Chapter 7

"Luultawasti. Oikein tuntuu sydän hyppiwän, kun saa tawata hänet", sanoi Mielonen.

Äänetönnä ajettiin eteenpäin. Jo tuliwat he niille piirteille, mihin mummon olisi pitänyt näkyä. Molemmat tarkistiwat silmiänsä, mutta mitään ei näkynyt. He ajoiwat paikalle, waan mummoa ei ollut siinä. Poissa oli laatikkokin tawaroineen, ja öljylamppu--poissa sekin.

"Missä mummo on?" kysyiwät he hätäyksissään ohikulkijoilta.

"Mikä mummo?" kysyiwät nämä ja katsella töllisteliwät heitä.

"Hän, joka tässä aina kaupitteli sikaaria, paperossia, siirappikakkuja ja karamelliä."

"Emme me tiedä", sanoiwat he ja meniwät tiehensä.

He kai eiwät olleet tulleet tuntemaan mummoa.

Kauppatowerit ajoiwat majataloonsa. Talon asukkaat oliwat tulleet mummolle tutuksi Makkosen ja Mielosen kautta.

"Missä mummo on, koska ei häntä näkynyt entisellä paikallaan?" kysyiwät he pelon sekaisella tunteella.

"Mummo ei enään koskaan tule siihen tawaroitaan tarjoilemaan", wastattiin heille.

"Kuinka--? Kuollutko?"

Tämä waikutti Mieloseen ja Makkoseen niinkuin salaman isku. Hywään aikaan ei kumpikaan heistä kyennyt sanomaan halkaistua sanaa.

"Sairastiko hän kauwan?" kysyt Mielonen wihdoin.

"Ei wähääkään."

"Kuinka se sitten käwi?"

"Mummo seisoi yhtä uskollisesti tawaralaatikkonsa ääressä kuten ennenkin aina wiime kuun loppuun saakka. Pertti oli Helsingissä ja walmisteli itseänsä tutkinnon suorittamiseen. Hän kirjoitteli usein äidillensä ja sanoi paljojen ponnistusten tähden terweytensä hywin heikontuneen. Kuitenkin lohdutteli hän äitiänsä, wakuuttamalla woiwansa waaratta tutkintonsa suorittaa ja sittenhän oli kyllä aikaa terweyttänsä hoitaa ja woimistua. Mummo oli niin, niin iloinen, että oli oikein hauska häntä syrjäisenkin katsoa. 'Kohta minunkin waiwani ja huoleni loppuwat', kuultiin hänen usein sanowan; ja loppuiwatkinhan ne, waikka toisella tawalla kuin hän oli luullut. Wiimeisen kerran kun Pertti hänelle kirjoitti, ilmoitti hän huomenna alkawansa tutkintoansa suorittamaan. Silloin kuultiin mummon rukoilewan Jumalaa, että hän antaisi Pertille woimaa ja ymmärrystä.

Pari päiwää myöhemmin seisoi mummo tawarainsa kanssa entisellä paikallansa. Postin kantaja toi hänelle kirjeen. Ilosta wapisewilla käsillänsä otti hän kirjeen wastaan. Kun hän tirkisti päällekirjoitukseen, käwi puistutus hänen ruumiiseensa, huomatessaan, että se oli kirjoitettu wieraalla käsialalla. Kiireesti murti hän kirjeen auki ja rupesi tawailemaan sen sisältöä. Kirje oli yliopiston rehtorilta. Se oli hywin lyhykäinen ja kuului näin:

'Teidän poikanne kuoli eilenaamuna weren=oksennukseen. Mitä toimia tahtoisitte pitää wainajan hautaamiseksi?'

Ei saanut mummo loppuunkaan luetuksi, kun hän parkasi kipeästi.

'Nyt ei minua tarwita enään maailmassa', sai hän sanotuksi sydäntä särkewällä äänellä ja samassa hän kaatui. Tunnottomana wietiin hän kotiinsa ja seuraawana aamuna oli hän ruumiina", kerrottiin heille.

Alakuloisina kuunteliwat Mielonen ja Makkonen kertomusta. Pitkään aikaan eiwät he woineet lausua ainuttakaan sanaa, niin sywästi koski se heihin.

"Woi kuinka wäärin minä tuomitsin mummoa", sanoi Makkonen wihdoin pitkän waiti=olemisen perästä.

"Niin. Usein on meidän laitamme sillä tawalla, että erehdymme sangen pahoin, mutta sangen hywä asia on se, että joskuskaan woimme palautua", sanoi Mielonen.

"Jos tuo wiiden pennin paperossikauppa olisi tullut woimaan moniaita wuosia ennen, kenties eläisiwät he wielä molemmin" arweli Makkonen alakuloisesti.

"Kenties, kenties", sanoi Mielonen ja waipui sywiin mietteisiin.

MATKUSTAJA.

Aiwan rautatien lähellähän se on Y----n kirkko. Tämähän ei mitään kummaa, sillä onhan monta muuta kirkkoa rautatien likeisyydessä.

Kesä on kulunut jo syyskuun loppupuolelle. Sunnuntai=aamu oli ja aamukellot oliwat jo soineet, kutsuen ihmisiä kokoontumaan Herran huoneeseen, nöyrtyen tunnustamaan rikoksensa Luojansa edessä ja saamaan Häneltä syntinsä anteeksi. Ihmisiä riensikin kaikkia teitä myöten kirkkoa kohden, kuulemaan armon ja lohdutuksen sanoja. Papin kello alkoi soida ja tämän merkin kuultuansa alkoi kansa kiiruhtaa kirkkoon; pian olikin kirkko wäkeä täynnä.

Kun kirkkoherra oli sakastissa lukkarille wirsiä antamassa, ruwettiin sakastin ulko=owea kolkuttamaan. Ensinnä tuo kolkutus oli niin hiljaista ja wienoa, että se tuskin kuuluikaan, sitten se käwi wähän kowemmaksi. Wiimein huomattiin, että siellä oli joku sisään pyrkijä ja hänelle awattiin owi.

Kun owi aukeni, oli sen ulkopuolella seisomassa kookas ja hartewa keski=ikäinen mies. Hän oli niin pelkääwän ja aran näköinen, että näytti siltä kuin hän tuota pikaa kauhistuneena pötkisi pakoon. Useat kerrat täytyi häntä kehoittaa, ennenkuin hän wiimeinkin hitaasti rohkeni astua sakastiin. Hän jäi aiwan owipieleen seisomaan, eikä näyttänyt uskaltawan katsoa ketään silmiin, tuijotti waan eteen kohti lattiaan. Selwästi näki, että hän kamppaili kowaa sisällistä taistelua, sillä hänen leweät ja jykewät hartiansa wapisiwat kuin kahila wirrassa ja tuskan hiki walui otsalta.

Kirkkoherra astui häntä lähemmäksi.

"Mistäs tämä wieras on?" kysyi kirkkoherra, huomaten ettei tulija ollut omanpitäjäläisiä, jotka hän kaikki tunsi.

Mies waan sijoitteli jalkojaan ja rykästä kyhnäytti tekoyskää.

"Mistä olette kotoisin?" kysyi kirkkoherra toistamiseen kowemmasti, ikäänkuin peljäten, ettei mies olisi ensimäistä kysymystä kuullut.

"Tuolta H----n pitäjästä", sanoi mies wärähtelewällä äänellä, sijoitellen taasenkin jalkojansa, nostamatta katsettansa ylös lattiasta.

"Onko teillä mitään asiaa?" kysyi kirkkoherra.

"Onhan sitä."

"Sanokaa nyt asianne", kehoitti kirkkoherra.

"Onko täällä tänäpäiwänä rippiwäki?" kysyi mies arasti.

"Kyllä täällä on messu tänään", wastasi kirkkoherra.

Mies waikeni.

"Entä sitten?" utasi kirkkoherra.

"Kun, tuota----olisiko se mahdollista, että minä saisin käydä täällä ripillä?" sanoi mies tuskin kuultawasti.

"Oletteko enemmän aikaa oleskellut tässä pitäjässä?" kysyi kirkkoherra.

"En, tulen juuri kotoa."

"Minkä wuoksi sitten näin likellä kotoanne haluatte ripillä käydä?"

"Niinhän tuota... En tiennyt, että se on niin paha, mutta nyt sen tiedän", sanoi mies katkonaisesti.

"Onko teillä papinkirjaa?"

"On, kyllä minulla on kirjat", sanoi mies ja alkoi kaiwaa poweansa.

Kun kirkkoherra sai kirjat, merkitsi hän niihin, että mies on käynyt sinä päiwänä ripillä heidän pitäjässä.

"Te olette menossa Amerikkaan", sanoi kirkkoherra kirjoja miehelle takaisin tuodessaan.

"Niin."

"Miksikä lähdette pois synnyinmaastanne, tuttawain ja ystäwäin parista, pois maille wierahille, teille tietämättömille, jossa ei ole ken wesilusikan ojentaisi? Se on sitäkin kummallisempi mielestäni, kun olette perheellinen talon mies", sanoi kirkkoherra.

"Niinhän tuota... Kun ahdistaa niin kowin joka puolelta, niin ajattelin, etteikö tuota siellä ... mutta nyt tuntuu niin pahalta ja waikealta, etten tahdo aikaan tulla", sanoi mies ja raskaat kyyneleet tipahteliwat kaarewain ja tuuheain kulmakarwain alla olewista silmistänsä. Kyyneleitään koki hän häätää syrjään karhealla kädellänsä.

"Tämän matka=murheenneko wuoksi haluatte nyt ripillä käydä?" kysyi kirkkoherra.

"Paljon senkin tähden, mutta on minun muutenkin paha olla."

"Minkä wuoksi?"

"Minä olen niin paha ... olen kowasti rikkonut."

"Wai niin--! Ketä wastaan? Awatkaa minulle sydämenne", sanoi kirkkoherra kehoittawaisesti ja osaaottawaisesti.

"Minä olin kowasti juowuksissa", sanoi mies nöyrästi ja tunnustawaisesti, ja hänen koko ruumiinsa wärisi.

"Se on kyllä paha, mutta sanokaa minulle, oletteko ollut usein ennenkin juowuksissa?" utasi kirkkoherra.

"En koskaan ennen; en ole monasti eläissäni maistanutkaan wiinaa", sanoi mies.

"Missä se sitten tapahtui?"

"Tänne tullessa."

"Kuinka se käwi?

"Mieleni oli kowin raskas ja paha, kun piti erota waimosta, lapsista, sukulaisista, tuttawista, ystäwistä, kotitienoosta ja synnyinmaasta. Kun ajattelin, että olin kaikki nämä jättämäisilläni ja menossa wieraaseen maahan, tuntemattomien ihmisien sekaan, outoja oloja wastaan=ottamaan, josta ei ole toiwoakaan heti takaisin päästä ja pääseekö koskaan, niin mieleni tuli syttä mustemmaksi. Tunsin sydämessäni kauheaa tuskaa ja surua, niin että henkeä ahdisti, ja tuskan hiki juoksi päältäni, ja tämä kaikki teki elämäni peräti noloksi ja murheelliseksi.

Meitä oli useampia miehiä samassa matkassa, sillä muitakin lähtee nyt meidän pitäjästä Amerikkaan. Nämä eiwät woineet olla huomaamatta minun kauheaa suruani. He kokiwat lohduttaa minua, kuten parhaiten taisiwat, mutta se oli kaikki turhaa. He oliwat waranneet mukaansa useampia pulloja wiinaa, luullakseni oman surunsa waralle. Niistä he maisteliwat ehtimiseen ja tarjoiliwat minullekin. Kauan aikaa torjuin minä kaiket tarjoilemiset, mutta he eiwät waan laanneet sitä tyrkyttämästä yhä uudestaan.

'No, ota nyt, se liewittää suruasi', sanoi naapuritalon mies ja tarjosi taasenkin pulloansa.

Minä maistin wähäsen.

'Ota nyt enemmän ... mitä se tuon wertainen', sanoi naapuri, eikä ottanut tarjoamaani pulloa takaisin.

Minä otin toisen kerran ja pullautin suuni melkein täyteen.

Hetken päästä rupesi sydän=alassani tuntumaan niin hywältä. Kierteli ja lämmitti niin somasti ja murheeni tuntui todellakin liewenewän. Minä rupesin iloisesti puhelemaan towerieni kanssa, eikä kowin pitkää aikaa kulunut, ennenkuin minä jo naurahtelinkin.

'Eikös ole nyt jo wähän parempi?' kysyi naapuri naurahdellen.

'On, on ... paljonkin parempi on ... nyt on hywä, mutta annasta wielä siitä pullosta', sanoin minä ja ojensin käteni pulloa wastaan=ottaakseni.

Naapuri antoi pullon. Sen saatuani kallistin minä siitä niin paljon, että suuni tuli täyteen kuin puhuttu rakko.

'Kas niin! Nyt se tepsii--mies hänestä tulee kuin tuleekin. Minä takaan, ettet wähän ajan päästä tiedä koko surustasi pukin rippiä', wakuutti naapuri.

Nyt muuttui tilani aiwan toisenlaiseksi. Silmänikin kirkastuiwat niin, että olisin woinut wäittää näkewäni waikka kiwen läwitse. Koko maailma näytti niin waloisalta ja puhtaalta, etten semmoista muista sitä ennen koskaan nähneeni. Kaikki matkasuruni ja huoleni, entiset kärsimiseni ja ponnistukseni katosiwat tuokiossa mielestäni kuin tina tuhkaan ja nyt olisin mennyt waikka maailman ääriin. Ymmärrykseni selkeni mielestäni niin waloisaksi ja käsittäwäksi, etten koskaan ennen ollut asioita niin selkeästi ymmärtänyt enkä käsittänyt. Tässä walossa huomasin, ettei tämä maailma olekkaan niin paha ja suuri waiwanpesä kuin olin itselleni uskotellut, kunhan waan ymmärtää siitä oikein nauttia. Turhaan niitä, näenmä, huolia ja murheita kantaa, ajattelin minä.

Ihmiset näyttiwät nyt mielestäni niin kurjilta ja kehnoilta ja minä luulin näkewäni jokaisen wastaan tulijan läwitse. Woi kuinka paljon huonompia minua he tuntuiwat olewan, tuommoisia kurjia, tyhmiä raukkoja waan--mitäs he owat minun rinnallani, arwostelin minä.

Tämä ajatus ei ollut nykyisen hetken synnyttämä, waan se oli aikojen kuluessa wähitellen juurtunut minuun, waikken sitä ennen ollut niin suuressa määrässä tuntenut kuin nyt. Olin oppinut hiljalleen katsomaan muita ihmisiä ylön, kun olin mielestäni parempi heitä, koskapa olen rehellinen ja kunniallinen mies, enkä ollut kertaakaan wielä ollut juowuksissa. Niin jo ennenkin ajattelin, mitä sitten nyt, kun olin niin onnellisessa tilassa.

Hih! kiljahtelin minä, kun satuin ihmisiä näkemään, sillä enhän osannut enään ihmisiäkään häwetä, kun olin juowuksissa", kertoi mies alakuloisesti, kun kerran alkuun pääsi.

"Wieläkö sitten mitään?" kysyi kirkkoherra.

"Asian pahinta puolta en ole wielä kertonutkaan", sanoi mies nolosti.

"Mikäs se olisi?"

"Minä onneton löin akkaani."

"Akkaanne! Missä sitä löitte?"

"Tiellä tänne tullessa."

"Onko waimonne myös menossa Amerikkaan?"

"Ei ole, hän lähti minua waan saattamaan tänne rautatielle saakka."

"Aiwan oikein. Olettehan jo maininnut, että täytyy erota waimostanne ja olisihan se minun pitänyt muutoinkin muistaa, kun olen lukenut passinne. Mutta minkä tähden löitte waimoanne?" sanoi kirkkoherra.

"Ei suinkaan hänessä mitään syytä ollut, mutta mitä hullu juopunut siitä huoli! Päinwastoin löin minä häntä suuren rakkauden työn tähden, ja sepä se asian pahin puoli onkin. Hän on koko yhdessä olon aikamme kokenut aina waroittaa ja muistuttaa minua ihmisen elämän welwollisuuksista. Hän on ollut aina arka minun kunniastani, sillä hän sanoo minun kunniani olewan hänenkin kunniansa, ja kenties se onkin hänen ansionsa, että minun kunniakipeneeni on tähän saakka säilynyt. Nytkin hän koki minua monet kerrat estellä, etten enään ryyppäisi, kun tiesi minun tulewan päihin, mutta mitäpä siitä oli apua. Wihdoin otti hän pullosta kiinni, kun minä taas ensin rupesin ryyppäämään ja sanoi:

'Älä, hywä Matti, enään ryyppää, olethan nytkin jo aiwan pilalla.'

'Wai niin! Wai sinä tässä isäntä luulet olewasikin', huusin minä, ja silloin löin minä."

"Woi, woi! Kyllä se oli hywin pahasta teiltä tehty", sanoi kirkkoherra.

"Kyllä se oli niin pahasti tehty, ettei sen pahemmasti woi kukaan tehdä, sen tunnen nyt katkeruudella", sanoi mies, ikäänkuin tuomioonsa tyytywäisenä.

"Kuinka sitten waimonne käwi?"

"Kyllähän sen arwaa miten heikon waimon käypi, kun raiwostunut wankka mies häntä lyöpi. Heti hän lysähti kärryn pohjalle ja nenästä juoksi weri kuin härän kurkusta. Siinä hän sitten itkeä nyyhki ja walitteli.

'Niin, sen siitä nyt sait----. Tekeekös wasta mielesi tulla isännöimään', öyhkyin minä waan, ikäänkuin olisin hywinkin ison hywän työn tehnyt.

Mitä sitten tapahtui, en enään muista, sillä tulin aiwan taidottomaksi. Ilta olikin jo, ja towerit ajoiwat erääseen taloon yöksi. Siellä he kantoiwat minut huoneeseen ja laittoiwat maata; siinä sitten nukuin, enkä herännyt ennenkuin aamulla."

"No, miltäs sitten aamulla tuntui?"

"Woi, rakas kirkkoherra, älkää sitä kysykö, miltä se tuntui. Omantuntoni tuskat oliwat niin kowat, etten woi niitä sanoilla selittää. Minä muistin kaikki eiliset tapahtumat siihen saakka, kunnes tulin tiedottomaksi. Kärsiwä waimoni oli ensimäinen, minkä herättyäni huomasin. Hän oli eläwänä todistajana edessäni eilisistä tapahtumista. Hänen molemmat silmänalustansa oliwat mustana ja kaswot oliwat turpuneet ja pöhöttyneet niin, ettei silmiäkään paljon nähnyt, enpä ollut tuntea häntä ensi silmäämällä, niin erinkaltaiseksi oli hän tuon lyönnin tähden muuttunut. Hän wältteli katsoa minua silmiin. Näytti siltä kuin hän olisi luulotellut itse tehneensä jonkun suuren pahan työn.

'Woi Mari kulta, mitenkä nyt owat asiat?' sanoin minä häpeästä ja tuskasta pakahtumaisillani.

'Woi, hywä ystäwä, miksi sinä löit minua niin kowasti, mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt?' sanoi hän ja rupesi nyyhkimään.

'Et mitään pahaa, mutta hywää sinä olet tehnyt paljon, hywin paljon', koin minä sanoa.

'Kuinka sinä woitkaan mennä Amerikkaan, kun sinä näytät rupeawan juomaan? Sinä et woi siellä miehestä pysyä, kun ei siellä ole ketään, joka sinua tukisi ja waraisi; paras on, että palaat kotiin', sanoi waimoni.

'Mutta sen woin wakuuttaa tässä Jumalan ja sinun edessäsi, että se oli ensimäinen ja wiimeinen kerta; ei koskaan minun suuhuni tule enään wäkewiä juomia. Miehenä en woi pyörtää takaisin, sillä meidän asiamme eiwät salli sitä. Mutta minä tahdon kaikkeni koettaa ja olla mies. Luota minuun wielä nytkin. Sydämestäni kadun minä tätä wäärää tekoani ja pyydän nyt hartaasti sinulta anteeksi', koin minä häpeissäni ja hätäyksissäni sanoa.

'Kernaasti minä annan sinulle anteeksi, waikka kuinka paljon olisit minua wastaan rikkonut. Tiedänhän minä, että se oli ensimäinen kerta, mutta minä niin kowin pelkään, kun sinä poiskin menet... Olethan sinä ollut kelpo mies ja hywä kumppani minullekin----miksen minä antaisi anteeksi', sanoi waimoni ja kyyneleet kiilsiwät hänen silmissään.

Juuri kun olimme tämän werran ennättäneet puhua, nousiwat ihmiset ylös ja alkoiwat liikkua. He eiwät olleet näkewinäänkään minua, mutta kuitenkin huomasin minä, että jokainen halusi katsella minua, kun waan saiwat salaa sitä tehdä. Heidän silmistään näkyi kummallinen salama ja epäselwä kiilto ja minä ymmärsin mitä se merkitsi. Kukaan ei puhunut minulle mitään, mutta heidän suupielissään oli niin omituinen hymy, että minä ymmärsin, mitä he olisiwat sanoneet, jos he olisiwat jotakin puhuneet. Tämä teki tuskani kahta kauheammaksi."

"No, eikö omatuntonne rauhoittunut, waikka waimonne antoi anteeksi?" kysyi kirkkoherra.

"Woi ei niin, ei niin, hywä kirkkoherra--. Kaukana siitä. Poissa on nyt oma rakkauteni ja hurskauteni. Kaikki entinen hywyyteni, kerskaamiseni ja muiden ylenkatsomiseni. Kaikki ne owat olleet ja menneet, ja nyt olen wiheliäisin ihminen, mitä maa on koskaan päällänsä kantanut. Kalkki ihmiset näyttäwät minusta nyt niin hywiltä, hurskailta ja puhtailta ... heidän kaswonsakin loistawat mielestäni sanomattoman puhtailta ja wiattomilta. Toisenlaista oli nyt tämänpäiwäinen puhtaus kuin eilinen. Waimoni on kyllä minulle anteeksi antanut, mutta minä olen rikkonut Jumalaa ja kaikkia ihmisiä wastaan, enkä minä pääse rauhaan, ennenkuin minä saan sowinnon kaikilta. Woi, hywä kirkkoherra, onko tämmöisellä onnettomalla mitään toiwoa?"

Näin puheli tuo murrettu mies, joka nyt wieraassa paikassa halusi päästä armopöydälle, saamaan syntein anteeksi saamista. Ensimältä näytti hän niin ahdistuneelta, hätääntyneeltä ja huonolahjaiselta, ettei hänen luullut woiwan mitään selittää, mutta kun hän huomasi kirkkoherran lempeäksi ja osanottawaksi mieheksi, kehkeentyi hän wähitellen niin, että hän woi aiwan hywin ajatuksensa selittää. Kuitenkin wärisi hänen äänensä koko ajan ja hieno wäristys tärisytti wankkaa ruumista, josta selwästi näkyi, ettei suinkaan tuo awonainen tunnustus leikintekoa ollut.

Kirkkoherra oli hengen mies. Hän kuunteli miestä maltilla ja osanottawaisuudella, waikka jumalanpalweluksen alkaminen sen takia wähän wiiwähtyikin. Kun hän huomasi, että hänen edessään oli totisesti särjetty ja katuwainen sielu, murtui hänenkin mielensä. Kyyneleet nousiwat hänen silmiinsä, kun hän otti miestä kädestä kiinni ja sanoi:

"Paljon on meillä kaikillakin syntiä mutta Jumalalla on paljon enemmän anteeksi antamusta, kun pakenemme Hänen Poikansa ansion turwiin."

Tämä waikutti mieheen niin, että hän melkein ääneensä itki.

Jumalanpalwelus alkoi nyt ja rippisaarna pidettiin ensin. Nöyrästi laskeutui outo mieskin polwilleen muiden rippiwierasten sekaan. Kirkkoherra ei puhunutkaan nyt jumalattomille, eikä syytänyt rippiwieraille lain kirouksia ja uhkauksia. Hän puhui niille, joilla on särjetty sydän ja murheellinen henki. Niitä waroitti hän wälttämään epäuskon kawaloita ja salaisia pauloja kehoittaen samassa turwallisesti ja pelkäämättä astumaan armoistuimen eteen, jossa on paljon armahtamista ja anteeksi antamusta kaikille niille, jotka sinne uskoen tulewat.

Outo rippiwieras näytti ahmiwan joka sanan ja hänen jykewät hartiansa jytisiwät koko rippisaarnan ajan.--Tuskinpa lienee hartaampaa rippiwierasta ollut koskaan. Hän ei lähtenyt pois kirkosta, ennenkuin kirkonmenot oliwat kaikinpuolin loppuneet. Lähtiessään käwi hän jättelemässä kirkkoherran hywästi ja kiittelemässä häntä lohdutuksen ja hywien neuwojen edestä. Kirkkoherra kehoitti häntä pysymään tehdyissä hywissä päätöksissään ja toiwotti onnea pitkälle ja waaralliselle matkalle.

Matkustajan majapaikka oli eräässä talossa aiwan rautatien lähellä. Sinne riensi hän, mutta hänen sydämensä oli nyt paljon keweämpi kuin kirkkoon mennessä. Hän oli siellä saanut kuulla lohdutuksen ja armon sanoja. Nämä wuotiwat niinkuin lääkitsewä ja wirwoittawa hunaja hänen haawoitettuun sydämeensä ja hän löysi lewon sielullensa, semmoisen lewon, jota koko maailma ei olisi woinut hänelle antaa.

Waimo oli kirkonmenojen ajan majatalossa. Hänkin olisi halulla mennyt kirkkoon, mutta ei woinut turwottuneiden ja sinisten kaswojensa wuoksi sitä tehdä. Tämä teki miehelle kipeää ja hän mietti kirkkoon mennessään millä tawalla hän woisi tuon tekemänsä wamman parhaiten poistaa.

Kun hän tuli majapaikkaansa, oli hänen waimonsa, huiwi silmillä, istumassa jossakin warjokkaassa nurkassa. Näin oli hän sentähden, kun hän tahtoi salata omaa tilaansa ja peittää miehensä rikosta.

Kirkosta tultuansa meni mies suoraan waimonsa luo.

"Kuinka nyt woit, rakas Mari?" kysyi mies waimoltansa.

"No meneehän tuo tuossa, kaswojani waan wähän pakottaa, enkä kehtaa näyttää niitä muille ihmisille", sanoi wainio.

"Woi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin, mutta minä en ymmärrä mitään, eikä ole lääkäriäkään saatawissa", sanoi mies.

"Minä olen tässä kuullut, että tämän pitäjän lukkari on näppärä saamaan apua yhteen ja toiseen wammaan; mitähän jos käwisit häneltä kysymässä. Kyllä kai se muutoinkin paranee, mutta ehkä paranisi pikemmin", sanoi waimo.

"Aiwan kernaasti sen teen; minä lähden heti sinne", sanoi mies, ikäänkuin ihastuksissaan siitä keksinnöstä.

Mies lähti. Lukkarin luo tultuaan, esitteli hän asiansa kuten parhaiten taisi, mutta tämä ei osannut mitään neuwoja antaa, ellei hän itse näkisi wammaa. Tämän wuoksi lähti hän miehen mukana hänen majataloonsa.

"Miten tämä loukkaus on tullut?" kysyi lukkari, katsellessaan waimon turwottuneita ja sinistyneitä kaswoja, sillä hän ei ollut kuullut kirkkoherran ja miehen keskustelua, kun oli sillä aikaa hautaamassa ruumiita apulaispapin kanssa.

"Minä putosin toissa päiwänä kärryistä ja siinä loukkasin wähän kaswojani... Eikä tämä mitään waarallista ole, onhan waan wähän ilkeä", ehätti waimo sanomaan.

"Tuo tuntuu minusta hywin kummalta ... eihän kaswoissanne ole mitään ulkonaista haawaa", arweli lukkari.

"Minä löinkin kaswoni pudotessani waan ruohokenttään ja sentähden ei tullut haawaa", selitti waimo.

"No, sillä tawalla se on woinut olla mahdollista, mutta kowa tärähdys se on ollut, koska kaswot owat noin kowin turwottuneet. Kun ei ole mitään awonaista haawaa, on paras, että noudatte apteekista korttelin lyijywettä ja rupeatte sillä hautelemaan. Kastelkaa sillä moninkertaisia puhtaita liinariepuja ja pankaa turwotuksen päälle; kun kuumenewat, waihtakaa toiset. Sen keinon olen minä useinkin nähnyt auttawan tuommoisissa tapauksissa", sanoi lukkari ja lähti pois.

Mies käwi heti noutamassa lyijywettä ja rupesi hautelemaan waimonsa turwonneita kaswoja.

"Tuntuupa heti pakotusta helpottawan", sanoi waimo, kun oli muutamia kertoja kääreitä muutettu.

"Sepä olisi kowin hywä asia", sanoi mies.

"Mitä sinne kirkkoon kuului?" kysyi waimo hiljaa.

"Minä löysin siellä keinon kipeälle omalletunnolleni. Jumala on minulle kaikki anteeksi antanut, sen tunnen selwästi, ja ihmisetkään eiwät näytä minua enää sormellansa osoittawan, eikä niin tutkiwasti katselewan", sanoi mies.

"Sepä on sangen hywä asia. Minä pelkäsin pahinta, kun sinä olit niin kowissa omantunnon waiwoissa.--Pääsitkö sinä ehtoolliselle, niinkuin aikomuksesi oli?"

"Pääsin. Kirkkoherra oli niin lempeä. Hän on hengen mies ja hän osasi tunkeutua sieluni sisimpiin osiin; minä tunnustin hänelle kaikki", sanoi mies.

"Woi sinua, Matti, mitä teit; miksi häwäisit itsesi ja minun", sanoi waimo ylös makuultansa hypähtäen.

"Minun sydämeni oli niin täysi, etten olisi huolinut, waikka koko maailma olisi saanut tietää, kuinka kelwoton mies minä olen ja kuinka häwyttömän työn olen tehnyt. Luulenpa, etten olisi rauhaa ja sowintoa käsittänyt, ellen olisi niin tehnyt.--Ei, ystäwäni, sinun kunniasi tullut sen kautta poljetuksi, sillä eihän sinulla mitään rikosta ole. Minun wikani ja syyni se on kaikki, että olen näin tärkeällä eronhetkellämme saanut niin katkerasta murheenmaljasta maistaa.--Älä minua nyt wäärin ymmärrä, rakas Mari", selitti mies.

"Woihan sinulla olla oikein, mutta kuitenkaan en olisi suonut muiden ihmisten saawan meidän wälisiä asioita tietoonsa", sanoi waimo.

Kun he näin puheliwat keskenänsä, tuliwat matkatowerit heidän majataloonsa. Jokainen heistä oli hywäsestään pöhnässä. Nämä oliwat semmoisia wahwoja sieluja, jotka oliwat myötäänsä humussa, eiwätkä tulleet tuon kummemmiksi, waikka oliwat niin paljon ottaneet, että melkein wiina suupielistä ulos läikkyi.

Hoiperrellen astuiwat he tuttawiensa luo.