdetta."

"Minä ihan ikävöimällä ikävöin päästä ompelemaan jonkun kiltin mummon viereen", sanoi Märta viehkeästi, "silloin sitä puheltaisiin hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan ja pilkistettäisiin hänen muistoihinsa".

"Minä en luule osaa puhu mummon vanhan kansa", huokasi Minka. Hän jo katui liittymistään kerhoon. Se oli jotakin, josta hän ei välittänyt hituistakaan. Eihän toki, urheilu ja hakkailu ja elävätkuvat ja sokerileipurit häntä huvittivat.

Kun Eva-täti sai tiedon äskenperustetusta kerhosta, näytti hän hyvin tyytyväiseltä ja antoi hyvin mielellään kullekin hoidokkaalleen osoitteen, mutta hän varoitti heitä ryhtymästä liian innokkaasti toimimaan. Hän näet pelkäsi, että ainakin jotkut väsyvät kerran viikossa tapahtuvaan päivänpilke-vierailuun. Omassa mielessään hän ajatteli, että ainoat, jotka eivät kyllästy, ovat Märta ja Astrid, muiden luonteessa ei vielä ollut riittävästi lujuutta eikä vakavuutta.

Barbron sydän oli kyllä lämmin ja nöyrä, mutta hän eli vain toisella jalallaan todellisuudessa, toinen oli mielikuvien maailmassa, missä hän uneksi tulevaisuuden vihertäviä onnenlehtoja.

"Neiti Helene Boye, seitsemänkymmenenyhdeksän vuoden vanha, älykäs ja huvitettu kaikenlaisista sivistävistä askareista. On ollut seuranaisena. Hänen sukulaisensa lähettävät hänelle Skoonesta toisinaan rahaa ja ruokatarpeita. Hän asuu Stigberginkadun 18:ssa pienessä puutalossa erään laivurinlesken luona", luki Barbro osoitelipustaan. Ja äkkiä karkasi veri hänen poskiinsa. Varmaankin Holger Boyen täti. Silloin hän luultavasti voi Holgerin avulla valmistaa mummolle rauhallisen ja iloisen elämänillan. Holger veisi hänet kenties entiseen lapsuuskotiinsa, tasangolla olevaan valkoiseen taloon. Hän aivan kuumeni odotuksesta ja jännityksestä. Tietysti hän ei välitä mitään rankkasateesta, vaan lähtee kohta päivällisen jälkeen Söderiin.