Part 2
Suur' oli Ahriman, valtias öinen, suurempi Lucifer, sankaritöinen.
Suur' oli Jahve Israelissa voittajan kohtasi Luciferissa.
Kainista aikain on ihmiskunta hourinut hullua sankariunta.
sulle kalleimmat uhrinsa kantain, sulle poikansa parhaat antain.
Neekeriheimot, heikomman lyöjät, Intian villit ja ihmissyöjät
raivoisin ihmismetsästyksin ei sua palvelleet ole yksin!
Autodafeeat suitsutti sulle, kautta aikojen palvellulle.
Ristillä tuo jalo Nazarealainen sun oli suurin uhrisi mainen.
Aatteesi sun Aleksanterin johti kansojen surmaa ja hautoja kohti.
Tuhannet tyrannit Nerosta asti Lucifer verellä Kaineiksi kasti.
Attila, soihdunkantajas ammoin, löi sodanlieskoilla kansat kammoin.
Ylimmäinen pappis on kylmä järki — Borgiain myrkky ja tikarinkärki.
Napoleon, salamoistasi paras, kansojen pyöveli, vallan varas,
hän sadon suitsevan korjata ehti: täyttyi verellä vuossadan lehti. —
Nyt taas kunnianpäiväsi koittaa: Kaininhenkesi kansat voittaa.
Hurmaten raivonmyrskysi riehuu, vuoret järkkyy, maan sisus kiehuu;
kuin tulivuoresta syöksyvä laava suitsee ja hehkuu maailma aava;
ääriltä ääriin on maa tulimerta, höyryten vuotaen veljesverta.
Aika on täytetty, hetki on lyönyt: maan yli leiskuu helvetin yö nyt!
DIOGENES.
Oi ihminen, sun osas kurja lie! Vaan kurjempi sun etsijäsi tie! —
Hän kulkee, etsii, lyhty kädessään, — vaan mistään ei hän löydä ihmistään.
Vuostuhannet hän mailmaa kiertää niin, ja katse tähtää vuosiin vastaisiin.
Ja hölmöt pilkkaa: — Etkö, hourupää, nää päivällä sa ilman kynttilää? —
Hän pilkan kestää, kulkee, haparoi, mut ihmistä ei mistään löytää voi.
Ja vuodet vaihtuu, kansat kamppailee: — vain pedot kaikkialla hallitsee. —
Mut etsijään ei epätoivo lyö, vaikk' onkin turhaa, pilkattua työ.
Ja sammumatta lekkuu liekki tuo, se toivon hohteen päiviin, öihin luo. —
Jos täällä koskaan ihmistä ei näy, hän toiseen tähteen lyhtyinensä käy!
PARNASSOLLA.
Näin unta — vai se tottako on! — että nousin vuorta ma Parnasson.
Niin astui tielleni noidanlainen, väkänoukka, kotkankynsi nainen.
Yli luisevan, paljaan olkapään ma käärmeen kurkottauvan nään.
Näky tuo sai kauhuun mielen nuoren: hän kerberos oli laulun vuoren!
— Mikä miehiäs oot? niin haastoi hän. Miten syvältä tunnet elämän? —
Hymy sfinksin kolkoilla kasvoillansa hän katsoi julmana uhriansa.
— Olen kokenut korkeimmat riemut sen ja tuskain tuimimman polttehen.
Veti luokseen mua yön salat syvät; niin harhailin läpi pahat, hyvät.
Jos liekin syytä ollut kuin, ma tulessa tuskain puhdistuin.
Elon ahjossa pois suli kuona multa, jäi hiljaisen onnen puhdas kulta.
Ei paina mieltäni murhe lain, olen kypsä kuoroon laulajain. —
Niin lausuin hiljaa äänin aroin nykypäiväin itsekerskua varoin.
— Pois silmistäin! hän kirkui mulle, ei laulun vuorella sijaa sulle!
Olet melto liiaksi käymään tänne, runon nuolta ei linkoa lemmen jänne.
Runon vaakaan köykäinen olet kovin, sa kuokkavieras muusain hovin.
Sua helvetin lieskat syöneet ei! — — Läpi lieskain valkea nainen mun vei! —
— Et kyllin syntiä tehnyt ole, et katuen rappion polkuja pole! —
— En synnillä kerskaile, keikaroi, katumusta en torilla kaupata voi!
— Et viettien seurannut luonnonvoimaa! — — Olen! lemmen ja tunteen aateloimaa. —
— Luut pienet ei salahaudastaan sua unessa nouse kauhistamaan!
— Ah, anteeks suokaa, ma eksyin varmaan ja lienen kaltaalla helvetin parmaan! —
Ma kumarsin — selkäni käänsin päin ja läksin vuorelta kiirehtäin.
Mut ihme! taas oli vuori eessä: sen huippu auringon kimmelteessä
mua viittoi luokseen kirkastain; ja nainen valkea vastahain
mun riensi rinteen kukkaistiellä — hänet syliini suljin ma riemumiellä
Ja taakse kun katsoin ihmeissäin — vain tyhjän kuilun nyt siellä ma näin!
TRUBADUURIN SYYS.
On mennyt nuoruus kuin unten mailla, pian laulut sammuvat sielussain; niin oon nyt lempeä, suojaa vailla, vain laulun laakerit muistonain.
Täys aitat muilla on kuonaa, multaa, ja linnat kiviset kattonaan; ma toisten maineelle valoin kultaa, jäin itse köyhänä harhaamaan!
Syystuuliin haaveeni linnat haihtui; pian laulun sankarit unhoon jää! Niin onni, kunnia, suuruus vaihtui — kuin lehdet kuihtuvat laulut nää!
Vaan tulkoon syksy ja tulkoon turma, mies myötä laulunsa sammukoon: on korkein lemmen ja laulun hurma, maan lahjat kalleimmat saanut oon!
IV
SUOMEN KEVÄT.
Nyt koittanut on huomen tuhanten järvein maan! Jo vihdoin kevät Suomen nyt saapuu loistossaan!
Niin pitkän pitkä täällä on ollut sorron yö. — Ken uskois? Päämme päällä nyt säihkyy valon vyö!
Ah, vihdoin, vihdoin meiltä on kahleet roudan pois! Ken vapauden teiltä nyt meidät syöstä vois?
Maan tasalle nyt linnat! Pois mustat muistot nuo! Nyt riemu täyttää rinnat, se uutta aikaa luo.
Soi! laulu, kaiu! soitto, kuin kevätmyrsky soi! Ikuista valon voitto ja uusi hengen koi!
5.I.1918.
SOTA VALOSTA.
Kalevalaisten kuoro.
Tohahti tulinen tuuli, jylähti jumalten ääni, kaikui kutsu kautta Kalman, kautta untelon Kalevan.
Heräsi unesta urhot, Sammon sankarit havahti Tuonen tummilla tuvilla, pankoilla pimeän pirtin.
Mistä moinen melske meillä? Kusta kutsu kuollehille? — Tuhat vuotta jo viruimme, iät pitkät unhon unta, yö vain inha ympärillä, yö ja autius ajaton. Mistä nyt elämä meille, Kalman orjille kajastus? —
Syttyihe äkisti soihtu, leiskahti verinen loimo Pohjolassa pakkasyöhön, säihki kuin revontulitus tai sodan tulinen tuisku, vainovalkean rusotus.
Portit puuntavat rämähti, särähti Manalan salvat, kaikki murtui mustat teljet iskuista heleän heimon, sankareiden säilän tieltä, voitosta valon urosten, jotka sorron maasta syöksi, yön pimeän pankoiltamme, murti muurit vangin kurjan, orjan vaivasta opasti; päivän päästi kammitsoista, valon vuoresta vapahti, alta paatisen pimeän, hornan mustan hirmuvallan.
Urhot untelon Kalevan, ulos unhosta Manalan! Ylös yöstä aurinkohon, henget suuret ja suruiset! Mahti vanhan Väinämöisen, tieto tietäjän ikuisen, into seppo Ilmarisen, taito maailman takojan, nouskatte Manan majoilta, pankoilta pimeän pirtin, nouskatte uroihin noihin, uuden Suomen sankareihin, kansahan vapaan Kalevan, päivän lasten laululoihin, jotta nousis Suomen heimo, kasvaisi Kalevan kansa orkeaksi, kuuluisaksi, suureksi sodan poluilla, suuremmaksi tiedon töissä, hengen heilimökisoissa, jotta saisi Suomen heimo, takoisi Kalevan kansa uuden Sammon itsellensä, uuden Sammon, uuden päivän, uuden onnen ja elämän, kauniimman Kalevan soiton!
MARTTYYRIEN KUORO.
Kansan synnit saimme kantaa, kaiken, kaiken uhriks antaa.
Kaaduimme kuin uhriteuras, kirot synkät meitä seuras.
Meihin iski vihan nuoli. Ehkä meissä viha kuoli?
Ruumiin raatelivat, raivot, murskasivat pään ja aivot.
Aatetta he tappaa eivät voineet, vaikka hengen veivät!
Nouskoon verestämme uutta aatteen, hengen aateluutta!
Nouskoon kansa toimen jalon, harras palvelija valon!
Tuskamme ei mennyt hukkaan, kunhan nousee kansa kukkaan,
lunastuksen oras terää tekee, kansan henki herää.
SANKARIEN KUORO.
Suottako kaaduimme? Suottako maaduimme? Suottako hiekkaan hurmeemme vuoti? Suottako sorruimme sortajan miekkaan, murskasi rintamme luoti? Suottako uskoimme onnen tähtiin? Liianko kauniina kansa me nähtiin? Turhaanko veljeimme kuolon me kostimme henkemme hinnalla vapauden ostimme? Kasvaako koskaan haudoiltamme kauniimpi rauhan kultalaiho? Versooko koskaan kansassamme korkeimman kohtalon huomenkaiho? Suottako, veljet, me näännyimme hangille, riensimme ritareiksi Pohjolan vangille? Suottako veremme peltoja kastaa? Ken meille vannoo? Ken meille vastaa?
VOITON KUORO.
(Nuoret.)
Me nähdä saimme päivänkoin ja vapauden aamun! Me karkoitimme taisteloin pois sorron verihaamun.
Mit' isät haavein hautoivat, sen todella me teimme, ja muinaisaikain unelmat me vihdoin voittoon veimme.
Yön vallan, Pohjan pakkasen nyt voitti kevään mahti. Ja uuden suven, vapauden me oomme vankka vahti.
Nyt kentät veljeshurmehen, miss' sota riehui hiljan, jo kantaa heinän kukkaisen ja keltatähkät viljan.
Ei saaneet meitä sortumaan vuossatain hallat, kadot. Nyt kostetaan: nyt korjataan Suur-Suomen valtasadot!
Ei hukkua saa hurmeeseen tää maa, mi voittoon kulki! Me rakennamme rakkauteen, se vannokaamme julki!
Me vannomme: me vaalimme tään voiton rauhan toimin! On korkealla maalimme. Päin päivää yhteisvoimin!
SANKARIKUMMUN ALTA.
Taistoa ollut on elo aikojen aamusta asti, taistoa ainian on ihmisen elämäntie. Paljon kaunista on, jaloaatteista sielussa kansain; onnea luoda ken voi, muillekin onnen se suo. Paljon on kurjaa myös, vihan myrkkyä, vaistoa julmaa luonnossa ihmisten, pedoista raaimpain. Niinkuin kehnoa on hyvän rinnalla povella luonnon, niinkuin myrkkyjen kyy juurella elämän puun, niinkuin luonnon luomisen työ tuhovaltoja vastaan vuodesta vuoteen käy voittoista taisteluaan, koskaan lannistumatta, jos kuinkakin syksy ja talvi uhkaa haudata sen hankiin ja pakkasihin, niinkuin pellolla viljaa koittaa ohdake voittaa, niinkuin synkeä yö auringon jäljissä käy tahtoen sammuttaa valon hehkun ja elämän kaiken — niin käy kamppaus myös mailmassa ihmisten, ikuinen kamppaus luomistyön vihan peikkoja vastaan puolesta rakkauden, puolesta aatteiden tien, puolesta ihmisarvon ja kaiken korkean, kauniin, puolesta oikeuden, onnen ja autuuden.
Korkeista korkein ja halvoista halvin auringon alla on suku ihmisten, ohjaama daimoonein. Jos vihan hengen synkeän valtaan ihminen joutuu, julmuri hirvein on maaemon parmailla hän. Vaan jos rakkauden, valon lemmityn, ohjaama on hän, niin kamaralle maan hän paratiisin luo, unelman kauneimman, mitä aavistaa sydän voi vain umpussa nuoruuden kuullossa kesäisen yön.
Veljet, meillekin on valo auringon loistanut kerran, syömemme sykkinyt on riemuja, tuskia maan. Luomisen työhön meilläkin hehkui henkemme nuori — toisin kohtalo soi, kesken katkesi tie! Toisin haaveilleet mekin työmme ja onnemme oomme — toisinpa ratkaistiin retkemme maallinen tää! Uhreina taistelun sen, jota aikojen aamusta asti ihmiset käyneet on orjina daimoonein,
kaaduimme kaikki me kesken. Suotu ei korjata meidän kylvöä unelmain, voittojen heelmiä, ei! — Yllämme puhkee taas kesä kukkaan niinkuni ennen, — varjossa valjun yön on osa vainajien; voiton huumassa lyö sydän uudestisyntyvän luonnon, — meille ei syke sen riemua rintaan luo. Toiset juhlivat nyt, mitä juhlia suotu ei meidän — kaatua suotiin vain puolesta syntymämaan!
Aine ja aineen mahti se on, joka valtahan kiihkon ihmiset villitsee orjiksi daimoonein. Vapaaksi ken ajan kahleista näistä on jällehen päässyt, sielunsa kirkkauden taas omaksensa hän saa, puhdistuu sydän hältä ja kirpoo mielestä kaikki tartunta kiihkoinen, vaistot vainojen maan. Niin on sielunsa jälleen löytänyt ainehen vanki, rauhan ja onnen hän taistelun palkaksi sai.
KEVÄÄLLÄ 1918.
Jäät lähtevät — jäät lähtee rannoiltamme, ja meri hymyää, — vaan meidän rinnoissamme ei sula talven jää!
Jo linnut palajaa, taas puista puistojen soi kevätliverrykset rastahan, — mut ihmissydän vain ei valoon aueten, ei ymmärtäin ja rakastain käy toista vastahan!
Taas kevät saapuu — taas sulaa sydän maan, ja kukat aukenevat aurinkoon, — mut sydän ihmisten on kylmän talvinen ja tyly tuntehille veljien!
V
RAKKAUDENJUHLA.
I
Valjennut taas kesä on, sinitaivaalla pääskyjen parvi säihkeessä auringon laulaen leikkiä lyö. Välkehtii valohohteessaan väretyynenä järvi, kukkaisloistossaan maa kuni morsian on. Lämpöä hohkaa maanpovi, paahtaa kuumana päivä, kuumina suonet maan luomisen hehkussa lyö.
Oh, nämä hehkuvan helteiset, nämä polttavat päivät, aamut raikkahat nää, valkeat, lämpimät yöt! Oh, tämä kukkeus maan, kesä korkea elämän nuoren, suuri on kauneutes, suuri sun onnesi on! Suuri on armo sun riemuusi syttyä sydämin täysin, kirkkaus otsallaan juhlien rakkauttaan!
Kuin monet vuodet ma oonkaan tuskissa polttavan kaipuun kulkenut päivät nää kerkeän kesäisen kuun! Niinkuin nyt on hohtanut maa sekä säikkynyt taivas, — pimeä ahdistus täyttänyt sydämen on. Niinkuin haudan yöhön suljin ma kaipuun jo kerran, salvaten syömeeni sen kylmien paasien taa. Luulin, houkka, ma näin levon, lääkkeen saavani sille, voivani sammuttaa sen sinihehkun niin!
Silloin äkkiä näin, kesän vehmaan keskellä kuulen kuin joku kolkuttais paadelle hautani tään sormin herkin ja lämpöisin, sydänahjoni tumman liekkiin lietsoen taas entistä kirkkaampaan. — Rakkaus näin tuli luokseni nyt, jota turhaan ma etsin: niinkuin lahjaksi sain onnen ma itsellein! Riemua tulvii rintani nyt, sydän tyynenä lyöden lemmenlauluja luo niinkuin kukkia maa.
II
Aavana saartaa veet joka puolelta saaremme rantaa, viestin pääskyset vain maailman melskeistä tuo, tervehdyksenä sen sinilaineet rantahan loiskii, leyhyt lemmekkäät lehvillä karkeloi. Aurinko rakkauttaan isän armaan lailla nyt tuhlaa niinkuin koskaan ei yötä ja talvea ois. Lehtien, mäntyjen pihkan ja lehdokin raikkahan tuoksun laelle kallion tään lauhkea tuulonen tuo.
Näin ei kauniina maailma, ei ilokirkkaana koskaan säihkynyt katseellein, ennenkuin näin minä sun! Näin, kuin huipulta vuoren, nyt aukee elämä mulle, nyt nään vasta ma sen kaikkeuskauneuden. Kaiken sen, jota etsin ma kiihkoista kaupungin suotta, sen, jota kuumimmin kaipasi nuoruutein, sen, jota kieltäytyin epätoivon tuskissa ootin niinkuin kahleissa yön nousua auringon, sen, jota ilman on elämä ikuisuuttansa vailla, turha ja toivoton, sammuva säkene vain, sen, jota saavuttaa väkivalloin ihmiset tahtoo syöksyen kamppailuun turhaan ja turmelevaan,
kaiken sen olen saanut nyt. Sydän, miksi et särjy, kerran viimeisen miks et, sydän, ratketen lyö, näin koko maailman syömenä kun saat sykkiä hetken, onnen kun nähdä sa saat sielulles aukenevan? Silloin erkanisit, sydän, riemun siivillä täältä, silloin tuntea, ah! et surun päiviä sais koskaan, päiviä synkkiä, jotk' ovat saapuvat kerran, kuin pedot raadellen sielusi autuuden, silloin ei epäsoinnut arjen, ei kohtalon kolhut onnesi särkeä vois kauneusmaailmaa!
III
Ei, jopa hullua ois noin kesken poistua suotta! Onhan kuitenkin riemunsa täälläkin, on! — Näin kun istumme kuunnellen tuvan kuistilla hiljaa sointuja sielujen kuullossa valkean yön, kun sydän kuumasti sykkäilee poves rinnalla armaan, sielusi syvyyksiin vaipuu katseeni mun, silloin aukenevat mun silmillein näyt suuret, täyttymys toiveiden, ihmisen arvoitus!
Suudelmais sulolämmöstä, silmistä sun, poves armaan noususta, henkäilys hehkusta kasvoilloin, tuoksusta pihlajien, jota lehdon henkäys kantaa, tanssista hyttysten vaiheilla varjoston näin nyt paljastuu elon ikuinen ongelma mulle, elämän tarkoitus, onni ja ikuisuus.
Valtavan yksinkertainen on, elämä, ihmees hälle, ken kypsynyt on luomisen mysteriaan!
IV
Täällä on rauha ja täällä on hiljaisuus, täällä on elämän suuruus ja ihanuus.
Täällä on taas oma itsensä, vapaa mies! Täällä on sielujen, sydänten kotilies.
Täällä ei karsaan naapurin silmät nää, unhoon ihmisten juonet ja kiihkot jää.
Täällä on elämä juhlaa — täällä me häät kahden vietämme kuumat ja lemmekkäät!
Vaikkapa muu koko maailma hukkukoon, täällä ma silti maailman valtias oon!
Sydäntä kaksi kun syttyy rakkauteen, siellä on kansat ja maailmat kaikkineen!
V
Tytti, ma lemmin sua, kuin kuningashonkia korven tuulen humina tuo, jonka sa kuulet nyt! Tytti, ma lemmin sua, kuin lakkapäälaineita järven vihuri aavan veen, virma ja vallaton! Tytti, ma lemmin sua, kuin pellon kultaista viljaa paahde auringon tähkiä kypsyttäin, tai suven henkäys lempeä lehviä valkean koivun kuullossa kesäisen yön, tuoksuissa pihlajien!
Tytti, ma lemmin sua, sinä elämäni korkea päivä, kun kesäkirkkainnaan kaartuu se ylläni mun, ennenkuin ehtoon puoleen se verkkaan kääntyen painuu, huomaamattamme pois vaipuen varjohon yön!
Nyt on kukkien aika ja lemmenleikin ja kylvön, vuoromme tullut on, käykäämme karkelohon! Metsän vehreät puut hääsaattomme äänetön olkoon, pappimme aurinko on, siunaus hiljaisuus! Virren leivonen tuo kera metsän laulajakuoron riemulla kaiuttaa kunniaks juhlamme tään. Soihtunsa sammuttaa hymyhuulin hehkuva päivä, onnesta punastuin silmänsä sulkee yö. Kainona lyhtyineen häävuoteelle lempivät ohjaa lehtoon kukkaisaan Hyymen, ruusuinen kuu.
VI
Muut jumalia palvelkoot, mun omani sa oot! Sun pyhän tules, rakkaus, sa mailman valo, vapahdus, ma tunnen sielussain. Sun luonas yksin, armahain, ma onnellinen oon. Muu mailma hukkukoon, sa mulle hengen taikamaat ja taivaat avaat autuaat!
Sun suloisilta huuliltas ma jumaluutta juon, sun ruusuisella poskellas on mailmanhengen kehto, sa olet mulle onnen ehto, sun rinnoillas ma maailmoita luon.
Ah, onnellinen, kenen rintaan on sun katsees sytyttänyt auringon! Ah, kuinka onkaan onnellinen hän, ken tuntee kaiken kaipuun täyttyvän, ken kesäyönä rakkauteesi saa ja syleilyysi mailman unhoittaa!
VII
Rannalla järven on helonurmella jumalten juhla armossa auringon, hehkuvan helteisen. Säihkeessä sen suloilmestys jumalattaren nuoren hohtaa kauneuttaan, kuin rusoliljana maan. Jumalan nuoren on hänen rinnoillaan sydän täynnä riemua hurmion sen, onnea rakkauden, kuolematonten luo joka nostaa ihmisen kurjan, luojaksi kaikkeuden, verraksi taivaisten.
Niinkuin unta on vain tämä onnen huuma ja hurma, niinkuin maailmaa toivon ja haaveiden! Kaikki se täyttynyt on, johon kaipaus ihmisen syttyy, auringon lapsen ja maan, auringon lemmityn! Täyttynyt vaatimus on sukupolvien syntymätönten, täyttynyt luomistyö, luotujen tarkoitus. Turhaan tuhlannut ei kesä hellettään ole heille, tyhjinä kohtaa ei tähkiä tarhuri-syys.