Part 15

Rakennusmestari samaiselta työmaalta pidätti Liinan kadulla. Liina muisti heti sen pulskan ruskeasilmäisen miehen, joka oli toimittanut hänelle rotista neljäkymmentä penniä. Rakennusmestari pyysi torttuja syömään konditoriaan. Kun Liina katseli häneen epäluuloisesti, selitti hän olevan asiaa. Olisi ehkä vaikea puhua täällä sateessa. Liina punastui muistellessaan rottia. Saadakseen pienelle Rakelille kintaita hän oli ottanut rahat. Yhtä kaikki oli monessa suhteessa onnellista olla rikas. Olikohan se punakka, pelottavan näköinen työmies vielä siellä. Kun rakennusmestari huomasi Liinan aikovan valita sateen mieluummin kuin kaupungin vastaperustetun ainoan konditorian, jossa sekä vanhemmat ihmiset että koululaiset niin mielellään istuivat leivosten ääressä, kumarsi hän mitä kohteliaimmin, mutta hiukan loukkaantuneesti ja ilmoitti kuulleensa tohtorilta, että neiti Karell aikoi perustaa kaupunkiin sekä leikkikoulun että vanhojenkodin. Tästä yrityksestä ja siihen sopivista paikoista hän aikoi puhua. Silloin Liina astui ylös konditorian portaita.

Hän ei ollut koskaan käynyt tällaisessa paikassa eikä hän tietänyt, miten täällä käyttäydyttäisiin. Tämä oli aivan toista kuin Laurénilla ennen. Mutta eikö se ollutkin rouva Laurén, Freedin morsian, joka istui tuolla takahuoneessa? Liina ei halunnut tavata häntä ja kiiruhti pienen pöydän ääreen, missä rakennusmestari odotti häntä. Mitä tällaisessa paikassa oikein tehtiin? Rakennusmestari tiedusteli hymyillen jotakin, vihdoin viimein Liina ymmärsi hänen kysyvän, halusiko neiti Karell itse valita leivokset vai soisiko hän hänelle, rakennusmestarille, tämän onnen. Liina ei vastannut ja rakennusmestari toi hänelle niin paljon kuin pienelle lasilautaselle mahtui. Liina ei ollut maistanut tällaisia herkkuja sen jälkeen kuin hän ja Laurén joutuivat eroon. Ei koskaan, ei koskaan hän unohtaisi Laurénia.

Rakennusmestarin kohteliaisuus ei olisi voinut kohdata epäkiitollisempaa naista. Komea herra puhui kyllä Niemelän maakartanosta, jonka vanhojen haltijoiden kaikkien luonnon lakien mukaan pian täytyisi kuolla, mutta Liina vainusi kaiken aikaa, että hän halusi päästä hänen onnettomien rahojensa kimppuun. Tuntui niin vastenmieliseltä, että tuskan hiki pisaroi hänen otsalleen. Ehkäpä rakennusmestarikin aikoi pyytää häntä vaimokseen. Kylläpä hänet oli alennettu! Kuinka ylhäinen ja turvattu hän olikaan ollut ennen, yksinäisyydessään ja köyhyydessään.

— Kas, alkoi rakennusmestari puoliääneen ja taittoi lusikan avuksi sormillaan leivosta palasiksi, — kas, ensinnä ei sellaista paikkaa kuin Niemelä ole mailla halmeilla, ilman puolesta ensiluokkainen, lähdevesi ja siksitoiseksi puisto ja sitten se saamarinmoinen näköala! Ja aivan kaupungin laidalla — maalla ja siksitoiseksi kaupungissa! Saisi siis kaikki nämä etuudet, mutta pääsisi irti maista — kas Niemelässä on saamarinmoiset maat, mutta ne ostaa kaupunki, kun ovat juuri kaupungin laidassa. Ja vanhukset kuolevat, täytyyhän niiden kuolla... ja siksitoiseksi koetamme tohtorin kanssa saada kaupungin ryhtymään kauppoihin nyt jo heidän eläessään...

Rakennusmestari puhui varsin järkevästi. Kunhan hän vain ei olisi puhunut noin kuiskaten ja painunut yli pöydän. Liina ei päässyt kauemma, hän istui seinää vastaan.

— No, neiti nyt söisi, nämähän ovat niinkuin siirappia söisi. Eikö neiti pidä plommoneista... tai manteleista? Ja tämä ruskea velli, mitä tämä onkaan... suklaata kai... Minun mielikseni...!

Liina punehtui ja laski lautaselle lusikkansa. Hän hämmästeli itsekin tuhlaavaisuuttaan: rahat olivat maksettavat ja tavara jäisi tänne. Pianpa tuhlaavaisuus tarttui. Mutta hän ei voinut. Hän rupesi vetämään kintaita käsiinsä. Takahuoneessa nauroi Hertta. Hän oli ollut mukana silloin kerran, kun oltiin soutelemassa... Kauan sitten. Silloinkin oli syöty torttuja, Laurén niitä oli tuonut mukanaan. Liina nousi.

— Niin, sanoi hän, — kyllä kai se Niemelä voi olla hyvä paikka. Minä lähden sinne katsomaan. Ja puhun tohtorin kanssa.

Rakennusmestari istui vielä, niellen viimeistä palaansa.

— Mihinkäs nyt on sellainen kiire? Miten olisi, jos mentäisiin katsomaan sitä Niemelää... Emmehän me sateessa sula. Ja siksitoiseksi taitaa ilmakin kirkastua. Minä vain sitä, että olisihan sitten nähtynä... Jaa tottakin, maksaa pitää kanssa. Mitäs meillä tässä on? Kahdeksan leivosta, vaikkeihän niistä tullut puoliakaan syödyksi...

Rakennusmestarin lompakossa oli paksu pinkka setelirahoja. Hän levitteli niitä ikään kuin tahallaan.

— Täysi arvo niillä on, sanoi hän hymähtäen, kun näki Liinan katseen tähtäävän rahoihin, — vaikka ovatkin vähän likaisia. Rahat niin helposti likaantuvat.

Rakennusmestari tuli saattamaan kotiin. Liina ei voinut sitä estää. Hän kulki katsoen katuun. Rahat niin helposti likaantuvat.

— Kai sitä sitten on jotakin itselleenkin jäämään, vaikka annatte näihin julkisiin? sanoi rakennusmestari.

— Ei, kävi Liina kiivaasti kiinni, — ei! Minä annan kaikki pois... tai melkein kaikki. Saanhan sitten asua siinä kodissa, mikä rakennetaan vanhoille. Lahjakirjat laaditaan niin pian kuin tohtori ennättää.

— Vai niin, vai niin, nauroi rakennusmestari, — ihmisiä on monenmoisia.

Sitten hän rupesi puhumaan tohtorin matkoista ja vesijohdosta. Toimen mies oli tohtori, siitä täytyi olla yhtä mieltä.

He kulkivat ääneti. Lehdet putoilivat raskaina ja märkinä, liimautuen maahan. Siinä maatessaan ne muistuttivat vanhoja, mätäneviä setelejä. Postikonttorin kulmassa sanoi rakennusmestari hyvästi. Liina naurahti ja polki tukevalla jalallaan suureen lehtiläjään. Hän nauroi. Hetkisen perästä hänen kuitenkin teki mieli itkeä. Surullisina putoilivat lehdet, ikään kuin kokonaiset kyynelsateet olisivat painaneet niitä maahan. Satoi hiljaa tihuttaen. Taivas oli kauttaaltaan harmaa.

Omituisen kihlatarjouksen esitti Liinalle Blonda Boucht, kaupungin vanha ravintoloitsija. Hän toi muassaan mamman hopeamaljan ja kysyi jalomielisesti, halusiko Liina ostaa sen, nyt kun on tullut rikkaaksi. Samalla hinnalla kuin se silloin oli myyty ei hän kuitenkaan voinut sitä antaa, ravintola kannatti huonosti, Hopeinen Kettu oli tehnyt suurta hallaa. Kun oli sovittu hopeamaljasta, esitti ryhdikäs vanhus kauppaneuvos Helinin kosimatarjouksen. Se oli varakas mies, kaikin puolin kunnon mies, ei liian nuorikaan — kaikenlaiset nuoretkin olivat kehoittaneet häntä kosimaan Liinaa puolestaan, mutta siihen ei hän ollut ryhtynyt —, vaan tämä Helin, se...

Nuorin Kareliin sisaruksista, Alme Lundin ja hänen miehensä, kauppias, saapuivat omalla hevosellaan tervehtimään Liinaa. He toivat mukanaan kaikenlaisia lahjoja. Oli pari kaunista esiliinakangasta, kalossit, kuminaleipää ja pieni nelikollinen joitakin erinomaisia silakoita. Jälleennäkeminen oli mitä ystävällisin. Kaikki ne kovat sanat, mitkä mamman kuoleman jälkeen olivat lausutut, tuntuivat unohtuneen, mistään käräjäkäynnistä ei ikinä näyttänyt olleen puhettakaan. Päinvastoin olivat Lundinit nyt laajentaneet asuntoaan, siellä oli kamari Liinaakin varten, ja Kalle, hän oli valmis ottamaan hoitaakseen Liinan asiat. Viisaalla hoidolla saattoi pääoman saada tuottamaan uskomattomia. Nyt oli kireä aika, saattoi saada hyviä korkoja. Kallella oli valmiina joukko ehdotuksia. Alme puheli jo sillä tavalla kuin olisi ollut sovittu asia, että Liina muuttaisi heille. Heidän hevonen saattaisi tulla noutamaan Liinaa, se oli vahva ja kaunis hevonen. Ja trillatkin olivat uudet ja mukavat.

Illalla kun oltiin Vohlströmeillä, saivat he kuulla Liinan suunnitelmista. Lundin nauroi ja läjäytteli kädellä polviaan.

— Se on vanhapiikamaisuutta, sanoi hän, — anna anteeksi, paras käly.

— Se on runoutta! sanoi Vohlström, nauroi hänkin ja veteli pitkää partaansa.

Ja kun häneltä kysyttiin, mitä tämän viisauden piti merkitä, selvitti hän tarkemmin, että runous oli sitä mikä ei lyönyt leiville ja kuitenkin löi, eli toisin sanoen samaa kuin totta puhuminen ja hyvä tuuli ja muut sellaiset. Kaikki ivasivat tuota ikuisesti nauravaa pölkkyjalkaa. Mutta pian Vohlström pääsi loistavasti voitolle. Liina ilmoitti, että hänen tarkoituksensa oli jakaa sisarilleen melkoinen osa varoistaan. Siitä nousi ilo. Sigrid suli ja toi pöytään suuren rommipullon. Alme suuteli ja taputteli vanhinta sisartaan, vakuutellen, että he huomisaamuna vievät hänet mukaansa sinne heille nummikkoon. Lundin tuprutti suuria sauhuja, läjäytteli polviansa ja puhui osakkeista ja suurista voitoista. Lintukin rupesi äännähtelemään räkättirastaan karkealla suulla. Sigridin täytyi paremmin peittää lintuhäkki. Nyt nousi Vohlström istumaan vuoteessaan. Hän loi veitikkamaisen silmäyksen kaikkiin läsnäoleviin, kohotti Liinalle ryyppylasiaan, jossa oli kirkasta rommia ja sanoi:

— Kippis, Liinukka! Se oli runoutta.

Ja hän tyhjensi mielihyvän irvistyksellä lasin ja pyyhki partansa.

Nyt ymmärsivät kaikki runouden ja antoivat sille arvoa.

Lauhana syyspäivänä, kun lehdet jo olivat varisseet, ajoi Liina tuttua tietä oluttehtaalle. Hän ikävöi sisarvainajansa lapsia ja pelkäsi heidän isäänsä.

Jo matkan päähän kuului kartanolta posetiivin soitto. Koira ulvoi ja muutamia lapsia seisoi vanhan etelämaalaisen miehen ympärillä, ihaillen kuvaa soittokoneen takana ja lintuhäkkiä sen päällä. Siinä oli pari vierasta lasta, mutta Liinan käsivarret ojentuivat vavisten niitä kohti, joiden kasvoilla oli Karellien tutut piirteet. Vaivoin saattoi hän hillitä mielenliikutustaan. Lasten sukat ja kengät olivat risaiset, heidän takkinsa niin pienet, että kapeaa rannetta oli hyvän matkaa alastomana hihojen ja kintaiden välillä. Nappeja oli poissa. Salatakseen kyyneliään painoi Liina kasvonsa lasten olkapäitä vastaan ja teki siinä joukon kysymyksiä. Lapset saivat kukin rahansa ja antoivat sen vanhukselle. Lintu hyppeli ahtaassa häkissä ja tarjosi onnenlehtiä. Niitäkin ostettiin. Kiitollisuudessaan väänsi vanha etelämaalainen konettaan kauemmin kuin vieras olisi halunnut häntä kuunnella. Liina paloi halusta sada tietää jotakin lapsista ja suuntasi askeleensa portaita kohti.

— Ei, Liina-täti, virkkoi vanhempi tytöistä, Ruth, äkkiä ja tarttui tädin käteen, — täti ei voi tulla sisään. Pappa on suuttunut tädille.

He pysähtyivät kaikki neljä ja pienemmät lapset katsoivat viisaasti Liinaan ja toistivat Ruthin sanat. Hetkisen seisoi Liina neuvottomana hiekalla portaiden edessä, sitten hän alkoi kiertää rakennusta ja käski lasten juosta edellä puutarhaan, ettei heidän tulisi kylmä. He tahtoivat häntäkin juoksemaan, ei heidän ollut kylmä, he olivat aina koko päivän ulkona. Liina tuli hiljaa heidän jäljessään saadakseen sydämensä rauhoittumaan. Varisseeseen sireenimajaan he asettuivat. Siinä olivat vanhat penkit, täällä oli usein istuttu, silloin kun Valborg oli onnellinen nuori rouva.

Liina antoi lapsille makeisia ja levitti käsivartensa heidän ympärilleen lämmittääkseen heitä. Heidän kalpeista kasvoistaan katsoivat varhain viisastuneet silmät ja heidän äänensä soivat vuoroin lapsellisina ja tietämättöminä, vuoroin huolestuneina ja aavistaen sitä onnettomuutta, missä he elivät.

Ei, täti ei voinut tulla sisään. Pappa oli paraikaa kovin juovuksissa. Fanni-täti oli mennyt vinttikamariin ja sulkenut oven. Ei heillä enää koskaan ollut tunteja eikä läksyjä, Fanni-täti oli enimmäkseen papan kanssa, hän auttoi pappaa, hän oli papan konttoristina. He riitelivät useammin kuin pappa ja mamma. Ei, Liina-täti ei voinut tulla sisään, pappa oli suuttunut tädille! Pappa oli sanonut, että täti, nyt kun on tullut rikkaaksi, luulee, että ihmislapsiakin voi ostaa. Mutta hän ei luovu lapsistaan, ei vaikka mikä olkoon. Hän ei huoli Liina-tädin rahoista! Ei, ei pappa ollut heille paha. He eivät menneet lähelle, silloin kun hän oli juovuksissa. He ottivat keittiöstä voileipiä ja menivät latoon, jos satoi. Fanni-täti ei ollut hyvä eikä paha. Mammaa heidän monta kertaa oli ikävä. Kun Fanni-täti oli kerran pannut rintaansa mamman kauniin kultaisen neulan, jossa on se sininen kivi, oli Rakel lyönyt häntä ja itkenyt. Fanni-täti oli suuttunut, mutta pappa pani pois neulan, lipastoonsa kai. Mamman kuva oli taasen salin seinällä, se oli välillä ollut poissa.

Lapset saattoivat itkevän tätinsä rattaille. Hän sanoi kirjoittavansa papalle. He saivat kääsien laatikosta kukin käärönsä. Jokainen käärö oli sidottu erivärisellä nauhalla, Ruthin sinisellä, Rakelin punaisella ja Selimin keltaisella. Nyt puhkesi lapsi esiin noista varhaiskypsistä kalpeista olennoista. He hyppelivät ja nauroivat lahjojensa ääressä, muistamatta sitä, joka läksi talosta. Liina katseli heihin, kunnes metsä asettui seinäksi väliin. Ja kauan hän itki.

Päivät kuluivat. Hän ei tehnyt mitään ja kuitenkaan ei hänellä ollut vapaata hetkeä. Hän otti vastaan vieraita, kirjoitti kirjeitä ja kävi vieraissa. Rahahuolet painoivat häntä lakkaamatta. Ne häiritsivät unta yölläkin. Nimittäin ei huolet rahojen puutteesta, vaan niiden olemassaolosta. Hän teki tyhmyyksiä, kun ei saanut tavata tohtoria. Hänen neuvonantajansa olivat tohtorinna, Bertta Frilander ja Martinska.

Eräänä päivänä tuli tohtori, muassaan kaunis pystykorva koiransa.

— Minä tulen torumaan, huusi hän Liinalle jo ovelta ja nauroi. — Te lahjoitatte oikealle ja vasemmalle ja saatatte aikaan paljasta pahennusta. Olkoon vielä menneeksi alttaritaulu, jos luulette sillä tekevänne Jumalalle palveluksen — minusta suorastaan teemme syntiä, jos hylkäämme sen iloisen Taivaaseenastumisen, jota montakymmentä vuotta olemme hartaudella kirkossamme katselleet. Olkoon menneeksi, että haluatte sisarvainajanne lapsille tai muille varattomille antaa jotakin. Mutta mitä varten te menitte lainaamaan Hopeisen Ketun isännälle ja hänen ystävilleen? Kolme päivää ja kolme yötä he nyt ovat mellastaneet teidän rahoillanne. Henkikirjurilta oli henki mennä, olivat korttipöydässä riitaantuneet, minut noudettiin keskellä yötä heitä parantelemaan. Tunnustan suoraan, että olen teihin suuttunut, neiti Karell. Hyvä sydän on toista, toista raha-asiat. Kuinka monta kertaa te luulette auttavanne, kun lainaatte rahaa? Niin, niin... tultiin tänne itkemään, että tehdas on joutunut tilapäiseen pulaan. Pankit ovat käyneet varovaisiksi eivätkä anna luottoa. Koko työväki, vaimot ja lapset joutuvat kurjuuteen, jos nyt yhtäkkiä tulee vararikko! Kun ei onnistuttu saamaan rikasta tätiä ottamaan niitä laivaosakkeita, niin täytyi ryhtyä muihin keinoihin. Työmiesten vaimoja ja lapsia... tietenkään ei hyvä sydän voi vastustaa! Ja sellaisen summan te lainaatte — sehän on kokonainen omaisuus. Menette ja panette nimenne vekseliin, josta ette ymmärrä mitään. Ja te puhuitte niin kauniisti Jumalan lainasta — luuletteko te, että tätä lainaa oli käytettävä tällä tavalla! Menkää katsomaan Hopeiseen Kettuun.

Jollei tohtori olisi pitänyt saarnaansa naurussa suin, niin olisi Liina masentunut maan tasalle.

— Jumalan laina! puheli hän päätään pidellen. — Silläkö lailla minä olen käyttänyt Jumalan lainaa? Jumalan lahja, eikö kirkkoherra sanonut niin? muisti hän samassa, — minä olenkin taitanut viime aikoina ajatella kaikkea Jumalan lahjana.

Tohtori purskahti suureen nauruun ja taputteli koiraansa.

— Sitä veitikkaa, sitä Lehtoa, sanoi hän, — menee ja sekoittaa käsitteet »lahja» ja »laina». Ero on varsin tuntuva ja myöskin seuraukset. Lahjaa käytetään aina kevytmielisemmin, lainasta tunnetaan sentään vastuunalaisuutta.

— Ei, sanoi Liina, — minä olen lainannut hyvin monelle ihmiselle, kun he hädässään ovat tulleet luokseni, mutta kukaan ei ole pitänyt sanaansa.

— Niin, kun olette lainannut sellaista, mikä ei ole omaanne, ja ihmisille, joita ette tunne, ilman takuita. Varmaan Jumala lainatessaan teille, neiti Karell, luuli olevansa tekemisissä hyvän tutun ja luotettavan henkilön kanssa.

Liinakin rupesi nauramaan. Tohtori oli mainio leikinlaskija.

— Varmaan, jatkoi tohtori, — Jumala muisti teidän vanhan äitinne ja luuli, että tytär on samaa maata. Keneltäkään ei lainattu, velka oli pelottava ja vakava asia...

Liina oli käynyt totiseksi. Hän oli kuulevinaan äitinsä äänen: oletko sinä lainannut joltakin — ajaai!

— Ei, lopetti tohtori, — raha on myrkkyä, jota anniskellaan vain reseptin mukaan. Ja jos te nyt sallitte, niin minä rupean kirjoittamaan reseptit. Olen riippumaton mies, en tavoittele rahojanne. Yleishyvä on minun keppihevoseni. Minulle riittää huvi, että saan ratsastaa sillä.

Juuri joulun alla sai Liina maksaa vekselin. Se teki tuntuvan loven hänen jumalanlainaansa. Hänen viimeinen pettymyksensä kaupungissa oli se joulujuhla, joka hänen varoillaan pidettiin köyhille vanhuksille niinsanotussa kunnantuvassa. Oli hänen äitinsä syntymäpäivä.

Muhkea joulukuusi tuikki permannolla, veisattiin virsiä ja kirkkoherra piti selityksen. Kaupungin köyhimmät, toistasataa henkeä, naisia ja miehiä, oli kutsuttu. He saapuivat juhlatamineissa, omissaan tai lainatuissa, ja istuivat kunniasijoilla etupenkeissä keskellä harmaata, matalaa huonetta. Harmaat ja sammuneet olivat he itsekin, tutisevat, tihrusilmäiset ja nälkäiset. Siihen kimeään kuoroon, jonka muodostivat ruustinnan, Kareliin sisarusten, Sigridin ja Liinan, sekä jonkun toisen naisen äänet, yhtyivät he yskinnällä ja tuhinalla. Kun kahvitarjottimet alkoivat kiertää, tuli heihin eloa. Suuret vehnärinkilät hupenivat toinen toisensa jälkeen. Ja kun vanhukset keksivät joululahjakäärönsä, jotka kuin mikäkin vuori täyttivät yhden kulman huoneessa, tuntuivat heidän katseensa ja ajatuksensa olevan vain siellä, vaikka he ristissä käsin olivat kääntyneinä kirkkoherraan päin. Hermostunut elämä tuli harmaaseen joukkoon, kun kääröjä alettiin jakaa. Kaikki se tuli, mikä vielä oli jäljellä näissä sammuvissa ihmisissä, leimahti. Ja kun jokainen sitten oli saanut lahjansa, kerääntyivät he neiti Kareliin ympärille, kiittivät, siunailivat ja itkivät. Liina muisteli äiti-vainajansa iloa, kun sisarukset tulivat ja toivat tuomisia — köyhän, nälkäänähneen ihmisen iloa. Mutta pian alkoi hänen luoksensa tunkea vanhuksia, jotka eivät olleet saaneet mitään: miksi olivat he jääneet ilman? Tämä ja tämä olivat köyhemmät kuin tuo ja tuo, jotka olivat saaneet — miksi heidät oli jätetty ilman? Kirkkoherra, ruustinna ja poliisi selittivät, ettei heitä oltu tänne kutsuttu, miksi he olivat tulleet, oli omantunnon mukaan kutsuttu köyhimmät. Syntyi sanasota. Ovenpuolella sätti joku äänekkäästi sellaisia rikkaita, jotka tekivät vääryyttä ja ovat olevinaan jumalisia. Joku vanha vaimo itki, että hänen rahansa oli häneltä varastettu: hän oli laskenut setelin penkille siksi hetkeksi, kun veti toista kinnasta käteensä ja silloin se oli viety. Porstuasta kuului täysi tora. Naiset alkoivat, nopean neuvottelun jälkeen, veisata virttä, jottei joulujuhla toki päättyisi tällä tavalla. Vain osa vanhuksia kuunteli virren loppuun. Lausuessaan suloisen joulupsalmin sanoja Liina mietti, mikä oli tämän Jumalan ihmiskunnan, ettei se onnekseen voinut suhtautua taivaallisen isän lahjoihin eikä lainoihin.

Pari päivää ennen jouluaattoa jätti Liina Karell syntymäkaupunkinsa asettuakseen Rauhalaan, vastavalmistuneeseen kotiinsa koivujen varjostamalle niemelle. Vanha lipasto ja muut tavarat olivat lähteneet aikaisemmin. Lyhdyn valossa kannettiin viimeisiä kapineita rekeen. Oli onneksi tullut lunta, ei enää ollut niin pimeäkään. Kissa oli köytetty vaatteen alle koppaan, koppa liikkui itsestään pitkin autiota keittiön permantoa ja epämääräinen mourunta kuului silloin tällöin. Naiset, Liina ja Martinin leski, juoksivat edestakaisin rekien ja tyhjentyvien huoneiden välillä.

Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä saapuivat muutamat ystävät sanomaan hyvästi. Ruustinna tuli tuoden sokerikakkua, jonka hän oli illalla leiponut, kun oli sattunut saamaan munia. Se ei ollut oikein onnistunut, uuni oli ollut nähtävästi liian kuuma.

— Ja kuule nyt, sinä rakas herttainen: mikä pitkä suuri käärö se on ilmestynyt meidän eteiseemme? Siinä on minun nimeni ja »avattava jouluaattona». Mitä sinä nyt ajattelet! Sellainen kallis lahja... ja sinä kun kuulut saaneen maksaa niin suuria takuitakin. Minä aavistan, että se on sohvamatto, jota minä niin kauan olen tahtonut, mutta eihän siihen ole ollut varaa. Minä tyhmä ihminen kun silloin raamatunselityksessä tulin siitä maininneeksi — enhän minä voinut ajatella! Lehto on minua niin torunut. No, joka tapauksessa, sinä rakas herttainen: kiitos ja Jumala sinua palkitkoon...

Bertta Frilander toi ystävättärelleen pienen kukkasen. Ruukku oli kääritty niin hyvin, että kukkanen varmasti säilyisi. Heti joulun jälkeen piti Bertan tulla perässä, heidän piti yhdessä tehdä työtä leikkikoulussa, Liina toivoi Bertasta leikkikoulun johtajatarta tänne kaupunkiin, sitten kun koulu täällä Niemelässä valmistuisi. Keväällä piti ruvettaman rakentamaan.

Tohtori ja tohtorinnakin tulivat. Tohtori toi Liinalle rahaa ja nuoren koiran, jota hän talutti nuorasta. Se oli Vahti, heidän koiransa pentuja. Se kyllä menisi, kun hän sille sanoisi, että oli mentävä, se oli ihmeen viisas ja tottelevainen koira. Aluksi oli paras pitää sitä reessä, sitten se kyllä juoksisi perässä. Tunsihan se jo uuden emäntänsä. Se tulisi hyvään tarpeeseen siellä Rauhalassa, Vahti. Ja tohtori piti sille, etusormi pystyssä, varoituspuheen.

— Minun tulee sinua äärettömän ikävä, sanoi tohtorinna, itki ja syleili Liinaa. — Uskon, että sinäkin vielä kaipaat takaisin tänne vanhaan kotikaupunkiisi ja että tahdot johtaa tätä leikkikoulua täällä, jahka se valmistuu. Kuinka minä olisin iloinen — ja entä lapset!

Lapset olivat lähettäneet kukin pienen joululahjansa, eilen illalla ne juhlallisesti oli pakattu. Onneksi eivät lapset tänään olleet heränneet, muuten kaikki olisivat tahtoneet mukaan.

Täytyi kiirehtiä, päivänvalo taivaanrannassa alkoi jo tuntua.

Martinin leski asettui kissakopan kanssa toiseen rekeen. Hän nauroi ja viihdytteli kissaa kuin lasta. Liina astui alas portaita, yllään äitivainajansa turkki ja kädessään hänen kainalosauvansa, huolellisesti köytettyinä papereihin ja kankaisiin. Tohtorinna piteli lyhtyä, tohtori auttoi isällisesti Liinan istumaan ja kääri hyvin tottuneesti hänen jalkansa rekipeitteihin. Kainalosauvat olivat reen pohjalla vieressä. Tohtori tuuppasi vällyt laidoilta syvälle heinien alle, hän oli mestari siinäkin taidossa. Onneksi oli lauha ilma, juuri sen verran pakkasta, ettei lumi sulanut. Tohtori komensi koiran Liinan viereen ja antoi nuoranpään hänen vasempaan käteensä. Naiset syleilivät toisiaan ja itkivät. Valo lyhdystä lankesi suoraan Liinan kiitollisille, hartaille kasvoille.

— No niin, neiti Karell, sanoi tohtori ojentaen kätensä — ei, älkää toki ottako kinnasta kädestänne! — te olette nyt nähnyt, kuinka ihmiset seisovat lakki kourassa pokkuroiden mammonan edessä. Toivottavasti te siellä maalla näette ihmisten lähestyvän ihmistä. Ja kun teidän tulee ikävä vanhaa kotikaupunkia, niin tervetuloa. Älkää hukatko mammonaa, jonka teille äsken ojensin. Onko hyvässä turvassa? Hyvästi, hyvästi.

Tohtori painoi hänen kättään. Seisoen takana reen jalaksilla tohtorinna syleili Liinan hartioita. Viisaana ja valppaana nousi koiran pää hänen viereltään. Kyynelten tukahuttamina kuuluivat Liinan viime sanat, sitten liukui reki pois ja sitä seurasi heti toinen, jossa vanha vaimo nauraen viihdytteli kissaa.

* * * * *

Oli mahdoton kuvitella mitään kauniimpaa kuin Rauhala riippukoivujensa keinuvan katoksen alla. Jäätä ei vielä ajettu, eheänä ja valkoisena riitti sen pintaa niin kauas kuin silmä kantoi. Rauhalaan ei kuulunut mitään muita ääniä kuin kellonsoitot kylästä ja kirkolta. Kellot kylällä kutsuivat ihmisiä työstä levolle ja kirkonkellot kokosivat heitä Jumalan huoneeseen. Sielunkelloilla oli oma aikansa, ja niiden läppäyksestä tiesi heti mies vai nainenko oli jättänyt kauniin, lumen peittämän maan.

Vanhat huonekalut alkoivat jo sopeutua yhteen uusien kanssa, joita oli tehty täällä tai tuotu kaupungista. Isän lipasto seisoi Liinan makuuhuoneessa. Se sisälsi taasen rahaa, työpalkkoja ja muita menoja piti pian suorittaa. Martinin leski nukkui keittiössä kissan kanssa. Koira oli ulkona. Se kaivautui lumeen ja vartioi uutta kotiaan. Se kuuli hienolla korvallaan kylältä ääniä, joita eivät ihmiset Rauhalassa erottaneet. He kuulivat enimmäkseen vain kellonsoitot.