Part 13

— Mitenkä sinä noin puhut? sanoi hän nuhdellen, — mitä siellä olisi? Jumala varjelkoon siellä olemasta mitään. Pane pois nuo avaimet. Emme koske koko kapineeseen. Syntiä se on.

Liina nauroi ääneti. Yhden yön uni oli merkillisesti virkistänyt häntä. Hän avasi lipaston.

Levyllä, joka aukeni heidän eteensä, oli tuttu, iänikuinen mustepullo ja kynä. Pienten laatikoidenkin sisällön he tunsivat, niissä oli vanhoja kirjeitä, se rikkinäinen kukkaro, missä Liina säilytti mamman eläkkeen, kun se vuosineljänneksittäin maksettiin, ja hiuksista tehty rannerengas. Se oli mamman hiuksista, tehty hänen nuoruudessaan, ja Liina oli sen saanut. Liina aukaisi pienen oven taustan keskellä. Veitikkamainen hymy ei väistynyt hänen huuliltaan. Lokerossa olivat mamman morsiussukkanauhat, hyvin sirot, siniset, helmillä ommellut silkille. Ne oli mamma määrännyt Midalle. Tämä kaikki oli tuttua. No _nyt_... Liina veti lokeron takaa auki pienen laatikon. Se oli tyhjä. Tätä laatikkoa ei hän enää tuntenut. Eikä sitä pientä lukkoa, joka tuntui olevan tämän laatikon takana. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä. Hänen kätensä vapisi, kun hän avainkimpusta koetti löytää sopivaa avainta. Sanny katsahti kalpeana vuoroin nukkuvaan äitiinsä, vuoroin sisareensa ja huojutti moittien päätään. Hänkin oli kuitenkin tullut uteliaaksi. Lintu viserteli ja nokki rauhallisesti lattialla siemeniä. Avainkimpussa ei ollut ainoaakaan niin pientä avainta.

— Eivät ne sovi, kuiskasi Liina, tuntien hien nousevan otsalleen. — Mitä me nyt teemme?

Sanny työnsi vuorostaan kätensä pieneen aukkoon. Hänenkin kätensä vapisi. Molemmat olivat yhtäkkiä varmat, että heidän edessään oli salalaatikko ja salaisuus.

— Kun auringonsäde tulee mamman kasvoille, niin hän herää, kuiskasi Sanny. — Pannaan kiinni. Minusta on niin kauheaa. Annetaan olla koko rahojen.

Mutta Liina tunki uudelleen kätensä aukkoon ja hypisteli voimakkailla kynsillään lukkoa. Se risahti tuskin kuuluvasti, pieni puulevy lensi syrjään ja hänen kätensä joutui johonkin lokeroon ja tarttui paperiin.

Liina kalpeni. Hiki pisaroi hänen otsalleen.

— Minä en uskalla, sanoi hän. — Se on siinä nyt!

Hän otti sen kuitenkin samassa esiin. Se oli kirje.

Suuri kellastunut kirje lepäsi sisarusten edessä. Päällä oli sirolla, selvällä käsialalla: Karolina Kristina Karell.

Äiti äännähti. Sisarukset seisoivat kuin permantoon naulittuina. He pelkäsivät, että heidän sydäntensä lyönnit kuuluisivat. He hiipivät Liinan kamariin, avasivat kuoren ja tutkivat papereita.

He luulivat näkevänsä unta. Kaikki oli selvästi kirjoitettuna ja kuitenkaan eivät he voineet uskoa, että se oli totta. He itkivät ja nauroivat ja alkoivat uudelleen lukea papereita. Se oli totta! Mamma oli ollut oikeassa ja he kun kaikkina näinä vuosina olivat luulleet hänen puhuvan mahdottomia! Mutta nyt piti hänen heti saada tietää, mitä oli tapahtunut. Heti piti toimittaman mamman tahdon mukaan. Kirkkoherralle piti lähteä viemään sanaa. Ei, vaan tohtorille! Ja pyytää, että hän heti tulisi tänne.

Sisarukset syleilivät toisiaan ja Sanny läksi menemään.

Liina tuli vanhan lipaston eteen ja sulki kannen. Kuinka uskollisesti se oli säilyttänyt salaisuuttaan ja hän kun oli sitä pelännyt ja pilkannut. Ilo, jollaista ei hän milloinkaan ollut tuntenut, nousi hänen rinnassaan. Hän muisti hetken unessa, kauan sitten, jolloin hän oli halunnut nostaa siipiään lentääkseen. Ei, täytyi antaa mamman nukkua. Hän asettui lattialle linnun viereen ja ajatteli, mitä kaikkea hän nyt tekeekään. Lintu asettui kesynä hänen kädelleen. Nyt mamman pitää saada savikylpyjä ja viiniä ja sitä hienoa juomaa, mitä Harry Tiger toi, shamppanjaa — niin paljon kuin mamma tahtoo! Ja Valborgin lapset, oi kuinka hyvä niille pitää tulla ja...

Auringonsäde oli jo aivan likellä mamman kasvoja. Oliko paras peittää ikkuna, vai... Liina ei jaksanut enää. Hilliten sydämensä lyöntejä laski hän kätensä mamman kädelle. Hän koetti olla aivan levollinen.

— _Ajaai_... äännähti äiti, — onko mamma nukkunut? Paistaako aurinko? Onko kevät?

— Mamma, alkoi Liina, — nyt mamma saa kuulla jotakin _hauskaa_... oikein _hauskaa_... Ei, ei sitä pidä _pelästyä_...

— _Liinaaa_... mamman rakkain _lapsi_... sinun kätesi vapisee... mamma tietää: sinä olet avannut lipaston... Oletko...? Ja sinä olet nyt rikas? Sinä olet rikas!

Liina painoi äitinsä kättä ja nyökäytti päätään. Hänen teki mieli pyytää anteeksi kaikkea epäuskoaan vuosien mittaan, kaikkea surua mitä sillä oli tuottanut, mutta kyyneleet tukkivat hänen suunsa. Äiti tuijotti häneen selkeällä pitkällä katseella. Ikään kuin sininen pilvi tuli hänen kasvoilleen. Liina pelästyi, koetti nostaa äitiään ja rupesi puhelemaan kaikesta, mitä he nyt tekisivät.

— Nyt..., sanoi äiti soinnuttomasti, — minä kuolen... Se ei ole _vaikeaa_...

Sanat kuuluivat aivan selvästi. Kun aurinko tuli vuoteen kohdalle, lepäsi vanha äiti liikkumattomana. Siniset poimut hävisivät hänen kasvoiltaan vähitellen. Hän näytti nukkuneen.

Liinan sydänkin hiljeni vähitellen. Vähitellen hän alkoi ymmärtää, että kuolema, jota he niin kauan olivat odottaneet, oli tullut. Näin helppoa se oli ollut. Kuinka onnelliselta mamma näytti.

MAMMONA

Liina Karell oli nyt rikas, hyvin rikas.

Oliko se todella näin onnellista? Hän ei koskaan ollut saattanut aavistaa, että se oli tällaista. Ymmärsi todella, minkä tähden ihmiset ajoivat takaa rikkautta.

Ei huolta huomisesta päivästä. Saattoi tehdä, mitä tahtoi. Olisipa mamma elänyt, kuinka hän olisikaan iloinnut tästä huolettomuudesta ja onnesta.

Liina eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan, vuoronperään toista ja toista, aamusta iltaan ja läpi rusottavien suvisten öiden, jotka hehkuivat hänen aittaansa. Ei, ei hän ollut saattanut aavistaa, että elämä olisi näin ihanaa ja rikkaus näin iloista. Hänen päivänsä ja yönsä olivat kuin yksi ainoa loputon ylistyslaulu.

Hän vietti kesää sisarensa Sanny Saarisen luona. Talo oli täynnä väkeä, nuoria ja vanhoja.

Vallitsi kuumeinen kiire. Nukuttiin aitoissa ja luhdeissa, muualla ei ollut tilaa. Kullakin oli oma työnsä. Toiset tekivät pelto- ja puutarhatyötä, toiset olivat keittiössä, toiset kutoivat kangasta, toiset hoitivat kanoja, toisten hallussa olivat mehiläiset. Ateriat syötiin yhdessä suurella kuistilla, johon näkyi kirkko, kirkonkylä ja järvi. Opettajalla oli vuokralla kappale maata ja se antoi tämän työn. Hänelle itselleen oli välttämätöntä näin kesän aikana uudistua maatyössä, hänen henkensä kokoontui, hän jaksoi sitten taasen talvella jakaa varastoistaan. Niin hän sanoi.

Liina oli koonnut ympärilleen kylän lapset ja piti heille leikkikoulua. Heitä oli yli puolensataa, heillä oli oma kasvitarhamaa, lavoja kukkineen, vihanneksineen, leikkikenttä, hiekkaläjä, siroja pieniä työkaluja. Mikäpä oli hankkiessa, kun oli rikas. Kaikki oli käynyt niin äkkiä ja itsestään, ettei Liina voinut ymmärtää, että se oli totta. Alussa oli hän illansuussa kertonut satuja vain sisarensa nuorimmille lapsille. Sitten oli tullut lapsia naapurista ja ennen kuin hän tiesikään, oli hänen ympärillään monta kymmentä lasta, eri-ikäisiä, enimmäkseen risaisia, hoitamattomia lapsia, joita alituisesti oli kotona rangaistu pahanteosta. Mikä lieneekin heti tehnyt heidät tässä uudessa leikkikoulussa kilteiksi, tottelevaisiksi ja iloisiksi. »Täti» itse oli kaikista iloisin, hän kertoi satuja, hän lauloi ja leikki, hän kaivoi maata, kylvi ja kasteli. Hän juoksi kilpaa lasten kanssa, hän neuloi heille vaatteita, vanhemmat lapset saivat itsekin neuloa. Mikä oli tätä kaikkea tehdessä, kun oli rikas! Päivät kuluivat tällaisessa onnellisessa, iloisessa hälinässä ja koko yön sai nukkua. Mamma olisi varmaan sanonut: ajaai, että viitsitkin, eiväthän lapset ole sukuakaan! Liinasta tuntui, että he olivat sukua. Eivätkö itse asiassa kaikki, jotka syntyivät maailmaan ja joiden oli määrä kuolla, olleet sukua. Mamma ei ymmärtänyt tätä, vaikka hän ymmärsi niin monet muut asiat. Liina koetti mikäli mahdollista noudattaa mamman tahtoa. Hän ei ollut antanut rahoja kenellekään, vaikka sisarukset heti hautajaisten jälkeen olivat niitä pyytäneet eri tarkoituksiin. He olivat suuttuneet, sillä he katsoivat niitä yhteisiksi, mutta Liina muisti mamman käskyt ja tahtoi harkita asiaa. Mitäpä hän niillä itsekään tekisi, siltä oli hänestä kyllä alussa tuntunut, mutta tohtori oli heti lohduttanut häntä sillä, että rahat löytävät paikkansa, ja nyt alkoi Liina itsekin käsittää, mihin niitä saattoi käyttää. Hän tahtoi niin monelle lapselle kuin suinkin tuottaa iloisen, valoisan lapsuuden. Hän oli varma, että se auttaisi heitä elämässä ja tekisi heidän vanhuutensa helpommaksi kantaa. Ja vanhoille, heille hän tahtoi toimittaa kodin, jossa he saisivat hoidon ja kaiken lievennyksen, mitä oli mahdollista antaa ihmiselle ennen kuolemaa. Harry Tiger oli konsertillaan pannut alulle vanhojen rahaston, sitä piti kartuttaa, asiasta piti tulla tosi. Liina kuvitteli, että molemmissa laitoksissa, sekä leikkikoulussa että vanhojen kodissa, piti olla paljon kukkasia, iloa, hyvyyttä ja aurinkoa. Ehkäpä säleaita vain välillä, jotta vanhukset saisivat iloita lasten leikeistä ja lapset tottua näkemään vanhuutta. Ehkäpä vanhojen kodin saattaisi omistaa Sofia Kareliin muistolle. Sellaistahan oli tapa tehdä. Siitä mammakin pitäisi.

Onnellista oli olla rikas! Silloin tällöin kesken työtään Liina äkkiä pysähtyi tämän ajatuksen eteen ja kysyi itseltään, oliko se totta, että hänen köyhän äitinsä hauta kaupungin hautausmaalla nyt oli kaikkein kaunein ja parhaiten hoidettu, että hän saattoi tulevaisuudessa rakentaa kokonaisen kauniin kodin sadoille köyhille äideille ja leikkitarhan yhtä monelle lapselle. Kun joku oli köyhä tai iloton ja kääntyi hänen puoleensa, saattaisi hän sanoa: mene sinne ja sinne, siellä on iloa ja työtä.

Onnellista oli olla rikas!

Illoin, kun rusko hohti sisään aitan harvoista seinistä, yön linnut kaihersivat ja ääntelivät ja ilma oli täynnä kuivavien heinien tuoksua, oikaisi Liina työstä ja leikistä väsyneet jäsenensä vuoteelleen, ajatteli äitiään ja rikkauksiaan ja nukkui rukoukseen. Ja koko yö meni kiinteässä, keskeytymättömässä unessa kuin lyhyt hetki vain ja kun aamulla työnsi auki aitan oven, oli silmien edessä kasteinen pihamaa ja vastapäätä maitohuoneen kuisti ja hylly kuivavine peltiastioineen, joihin aurinko paistoi. Ja pian alkaisi tieltä kuulua lasten ääniä ja käsissä olisi uusi työ ja uusi ilo. Tuomas Saarinen tunsi työn, laulut ja leikit ja auttoi saattamaan ne kaikki järjestelmälliseen kuntoon.

Tuomas Saarinen oli valoisa, tyyni mies, jota eivät ilot eivätkä surut saattaneet pois tasapainosta. Hän antoi Liinalle hyviä neuvoja kaikin puolin.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun kylän nuoret olivat leikkimässä koulun pihamaalla ja opettaja vaimonsa kanssa istui portailla, otti hän Sannya, vaimoansa kädestä ja pujottelihe siihen riviin, missä Liina Karell seisoi, päivettyneenä, punaposkisena ja hehkuen leikin kiihkosta ja innostuksesta.

— Tule juttelemaan, Liina, sanoi hän.

Ja Sanny jäi siihen missä hänen sisarensa Liina oli seisonut ja tähtäsi silmänsä suureen palloon, joka huutojen ja naurun kaikuessa lenteli leikkijäin päiden päällä.

Liina seurasi opettajaa, mutta hänenkään silmänsä eivät vielä voineet kokonaan irtaantua pallosta ja leikkitovereista, jotka juoksivat edestakaisin. Kun hän näki, että hänen puolueessaan jotakin laiminlyötiin, lähti hän yhtäkkiä vaistomaisesti juoksemaan takaisin. Tuomas Saarinen nauroi. Eikö Liina huomannut, että Sanny oli hänen paikallaan? Eikö hän luullut Sannyn ymmärtävän hänen tehtäväänsä? Sanny oli tosin kahdentoista lapsen äiti, mutta hän oli samalla leikkimestari Saarisen rouva ja sellaisena hän kyllä osasi leikkiä. Liina pysähtyi kuin pyörryksissä ja pyyhki otsaansa. Vihdoin hän tuli järkiinsä ja asettui portaille vastapäätä lankoaan.

Maisema lepäsi heidän edessään sydänkesän kukkeudessa, kypsytellen viljojaan ja kasvatellen niitä lukemattomia eläviä olentoja, suurempia ja pienempiä, jotka oman onnensa nojassa tai emonsa turvissa ottivat ensi askeliaan tai tekivät ensi siivenlyöntejään. Kaukainen järvenselkä huokui uneliaassa autereessa, lähimmät rannat kuvastivat muotojaan oudon selvästi vedenkalvoon. Taivas siinsi lämpöisenä ja lempeänä.

— Katso tuota nientä tuossa, sanoi Tuomas Saarinen siihen hiukan opettavaan tapaansa, minkä hän oli saanut pitkän opettajatoimensa aikana, ja ojensi kätensä.

— Niemi on ihana, vastasi Liina.

Hän oli jo tyyntynyt leikistä ja sunnuntai-illan hartaus lankesi vähitellen hänen mieleensä.

— Minä olen niin ajatellut, alkoi opettaja, — miten sinä parhaiten hoitaisit ja kartuttaisit sitä Jumalan lainaa, mikä on sinulle uskottu.

— Niin, toisti Liina koneellisesti, — sitä Jumalan lainaa, mikä on minulle uskottu...

Tuomas Saarinen alkoi puhua siitä, miten kaikki omaisuus, mitä ihminen eläessään nautti tai hallitsi, — oli katsottava vain Jumalan lainaksi, lainaksi, joka oli annettu hänelle väliaikaisesti. Jollei ihminen tältä kannalta ottanut omaisuutta, niin joutui hänen sielunsa vaaraan. Se oli ainoa tapa säilyttää sydämensä puhtaana ja vapaana. Silloin ei nurissut, jos toimeentulo oli niukempi, silloin ei niskoitellut, jos esimerkiksi isänä tai äitinä joutui kokemaan sen, mikä tuntui kaikista vaikeimmalta: että lapsi tyytymättömänä ja ylimielisenä läksi kodista. Kun lapsikin oli vain Jumalan laina, niin täytyi olla minä hetkenä tahansa valmis luopumaan siitä. Silloin ei myöskään paisunut, jos sai haltuunsa suuren omaisuuden: kun ei se ollut oma, vaan Jumalan laina, niin tunsi vain vastuunalaisuutta siitä, miten se tuli käytetyksi. Tämä oli, kuten sanottu, ainoa tapa millä sai sielunsa säilymään puhtaana ja vapaana. Opettaja puhui katse tähdättynä kaukaisuuteen ja käsillään muovaillen näkymättömiä mielikuvia, niinkuin hän olisi pidellyt savea. Hänen edessään tuntui olevan suuri näkymätön kuulijakunta, jolle hän esitti tärkeää kokemusten summaa, tai oli hän aivan yksin ja toisti itselleen taasen kerran asiaa, josta hänen sielunsa rauha riippui. Häntä vastapäätä istuva valkopukuinen tyttö, jonka hiukset olivat harmahtavat, ilme kuin nuoren tytön ja silmät kuin lapsen, kuunteli ääneti, hyväksyen joka sanan ja iloiten siitä, että asia tuli näin täysin selvitetyksi.

He vaikenivat molemmat hetkisen ja katselivat pääskysiä, jotka lentelivät pesilleen, ja väsymättömiä leikkijöitä pihakentällä.

— Minä olen ehkä liiaksi iloinnut rikkaudestani, sanoi Liina hiukkasen säikähtäen. — Ehkä minä olen unohtanut, että se on Jumalan laina.

— Älähän nyt, hymähti opettaja. — Etkö olisi ollut iloinen, etkö olisi ollut kiitollinen! Mutta katsohan nyt tuota nientä tuossa. Se on totisesti kaunis. Jos ostaisit sen, rakentaisit mökin ja jatkaisit leikkikouluasi kesät talvet? Sinun oppilaasi tulisivat sitten kansakouluun, minä jatkaisin sinun työtäsi ja sinä saattaisit seurata oppilaittesi vaiheita kauas elämään.

Liinan kasvot hehkuivat.

— Niemi on ihana, toisti hän.

— Sinun täytyisi tietysti myöskin rakentaa koulu, jatkoi lanko, — sillä ei talvella käy pitäminen tunteja taivasalla ja ladoissa. Sinulla riittäisi työtä yllin kyllin, kylä on niin suuri. Tulet myös pian näkemään, että tämä työ on kaikkein rasittavimpia. Siitä ei koskaan saa kiitollisuuden palkkaa eikä myöskään tunnustusta. Mutta kun kerran väsyt, niin heität, ja asut punaisessa mökissäsi. Tuossa... tuossa noin se kohoaa. Kolmelta taholta näkyy ikkunoihin järvi. Minä tiedustelen, saako niemen ostaa.

Niemi kohosi kuin ääretön vihreä koivukimppu keskellä sinistä vettä. Koivut vanhalla Karellien pihamaalla tulivat mieleen, nämäkin olivat niin voimakkaat, suorarunkoiset ja sirot. Kuinka olikaan tuo niemi jäänyt niin yksinäiseksi ja koskemattomaksi keskelle kylää. Liinan sydän alkoi sykkiä. Jos voisikin tehdä sinne punaisen tuvan, pitää kissan, koiran ja ehkä lehmän. Vanhan Martinskan hän ottaisi kanssaan asumaan. Ja kaikki koivut saisivat kasvaa, ainoastaan niin paljon hän raivaisi peltoa, että saisi perunamaata ja vähän vihanneslavoja. Koulu olisi täällä ylempänä, sen yhteydessä olisi suuri kasvitarha. Kunhan mamma eläisi, että hän näkisi, miten onnellinen hänen tyttärensä on!

Mutta sill'aikaa kun Liina Karell vietti myöhästynyttä lapsuuttaan ja nuoruuttaan kaukana maalla, missä ei hänen rikkauksistaan tiedetty mitään, antoivat samaiset rikkaudet hänen kotikaupungilleen paljon päänvaivaa. Liina Karell rikastunut — sekö laiha vanha neiti, joka asui yhdessä äitinsä kanssa ja joka silloin tällöin kiersi kaupunkia kauppaamassa joitakin käsitöitään? No, jo nyt olivat rahat joutuneet vääriin käsiin, mitä sellainen surkea vanha neiti niillä teki? Se oli toki tottunut kituuttamaan päivästä päivään eikä edes ymmärtänyt, mitä rahoilla voitiin tehdä. Oliko todella mahdollista, että Liina Karell oli saanut periä? Sehän oli sen hullun rouvan tytär, jolle se maailmankuulu hullu taiteilija kerran vuosia sitten antoi kauneuspalkinnon? Se se sama, kaikki tunsivat Liina Kareliin, hän oli kaupungin alkuasukkaita niinkuin hänen äitinsäkin. Vanhan rouvan hautajaisissa se jo nähtiin, ettei enää oltu köyhiä ja oikein puutarhuri oli sittemmin pannut kuntoon haudan — ei siinä oltu säästetty. Kuinka paljon tuo vanha neitonen sitten oli oikeastaan perinyt? Satatuhatta? Kaksisataatuhatta? Puoli miljoonaa? Miljoonan? Ihmisten hämmästys kasvoi kasvamistaan ja päättyi toisilla suuttumukseen, toisilla pilantekoon. Taisi siitä laihasta vanhasta immestä paisua vielä kaupungin tavoitelluin tyttö. Kauneuspalkinnon saanut ja miljoonan omistaja, eikä mitään halpaa sukuakaan — totta totisesti, sitä kannatti ruveta ajattelemaan!

Ei ollut kaupungissa sitä ihmistä, joka ei olisi puhunut Liina Kareliin miljoonasta. Ja jokainen tuli siihen johtopäätökseen, ettei se kuulunut sellaiselle köyhälle raukalle, joka ei osannut sitä käyttää, vaan sille, joka ymmärsi panna sen liikkeelle. Jokainen piti tietysti juuri itseään tuona valittuna, jonka käsiin Liina Kareliin miljoonan täytyi joutua. Jokainen mietti keinoja, miten saada rahat itselleen tai omiin tarkoituksiinsa. Kaikkinaiset köyhät vanhat muijat, jotka olivat seurustelleet Karelleilla, olivat tietenkin itseoikeutetut jakamaan onnen Liinan kanssa. Hehän olivat niin vanhoja ystäviä, vieneet vanhalle postmesterskalle ja hänen tyttärelleen mikä luudan, mikä kimpun katajia, mikä juurimaton, mikä mitäkin. Toki Liina muistaisi heitä ennen muita. Hehän aina olivat sinutelleetkin Liinaa! Ja Liina oli aina ollut niin nöyrähenkinen ja hyväntahtoinen — postmesterska se oli ylpeämpi, se muisti tarkoin ylhäiset sukulaisensa ja niiltä kai ne olivat tulleet nämä suuret perinnötkin. Mutta Liina, jos hän nyt ketä muistaisi, niin toki niitä, jotka hänen köyhyytensä päivinä olivat olleet hänen ystäviään. Kaupungin mahtihenkilöt taas, jotka tohtorilta olivat onnistuneet saamaan täsmällisempiä tietoja tuosta satumaisesta rikastumisesta, toivoivat pääsevänsä siitä osallisiksi, jolleivät juuri mieskohtaisesti, niin kaupunkinsa puolesta. Täytyi saada neiti Karell ymmärtämään, miten palveltiin yhteishyvää, hänen nimensähän voi suorastaan tulla kuolemattomaksi, jos hän antoi rahansa sellaisiin laitoksiin kuin koulut, niin, ja vaivaishoidon uudestijärjestämiseksi. Täytyi myöntää, että nykyisessä vaivaishoidossa oli toivomisen varaa. Ne leikkikoulut, joita tohtori puolusti, niistä nyt eivät herrat olutpatruunat, kauppiaat ja kauppaneuvokset ymmärtäneet sanoa sitä eikä tätä. Mitäpä kasvattamista lapsissa oli ennen kouluikää, vitsa siinä oli tehokkain ja sitä hoitivat parhaimmin isä ja äiti. Mutta miksei sellainenkin leikkikoulu voinut olla kaupungissa, jos sen ilmaiseksi sai, kai tohtori asian ymmärsi. Itse pormestari, joka selvästi muisti Liina Kareliin käynnin hänen eteisessään, mietti keinoa, millä parhaiten saattaisi lähestyä rikasta neitiä. Hänen rouvansa, joka oli neiti Kareliin vanhoja tuttavia, oli kaiken aikaa suhtautunut häneen niin ylpeästi, että ehkä oli vaikea yhtäkkiä tekeytyä ystäväksi. Pormestarinnasta se kuitenkaan ei ollut ensinkään vaikeaa. Hän puheli oikealle ja vasemmalle »lapsuudenystävättärestään Liinasta» ja odotti odottamalla tätä palaavaksi kaupunkiin. Hänen oli tätä oikein ikävä, sellainen herttainen tyttö.

Pahin päänvaiva oli kaupungin hienoimmilla naisilla. Pitikö heidän tästäpuoleen alkaa lukea neiti Karell kuuluvaksi seurapiiriinsä? Pitikö heidän pyytää hänet kutsuihinsa? Nimi- ja syntymäpäivänvietoissa keskusteltiin tästä asiasta innokkaasti, jopa kiihdyttiin ja kiivastuttiinkin. Mikä oli neiti Kareliin syntyperä? Mikä hänen sivistyksensä? Kuinka hän käyttäytyi, oliko hänellä tapoja? Niille rouville, joiden kodissa oli tulossa kuudeskymmenes syntymäpäivänvietto, tai häät tai hopeahäät, niille oli asia polttavin. Eräs leipuri oli kosinut neiti Karellia — se ei ollut hänelle eduksi. Hän oli perheissä kaupannut käsitöitään — se ei myöskään ollut hänelle eduksi. Muodostui puolueita myötä ja vastaan. Oteltiin myrskyisesti, niin vilkkaita yhdessäoloja ei ollut kaupungin hienoilla naisilla ollut sitten, kun he aikoinaan olivat kiistelleet Harry Tigeristä. Niin, ja se kauneuspalkinto, jonka neiti Karell oli saanut, se nyt oli suorastaan naurettava. Tohtorinna ajoi kiivaasti Liina Kareliin asiaa, puhui muistelmistaan jo siltä ajalta, jolloin hän kuuli hänen kertovan satuja, ja esitti miehensä, tohtorin, mielipiteet kiistanalaisesta naisesta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Toiset päättivät alkaa seurustella neiti Kareliin kanssa, toiset asettuivat jyrkästi tällaista seurustelua vastaan. Apteekerska ei kahteen kuukauteen puhunut yhtään sanaa tohtorinnalle. Kaikkein hienoimmat rouvat päättelivät tohtorinnan puolustuksen johtuneen siitä, että tohtorilla noiden hämäräperäisten rikkauksien hoitajana nähtävästi oli niistä odotettavissa suuria etuja.

Kirkkoherra Lehto ja hänen rouvansa pitivät itseään ennen muita oikeutettuina neuvomaan Liinaa, miten Jumalan suuri lahja oli käytettävä.

— Hän saa lahjoittaa meille sohvamaton saliin, sanoi ruustinna. — Ja sen hän tekee mielellään. Kyllä minä olen eläissäni niin paljon auttanut häntä. Se ei hänen nykyisissä varoissaan tunnu ensinkään.

— Mutta, rakas ystävä, sanoi kirkkoherra, — emme saa olla itsekkäitä. Kirkkoa neiti Kareliin täytyy muistaa. Ja sen hän tekeekin, tunnen hänet, hän on herännyt ihminen. Aion ehdottaa, että hän lahjoittaa alttaritaulun, se ei maksa kuin pari tuhatta, hän tulee iloiseksi, kun saa tämän ajatuksen. Tosin vähän olemme ajatelleet rukoushuonettakin peräkulmille — sinä tiedät, sinne, missä minä aina käyn silloin tällöin. Ehkäpä hänen paljon kärsinyt sydämensä voisi löytää lievennystä siitäkin rakkaudentyöstä. Ja seurakunnan köyhät, ne toivon voivani sulkea hänen huomioonsa. Voisimme ajatella joulujuhlaa, jossa jaetaan lahjoja köyhille, rahaa, vaatteita, ruokaa. Kyllä Liina Karell vielä muistaa, mitä köyhyys on...

— Jaa mutta sohvamaton hän saa antaa minulle joululahjaksi, keskeytti ruustinna, — kyllä minä niin monta kertaa hyppäsin pihan poikki vanhan sairaan äidin luo...

— Vaimo, vaimo, naurahti kirkkoherra, — älä päästä tätä ajatusta pesimään sydämeesi. Jos Liina Karell huomaa, että haluamme jotakin itsellemme, vetäytyy hän kuoreensa eivätkä yleisetkään asiamme voita hänen myötätuntoaan.

— On tämä yhtä kaikki ihmeellistä Jumalan johdatusta, sanoi ruustinna. — Minkä tähden juuri tuollaisen vanhan yksinäisen tytön pitää saada käsiinsä sellainen summa rahaa! Kun perheellistäkään miestä ei muisteta. Onhan Liina Karellilla omaisia, on kyllä, ja nehän ne nämä rahat vievät, vanha rouva oli kovin sukurakas. Kuinka monta kertaa minun pitikään hänelle muistuttaa, että muutkin ihmiset ovat meidän lähimmäisiämme. Jos nyt tytär muistaisikin tämän. Ja täytyy minun sekin sanoa, etten minä sentään ymmärrä, kuinka Liina Karell antaa tohtorin hoitaa rahojaan. Olisihan hänen pitänyt ajatella, että Lehdon kodissa ne hänen parhaimmat ystävänsä aina ovat olleet...