Chapter 5

Towin ajan päästä oli Matti walmis lähtemään. Hän oli kokoillut wähät waaterihkamansa kokoon, solmeillut ja käärinyt ne myttyyn. Ennenkun hän lähti talosta, kutsutti hän isännän luoksensa porstuaan. Isäntä tuli.

"Minulla olisi eräs asia teille ilmoitettawa", sanoi Matti.

"Ja mikä se?" kysyi isäntä.

"Eräs hinkalo aitassa wuotaa, se on wuotanut jo niin paljon, että pohja näkyy", sanoi Matti.

"Mikä hinkalo?"

"Yksi niistä, joihin tehtiin pohjat korkealle ja joiden päälle pantiin sitten jywiä. Eihän ne tosiaan maahan wuoda, kun oikeaan hinkaloon wain, sinne päällypohjan alle, mutta minä rupean aawistamaan, etteiwät nekään, yhtä wähän kuin walhetorninkaan putoaminen, saisi tulla muiden tietoon. Semmoinen aawistus minulla on, waikken ymmärrä mitä niillä tarkoitetaan. En minä tahtoisi teille minkäänlaista onnettomuutta", puheli Matti.

Isäntä säpsähti ja jäi äänettömäksi.

"Niin ja minusta olisi parasta, että isäntä maksaisi hywällä minun palkkani, sillä olenhan tehnyt työtä miehen edestä, ettehän sitä woi kieltää?" lisäsi Matti.

"Kyllä olet tehnyt, ei siinä ole moittimista."

"Niinpä olisi wiisainta maksaa heti minulle palkka, sillä waikken minä niitä asioita paljon ymmärrä, en luule kuitenkaan minkään oikeuden työmiestä tuomitsewan sen wuoksi palkattomaksi, että hän on, mitään pahaa tawoittamatta, ilmoittanut walhetornin pudonneeksi", sanoi Matti.

"Etkö tahdo, Matti, jäädä wielä meille?" sanoi isäntä täydellisesti leppyneenä Matin puheesta, sillä hänelläkin oli sydän.

"En minä nyt enään kun isäntä ja muutkin niin pahasti ... kyllä minä muuallakin... Niin ja älkää uskoko kauppiasta ja nimismiestä ... ei ikipäiwänä ne ole kelpomiehiä.

"Käy ensi pyhänä meillä, niin saat täyden palkkasi. Muutoin anna nuorten herrain olla rauhassa."

"Kyllä--hywästi!" sanoi Matti ja pyyhkäsi karhealla kädellänsä kyyneleen pois silmästänsä.

Sitten poistui Matti Kämälästä mytty kainalossa. Kauwan katsoi Kaaperi isäntä Matin jälkeen ja hän katui salaa itseksensä, kun hän pikaisuudessaan oli karkoittanut Matin pois, mutta nyt se oli jo myöhäistä.

Matti oli parhaita työmiehiä paikkakunnassa. Waikkei hän ollutkaan mikään oppinut ja siwistynyt mies oli hän kuitenkin siiwoluontoinen ja osasi tehdä työtä kahden miehen edestä. Kowa työ oli hänestä kaikkein mieluisinta ajanwiettoa ja siinä hän pyysi kunnostaa itseänsä. Kun hän päälliseksi oli niin rehelliseksi tunnettu, ettei leikilläänkään walehdellut, oli hän saawuttanut arwoa ja luottamusta paikkakunnassa. Kaiken tämän tähden oli hänellä isommat palkat kuin yhdelläkään muulla renkimiehellä. Hän se Kämälässäkin oli johtanut ja järjestänyt kaikki työt ja tehtäwät melkein kolme wuotta, sillä isäntä ei niistä huolinut tuon taiwaallista. Kaikki menestyikin hywin, kun Matti oli peräsimessä. Paljon jäi Kämälä waille Matin mentyä ja eipä kummakaan, jos isäntä hieman katuikin, kun hän niin awullisen työmiehen pois hääti.

Wähitellen unouttiwat Kämäläiset tuon ikäwän walhetornin jutun ja elämä alkoi käydä entiselleen. Isäntä alkoi kehua taloaan, elämistään ja perhettään kuten ennenkin.

Wieraita alkoi tulwailla taloon taasenkin ja wieraswarat sekä heidän kestitsemisensä eiwät olleet wähääkään huonontuneet entisestään. Uusia, ennen talossa käymättömiä wieraitakin käwi usein Kämälässä, mutta oliwatpa nuo wanhat tuttawatkin, maakauppias, waranimismies ja maanmittarin apulainen nytkin siellä ainaisina wieraina. He eiwät woineet unhottaa Kämälän wieraswaraista pöytää eikä tyttäriä, waikka wielä olisi kymmenen walhetornia pudonnut.

Tuo Matin muistuttama wuotawa hinkalo oli aitassa korjattu ja taasen pönöttiwät hinkalot kukkurapäänä wiljaa. Kaikille oudoimmille wieraille näytteli isäntä rikkauksiaan, mahdottoman isoja wiljawarojaan ja taloaan nyt kuten ennenkin. Tyttäret pukiwat itsensä hienosti, käyttiwät itsensä säädyllisesti ja astuiwat kynnykselle kuten ennenkin. Maakauppias ja moni muu kehuiwat tyttäriä kauniiksi ja pyysiwät heitä omaksensa niinkuin ennenkin, wieläpä isäntäkin nauraa hehhetti niinkuin ennenkin--siltä ainakin näytti.

Kauwan oli Kämälän maata ja taloutta hoidettu huonosti. Isännän ja koko perheen halu paloi waan turhaan kunniaan ja herrastamiseen. Sentähden tuliwat talouden= ja maantyöt noille mielestänsä niin siwistyneille ihmisille raskaiksi, halwoiksi ja wähän halutuiksi. Pitkät ajat oliwat kaikki työt ja toimet olleet palkkawäen tehtäwinä, ja ne saiwat mennä omaa menoansa, sillä isäntä ei katsonut niihin perin päin. Renki Matti kyllä oli palwelusajallansa tehnyt työnjohtajana kaikki mitä woi rapistuneen maanwiljelyksen parannukseksi, mutta ei hänkään woinut niin lyhyellä ajalla suuria aikaan saada.

Isäntä kyllä oli jo aikaa huomannut, että maantuotteet wähenemistänsä wäheniwät, mutta hän luotti rahoihinsa eikä wälittänyt juurin koko asiasta mitään. Tosin oli hän näennäisesti koettanut tuota maan=antimien waillinkia korwata hinkaloiden pohjia korottamalla, että ne olisiwat yhtä täysinäiset ja kukkuralla kuin isäwainajansakin aikana, mutta se keino ei pitkälle auttanut. Ja kun hän tämän oli saanut mielensä jälkeen onnistumaan, oli hän niin keksintöönsä mieltynyt, että oikein käsiänsä hykerteli.

Laajasti oli tietona kuuluisa Kämälän talo, sen rikkaudet, wieraswaraisuus ja mahdottomat wiljawarastot. Kaikista näitä puhuttiin ympäri maakuntia, mutta erittäinkin jywästöstä, jota pidettiin melkein Joosepin jywäaittojen weroisena ja siitä puhuttiin useinkin ihmeensekaisella kunnioituksella.

Sattuipa kerran niin, että tuli jotenkin sekalainen wuosi. Wiina= ja oluttehdasten omistajat eiwät ensinkään olleet hywillänsä tuosta nupeasta wuodentulosta ja keweästä wiljasta, sillä heidän tehtaansa oliwat heidän mielestänsä niin wälttämättömän tarpeelliset, että niihin tarwitsi saada täysipainoista ja itäwää wiljaa.

Eräs oluttehtaan omistaja keksi sen keinon, että hän, heti kun huomasi huonon wuoden tulleen, lähti maakunnasta tehdastansa warten ostelemaan wiime wuoden wiljaa. Hänkin oli kauwan ja usein kuullut puhuttawan Kämälän suurista wiljawaroista. Tämän tähden suuntasi hän suoraan matkansa ensin sinne.

Talossa otettiin wastaan tuo herrasmies mitä suurimmalla kohteliaisuudella ja wieraswaraisuudella, kuten Kämälässä ainakin.

"Minä olen kuullut, että teillä on paljon wanhaa wiljaa", sanoi ostelija.

"Onhan sitä ... kyllähän sitä on... Paljon meillä on wanhaa wiljaa.-- Wai olette tekin siitä kuulleet puhuttawan ... kaikkia ne sitten puhuwatkin----. Parasta on, että lähdemme katsomaan ... sittenpähän tietää kun näkee", sanoi isäntä.

Isäntä otti aittojen awaimet ja lähti käwelemään, kehoittaen wierasta tulemaan mukaan. Wieras seurasi isäntää hywillä mielin, toiwoen saawansa ehkä yhdestä paikasta ostaa tarwitsemansa wiljamäärän.

"Ohhoh! Kylläpä täällä onkin wiljaa; eipä siitä olekaan suotta ihmetellen puhuttu", huudahti ostelija aittaan tultuaan.

Iso olikin aitta: neljä syltä leweä ja toista wertaa pitempi, wäliseinällä jaettu kahteen osaan. Pitkin aittaa meni hinkaloiden wälitse wälkeä käytäwä ja kahtapuolta käytäwää oliwat kukkurapää hinkalot; ainoastaan parissa hinkalossa oli waan wähän wiljaa pohjalla.

"Onhan meillä wiljawaroja. Ei meille heti nälkä tule, jos katowuosiakin sattuisi tulemaan.--Onhan niitä, katsokaapas tuonnekin", sanoi isäntä, osoittaen toiseen aitan osaan.

"On, on, kyllä minä näen", sanoi wieras ihmetellen.

Samassa tuli kirkkoherra parin isännän kanssa aittaan. Heillä oli isännälle jotakin asiaa, ja kun he kuuliwat hänen menneen wieraan kanssa aittaan, meniwät hekin sinne.

"Wilja on warsin painawaa ja hywää, mitä waaditte tynnyristä rukiista ja ohrista?" kysyi wieras, hypitellen kämmenellään kumpiakin jywälaatuja.

"Ehei, en minä myö jywiäni", sanoi isäntä.

"No miksikä ei?" kysy ostaja kummastellen.

"Nyt on tullut sekalainen wuosi."

"Ei kuitenkaan niin huono, ettei maakunta sillä toimeen tule."

"Mutta jos sattuisi tulemaan useampia katowuosia?"

"Aikapa niitä nyt ruweta odottamaan, sillä woisihan tapahtua, ettei katowuotta tulisi kymmeniin wuosiin. Muutoin saattaisi wiljanne pilaantua, kuinka wanhoja lienee nytkin jo joukossa", arweli wieras.

"Ei niissä ole yhtään jywää sen wanhempia kuin menneenwuotisia", wakuutti isäntä, sioitellen jalkojansa. "Ei yhtään wanhempia?"

"Ei yhtään wanhempia?"

"Ei."

"Ja yhtenä wuotena tulee noin paljon?"

"Niinpä niitä näkyy tulewan."

"Mihinkä sitten wuonna wuotuisesti tuommoinen wiljan paljous on joutunut?"

"Hywinä wuosina myön minä liiat, mutta huonoina en ensinkään."

"Myökää pois, minä maksan hywän hinnan."

"Enkä myö, waikka mitä maksaisitte. Meillä tarwitaan paljon eloa, eikä meillä wiitsitä huonon wuoden wiljaa syödä.--Tämän wuotisia saatte ostaa, sitten kuin ne kokoon saadaan", selitti tuo warowa isäntä.

"Tämän wuotisia minä kyllä saan jokapaikasta ja niin paljon kuin tahdon, mutta minä en huoli niistä", sanoi ostaja.

"Enpä minä ole mokomampaa jywäin paljoutta milloinkaan yhdessä talossa nähnyt", lisäsi hän sitten, ja--kuinka lienee niin sattunut--surwasi hän samassa paksulla kuhmusauwallansa lähimpänä olewaan ruishinkaloon. Sauwa kopsahti niin umpinaisesti ja salaperäisesti johonkin kowaan esineeseen. Kaikki tuliwat hämilleen tuon oudon sattuman tähden, eiwätkä ymmärtäneet mitä se merkitsi, mutta tuhkan harmajana seisoi isäntä äänetönnä, sillä hän kyllä oiwalsi, mikä tuohon kopsahdukseen oli syynä.

Mutta mitä? Kaukalosta rupesi kuulumaan outoa ritinää ja ratinaa, jywät rupesiwat wähitellen waipumaan alas, ja muksis--pudota rymähti tuo korkealle tehty toinen pohja jywineen päiwineen alas. Tomu pölähti kattoon niinkuin paksu sawupatsas ja lahot puun pirstaleet lenteliwät ympäri aittaa.

Lähellä hinkaloa seisowa tehtaanomistaja säikähti niin kowin tuota outoa rymäkkää, että hän lähti hyppyyn niinkuin noidan nuoli. Siinä hoijakassa ei hän joutanut suurin eteensä katsomaan, jonka seurauksena oli se, että hän ensimäisessä käänteessä löi päänsä hinkalon nurkkaan, niin että paikalla kiuwahti seljälleen kuin auskari. Muut myös säikähtiwät tuota outoa tomahdusta, mutta kun he eiwät olleet lähellä waipuwaa hinkaloa, eiwät he arwanneet pakoon lähteä.

Pian toipui kuitenkin pullea tehtailija.

"Saakurin perttana! Mitä tämä meno merkitsee?" sanoi hän ensimäiseksi ja hyppäsi ylös.

Tottuneena käytännölliseksi mieheksi, meni hän isännän luokse, joka waljuna seisoi wielä särkyneen hinkalon wieressä, ja sanoi:

"Mitä ihmettä tämä on? Selittäkää.".

"Li-lienee pohja pettänyt", änkytti isäntä.

Tehtailija hyppäsi heti hinkalon partaalle katsomaan, ikäänkuin peljäten, että tuo kelpo wilja huilaa hänen käsistänsä jollakin käsittämättömällä tawalla.

"Saakurin perttana! Se on kyllä totta, että pohja on pudonnut, mutta tässä on ollut toinen pohja melkein parrasten tasalla ja sen päällä wähän rukiita. Nämä nyt putosiwat yhdessä lyhteessä oikealle pohjalle ja siellä ne nyt owat ruiswähät lahosirpaleitten seassa; siinä koko arwoitus", selitteli wieras.

"Eiwäthän waan kaikki muutkin täydet hinkalot ole samanlaisia", jatkoi hän sitten ja samassa meni hän hinkalolta hinkalolle, töyttien sauwallansa niihin. Kop, kop, kopsahteli sauwa hinkaloiden korotettuihin pohjiin ja muuta toispohjatonta hinkaloa ei ollut koko aitassa kuin nuo kaksi, joissa oli waan wähän jywiä pohjalla.

"Mitäs perttanan peliä tämä on? Te taidatte olla saakurin lysti mies, oikein aika keksijä. Enpä mokomampaa kepposta ole eläissäni nähnyt, mutta en wieläkään ymmärrä mitä tämä tarkoittaa--selittäkää", hölisi tuo irtonaismielinen tehtailija.

Isäntä ei wastannut mitään, heilutteli waan itseään ja syljeskeli pieniä sylkitippoja.

"Jywäkaupan taidamme jättää nyt sikseen, wai mitä isäntä arwelee? Parasta on, että lähden hakemaan wiljaa semmoisista paikoista, joissa ei ole näin isoja warastoita, ehkäpä heillä ei ole kaksinkertaisia pohjia hinkaloissaan", puheli tehtailija edelleen, samassa jätellen kaikki hywästi.

Sitten lähti tehtailija pois ja mennessäänkin nauraa kajautteli hän niin makeasti ja raikkaasti, että ilma raikui.

Tuo tapaus teki kirkkoherraan ja noihin pariin isäntään niin ikäwän waikutuksen, että hekin katsoiwat parhaaksi lähteä pois, sen enempää isännälle asiaansa ajamatta. Isäntä waan jäi ypö yksin seisomaan tuon kowan=onnen tuottaman hinkalon wiereen ja heiluttelemaan itseänsä.

Hinkalon toisen pohjan putoamiseen oli syynä se, että se oli liian heikosti rakennettu. Kun ei sen päälle tullut paljon painoa, luultiin pohjan kestäwän kohti warustuksilla. Molempien pohjien wäliin suljettu ummehtunut ilma oli lahottanut ensimäiseksi tämän, wiimeksi ja huonoimmin tehdyn ylennyspohjan ja sen wuoksi se ensimäiseksi putosikin.--Tämä oli sama hinkalo, jonka wuotamisesta renki Matti oli isäntää jo muistuttanut.

Niinhän se oli. Pitkät ajat oliwat kaikki talon elinwoimat, maantuotteet, karjan=annit ja rahat käytetty Kämälässä turhan kunnian ja loiston saawuttamiseksi. Kun kerran wanhat warat rupesiwat tirkkenemään eikä tuolle suurelle menolle wastaawia muita tuloja ollut kuin se, mitä maa antaa kowalle työntekijälle, niin kiireesti alkoi talo kallistua häwiötänsä kohden. Walhetornin putoaminen oli tähän käännökseen pahana enteenä ja jywähinkalon waipuminen sen täydellisesti päätti. Walheelliselle perustukselle rakennetut laitokset oliwat nyt tarkoituksensa täyttäneet. Ne lienewät tuoneet taloon lyhyttä kunniaa, mutta nyt alkoiwat ne opettamaan, kuinka waarallista ja pian sammuwaa walheella saatu kunnia on.

Tosin käwiwät kauppias, nimismies ja maanmittarin apulainen wielä joskus talossa ja kehuiwat tyttäriä kauniiksi, mutta heidän käyntinsä harweni harwenemistaan ja wiimein eiwät he käyneet ensinkään. Tosin käwi wielä jonkun aikaa Kämälässä kaukaisempiakin wieraita, mutta heidänkin käyntinsä harweni sitä myöten kuin wieraanwaratkin wäheniwät. Tosin astuiwat tyttäret wielä kynnykselle, mutta yhä harwalukuisemmiksi käwiwät sen kaunistuksen ihailijat. Tosin kehui isäntä wielä joskus taloansa, elämäänsä, rikkauksiansa, perheensä siwistystä ja ylewyyttä, mutta yhä harwemmat sitä uskoiwat, sitä wähemmin ottiwat siitä minkäänlaista waaria.

Waikka Kämälässä koetettiinkin wielä tämmöistä näennäistä ylewää lewollisuutta ja arwoa pitää yllä, ei kuitenkaan heillä ollut oikeata rauhaa, sillä sydämessä oli jotakin kalwawaa. Isäntä oli useinkin harwapuheinen ja ajatuksiinsa waipuneena. Wierastelemisissa käyminen ylewien, wanhain ystäwiensä luona harweni harwenemistaan ja hännystakkia ei hän juuri usein pannut päällensä.

Eipä kummakaan, jos wähän alakuloiseksi wetikin. Olihan kaksi heidän kunniapylwäistänsä sortunut ja tullut kaiken maailman pilkan ja naurun esineiksi. Saattoipa isännällä olla muitakin syitä alakuloisuuteen. Eihän häneltä woinut olla salassa, kuinka täpärällä heidän ennen niin loistawa taloutensa oli. Rikkautensa nojalla oli hän riidellyt itsellensä luultua kunniaa, arwoa, mainetta ja ylhäisien ystäwyyttä, mutta kun rikkaus loppuu, loppuu ystäwätkin ja kaikki on silloin kadotettu.

Paitsi näitä huolien syitä, tuli wielä päälliseksi se onnettomuus, että Liila rupesi kitumaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista ruokahalua ja hän laihtui, kuihtui ja kalpeni kalpenemistaan. Isäntä käwi hänen tähtensä useat kerrat lääkärin luona ja tämä määräsi monikertaan Liilalle lääkkeitä, mutta niistä ei ollut minkäänlaista apua. Lääkäri wihdoin rupesi ihmettelemään tuota itsepintaista tautia ja waati että sairas tuotaisiin hänen tutkittawakseen. Isäntä koki hänelle selittää, kuinka heikko sairas on ja sen wuoksi ei woi häntä niin pitkiä matkoja kuljettaa. Siihen se asia sitten jäi.

Näin kaikkein surujen, murheitten ja waiwain rasittamina kului Kämäläisten aika edelleen ja emäntä suri kauniin ja siwistyneen tyttärensä sairaloista tilaa niin että oli henkensä heittää.

Jonkun ajan kuluttua tapahtui Kämälässä uusia kummia. Liilan sairaloisuus oli kehittynyt siihen määrään, että hän erään waimoihmisen kanssa sulkeentui wihdoin erityiseen huoneeseen. Ei tiedetty astuiko hän sinne mennessään kynnykselle, mutta se waan on warma, että kahden sijasta tuli wihdoin tuosta suljetusta huoneesta kolme henkeä.

Ei ollut tuosta tapauksesta kulunut wielä täyttä puolta wuotta, kun Alma teki samat temput.

Tämmöiset tapahtumat oliwat aiwan odottamattomat isännälle ja emännälle. He oliwat luulotelleet tytärtensä olewan hywinkin siwistyneitä, jommoisiksi he uskoiwat heidät kaswattaneensa. Tätä tekiwät he siinä toiwossa, että he kerran näkisiwät tyttärensä joidenkin herrojen kainaloisina kanoina ja tuohon se nyt päättyi.

Kowin suriwat wanhemmat turhaksi mennyttä toiwoansa ja lasten sywää lankeemusta. Usea kyläläinenkin teki samaa, säälitellen Liilan ja Alman tilaa, sillä he eiwät ensinkään olisi suoneet, että nuo wiattomat uhrit olisiwat joutuneet wanhempiensa turhamielisen kunnianhimon uhreiksi.

Kowasti masenti tytärten lankeemus wanhempien turhamielisyyttä. He eiwät käyneet enään kertaakaan missään kesteissä, eikä isäntä pannut sen erän perästä hännystakkia päällensä. He wiettiwät yksinäisyydessään surullista ja alakuloista elämää, mutta niin sokeita he oliwat wieläkin, etteiwät huomanneet itsessänsä wikaa ensinkään, waan syyttiwät muita ihmisiä syypäiksi heidän onnettomuuteensa. Miksi piti maakauppiaan ja waranimismiehen olla tuommoisia? Miksi piti walhetornin pudota niin sopimattomalla ajalla ja miksi renki Matti oli niin tyhmä, että hän sen heti ilmoitti? Ja lopuksi: miksi eräs noista toiskertaisista hinkalon pohjista oli niin huonosti rakennettu, että se sortui juuri tuolla hetkellä? Semmoisia kysymyksiä risteili heidän sieluissaan, mutta siellä ei koskaan herännyt semmoisia kysymyksiä: minkätähden olemme olleet turhamaisia? Miksi olemme lapsiimme istuttaneet turhan kunnian ja tyhmän korskeuden tawoittelewia waarallisia siemeniä ja siten syösseet heidät perikatoon?

Tämän erän perästä ei Kämälässä käynyt ainoatakaan herrassäätyistä wierasta, eikä kukaan kehunut tyttäriä kauniiksi, eikä pyytänyt heitä omaksensa. Heille kelpasi nyt jo halwemmatkin wieraat ja warsin tyytywäisiä oliwat he, kun joku kansalainen tuli heille ja koki lohduttaa heitä onnettomuudessaan.

Tähän ei wielä Kämälän onnettomuus päättynyt. Jonkun ajan kuluttua lewisi pitäjässä se yhtä outo kuin odottamatonkin uutinen, että wiime pyhänä oli kuulutettu pakkohuutokaupalla myötäwäksi Kämälän maat ja mannut, kilut ja kalut kirjoineen ja karjoineen. Tämä sanoma tuntui monestakin pitäjäläisestä kowin kummalta, sillä he eiwät olleet milloinkaan missään yhteydessä Kämäläisten kanssa, että olisiwat tulleet tuntemaan talon todellista sisällistä tilaa. He oliwat luulleet talon waroja ja rikkauksia loppumattomiksi, nähdessään sitä tuhlaawaa elämää, mitä Kämälässä jo kauwan aikaa oli pidetty.

Määrätty huutokauppa=päiwä tuli ja siinä myötiin koko Kämälän talous niin tarkkaan, ettei jäänyt muuta omaisuutta jäljelle kuin jokapäiwäiset pitowaatteet kullenkin perheen jäsenelle.

"Sekö sen herrastelemisen loppu olikin?" arweli eräs läsnäolijoista.

"He owat heidän hywänsä saaneet tässä elämässä", sanoi joku toinen.

Syyt tuohon perinpohjaiseen taloudelliseen häwiöön oliwat selwät. Kun omat warat oliwat kulutetut ja tuhlatut turhuuteen, otettiin lainoja ylläpitämään perheen kunniaa ja arwoa. Kaikista näistä oli nyt tilinteon päiwä tullut ja se teki lopun kaikesta.

Kowa tuli nyt Kämäläisille eteen. Jospa he olisiwat oppineet jotakin työtä tekemään, eipä olisi ollut hätäpäiwää, mutta niin ei ollut laita. Eipä kummakaan jos niin oli, sillä hekumallinen työtön laiskuri=elämä oli heidät wieroittanut pois kaikesta työstä ja weltostuttanut niin, ettei heillä ollut kykyä mihinkään semmoiseen työhön ryhtyä, jolla he olisiwat woineet henkensä elättää. Tämän tähden ei heillä ollut mitään muuta turwaa kuin pitäjän köyhäinhoito=laitos. Sekin otti heidät jotenkin nupealla mielellä wastaan, sillä tuntuipa heidän mielestänsä siltä, että he saiwat liika runsaan lisän niin odottamattomalta taholta.

Renki Matti oli silläwälin ahkeralla työllään ja säästäwäisyydellään kootuilla waroillaan ostanut pienen maatilan. Hän oli nainut erään pienen talon siweän ja työteliään tyttären ja hänkin toi yhteiseen pesään wähät myötäjäisensä. Welkaa heillä kyllä wielä oli, mutta sitä eiwät he peljänneet, tekiwät waan työtä ja säästiwät. Heillä oli hywä toimeentulo ja he kokiwat auttaa Kämäläisiä niin paljon kuin woiwat ja liewennellä kaikin tawoin heidän kurjaa tilaansa, sillä Matti ei woinut wälinpitämättömänä katsella entisen isäntäwäkensä kurjuutta.-- Wähitellen oppiwat Kämäläiset tekemään työtä, niin että woiwat sen turwin niukasti henkensä elättää, mutta poissa oli nyt herraselämä.

* * * * *

Ystäwäni, kuka ikänä wielä oletkin! Lienet sitten ylhäinen tai alhainen, rikas taikka köyhä: waro ettei walhetorni pääse sinua opettamaan. Sinulla ei kyllä taida olla samanlainen walhetorni kuin Kämälän isännällä, mutta ne owat kowin monenlaiset ja kummapa olisi, ettei joku näistä pyrkisi sinun luoksesi yhtä tai toista tietä. Ja jos se on jo jollakin tawalla päässyt luoksesi ja kun yksinkertainen renkisi Matti tulee sinulle ilmoittamaan, että jo se nyt putosi ja särkyi, niin älä suinkaan suutu tuosta totuuden ilmoituksesta, sillä silloinhan sinä sait waroitushuudon. Ota siitä tarkka waari ja tee pikainen parannus ja nopea käännös elämällesi ja tutki tarkoin itseäsi, kuinka korkealle olet jo siwu rajaisi lentänyt. Silloin wielä woit tehdä kunniallisen palausmatkan, mutta myöhemmin on se mahdoton ja sinä joudut auttamattomasti hukkaan.

KAUPPIAS=MUMMO.

Talwinen aika oli. Pari matkatoweria riensi erästä maamme isointa kaupunkia kohden. Kummallakin heillä oli hewonen, jotka waiwaloisesti wetiwät raskaita kuormia, mitkä oliwat täyteen ja korkeiksi ahdetut kaikenlaisilla maalaistawaroilla. Näillä oliwat he jonkun aikaa käyneet kauppaa kaupungissa ja sitä warten he nytkin oliwat matkassa. Kolmas wuorokausi oli nyt kulumassa siitä kun he kotoa lähtiwät ja tänä iltana toiwoiwat he ehtiwänsä kaupunkiin. Mitään turwaa ei heillä itsellään ollut hewosistaan, sillä kuormat oliwat niin raskaat että hewosilla oli täysi työ niiden wetämisessä. Käwellä telsimällä kuormiensa perässä kuluttiwat matkatowerit taipalia, ahkerasti autellen mäkipaikoissa hewosia, lykkäämällä kuormia. Mutta tasangoilla kuljettaissa käweliwät he molemmin jälkimäisen hewosen perässä, jutellen sitä ja tätä, pistäen tawasta tupakkaa niweräpiippuihinsa.

Noilla kauppa-asioillaan oliwat he hywin tutustuneet kaupunkiin, sillä wuorotellen oli toinen heistä myömässä tawaroita, silläwälin kuin toinen niitä hankki myötäwäksi. Oliwatpa he wälisti siinä toimessa molemmatkin, kun waan tawaroita saatiin runsaammin kokoon. Tämän tähdenhän se oli kuin kaupunki oli heille tullut niin tutunomaiseksi, ettei ollut sitä katua, kujaa, taloa, paikkaa tai mökkiä laitakaupungillakaan, jota he eiwät olisi tunteneet; tunsiwatpa he paljon kaupungin asukkaitakin.

Tämähän ei ole mitään outoa, sillä woisihan ken tahansa tutustua paikkakuntaan ja sen ihmisiin, siinä enemmän aikaa asusteltuansa, mutta kumminkin kuuluu se hieman asiaan.

Eräässä syrjäsessä kaupungin osassa, siellä missä kaupungin puisto on, puiston laitaa pitkin menewällä kadulla, aiwan puistoon wiewän portin pielessä, oli aina ja lakkaamatta eräs wanha mummo. Satoi tai paistoi, oli kesä tahi talwi, pyry taikka pakkanen, aina waan oli mummo siinä. Kello wiideltä aamulla oli hän jo paikallaan ja jos sattui kulkemaan siitä ohitse kymmenen tai yhdentoista wälillä illalla, siinäpä hän oli silloinkin. Oliko hän yösydännäkään poissa siitä, sitä eiwät kauppakumppanit tienneet.